Sipilän yhteiskuntasopimus siunaisi palkattoman työn

Juha Sipiläkin on niitä miehiä. Niitä, jotka ajattelevat (vienti)teollista tehdastyötä kuullessaan sanan työ. Useimmissa muissa tapauksissa työajan lisääminen lisää vain tyhjän panttina istuskelua. Nyt on tosin paljastunut, että Sipilän vaatimus vuotuisen työajan pidentämisestä kahdella ja puolella viikolla on EK:n haamukirjoittama. 

Valitettavasti näitä haamukirjoittajia on enemmänkin. Nyt heihin liittyi tässä lehdessä A-P Pietilä.

Jo nyt moni ammattiryhmä tekee paljon palkatonta työtä, esimerkiksi opettajat. Sipilän yhteiskuntasopimus siunaisi tämän järjestelyn, jossa opettajat eivät iltaisin harrasta mitään, saati perheensä kanssa olemista kaikelta tuntien ja kokeiden suunnittelulta, oirekartoituslomakkeiden täyttämisiltä ja Wilma-viestien perkuulta. 

Jos järjestely toteutettaisiin lyhentämällä vuosilomia, tämä esimerkiksi osastonsihteerillä tarkoittaisi sitä, että hän olisi kaksi ja puoli viikkoa töissä tyhjän panttina, ellei samalla lyhennettäisi myös poliklinikoiden hoitohenkilökunnan vuosilomia, jotta hekin voisivat olla työpaikoillaan tyhjän pantteina potilaiden lomaillessa. Ai niin, potilaidenkin lomia piti lyhentämän!

Työajan pidentäminen vähentää tehokkuutta. Sen sijaan se lisää turhautumista ja väsymistä, heikentää työväestön mahdollisuuksia uusintaa työvoimaansa ja etäännyttää perheitä toisistaan. Aikaa ei jää myöskään harrastaa vapaaehtoistehtäviä tai saada rattaat pyörimään kuluttamalla. 

On vastuutonta laittaa Sipilän päähän näitä luulotteluja, että esimerkiksi sairaanhoitajan työn laatu paranisi työpäivän pidentyessä, tai että lasten hyvinvointi paranisi siitä jos heidän vanhempiensa jo nyt työmatkoineen 10 tunnin työpäivää vielä pidennettäisiin. Haetko sinä lapseni esikoulusta, A-P Pietilä, jos bruttotyöaikani lisääntyy kymmeneen ja puoleen tuntiin ja maksatko vastikkeeni, A-P Pietilä, jos teen perheeni kannalta oikein olemalla hyväksymättä työaikani pidennyksen (ja pienentämällä palkkaani)? Käytkö puolestani kaupassa ja maksatko ruokaostokseni, A-P Pietilä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaassa vastineeksi A-P Pietilän kirjoitukseen, jonka voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miten Sipilän ajama vuosityöajan pidennys toteutettaisiin?

Sipiläkin on niitä miehiä. Niitä, jotka ajattelevat ensin teollista tehdastyötä kuullessaan sanan työ. Useimmissa muissa tapauksissa työajan lisääminen lisää vain tyhjän panttina istuskelua. Olisi nimittäin mielenkiintoista kuulla, miten Sipilän ajama kahden ja puolen viikon vuotuisen työajan pidennys toteutettaisiin monellakin ammattiryhmällä ja ihmisryhmällä. Otan muutamia esimerkkejä.

1. Opettajat. Heillä on nyt ammattiryhmistä poikkeuksellisen pitkät kesälomat. Miten lyhennät niitä lyhentämättä koululaisten kesälomia? Toinen vaihtoehto olisi solmia kaikki opettajansopimukset määräaikaisiksi, ja tipauttaa opet joka kesä kahden ja puolen viikon rakoseen, jolloin he joutuvat hakemaan toimeentulotukea. Tämä romuttaisi suomalaisen osaamisen, sillä ei opettajaksi näillä ehdoilla hakisi kukaan. Ei myöskään hakisi siinä tapauksessa, jos tämä kaksi ja puoli viikkoa leivotaan "huomaamattomasti" sisään opettajan säännölliseen viikkotyöaikaan.

Opettajien ammattijärjestö on yrittänyt ajaa kokonaistyöaikaa - jossa työaikaan huomioitaisiin myös kaikki valmistelutyö, kokeiden korjaaminen, ADHD- ja ties minkä lomakkeiden täyttäminen, Wilma-viestintä, pakolliset virkaehtosopimukseen kuuluvat koulutukset, vanhempainillat ties mitkä. Ei ole onnistunut, joten opettajat tekevät koko ajan palkatonta työtä omana aikanaan. Sipilän ehdotus siunaisi tämän järjestelyn, valuttaen vieläkin enemmän palkatonta työtä opettajien vapaa-aikaan.

