YPM:n neuvotteleva virkamies Pekka Harju-Autti on Leo Straniuksen kanssa käytyihin keskusteluihin pohjaten, laatinut todellisen palkan laskentakaavan, erotukseksi tavallisesti käytettäväksi laskennallisesta palkasta, jota ainakin vielä käytetään esimerkiksi verotuksen, erilaisten etuuksien ja maksukyvyn laskupohjana. Malli kaipaa kehittelyä, ja esittelenkin seuraavaksi mallin, omin kriittisin kommentaareineni.
Todellisen palkan laskentakaava (REAYSO).
R = nettopalkka euroissa.
Minulla se on tällä hetkellä 1741 euroa.
E = työn energiakuluttavuus: toimistotyö hyvine ja kannustavine liikunta- ja virkistysmahdollisuuksineen = 2; perustoimistotyö = 1; fyysisesti hyvin kuluttava työ = 0,5.
Erityisesti työn fyysisestä rasittavuudesta pitävän ei tarvitse noudattaa näitä kertoimia, ja minulle kyllä sopisi luonnollinen rasitus, siis edes työasennon vaihtaminen. Joudunkin hankkimaan energiakulutuksen oma-aloitteisesti taukojumppaamalla, ja kyse ei kyllä ole pelkästä energiakulutuksesta, vaan toimintakyvyn säilyttämisestä. Saisin tällä laskurilla ykkösen, mutta kulun työssäni, sillä fyysinen kuntoni rapistuu vaikken rasitu. Mallia sopii tässä kohdassa kritisoida siitäkin, että lisääntyvä fyysisen energian kulutus johtaa lisääntyvään syömisen tarpeeseen, mikä taas - kuluttaa energiaa, siis ihan oikeaa sähköä.
A = päivittäinen, "todellinen" työaika työmatkoineen ja lomien määrä vuodessa (lauantaita ei lasketa lomapäiväksi): alle 8 tuntia päivässä JA yli 30 päivää vuodessa = 2; yli 12 tuntia päivässä TAI alle 30 päivää vuodessa = 1; yli 12 tuntia päivässä JA alle 30 päivää vuodessa = 0,5.
Jokainen, joka on joskus joko laatinut survey-tutkimuksia tai vastannut niihin, tietää, että jakaumaan ei saa jäädä aukkoja. Miten vastaa se suuri enemmistö, jonka todellinen päivittäistyöaika putoaa 8 ja 12 tunnin väliin? Vastaan kuitenkin tähän kohtaan puoli pistettä, sillä hyvin harvalla kyllä mennee työmatkoihin yli 4 tuntia päivässä, nettotyöajan ollessa 8 tuntia.
Y = yhteiskunnallinen lisäarvo: ympäristötyö tai humanitäärinen työ = 2; neutraali työ = 1; omaan etuun keskittyvä työ = 0,5).
Jos työntekijä tekisi humanitääristä työtä kehnosti, luokitusta pitäisi kyllä pudottaa, tai jos hän kääntää esimerkiksi neutraalin työn oman napansa ympärille, esimerkiksi suorilla väärinkäytöksillä, käyttämällä työpaikan resursseja väärin. Riittävätkö itsekkäät motiivit - kuten palkkakeskeisyys - pudottamaan työn pisteytystä? Tästä saan 1 pisteen, jos edellinen ehto ei toteudu.
S = sosiaalinen lisäarvo: sopivasti sosiaalisuutta ja itsenäisyyttä, mukava pomo sekä työtoverit = 2; hyviä ja huonoja puolia = 1; tulehtunut työilmapiiri = 0,5.
Moni näistä voi toteutua samanaikaisesti: johtaminen voi olla sieltä jostakin, mutta sitten on jokunen kiva työkaveri. Omalle tilanteelleni annan 1 pisteen.
O = subjektiivisesti koettu onnellisuus työtehtävissä: suuri = 2; neutraali = 1; vähäinen = 0,5.
