Miksi lähiöasukkaan kannattaisi äänestää?

Lähiöasukkaiden passiivisuudesta vaaleissa tavataan olla huolissaan. Tässä katsannossa esimerkiksi Munkkiniemeä tai Lauttasaarta ei mielletä lähiöiksi, vaan ajatellaan sellaisia alueita kuin vaikkapa Malminkartano, Jakomäki tai Porvoossa Gammelbacka tai Kevätkumpu. Kysyisin ennemminkin, miksi lähiöläinen äänestäisi?

Ajatellaanpa esimerkiksi Helsinkiä. Siellä moni suurikin lähiö loistaa poissaolollaan valtuustossa siinä mielessä, että niillä ei ole edunvalvojina toimivia valtuutettuja. Ei Töölöön voi ajatella puistoja nakertavaa täydennysrakentamista, koska Töölöllä on valtuutettunsa ja sitäpaitsi kaupunkia johtava Kokoomus, joka on kaupunginosan suurin puolue. Miksi ihmeessä vuosaarelainen tai edes haagalainen äänestäisi, kun niiden viheralueet tämän tästä nähdään vain rakennusmaareserviksi kelpaavaksi tienvarsipajukoiksi ja nämä kaupunginosat niin kurjiksi, että niiden sosiokulttuuriselle ja sosioekonomiselle jakaumalle katsotaan tarpeelliseksi tehdä kasvojenkohotus? Tämä toteamus tarkoittaa nimittäin sitä, että vanhoille asukkaille ilmoitetaan, että he eivät ole kelvollisia ylläpitämään kysyntää tai asuinalueen imagoa. Että te olette vähän nuhjuisia tuulipukuinenne, siis tarvitaan uutta verta ja tyyliä.

Miksi lähiössä äänestettäisiin, kun niistä lakkautetaan kouluja, terveyskeskuksia ja bussilinjoja? Asukkaat kokevat syystäkin, että heidän sanansa ei paina, kun lähiöiden omalle, paikoitellen hyvinkin aktiiviselle omaehtoiselle toiminnalle ei osoiteta edes tiloja. Sama virsi niin Malminkartanon Horisontin, Vuosaaren Fokan ja Kevätkummun Kortteliässän kanssa, jolle sentään paikallinen ostoskeskus on ojentanut ystävällisen kätensä, ei kaupunki.

Jos siis halutaan lähiöiden asukkaiden äänestävän, tällöin kannattaa suunnata katseet lähiöihin ja nähdä ne muunakin kuin vain kurjistuvina, pois kulahtavien asukkaiden takapihoina, joita sietää vähän päivittää ja joiden viheralueet sietää pirstoa esimerkiksi raidelinjojen tai "kaupunkivilloiksi" kutsuttujen luksusasuntojen tieltä. 

Kevätkummun palvelukeskus hautasi kirjastoharrastukseni

Muutin hieman yli vuosi sitten Kevätkumpuun. Olen lähiöpoikana viihtynyt täällä mainiosti: luonto on lähellä, ja tärkeimmät lähipalvelutkin löytyvät. Kunnes kirjasto lakkautettiin viime kesänä.

Totta puhuen uusi uljas Kevätkummun sivistyskeskus - jota en voi sanoa Kantele-taloksi, koska nimi on jo käytetty; entisestä asuinpaikasta Kannelmäestä löytyi monitoimitalo nimeltään Kanneltalo - Kantelehuset - on ehdoton asuinalueen apgreidaus. Koulu sai upeat tilat, ja asuinalue sen arvoa nostavan lippulaivan.

Olen varmaan sitten katoavaa ihmislajia, mutta minulle kirjoissa ja äänitteissä on aina ollut olennaista mahdollisuus saada hypistellä kokoelmia, voidakseni valita sieltä mitä mieleen sillä hetkellä juolahtaa. Nyt kirjastovirkailijat saavat käyttää eivät vain koko ammattitaitoaan vaan myös selvänäkijäkykyjään, voidakseen arvuutella, olisinko sillä hetkellä juuri Günter Grassin vai Italo Calvinon tarpeessa. Ilman fyysistä kokoelmaa joudun tiskillä vain empimään: "öö, ehkä jotain ruotsalaista. Ei sittenkään. Ehkä jotain sinistä." Kun aikaisemmin riitti yksi käynti kirjastoon, nyt on tuuripeliä, jos tällä arvuuttelulla oikea tai edes sopiva kirja löytyy. Jos se sitten löytyy, se tilataan pääkirjastosta, ja kirjanhakureissulle pitäisi ehtiä vielä toisenkin kerran sen aukioloaikana.