2. Osastonsihteerit ja muut terveydenhoidon liepeillä työskentelevät ryhmät. Jos pidennys toteutettaisiin lyhentämällä vuosilomaa kaksi ja puoli viikkoa, sittenpä ainakin olisin kaksi ja puoli viikkoa tyhjän panttina, kun osastonsihteerillä on aika hintsusti töitä jos lääkärit ovat lomilla. Ja jos lääkäreiden lomia lyhennettäisiin kaksi ja puoli viikkoa, sitten nämä olisivat vailla työtä em. kaksi ja puoli viikkoa, ellei sitten potilaiden vuosilomia lyhennettäisi kahdella ja puolella viikolla.

3. Pitkämatkalaiset, työn perässä toiselle paikkakunnalle sukkuloijat. Olisi kiintoisaa kuulla, minne Sipilä sijoittaisi sukkuloijien lapset, jotka pitää hakea koulusta tai päiväkodista. Jos jo nyt poikani esikoulupäivä venähtää 10 tuntiin 45 minuuttia lyhennettynäkin, Sipilän esitys pidentäisi viikkotyöaikaani 2 tunnilla 10 minuutilla (olettaen että työajanpidennys leivotaan sisään viikkotyöaikaan). Tämä jaettuna viidellä arkipäivällä tekee 26 minuuttia päivässä, mikä tarkoittaisi sitä, että poikani saisi viettää maksimaaliset 10 tunnin esikoulupäivät jos lyhentäisin päivittäistä työaikaani 1 h 11 minuuttia.

Päivänselvästi tämä esitys ei ole ainakaan perheelliselle, toisella paikkakunnalla työskentelevälle kestävällä pohjalla. Sipilä laittaisi sukkuloivat vanhemmat tiukan valinnan paikkaan: heikennetäänkö lasten jaksamista vai perheiden taloudellista kantokykyä? Parhaiten tienaavilla on mahdollisuus valita tässä tosiasiallinen palkanalennus, mutta pienituloisilla lasten kestokyky tulee piiputtamaan. Mitä se tekee usein jo nyt.

4. Mitkä tahansa ammattiryhmät. Olisi kiinnostava kuulla, minne Sipilä sijoittaisi esimerkiksi lapset ja omaishoidettavat sen kahden ja puolen viikon ajaksi.

Ai niin, on niillä tehdastyöläisilläkin lapsia ja omaishoidettavia.

Yleisradion jutun tästä Sipilän esityksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Missä ovat argumentit subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista vastaan?

Ainoa näkemäni argumentti on se, että "tässä taloudellisessa tilanteessa jokaisen nyt vaan pitää vuorollaan osallistua talkoisiin". Tässä argumentissa vielä on moralisoiva sävy, ikäänkuin se, että kaikilla ei ole varaa laittaa palkastaan syrjään niin että voivat jättäytyä kotiin koko- tai edes puolipäiväisesti hoitamaan lapsia, tekisi heistä huonoja isejä tai äitejä.

Jään kotiini keväällä kahdeksi kuukaudeksi, jotta pienen tyttäreni ei tarvitsisi mennä päivähoitoon kuin "vasta" vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Tämäkin sitten tulee toki aikanaan hirvittämään, ja tunnen itseni jo tästäkin syystä jo etukäteen syylliseksi. Toivonkin, että vauvaiässä annettu ja saatu ylenpalttinen rakkaus on luonut hänelle riittävän perusturvallisuudentunteen.

Kysyisinkin päivähoito-oikeuden rajoittajilta, pitäisikö luonani noin 40% ajasta asuvalta pojaltani peruuttaa kokopäiväinen päiväkotipaikka näiksi kahdeksi kuukaudeksi, ja tuomita hänet kotiin tylsistymään tabletin ääreen sillä aikaa kun lenkitän tyttöäni jotta hän nukkuisi? Minne laittaisin poikani sitten kun vien tyttöä muskariin tai kirjaston satutuokioon, pahista nyt leikkivää poikaani kun nuo tuskin vähempää voisivat kiinnostaa?

Suomenruotsalaiselle pojalleni esikoulu tarjoaa hänelle välttämättömiä sosiaalisia verkostoja. Hänen muuttaessaan Suomeen, uudet verkostot olivatkin tarpeen. Minä en osaa suomenruotsalaisia lastenlaulujakaan, joten ei liene kohtuullista, että poikani jäisi isänsä leikkimisen armoille. Olen myös 6-vuotiaita kavereita kehnompi leikkimään taisteluroboteilla, eivätkä selkäni ja polveni kestä kokopäiväistä lattialla käkkimistä legojen tai lautapelien kanssa niin paljon kuin leikkimisestä tykkäänkin joten kai sitten olen huono isä.

Olen varmaankin myös huono isä, kun en osaa sijoittaa poikaani vaunulenkkien ajaksi esimerkiksi naapurustooni sieltä puuttuvien kavereiden luokse, tai ottaa mukaan pyöräilemään vierelle, jolloin keskustelumme tekisi tyttöni unista mahdottomia. Sitäpaitsi hän ei luota vielä pyöräilytaitoonsa siinä määrin että uskaltaisi lähteä seuraksi kymmenenkin kilsan lenkeille. Päivähoito ei vain sosiaalista lasta, vaan sosiaalistaa hänet myös omaan kieleensä, tässä tapauksessa vähemmistökieleen, jolla sentään onneksi on saatavissa palveluita oikeasti kaksikielisessä Porvoossa. Päivähoito sosiaalistaessaan lapsia on ennaltaehkäisevä palvelu, ja sellaiset säästävät aina.

