Suomalaisuuden neuropsykiatrinen diagnoosi

Jos neuropsykiatrin koulutuksen saanut kulttuuriantropologi saisi tehtäväkseen diagnosoida suomalaisen kulttuurin, se saisi diagnoosikseen Aspergerin syndrooma, tai nykyäänhän se on liudennettu autismiin.

Aspergeriin liittyy tyypillisesti joustamattomuus sääntöjen noudattamisessa, sosiaalisten tilanteiden lukemisen vaikeus ja asioiden kirjaimellisesti ottaminen. Suomalaisten taas sanotaan olevan sääntökansaa, jonka pitää erikseen varmistaa, mihin pöytään tuopin kanssa saa istahtaa ja joka ei kävele punaisia valoja päin tyhjälläkään tiellä. Suomalaisilta ei suju "small talk", ja asperger-ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Jos joku kysyy "mitä kuuluu", asperger-ihmiselle on luonnollista sosiologi Harold Garfinkelin tavoin kaivata tarkennuksia, että mitä kysymyksellä tarkoitetaan, että haluaako kysyjä tietää jotain mahdollisesti kysymyksen kohteen terveydentilasta, työtilanteesta tai ihmissuhteiden tilasta. 

Asperger-ihminen pitää tarkasti kiinni rutiineista ja sopimuksista. Jos päivällinen on kello 17, niin silloin se on kello 17, oltiin sitten Härmässä, Britanniassa, Italiassa tai Kiinassa. Suomalainen saattaa ylikuormittua suurkaupungeissa, suurissa juhlissa tai ruuhkissa ja alkaa kaivata luontoon. Asperger-ihmisellä taas mitta tulee täyteen hänen saadessaan yliannostuksen sosiaalisia ärsykkeitä. 

Samantyyppisen diagnoosin suomalaisuudesta voisi laatia melkein kuka tahansa ulkomaalainen, toisen kulttuurin kasvatti, jos hänellä vain on kulttuurista herkkyyttä ja tietoa autismista ja aspergerista. Suomalaisuus on maailman asperger.

Puistokallion puut saivat nimet

 Tänä aamuna Puistokallion piknikillä puut saivat nimet. Puut nimettiin tunnettujen porvoolaisten kulttuurihenkilöiden mukaan; kyseessä eivät siis ole mitkä tahansa puut.

Louis on saanut nimensä kreivi Louis Sparrelta (1863-1964), joka oli ruotsalainen taidemaalari, kirjailija, huonekalusuunnittelija ja graafikko, joka perusti Porvooseen huonekalu- ja keramiikkatehtaan ja osallistui myös Vanhan Porvoon rauhoittamiseen ja entisöimiseen.

Fredrika sai nimensä Fredrika Runebergin (1807-1879), kirjailijan mukaan, joka tunnetaan myös runebergintortun äitinä.

Natalia Linsen (1844-1919) oli porvoolainen valokuvaaja, yksi ensimmäisiä tunnettuja naisvalokuvaajia Suomessa. 

Johan Ludwig Runeberg (1804-1877) ei esittelyjä kaivanne. Tämä Suomen kansallisrunoilija tunnetaan parhaiten Vänrikki Stoolin tarinoista ja myös siitä, että hän oli Fredrikan mies.

Fredrikan takana lymyilee Albert (Edelfelt; 1854-1905), kuuluisa taidemaalari, joka on ikuistanut mm. vieläkin Porvoossa nähtävän Linnamäen maiseman. Siinä maisemassa esitetty puu lähes ilmassa leijuvine juurineen on vieläkin olemassa. Kuka väittää, että luonto ei ole kulttuuria ja että kulttuuri ei loisi paikoille identiteettiä?

Yhteiskunnassa kaikki ovat nettosaajia

Perjantain (28.12.) aviisissa kysyttiin, että "maksatko sinäkin 15 500 euroa enemmän kuin saat"? Näin kysyessään Uusimaa ei ole vaivautunut harjoittamaan tutkivaa journalismia vaan on tyytynyt ostamaan sitä iänikuisen samaa Veronmaksajien Keskusliiton propagandamateriaalia ja huonosti peiteltyä Kokoomuksen vaalimateriaalia suoraan uutistoimistolta. Ei Uusimaa toki ainoa tähän kapeaan hyvinvoinnin tulkintaan syyllistyvä taho ole; tämä ylhäältä alas valutettu propaganda on niin syvät rivit läpäissyt että useimmat eivät sitä edes huomaa tarkoitushakuisella sihdillä valikoiduksi.