Fyysinen kirja- ja äänitekokoelma toimii muistin tukena. Ilman kokoelmia ainakaan minä en muista, mitäs niitä kirjailijoita olikaan olemassa. Kolmasluokkalainen poikani on asiasta samaa mieltä. Ja kun minulla ei tässä elämäntilanteessani, jossa sukkuloin sairaalan ja Kevätkummun väliä, ole asiaa keskustaan kuin vasiten ja sitenkin ehkä maksimissaan kerran kuukaudessa, en sitten tule käyttäneeksi kirjastoa enää muuhun kuin hakeakseni sieltä tyttärelleni Maisa-videoita. Niihin Jere Karalahti- ja Alex Stubb -kirjoihin en koske tikullakaan.

Kiitos Kevätkummun kirjasto. R.I.P. Kevätkummun kirjasto.

Michael Perukangas, jo 3-vuotiaasta aivojaan lukemalla pilannut

Kirjoitus julkaistiin toisella yrittämällä Uusimaa-lehden mielipidepalstalla sunnuntaina 11.2.

Paluu 80-luvulle

Lähiössä tuntuu jotenkin siltä, että oltaisiin jääty 80-luvulle. Sanon tämän hyvällä, lähiön kasvattina. Lähiöissä näkyy edelleen monin paikoin neljännesvuosisadan takaisen laman aiheuttamat tuhot: jos esimerkiksi rakentamisen viimeistely, esim. katukiveys- tai puistotyöt olivat silloin jääneet vähän sikseen, nyt ne ovat silleen. Muistan havainneeni tämän jo 90-luvun alussa, pahimman laman juuri iskettyä kun muutin Malminkartanoon. Malminkartano ei koskaan toipunut lamasta, vaikka työttömien yhdistys ja asukasyhdistys yrittivätkin parhaansa aktivoidakseen asukkaita ja vähän siinä sivussa siistiäkseen kulmia, ja joskus vähän enemmänkin. Malminkartano oli välinputoaja, joka jäi paitsi lähiöprojekteista, koska sijaitsi "rikkaassa" lännessä.

Laman uhreja näkyy edelleen ostareiden takametsissä ja baareissa, siis siinä määrin kuin heitä on vielä hengissä. Monessa tapauksessa taitavat olla jo toisen sukupolven uhreja, jotka ovat nyt jääneet toisen lama-aallon uhreiksi. Lähiöissä näkyy kerrostuminen siinä mielessä, että maksansa juoneet, jotka odottelevat baarien avautumista, ovat omalla kierolla tavallaan ylempää kerrostumaa verrattuna niihin, jotka eivät edes pääse baariin vaan joutuvat tyytymään pussikaljaan.

Sitten on tiettyjä tyyli- ja trendiseikkoja. Olen jäävi sanomaan niistä mitään, mutta kun en ole koskaan seurannut trendejä, tunnen oloni jollain takaperoisella tavalla kotoisaksi, kun vastaan tulee ihmisiä olkatopatuissa pilottitakeissa, nortti suussa pyöräillen. Tiedä häntä, ovatko nämä tietoisia viestintävalintoja vasiten valitusta habituksesta, vai osoituksia päivityksen jäämisestä sinne 80-luvulle. Niin minullakin jäi, niihin aikoihin jolloin joku oli joskus nähnyt lehtikuvassa aidon jupin, ja jolla on ITC:n sijasta atk. 