On erilaisia perheitä: ydinperheitä, yksinhuoltaja- ja uusioperheitä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisajatus nojaa perinteiseen ydinperheeseen, jossa toinen (yleensä isä) on hyvätuloinen. Toisilla on enemmän varaa tehdä ratkaisuja, toisilla ei. Vielä pitäisi määritellä, pitääkö päivähoito-oikeutta rajata ensimmäisen perheen lapselle, jos toisen perheen äiti (joka sattuu olemaan em. lapsen isän toisen lapsen äiti) on kotona oman lapsensa kanssa? Velvoitetaanko tässä huolehtimaan omien lisäksi myös toisten lapsista?

Perheiden tilanteet muuttuvat jatkuvasti: työtilanteet, asumis- ja perhetilanteet. Yleensä nämä rajoittajat ovat myös rajoittamassa normeja ja byrokratiaa, ja sitä näihin tilannepäivityksiin tarvitaan: byrokratiaa. Ja tulisipa yhden normin sijaan yksi uusi normi, johon pitäisi kirjata poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Niin että missä ovat ne argumentit, joilla tästä rajoittamisesta saataisiin järkevää, kannattavaa ja mahdollista?

Peräpyörälle kiitos

Peräpyörälle kiitos, sain siltä paljon, mukaellakseni Arja Saijonmaata. Muuttaessani Porvooseen kolme ja puoli vuotta sitten, ryhdyin ympärivuotiseksi pyöräilijäksi, koska täällä joukkoliikenne rajoittaa kulkemista eikä mahdollista sitä, minkä pitäisi olla joukkoliikenteen idea. Onneksi tutustuin pian samanmielisiin, joiden mielestä pyörällä liikkumisessa on kyse paitsi ihmisoikeudesta ja liikenneturvallisuudesta, myös kansanterveydestä. Yksi heistä tarjosi tuoreeseen logistiseen haasteeseeni, esikoulukuskaamisiin, ratkaisua: peräpyörää.

Nyt esikoulua käyvä poikani muutti perässäni Porvooseen viime talvena, ja esikoulu sijaitsee paikassa, jonne eivät bussit kulje, eli autottoman kannalta paikassa, jonne aurinko ei paista, eli Veckjärvellä. Onneksi on peräpyörä. 

Helsingissä työskentelevän pikkuvirkamiehen työ ei paljoakaan jousta, vaan tunteja on sukkuloitava tekemään, töistä nyt niin viis. Helsinkiin sentään on kattava ja tiheä bussiliikenne, ja aika on rahaa sukkuloivalla isälle, jolle Veckjärvi on kaksi virstaa väärään. 

Peräpyörä kuitenkin on ratkaissut suurimman osan logistisista haasteistani. Maantieteelle emme kuitenkaan voi mitään, eikä fillari ratkaise työpaikkojen kohtaanto-ongelmaa. Porvoossa pääväylät onneksi pidetään pyöräiltävässä kunnossa lukuunottamatta niitä toivottavasti mahdollisimman harvaa rospuuttoaamua, jolloin virsta väärään on vaaksa vaaraan, ja niitä aamuja jo nyt pelkään. Peräpyörä salakavalan ovelasti myös opettaa itsekriittisen poikani pyöräilemään, ja isälle tulee nyt paljon vähemmän hiki kuin perinteisellä vain pappi puuttuu -jopparikyydillä. Peruskoulun alkaessa koulumatkat sujunevatkin varmaan sitten jo pyöräillen, kiitos peräpyörän. Kun matkustaja on saanut "ylennyksen" kanssa-ajuriksi, hänkin on tykännyt. 

Miten menestymätön ihminen lopettaa työpäivänsä?

Näin eilen 13 kohdan listauksen siitä, miten menestyneet ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia. Minä voin vastapainoksi kertoa, kuinka menestymättömät ihmiset käyttävät työpäivänsä 10 viimeistä minuuttia.