Tarkoittaako tämä subjektiivisesti koettua onnellisuutta työtehtävää suorittaessa vai työpaikalla? Oli miten oli, tästä saan puoli pistettä, en enempää.
Kaava antaa minulle "todelliseksi palkakseni" 53 euroa kuussa. Onko tämä paljon vai vähän?
Jos tilannettani suhteuttaa Hesarin jutun esimerkkihenkilöihin, niin:
Jenni, 27v, Tarjoilija: 8 000 e
Lauri, 46v, kansainvälisten hankkeiden koordinaattori: 11 200 e
Martti, 50v, sijoitusjohtaja: 13 000 e
Eveliina, 27v, suuhygienisti: 13 850 e
Tuomas, 32v, web-suunnittelija ja yrittäjä: 19 850 e
Leo, 35v, ympäristöjärjestön toiminnanjohtaja: 23 450 e
Ei tarvita laskukaavaa sen havaitsemiseen, että olen palkkakuopassa. Leo Straniuksen bloggauksen em. laskukaavasta voi lukea allaolevasta linkistä:
http://leostranius.fi/2011/06/miten-laskea-todellinen-palkka/
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työviihtyvyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työviihtyvyys. Näytä kaikki tekstit
tiistai 27. tammikuuta 2015
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Työviihtyvyyden huononemisen lyhyt historia
Aina välillä googlaan omalla nimelläni löytyvää aineistoa, niin kuin pitääkin tehdä sellaisen henkilön, jolla on olemassa aktiviteettihistoriaa 1990-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Satuin nuoruudentyöpaikkani, Helsingin yliopiston atk-keskuksen historiamatrikkeliin.
Missään muussa työpaikassa en ole sen jälkeen viihtynyt niin hyvin, vaikka töitä ei aina ollutkaan mitenkään kiireeksi saakka, mikä minulle annettiin ymmärtää jo työpaikkahaastattelussa, minkä vuoksi sain oikein esimiehen luvalla lukea pääsykokeisiin.
Olisi ehkä pitänyt jättää lukematta ainakin ne kirjat, ja sen sijasta käyttää luppoaika hyödyllisemmin ja valmistautua tietojenkäsittelyopin pääsykokeisiin. Siten voisin vieläkin olla siellä.
Paljon työviihtyvyydestä kertoo, että matrikkelin mukaan moni on ollut atk-keskuksessa (joka omana aikanani muutti nimensä Laskentakeskuksesta) töissä nelisenkymmentä vuotta. Paljon tuttuja nimiä, joista yllättävänkin moni omana aikanani (syyskuusta 1990 huhtikuuhun 1991) siellä vaikuttanut viihtyy laitoksella vieläkin.
Kun olin syksyllä hautaamassa Ensio-ystävääni, jotakin työpaikasta kertoo sekin, että hautajaisissa oli tervehdys hänen entisiltä työkavereiltaan. Tämä ei toki ole mitenkään kohtuutonta, ottaen huomioon, että Ensio viihtyi samassa työpaikassa 38 vuotta.
Ehkä aika kultaa muistot. En osaa idealisoida sitä, että löytäisin jostakin eläkeviran, jonka kollegat sitten muistaisivat minua vielä hautajaisissakin, mutta miksi sitten viihdyin ATK-keskuksessa noin hyvin? Hyvä ilmapiiri oli varmastikin tärkein tekijä. Työskentelin fiksujen ihmisten parissa asiantuntijaorganisaatiossa, mutta siltikin työpaikkailmapiiriin täytyy vaikuttaa jokin yksilöistä riippumaton sosiaalinen fakta, jota sanottakoon vaikkapa kulttuuriksi, työntekemisen tapa, joka on vakiintunut ja kyseiselle organisaatiolle ominainen. Jokainen hyväksyttiin omine persoonallisuuksineen, ja persoonallisuuksia talossa totisesti oli niin että muistan heidät vieläkin puhetapoineen ja jopa vaatetuksineenkin. Talossa vallitsi myös kulttuuri, jossa jokaista työntekijää ja jokaista roolia arvostettiin, minkä heijastumana sitten ketään ei kyttäilty ja jokaista pidettiin ihmisenä samassa arvossa.