Hyvinvointipalveluiden rajaaminen yksinomaan julkisesti järjestetyiksi SoTe-palveluiksi unohtaa kokonaan moneen kertaan tutkitut korrelaatiot esimerkiksi kulttuuri- ja liikuntapalveluiden ja hyvinvoinnin välillä. Koulua unohtamatta; useiden tutkimusten mukaanhan koulutus tuottaa hyvinvointia ja korreloi vahvasti terveyden kanssa. Se jopa uusintaa yhteiskunnallista kerrostuneisuutta.

Miksi sitten on päädytty nostattamaan niin sanotun ylemmän keskiluokan verokapinaa tällaisella yleisellä rajauksella, jossa veronmaksun ja saatujen palveluiden välistä suhdetta katsotaan oikeudenmukaisuuskysymyksenä, ja keskitytään yksinomaan julkisrahoitteisiin SoTe-palveluihin? Sen peittämiseksi, että hyvätuloisiakin tuetaan monin tavoin. Suurimmat maataloustukien saajat ovat hyvätuloisia, puhumattakaan monenlaisista yritystuista. Käyttäjilleen maksuton koululaitos kelpaa yleensä kaikille, samaten neuvolat, kirjastot ja uimahallit. Ja verovaroista nekin moottoritiet on rakennettu, joilla kelpaa Lexuksella huristaa Keilaniemeen tai lentokentälle.

Sitä järjestelyä, jossa jokainen luovuttaa osan tuloistaan yhteiseen hyvään - joka hyödyttää oikeasti kaikkia - kutsutaan yhteisvastuuksi. Yhteisvastuun toteuttaa yhteiskunta, ja yhteiskunnassa kaikki ovat todellisuudessa nettosaajia.

Kirjoitus lähetettiin Uusimaa-lehden mielipideosastolle, jolla se julkaistiin ma 31.12.2018.

Musiikinkuuntelun sukupuolittuneet käytännöt

Luonnostelin joskus vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaa musiikinkuuntelusta sosiaalisena ilmiönä. Sellaista essiivitutkimusta, voisi joku sosiologiaspektikko sanoa. Työhypoteesini oli, että jos konsertti-instituutio on itsestäänselvästi sosiaalinen ilmiö, jonne laittaudutaan ja pukeudutaan, niin sitä on myös äänilevyjen keräily. Sen sosiaalisuus syntyy distinktioista, käyttääkseni Pierre Bourdieun tunnetuksi tekemää termiä, jonka mukaan kyseisen sosiaalisen maailman tai kentän sisäpiiriläiset, joilla tarkoitetaan perehtyneitä, kyseisen kentän säännöt tuntevia harrastajia, välittävät kyseisen kentän arvostuksia eteenpäin. Kyläilevä äänilevymusiikin keräilijä pikasilmäyksellä sijoittaa isäntänsä tai emäntänsä omalle paikalleen keräilijänä; ei tarvita kuin pikainen katse, joka erottaa, ovatko niiden cd:iden kannat punaisia, paljastaen arvostettuja EMI-levyjä vaiko anonyymejä Anttila-äänitteitä (ok, Emiä ei enää ole eikä Anttilaakaan, käsitteistöni on peräisin 90-luvulta, mutta asetelma on edelleenkin kurantti).