1) Menestyneet ihmiset päivittävät seuraavan päivän to do -listansa. No, minä en niin voi tehdä. Seuraavana päivänä voi esimerkiksi tulla 4 lähetettä, 3 työntekijää voi olla sairastunut tai voin saada kiireisen pyynnön ajaa tietokoneajo ohjelmalla, jota en osaa käyttää.
2) He järjestävät pöytänsä ja tietokoneensa. Pöytää en viitsi järjestää, ja tietokonetta en voi. En saa tehdä muutoksia sen kovalevylle, koska en ole järjestelmänvalvoja. Ja tärkeimmät tiedostot säilytän työpöydällä joka tapauksessa, ei niitä auta mihinkään siivota.
3) He arvioivat päivän saavutuksensa. Mitä minua hyödyttää, jos listaan, että olen käsitellyt 3 lähetettä ja lähettänyt 2 kirjettä, toivottavasti oikeisiin osoitteisiin, sekä puhunut puhelimessa huonoa ruotsia, josta vastapuhuja ei saanut selvää, huonon ruotsini ja olemattoman kentän takia?
4) He pohtivat, mikä on mennyt vikaan, ja miksi. Tässä voisikin olla jotain järkeä, paitsi että joka kerta päätyisin uudestaan samaan tulokseen, mikä ei auta minua mitenkään. Päinvastoin.
5) Menestyksekkäät ihmiset tietävät, mihin pitää reagoida välittömästi ja mihin ei. Menestymättömät ihmiset taas eivät tiedä, miten pitää reagoida sellaiseen yllättävään kyselyyn, joka saapuu perjantai-iltapäivänä klo 15 kun enää ketään sellaista, jolta voisi kysyä, ei saa kiinni.
6) He pysyvät keskittyneinä. Mihin? Siihen, että tekemistä ei ole? Vai siihen, että sellaista saattaa tipahtaa taivaasta juuri sillä hetkellä kun suljet kaappisi ovea?
7) He määrittelevät seuraavan päivän keskeiset tavoitteensa (tähän lipsahti ensin freudilainen lipsahdus "tavoitteeni"). Minun keskeinen tavoitteeni on pysyä yhtenä kappaleena.
8) He antavat kollegoidensa tietää, missä määrin he ovat tavoitettavissa ennen seuraavaa aamua. No, en ole.
9) He tekevät seuraavan aamun aikataulusuunnitelman. Teen jo seuraavaa seuraavankin, pakatessani edellisenä iltana mukaan kuntoiluvälineitä. Jos lähden iltapäivällä kuntoilemaan, menen aiemmin töihin aamulla. Jos pakkaan töihin mukaan omenoita, käytän suoraa mutta hitaampaa bussiyhteyttä; jos taas en ehdi kuntoilemaan illalla, käytän aamulla nopeampaa bussiyhteyttä, joka jättää minut 2 km päähän työpaikasta, jonne marssin reippainta Konostani.
10) He sanovat kiitos jollekulle. Jos jollekin sanon kiitos, sanon sen kollegalleni, joka taas on joutunut pelastamaan minut liemestä, tai sille kollegalle, jonka kanssa olemme yhdessä voineet keskustella musiikista tai työnantajasta, suljettujen ovien takana.
11) He sanovat hei hei. Enpä täällä paljon ketään näe, ihmiset työskentelevät suljettujen ovien takana.
12) He lähtevät hymy huulilla. Niin lähdenkin, pääsen kotiin.
13) He myös lähtevät. No, todellakin lähden. Erityisesti todellakin lähden silloin kun pitää poika hakea esikoulusta, ja muinakin päivinä kotonani odottaa pieni tyttöni ja rakkaani. Kaupan kautta, ja ruokaakin pitäisi laittaa.

Menestyneillä ihmisillä on listassa vain 13 kohtaa. Menestymättömillä niitä on ainakin 23.

14) Lasket, mikä on työvuorolistasi työaikasaldo, ja päivität työvuorolistasi laittamalla sinne päivän työtuntisi.
15) Pakkaat kännykkälaturisi.
16) Jätät työkännykkäsi kaappiin.
17) Suljet arkistokaappisi oven, ja piilotat avaimen toiseen lukolliseen kaappiin.
18) Suljet toisen kaapin oven, jonka lukko menee rikki
19) Suljet vaatekaappisi oven, joka putoaa saranoiltaan
20) Suljet kaikki 10 potenssiin 7 ohjelmaa ja kuvaketta, ja klikkaat 5 kertaa "yes" ja 6 kertaa "no".
21) Odotat hissiä, joka ei saavu. Juokset 6 kerrosta rappuja alas. Hyvällä tuurilla ehdit vielä bussiin. Muuten, kohta 22.
22) Kävelet 2 km moottoritien varteen tai odotat puoli tuntia. It's up yours. Näin voin tehdä itsenäisiä, omaan työhöni liittyviä päätöksiä.
23) Hukkaat hanskasi ja hattusi bussiin.

En kehdannut laittaa listalle kohtaa 13 b: Amazonin toivelistalta sen tarkistaminen, onko jonkin toivelistan levyn hintapyyntö pudonnut.

Alkuperäisen listauksen menestyneitten ihmisten ajankäytöstä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Laitettiin nyt kuitenkin kiva kuva tähän. Silloin kun kävelen työmatkoillani moottoritieltä, tulen Vallilan siirtolamökkialueen läpi.