Muutettuani Kevätkumpuun, minua hätkähdytti tuttu löyhkä, johon törmäsin viimeksi 90-luvulla. Tupakansavu rappukäytävässä. Lähiöissä on kuitenkin paljon hyvää: pääsee metsään kotiovelta. Ihmiset ovat ystävällisiä: kauppajonossa hymyillään kun kolmivuotiaani heittäykse selälleen kassajonossa kanssa-asiakkaiden jalkoihin, ja joku toinen auttaa pakkaamisessa. Täällä on ihan ok mennä kauppaan hieman haiskahtavissa lenkkivaatteissa. Lähiössä jokainen saa olla sellainen kuin on.

Lisaa lähiötä Helsinkiin?

Lisää kaupunkia Helsinkiin! -taisteluhuudokseen ottaneet väärinymmärretyn urbanismin tunnustajat aikovat lisätä Helsingin lähiöitymistä. Sillä jos kaupunkia rakennetaan lisää rakentamalla lisää lähiötä tiivistämällä lähiöitä, saadaan tiiviimpiä lähiöitä, ei kaupunkia.

Ei kaupunki ole pelkkä asukas- ja kuutiometrikeskittymä. Jos olisi, silloinhan esimerkiksi vankilaa voisi väittää kaupungiksi, tai varuskuntaa. Kaupunki on myös ihmisten toimintaa, heidän välisiä suhteitaan, merkityksenantoja, historiaa, joka myös toki elää tämän toiminnan, suhteiden ja merkityksenantojen mukana ja uusintaa itsensä aina uusille kaupunkilaisille. Kaupunki on kuitenkin vähän kuin valtio, tai yhteiskunnallinen instituutio: vaikka se on ihmisten rakentama, on se paljon muutakin kuin inhimillisen interaktion summa: kaupungin olemus, sen substanssi ei palaudu oikein mihinkään muuhun kuin kaupunkimaisuuteen. Eikä kaupunkia voi rakentaa, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Vaikka tuotettaisiin Hakaniemen torista tarkka pastissi Tuurin kyläkaupan ulkopuolelle, ei se olisi kaupunkia, koska se olisi historiaton, epäaito, suhteeton, merkityksetön.

Lisää lähiötä rakentaminen tarkoittaa sitä, että lähiön vanhojen asukkaiden ympäristö huononee, ja uudet asukkaat saavat huomattavasti vanhaa rakennuskantaa kalliimpia asuntoja. Jos ja kun rakentamista perustellaan sillä, että tarjonnan lisääminen hillitsisi hintatasoa, tämä hillintä ei oikein ole osoittautunut toimivaksi. En vastusta kategorisesti kaikkea rakentamisesta, mutta ovatko esimerkiksi Vallilan konepajan asunnot laskeneet Vallilan hintatasoa tai Kalasataman rakentaminen Sörnäisten hintatasoa?

Lähiön rakentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä lähiöissä on paljon hyvää: suhteellisen luonnonläheinen ympäristö ja (yleensä) kuitenkin toimivat joukkoliikenneyhteydet keskustaan (jollainen pääkaupunkiseudulla kuitenkin edelleenkin on yksi tosiasiallinen, Leppävaaran, Itäkeskuksen, Myyrmäen ja Aviapoliksen noususta ja Espoo-Kazakstanin nostattamisesta huolimatta. Ja Tapiola, josta piti tulla luonnonläheinen satelliittikeskusta, on jotenkin unohdettuna näivettynyt).

Lähiöiden tärkein vahvuus on kuitenkin niiden kohtuullinen asumisen hintataso (verrattuna keskustaan); kalliin uusiorakentamisen sanotaan milloin laskevan vanhemman asuntokannan hintaa ja milloin taas nostavan vanhan asunto-omaisuuden arvoa, koska uusiorakentamisen sanotaan takaavan palveluiden pysymisen alueella ja toisaalta nostavan myös alueen yleistä arvostusta. Jolloin uudet, kalliimmat asunnot nostavat vanhempien, halvempien asuntojen hintoja. Kaupungin lisälähiöittäjät vievät lähiöiltä niiden hyvät puolet: luonnonläheisyyden ja kohtuullisen hintatason.

Eivät oikein osaa päättää nämä, nykyiset urbanistit, mitä haluavat ja millä argumenteilla. Kannattaa olla tarkkana siinä, että valitsee etukäteen sellaiset perustelut, jotka voi osoittaa jälkikäteen oikeaan osuneiksi.