Jo tuota tutkimusaihiota luonnostellessani olin havainnut että musiikkiharrastus on eriytynyt sukupuolisesti, ja sanon tämän ennen oletuksiin perustuen ennen oletettujen aikaa, sukupuolikategorioita avaamatta ja puhun tässä ronskisti miehistä ja naisista. Miehet ja naiset käyttäytyvät musiikinkuluttajina hyvinkin eri tavoin. Melkein minkä tahansa asian intohimoiset, omistautuneet ja asiaan ensyklopedisesti ja taulukointimaisesti suhtautuvat keräilijät ovat miehiä, kun taas naiset pitävät kulttuuri-instituutiot yllä siinä määrin, että jos olisin vielä sinkku, suhtautuisin konserttien väliaikoihin vakavasti potentiaalisina pariutumisen paikkoina. Oletettavasti on mahdollista esittää työhypoteesi, jonka mukaan sosiaalinen aspekti kulttuurin kuluttamisessa on naisille tärkeämpää. Jos konserteissa kulutettu kulttuurinen pääoma onkin musiikki, sen lisäksi niissä nautitaan myös sosiaalista pääomaa, joka liittyy esimerkiksi osana musiikkiyhteisöä olemiseen. Itsensä näyttämisen merkitystäkään ei voine vähätellä, laittaudutaan konsertteihin usein ainakin lähes parhaimpiinsa.

Nämä kaikki perustuvat 90-lukulaisiin oletuksiin, ja asiaa voisi tutkia enemmänkin. Musiikkia neljänä vuosikymmenenä vakavasti keränneenä sosiologina näitä mekanismeja kuitenkin on tullut jonkin verran kelattua.

Mikä siinä vanhenemisessa muka on niin hienoa?

Mediavaikutteista nykykulttuuria sanotaan nuoruutta, kauneutta, nopeutta ja voimaa ihannoivaksi, ja varmaankin ainakin osin vastareaktiona tähän vanhenemisessakin halutaan nähdä hyviä puolia. Voi siinä ollakin. Ehkä en vielä ole tarpeeksi edistynyt ikääntymisessä kun en ole niitä keksinyt. Mitä ne hyvät puolet sitten voisivat olla?

Vanhenemiseen sanotaan liittyvän lisääntyvän armollisuuden itseä kohtaan. Voi olla. En koskaan ole ollut kovin määrätietoisella tavalla yksituumainen - tai yksisilmäinen - ihminen, joka olisi edennyt kohti itse asettamiansa päämääriä, mutta tästä huolimatta huomaan usein vertaavani nykytilaa siihen tavoitetasoon, jota ei edes ole, ja tämän tavoitetason puuttumisesta huolimattakin koe aika ajoin suhteellista deprivaation tunnetta. Jotain olen pettänyt, mitä? Ainakaan en ole lunastanut varhaisia monista poikkeuslahjakkuuksistani seuraavia mahdollisuuksia. Vai mitä muka olen tehnyt poikkeuksellisella päässälaskutaidolla tai sillä, että opin lukemaan 3-vuotiaana paitsi että niillä pääsee illanistujaisten friikiksi?

Toinen vanhenemiseen liittyvä yleinen ominaisuus on sanottu lisääntyvä kärsivällisyys. Tiedä häntä. Ymmärrän isääni, joka on todennut, että kun oma aika käy rajallisemmaksi, niin yhä vähemmän sitä aikaa on tuhlattavaksi epämieluisiin asioihin ja ihmisiin, suoraan sanottuna paskaan.

Yksi tuttavani totesi, että ehkä jotkut sattuvat erehtymään ja luulevat sitä kärsivällisyydeksi kun eivät huomaa maailman tai ainakin ärsykkeiden vilistävän ohitseen, ja kun eivät huomaa niin eivät myöskään osaa ahdistua siitä, ärtyä ärsykkeistä kun kuulevat ja näkevät vähän huonommin niitä. En olisi tästäkään niin varma. Kyllä tämä epäilys oman päivityksen umpeenmenosta voi aiheuttaa turhautumaa tai jopa vitutusta, joka purkautuu yleisenä jurnutuksena, muutosvastarintana vähän kaikkea kohtaan. Niin että kyllä minä ymmärrän loppujen lopuksi niitä työnantajia, joilla on ns. toisia ajatuksia sen keskiäkäisen palkkaamisesta, eikä tämän tunnustaminen tässsä varmaankaan toimi ainakaan minään avoimena hakemuksena: "ottakaa minut, en opi salasanoja, osaamiani tietokoneohjelmia ei enää ole, cv:stäni löytyviä organisaatioita ei enää ole enkä sitäpaitsi tiedä, onko niitä vai ovatko ne vain vaihtaneet nimeä ja sitäpaitsi suosittelijanikin ovat kuolleet. Selkäkin on vähän huonompi, ja vessassakin täytyy ravata."