Onko mahdotonta yhdistää työ ja perhe ruuhkavuosina?

http://yle.fi/uutiset/sari_helin_kaaosvuosien_ja_tyon_yhdistaminen_on_mahdotonta/7500361?fb_action_ids=695050873904252&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map=%5B500701733365526%5D&action_type_map=%5B%22og.recommends%22%5D&action_ref_map=%5B%5D

Sari Helin - kuka hän onkaan - koettaa Ylen blogissa - jonne linkki on liian pitkä laitettavaksi tänne otsikkolinkiksi niin laitoin sen tekstikenttään näkyville - selittää kolmi-nelikymppisten naisten joukkopakoa työelämästä. Kun pitäisi viedä ja hakea lapsia ja vielä kokkaillakin.

Minä tarjoudun antamaan kasvot miehelle, jonka osa on naisen osa. Minun arkilogistiikkani on juuri Helinin kuvaaman kaltaista, vaikka en ole mitenkään urani huipulla. Tai jos olen, on se surullista. Kun työskentelee Pasilassa, asuu Porvoossa, toinen lapsi on esikoulussa Veckjärvellä ja vielä kokatakin pitäisi, osaan eläytyä siihen, että nämä naiset miettivät ns. syntyjä syviä.

Ai että miksi Sari Helin mietti moisia? Kun mies on matkatyössä europarlamentaarikkona, on selvää, että lasten- ja kodinhoito nyt vaan kaatuu naisen päälle. Haasteellista se voi olla sellaisissakin huusholleissa, joissa on kaksi aikuista.

Sari Helin on sitäpaitsi ymmärtänyt ruuhkavuodet - tuon Laura Rädyn muodikkaaksi tekemän tekosyyn - väärin. Ruuhkavuosiin liittyy oletus, että silloin ollaan oman ammatillisen kehityksen tai ainakin suoriutumisen huipulla. No, tiedä häntä. Minulla oli 31-vuotiaana vastuuttomana poikamiehenä sihteeri, nyt minä olen sihteeri, vaikkei ammatillinen suhteeni tähän tukipalveluuni määritäkään elämässä onnistumistani, eikä sihteerillisyys sinänsä taannut minulle ammatillisen urani huippuhetkeä aivan yhtä vähän kuin sihteeriys ammatillisuuteni alinta kuoppaa.

Sari Helin tiivistää omaehtoisen vetäytymisen syyksi huonon omatunnon, ilmeisestikin siitä että työhön liittyvien uhrausten takia voi viettää niin vähän aikaa lasten kanssa arkipäivisin. No, kyllä minulla on huono omatunto siitä, että aamuisin poikani ei ehdi potkulautailemaan esikouluun vaan pitää istua isin pakkarilla.

Sen verran pitää tehdä myönnytyksiä elämäntilanteelle, ettei vielä ehdoin tahdoin hanki lisää menoja. Ei niitä lapsia ole pakko rahdata ympäri maakuntia kaikenkarvaisten esoteeristen harrastusten perässä, oli kyseessä sitten lepakkomiesten keräily tai virkaaminen. Usein lapsi itsekin on helpottunut, kun vanhemman huonoa omatuntoa ei tarvitse paikata suorittamalla lapsen vapaa-aikaa, sitäkin vanhempien ehdoilla kun jo arkilogistiikkakin on vanhempien sanelema.

Johtopäätöksenä: ruuhkavuosia työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, oli kyseessä sitten nainen tai mies. Näin on ainakin, jos työ ei jousta, koska taloudellinen tilanne ei salli työn joustamista. Sari Helinillä se sallii.

P.S. Minä jäisin heti pois en vain työstä vaan työelämästä, jos taloudellinen tilanne sallisi. Me tarvitsemme kuitenkin ne kaksi palkkaa, ja minä eläkettä sitten joskus.

Arkilogistiikan sujuvuus ajaa henkilökohtaisen mukavuuden ylitse

Ekoguru Leo Stranius esitti webbisivullaan hitaan aamun kaavan. Uskon, että toki kaikki voisivat paremmin, jos aamulla olisi aikaa esimerkiksi viettää laatuaikaa läheistensä kanssa, ja itsensäkin. Ei siihen tarvita mitään hienoja aamiaisbrunsseja.

Straniuksen kaava toimii, jos työskentelee kotona, paljon etänä ja jos työpaikka sijaitsee hyvin lähellä. Straniuksen kaava toimii myös, jos on ollut mahdollisuus hidastaa tahtia. Tällainen downshiftaus ei kuitenkaan aina ole optio.

Downshiftaus sopii silloin kun siihen on varaa, tai sitten voi jälkikäteisesti tehdä välttämättömyydestä hyveen ja kutsua työttömyyttä downshiftaamiseksi.

Olen minäkin aika ajoin harrastellut aamulenkkejä ja aamu-uinteja, ja tiedän hyvin niiden autuaallistavan vaikutuksen. Kahvitkin olisi kiva kaataa kumppanin päälle sänkyyn, ja onneksi näin sentään voikin tehdä viikonloppuna. Sitten joskus.