Tässä siis opetus kaikille työnantajille ja esimiehille. Ei edelläkuvatun luulisi olevan vaikeaa? Mitään taikatemppuja ei tarvita, ainoastaan arvostava ja luottava ilmapiiri.
Toki melkein neljännesvuosisata myöhemmin ymmärrän, että kyse saattaa ainakin omalla kohdallani olla siitä, että siedin tuolloin melko yksitoikkoisen ja minut alityöllistävän työn siksi, että koin sen väliportaaksi jonnekin. Nyt kun en enää tiedä, mikä sen jonnekinin piti olla, olen matkan varrella eksynyt reitiltä, niin osaan sitäkin paremmin arvostaa sitä väliporrasta.
Missään muussa työpaikassa en ole sen jälkeen viihtynyt niin hyvin, vaikka töitä ei aina ollutkaan mitenkään kiireeksi saakka, mikä minulle annettiin ymmärtää jo työpaikkahaastattelussa, minkä vuoksi sain oikein esimiehen luvalla lukea pääsykokeisiin.
Olisi ehkä pitänyt jättää lukematta ainakin ne kirjat, ja sen sijasta käyttää luppoaika hyödyllisemmin ja valmistautua tietojenkäsittelyopin pääsykokeisiin. Siten voisin vieläkin olla siellä.
Paljon työviihtyvyydestä kertoo, että matrikkelin mukaan moni on ollut atk-keskuksessa (joka omana aikanani muutti nimensä Laskentakeskuksesta) töissä nelisenkymmentä vuotta. Paljon tuttuja nimiä, joista yllättävänkin moni omana aikanani (syyskuusta 1990 huhtikuuhun 1991) siellä vaikuttanut viihtyy laitoksella vieläkin.
Kun olin syksyllä hautaamassa Ensio-ystävääni, jotakin työpaikasta kertoo sekin, että hautajaisissa oli tervehdys hänen entisiltä työkavereiltaan. Tämä ei toki ole mitenkään kohtuutonta, ottaen huomioon, että Ensio viihtyi samassa työpaikassa 38 vuotta.
Ehkä aika kultaa muistot. En osaa idealisoida sitä, että löytäisin jostakin eläkeviran, jonka kollegat sitten muistaisivat minua vielä hautajaisissakin, mutta miksi sitten viihdyin ATK-keskuksessa noin hyvin? Hyvä ilmapiiri oli varmastikin tärkein tekijä. Työskentelin fiksujen ihmisten parissa asiantuntijaorganisaatiossa, mutta siltikin työpaikkailmapiiriin täytyy vaikuttaa jokin yksilöistä riippumaton sosiaalinen fakta, jota sanottakoon vaikkapa kulttuuriksi, työntekemisen tapa, joka on vakiintunut ja kyseiselle organisaatiolle ominainen. Jokainen hyväksyttiin omine persoonallisuuksineen, ja persoonallisuuksia talossa totisesti oli niin että muistan heidät vieläkin puhetapoineen ja jopa vaatetuksineenkin. Talossa vallitsi myös kulttuuri, jossa jokaista työntekijää ja jokaista roolia arvostettiin, minkä heijastumana sitten ketään ei kyttäilty ja jokaista pidettiin ihmisenä samassa arvossa.
Tässä siis opetus kaikille työnantajille ja esimiehille. Ei edelläkuvatun luulisi olevan vaikeaa? Mitään taikatemppuja ei tarvita, ainoastaan arvostava ja luottava ilmapiiri.
Toki melkein neljännesvuosisata myöhemmin ymmärrän, että kyse saattaa ainakin omalla kohdallani olla siitä, että siedin tuolloin melko yksitoikkoisen ja minut alityöllistävän työn siksi, että koin sen väliportaaksi jonnekin. Nyt kun en enää tiedä, mikä sen jonnekinin piti olla, olen matkan varrella eksynyt reitiltä, niin osaan sitäkin paremmin arvostaa sitä väliporrasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)