Jos se on siunauksellista, että tyytyy juoksemaan entistä hitaammin, niin sitten hyvä. Muuten en ole niinkään oivaltanut, mitä hienoa on siinä, että polvien kimmoisuus häviää ja askel lyhenee vuosi vuodelta. Samoin käy henkisen joustavuuden, resilienssin, kuten muotitermi kuuluu. Vaikka paraneva kyky suodattaa tärkeä vähemmän tärkeästä ainakin osin kompensoikin pikku hiljaa hidastuvan prosessoinnin - joka ainakin minulla on edelleenkin missä tahansa vertailussa huippua kaksikymppisiinkin verrattuna, siis niin kutsuttu hoksniekka - niin esimerkiksi erilaisiin organisaatioihin, lyhenteisiin salasanoihin ja käyttäjätunnuksiin on päässyt muodostumaan kontekstisaturaatioähky. Ei oikein enää välittäisi opetella suunnilleen 17. merkitystä lyhenteelle OPO, CK tai YK. 

Ehkä se onkin sitten se vanhenemisen anti: jos sen haluaa pukea positiiviseksi. Kyky valikoida, keskittyä olennaiseen. En varmaankaan sitten ole vielä riittävän vanha, kun en voi olla aivan varma.

Musiikki kuuluu kaikille

Musiikki kuuluu kaikille, kuten ilma, jota hengitämme ja kuten aurinko, joka paistaa kaikille. Näin lausui saksalainen maineikas kapellimestari Erich Kleiber taannoin. Musiikki - kuten kaikki taide - parhaimmillaan kykenee ylittämään rajoa, vuorijonoja ja valtameriä, myös rakentamaan siltoja sydämistä sydämiin. Se voi antaa elämälle merkityksen ja perspektiivin, joka auttaa kestämään vaikeitakin aikoja, selviytymään keskitysleiristä ja elämään sodan keskellä. Toinen saksalainen, Wilhelm Furtwängler, pysyi II maailmansodan ajan Saksassa, koska uskoi olevansa suurimmaksi hyödyksi ihmiskunnalle voidessaan tuottaa sisältöä sodan jaloissa elävien ihmisten elämään.

Me täällä kulttuuri- ja palvelualoilla voisimme ottaa ohjenuoraksemme saman kuin oli Wilhelm Furtwänglerillä: tuottaa sisältöä ja merkitystä ihmisteen elämään, tehdä heidän arjestaan juhlaa.

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan esitti 60-luvulla kuuluisaksi tulleen sloganinsa: väline on viesti. Toisin sanoen, viestin sisältöä ei voida täysin irroittaa siitä yhteydestä, missä se on tuotettu. Viestin lähettäjän päämäärät, asenteet, tiedollinen tausta ja maailmankuva muovaavat vääjäämättä viestin sävyä ja vaikuttavat vastaanottajaansa alitajuisestikin. Tämän Luhaninkin viestin voi ymmärtää hyvin monella tavalla tarpeen mukaa, kun se on asiayhteydestään irrotettu.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach - todella universaalina ihmisenä - ei aina määritellyt sitä, millä soittimella tai kokoonpanolla hänen musiikkinsa pitäisi esittää. Bach kuulostaa toki erilaiselta riippuen siitä, soitetaanko hänen musiikkiaan kenties pianolla, uruilla, cembalolla, orkesterilla vaiko peräti saksofonikvartetilla. Kuitenkin Bachin sanoma pysyy aina samana. Voitaisiin ajatella, että viesti on vakio, sanat ovat samoja, vain puhujan ääni vaihtuu. Musiikkipiireissä on paljon keskusteltu siitä, oliko väline Bachin kohdalla viesti. Pianisti voi puolustautua sillä, että hän soittaa pianoa, koska piano on niin ylivoimainen väline soinnillisilta avuiltaan cembaloon ja klavikordiin verrattuna, että Bachin sanoma pääsee paremin oikeuksiinsa pianolla soitettuna. Jos piano olisi keksitty jo Bachin aikana, hän olisi mahdollisesti kirjoittanut teoksensa esitettäväksi juuri nykyaikaisella pianolla. Me emme tiedä. Me voimme vain arvailla. Arvailun sijaan keskittykäämme kuitenkin nauttimaan siitä ikuisesta sanomasta, joka Bachilla on välitettävänään.