En välitä kysyä itseltäni Straniuksen ehdottamalla tavalla joka aamu peilin edessä, teenkö juuri tänäänkin juuri sitä, mitä haluan tehdä, sillä en halua aloittaa jokaista päivääni masentumisella. Toki elän niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluankin elää, mutta mitä vähemmän ns. mietin syntyjä syviä, sitä paremmin voin. Ja aivan varmasti en tee aamulla suunnitelmaa alkavalle päivälleni, sillä miksi ihmeessä minä antaisin sisällöttömän työn saastuttaa sitä osaa elämästäni, jolla on sisältö, eli vapaa-aikaani?

Muuten siis hyvä, mutta esimerkiksi työn takia toiseen kaupunkiin sukkuloiva ei voi viettää aamuja pitkän kaavan mukaan. Herään 5.40, peseydyn, luen lehden ja aamiaistan, herätän pojan 6.20-6.25, lähdemme fillaroimaan esikouluun 6.45, lähden esikoulusta pyörällä Porvoon bussiasemalle 7.00 ja bussi kustannuspaikalle Pasilaan lähtee 7.15. Töissä noin 8.10.

Toki tuon kaiken arkipäivälogistiikan voi käyttää omien mahdollisuuksiensa mukaan hyödyksi tai ainakin mahdollisimman mukavasti. Meillä nuo esikoulumatkat ovat isä-poika -aikaa, jolloin me ehdimme juttelemaan siitä kaikesta maan ja taivaan välillä, mitä nyt 2 x 10 minuuttiin mahtuu. Bussimatkoilla kuuntelen musiikkia ja luen. Työmatkakuntoilu on vain satunnaisesti mahdollista, esimerkiksi silloin kun muutamia kertoja vuodessa pyöräilen työviikon jälkeen Porvooseen, ja skoliootikolle pyöräily ei oikeastaan sekään ole kuntoilua, kieron selän puutuminen kun pakottaa suoristamaan selkänsä ja jaloittelemaan vähän väliä.

Kun päivä alkaa pitkällä bussimatkalla, tämä kangistaa niin, että Ratapihankadun yli bussipysäkiltä ylämäkeen liikennevaloista kiihdyttävien tappaja-autojen alta spurttaaminenkin on aikamoisen jäykkä suoritus. Aiemmin tein siten, että jäin bussista Kumpulan kampuksella, säilytin fillaria yön yli Vallilan siirtolamökkialueella kahdella lukolla kiinni niin että sain päivittäin sentään 2 + 2 työmatkapyöräilyä; yhtä tehokasta mutta vähäsen hitaampaa olisi talsia konosmarssia Kumpulanlaakson ja Pasilan läpi. Vie 20 minuuttia suuntaansa. Ei se kuntoilusta oikein käy, mutta sentään saa veren kierrätettyä, ja koukkupolvi suortuu.

Koska perhe- ja logistinen tilanteeni edellyttää mahdollisimman tehokasta ajankäyttöä, käytän suoraa bussiyhteyttä ainakin aina silloin kun poikani on luonani, sillä vaikka bussiautoilu nopealla moottoritiebussilla + liityntäfillarointi Kumpulasta Pasilaan vie periaatteessa saman ajan kuin hitaahko suora Porvoo-Pasila -bussiyhteys, suora bussi on luotettavampi. Sen aikataulut pitävät kutinsa paljon paremmin; työpäivän jälkeen uskallan luottaa, että tämä bussi numero 848 saapuu Pasilaan keskimäärin vain noin 2 minuuttia myöhässä, kun taas moottoritiebussien saapumisaika Arabiaan voi olla mitä hyvänsä +1 ja +15 minuutin välillä. Käytännössä siis paluumatkoihin moottoritiebussilla on varattava ylimääräistä marginaalia, joten suora yhteys sopii paremmin perheelliselle sukkuloitsevalle.

Elämä ei ehkä ole valintoja mutta laskelmia. Minun tilanteessani ajankäytön tehokkuus ja päivittäislogistiikasta kaiken löysän poistaminen on tärkeämpää kuin työmatkakuntoilu, ja kuntoilenkin sitten juoksemalla iltalenkin tyttöni kanssa lastenvaunuilla. Tyttö saa nukkua ja minä kuntoilla.

Tällaisia vaunuja meidän perheessämme käytetään

Demari Nasima Razmyar julisti lastenvaunuhaasteen, vastavetona Pia Kauman (kok.) julistamalle hyökkäys- eikun lastenvaunusodalle, eikun siis maahanmuuttajia vastaan suunnatulle sodalle. Sen ideana oli tuoda omat lastenvaununsa näytille, ja kertoa niiden tarina.

No, tässä ovat. Ne on uutena ostettu, omilla rahoilla. Ei mistään periaatteesta, vaan käytännön sanelemana. Saimme tuttavapariskunnalta ensin käytetyt vaunut, mutta emme niitä hylänneet siksi, että ne eivät soveltuisi uskontoomme. Ne eivät soveltuneet avaruudelliseen hahmotuskykyymme. Kumpikaan meistä ei nimittäin kyennyt taittamaan niitä kasaan.

Eivätkä poikani vanhat vaunut tulleet kyseeseen. Ne ovat puhkityönnetyt ja -istutut. Samanlaiset hinkelhonkelit kuin se pyöräni, jolla kuskaan poikaani esikouluun.