Mikä sitten voisi olla oikeaa kaupunkia? Kelpaisiko Manhattan? Sen asukastiheys on melkein 28 000 asukasta neliökilometriä kohden, kun se Helsingissä taas on 2944 asukasta neliökilometrillä. Kaupunkimaiseksi ympäristöksi Manhattanin erottaa paitsi asukastiheytensä perusteella, myös sillä, että sen kaupunkikuva on kaupunkimainen. Ja sitä nämä lisää kaupunkia -haikailijat eivät ymmärrä. He kun luulevat, että kaupunkia tuotetaan vain heittämällä lisää kuutioita kaupunkiin, kaupunkimaisuudesta viis.

Eroksi metropoliksi haikailevaan Helsinkiin Manhattanilla on myös ymmärretty virkistysalueiden arvo: ei tulisi kuuloonkaan, että Central Parkille rakennettaisiin koskaan yhtään mitään, toisin kuin meidän Keskuspuistoomme, jota ovat viimeksi huonontaneet Hakamäentien leventäminen, Kuninkaantammen rakentaminen, ylimitoitetut Jokeri kakkosen tunnelityöt; lisäksi sinne on suunniteltu asuinaluetta Laaksoon ja keskisen Keskuspuiston kaventamista "kaupunkibulevardin" takapihoiksi.

Lähiöt baaristuvat

Ja vaaristuvat. Eilisessä Hesarissa Helsingin pormestari Jussi Pajunen ilmaisi murheensa siitä, miten lähiöille - kuten Kontulalle - on käynyt, ja väläytteli "häiriötoimintojen" - kuten pubien - kieltämistä.

Kuitenkin Kokoomus haluaa porukan elättävän itsensä yrittämisellä. Ja sitten kun jengi pistää pystyyn baarin, yrittäminen ei enää kelpaakaan, varsinkaan sellainen, joka perustuu kysyntään. On nimittäin niin, että niin moni baari kannattaa kuin on kysyntää.

Jos baarit valtaavat lähiöostarit - oman nuoruuden kotilähiönikin ostarilla on nyt ainakin viisi tai kuusi Kanneljotakinbaaria - tämä on heijastumaa lähiöiden vaaristumisesta, jos eläkeläisten kulutuskysyntä ei riitä ylläpitämään erikoisliikkeitä. Toisaalta se on heijastumaa myös siitä, että lähiöissä ei ole ainakaan niiden asukkaille sopivia työpaikkoja, jolloin niissä käydään vain nukkumassa.

Silloin kun esimerkiksi Kannelmäessä oli vielä lukio, sekin omalta osaltaan ylläpiti kulutuskysyntää, sillä välituntisin koululaiset hakivat Varubodenista karkkia ja muuta evästä ja hypäreillä joitakin ekyläisiä nähtiin kai joskus ostarin HM-baarissa, ostamassa koulukirjoja Kirjakempparista tai ostamassa sieltä lp-levyjä (!) Ei kai vanhoja aikoja auta haikailla takaisin, mutta ei se ole cd-levyjen tai mp kolmosten vika, että palvelut ovat kaikonneet.

Joskus kaupungin päätökset ovat siis lyhytnäköisiä, ja julkisen palvelun lakkauttaminen edesauttaa kurjistumiskierrettä, johon kuuluu kaupallisten palveluiden loppuminen. Lähiöostareille lähelle perustettava suurkauppakeskus - kuten Kannelmäessä Kaari - on lopullinen kuolinisku. Ilmeisesti kehitys on kuitenkin yleismaailmallinen, ja ainoa keino pitää lähiöt hengissä on tappaa niiden ostarit ja houkutella ulkopuolista kulutuskysyntää ulkopuolelta. Tämä taas lisää liikennettä.

Jos lähiöbaaristumisen haittoja halutaan ehkäistä, säädeltäköön sitten aukioloaikoja, sillä riippuvaisimmat asiakkaat odottelevat ovella jo vähän ennen yhdeksää. Tosin ei se mitään auta, sillä lähi-Alepasta saa kuitenkin polttoainetta, jonka voi nauttia saman ostarin takapihoilla, suoraan muovikassista.

Jussi Pajusen haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Kantsun ostari.