Niin että ovat ne käytetyt vaunut kelpaamatta myös kantaperäisille.

Puoli tuntia yhden minuutin tähden

Tänä aamuna poikani kysyi minulta, miksei hän voi mennä esikouluun - joka sijaitsee noin 3 km vastakkaisella suunnalla kuin Porvoon bussiasema - potkulaudalla, kuten hän oli tehnyt viime keväänä toisinaan päiväkotimatkoilla. Ikävänä velvollisuutenani - sehän on isien ja äitien hommaa, elämän karvaiden reunaehtojen osoittaminen - oli opettaa hänelle elämän tosiasioita: on olemassa semmoinen juttu kuin bussiaikataulut, ja kustannuspaikkaani kulkee busseja vain kaksi kertaa tunnissa.

Jos myöhästyn bussista minuutinkin, se tarkoittaa puolen tunnin viivästymistä työpäiväni alkamisessa. Pitää kulkea siis nopeimmalla saatavissa olevalla tavalla, dvs. kolmivaihteisella, hajoamispisteessä olevalla polkupyörällä, josta kuuluu sellainen pauke, että pakkarilla istuva poikanikin on sen noteerannut.

Työaika on nollasummapeliä: joskus lusimatta jäänyt puoli tuntia pitää sitten lusia joskus toiste. Selitin pojalleni, että jos myöhästyn yhdestä bussista,  tämä tarkoittaisi sitä, että voin hakea hänet puoli tuntia myöhemmin iltapäivällä. Enkä voi, sillä esikoulu menee viideltä kiinni, jolloin puoli tuntia ikään kuin katoaa jonnekin, puff.

Jos ei aine voi kadota minnekään, aika voi. Einstein oli väärässä. Tai ei ollutkaan: kyllä se puoli tuntia jossakin vaiheessa vastaan irvistelee.

Sukkuloivan vanhemman hikisestä logistiikasta on sankaruus kaukana. Jos vien poikani esikouluun heti seitsemäksi ovien avautuessa, ehdin hyvällä tuurilla juuri ja juuri siihen aikaisempaan Pasilan bussiin, jos pyöräilen mutkat suoriksi, ja optimisuorituksella olen töissä tunti ja 10 minuuttia esikoulun oven sulkemisen jälkeen. Siitäkin ajasta valuu keskimäärin 12 minuuttia Koskelantien aamuruuhkiin.

Iltapäivällä, kun lähden kotiin bussilla, jonka arvioitu välilaskeutumisaika Pasilassa on 15.28 (käytännössä se on yleensä myöhästynyt Kamppi-Pasila -välillä vain noin 3-4 minuuttia), ehdin Porvooseen juuri puoli viideksi, jolloin olen Veckjärvellä noin 15-20 vajaa viideltä. Pojalleni tästä kertyi melkein 10 tunnin päivä nauttien subjektiivista oikeutta, isälle taas tunnin vajaa työpäivä nauttimassa subjektiivista velvoitetta.

Sankariudesta siis viis, mutta kertoisiko joku, millaisilla keinoilla aamuruuhkia Koskelantiellä voitaisiin vähentää? Koskelantiehän on sellainen paljon puhuttu kaupunkibulevardi.

Työajan pidentäminen lisää perheiden pahoinvointia

Kun Kokoomus nyt esitti työn tuottavuuden parantamiseksi työajanpidennystä, voin kertoa kokemuksestani, että ainakin toimistotöissä työt tulisi tehtyä 2-4 tunnissa paremmalla organisoinnilla, ilman että työaikaa tarvitsisi käyttää kiiltokuvien liimailuun tai Tupperware-kerhoon.

Julkisella sektorilla on hallinnollisissa tukipalveluissa paljon tyhjäkäyntiä, joka tulee siitä viranomaisvelvoitteesta, että jonkun pitää olla vastaamassa tiedusteluihin klo 9-15. Työ ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti; esimerkiksi terveydenhuollossa lääkärit ja hoitajat ovat tietojärjestelmien ylityöllistämiä, kun taas sihteerit paljolti voivat keskittyä siihen kiiltokuvien liimailuun. Tätä tyhjäkäyntiä ei myöskään ole esimerkiksi opettajilla, jotka eivät työaikanaan ehdi vastailemaan Wilma-viesteihin, laatimaan kokeita saati vastailemaan lastenpsykiatrisiin kartoituslomakkeisiin.

Jos teen tunnin lyhennettyä päivää, tämäkin tarkoittaa sitä, että 6-vuotiaan poikani esikoulupäivä venyy 10 tuntiin. Pidemmäksi ei veny, sillä esikoulu avautuu klo 7 ja menee kiinni klo 17. Tämä siis kuuden ja puolen tunnin työpäivällä, sillä työmatkoihin menee kolme tuntia päivässä, mikä sattumoisin on myös hyväksyttäväksi tulkittu matka-aika TE-toimistojen velvoitetyöllistettävillä.

Jos Kokoomuksen kaavailut toteutuvat, poikani esikoulupäivä venähtäisi yhteentoista  ja puoleen tuntiin, mikä tarkoittaisi sitä, että hän ehtisi näkemään minua noin tunnin illalla ennen nukkumaanmenoa. Mistään harrastuksista, sen paremmin isän kuin pojan, ei kannata edes puhua.

Työssäni lastenpsykiatrian osastonsihteerinä näen perheiden ongelmien jatkuvan lisääntymisen, eivätkä nämä Kokoomuksen kaavailut niitä ongelmia ainakaan vähennä.

Työn tuottavuutta kannattaa siis kaikin mokomin lisätä, mutta ei perheiden hyvinvoinnin kustannuksella. Tervetuloa Tupperware-kerhoon, Alexander Stubb!

Michael Perukangas
sukkuloiva osastonsihteeri

Jaksotyöuudistus tekee työn ja perheen yhdistämisestä mahdotonta

Terveydenhoitoalan liitot saivat sovittua, että kun aiemmin kaikilla alan liepeille pesiytyneillä ammattiryhmillä - mukaanlukien hallinto - on sovellettu 6 viikon jaksotyöaikaa, nyt se korvataan 2 tai maksimissaan 3 viikon listoilla. Tämä perustellaan sillä, että se helpottaa sen seuraamista, onko ylitöistä maksettu ylityökorvausta vaiko ei. Sekä kaikenlaista hämärää ja sekavaa, joka vaikuttaa sumutukselta.

Minun arkilogistiikastani tämä uudistus tekee kohtuuttoman rankkaa. Poikani ollessa luonani, joudun jo nyt lyhentämään työpäiviä tunnilla ja siltikin pojalleni tulee lusittavaksi maksimipäivä 7-17 eskarissa. Kun ennen saatoin tasata huoltajuusvuoroni aikana kertyviä miinuksia 6 viikon jaksoissa, nyt tasattavaksi tulee joka toisella 3 viikon jaksolla 6 tuntia 9 päivän aikana. Tämä uudistus tekee työnteon ja perhe-elämän yhdistämisen todella vaikeaksi, ja talvella, jolloin työmatkojeni pyöräiltävyyden varaan ei ainakaan Helsingin päässä voi laskea, tunnin päivittäisestä työajanlyhennyksestä kertyy 6 päivässä 12 tunnin työaikavaje, joka pitäisi tasata 9 päivässä. Sukkuloivalle yksinhuoltajalle tilanne tulee olemaan mahdoton, minulle ainoastaan sietämätön.

Uudistus on siis aivan paska. Koska en aio erota perheestäni, joutunen eroamaan työstäni, saaden karenssit ristikseni. Kiitti vaan Tehy & muut liitot.

Terveydenhoitoalan liitto Tehyn tiedotteen huononnuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Työn huono hyötysuhde

Tänään vein poikani ensimmäistä kertaa esikouluun. Pyöräillessäni Veckjärveltä bussiasemalle - mikä väli ei ole joukkoliikenteen kuljettavissa - ostaakseni uuden 50 kilometrin, 44 matkan työmatkalipun, Matkahuollon palveluhenkilö tiesi varoittaa minua siitä, että nauti nyt tuostakin edusta vielä kun voit, sillä Porvoon kaupunki suuressa viisaudessaan aikoo ottaa matkalipputuen pois.

Tämä tulee tekemään työnteostani tulevaisuudessa kannattamatonta. Saan siis maksaa 312 euroa kuukaudessa siitä ilosta, että käytän päivässä työmatkoihin 2 tuntia, ja niinä päivinä kun poikani asuu luonani, kolme tuntia. Palkitsevuudesta en tässä puhu mitään, eikä mahdollisesta palkitsemattomuudesta voi oikein panna työnantajaa tilille, sillä työn palkitsevuus on subjektiivinen kokemus, johon vaikuttaa neljä pilaria: työn sisältö, työolot, työhön liittyvä logistiikka ja palkkaus.

Työn kannattamattomuus on kuitenkin helppo todeta: silloin kun työntekoon liittyvät uhraukset eivät ole suhteessa siitä saatavaan korvaukseen, työn sisällön ollessa koulutusta vastaamatonta ja työnantajan kyseenalaistaessa avoimesti pätevyyteni kyseiseen työhön - vaikka kyse on henkilökohtaisesta näkemyksestä henkilökohtaisesta sopivuudesta - ei se ole palkitsevaakaan. Ja tästä työnantajan kyllä voi panna tilille.

Se, miten työntekijä järjestää asumisensa ja perhe-elämänsä, ei kuulu työnantajalle. Mutta vähän niinkuin kaikki muu tästä nelikulmiosta kyllä kuuluu.

Olisinpa voinut tehdä laskelman työn palkitsevuudesta itse, mutta Porvoon kaupunki sitten päättikin säästää minut tältä työltä. Voisivat ensin hankkia kaupunkiin työpaikkoja ja vasta sen jälkeen lakkauttaa matkalipputuet.