Nyt ovat pianon tilalle ja rinnalle astumassa uudet välineet. Musiikkia voidaan paitsi säveltää myös esittää tietokoneella. Uusi teknologia on muuttanut ja muuttaa koko maailmankuvaamme. Me koemme pakottavaa tarvetta olla koko ajan tavoitettavissa ja ajan tasalla yhä kiihkeärytmisemmässä ja virtualisoituvassa todellisuudessa.

Marshall McLuhan puhui kuumista ja kylmistä välineistä. Kuuma välinen on sellainen, joka itsessään jo viestii: ydinpommi ei jätä käyttötarkoitustaan arvailujen varaan. Televisio taas on kylmä väline: jokainen voi tulkita sen viestin omalla tavallaan. Se pakottaa katsojan osallistumaan, arvailemaan, katsomaan, kuuntelemaan, tulkitsemaan, täyttämään juonen ja kuvan aukkopaikkoja, tuottamaan oman leikkauksensa ja ohjauksensa ruudulla nähtävistä tapahtumista. Kun ydinpommin sisältö on ydinpommi itse, television sisältö taas on tyhjä. Se ei kerro mitään ilman ainuttakaan televisio-ohjelmaa. Ydinpommi tuottaa itse oman arvonsa, itseisarvon olla olemassa - kuinka epäilyttävä tämä arvo sitten onkaan - kun taas televisio on väline. Sen arvo ei kuitenkaan palaudu pelkäksi sisällön välittämiseksi, viihteen, kansan oopiumin tuottajaksi. Viestintävälineet ovat myös poliittisia, sanan laajimmassa merkityksessä.

Indonesian entinen presidentti Sukarno sanoi kansalaistensa toivovan televisiota, jotta he voisivat - nykykielellä sanottuna - kokea olevansa osana maailmankylää siinä missä amerikkalaisetkin. Indonesialaiset kokivat, että television korviketodellisuus tarjoaisi heidän materiaalisesti köyhään arkielämäänsä uusia ulottuvuuksia. Kuitenkin, Sukarno tähdensi, että television vaikutus olikin lopulta juuri päinvastainen: indonesialaiset tulivatkin entistä tietoisemmiksi elämänsä materiaalisten mahdollisuuksien rajallisuudesta. Kun he huomasivat, etteivät he koskaan voi saavuttaa hyvää elämää amerikkalaisittain, he kokivatkin tämän välineen. jonka he luulivat lisäävän heidän arvoaan yksilöinä länsimaisessa mielessä, kaventavankin heitä yksilöinä, suhteessa johonkin muuhun, amerikkalaisiin. Amerikasta oli tullut normi.

Toinen normi on kansainvälisyys. Nykyinen sähköinen media ei tunnusta rajoja. Se paitsi ylittää vanhoja rajoja, luo uusia: valtamerien tilalle ovat vain tulleet medialukutaidottomuus, kännykättömyys ja kyvyttömyys hoitaa pankkiasioitaan muutoin kuin kassalla henkilökohtaisena palveluna.

Kansainvälisyys voi merkitä sitä, että amerikkalainen orkesteri - joka koostuu kymmenistä etnisistä vähemmistöistä - soittaa unkarilaisen kapellimestarin johdolla saksalaista viulukonserttoa, solistin ollessa liettualainen. Tämän vuoden Eurovision laulukilpailuissa se merkitsi kansallisten rajojen liukenemista merkittyksettömyyden mereen, kaikkien paitsi noin neljän esiintyjän laulaessa englanniksi. Esimerkiksi Venäjän edustuskappaleen oli säveltänyt tunnustettu englantilainen tanssipopin tekijä, solistin laulaessa hieman epävarmalla englannin kielellä rakkaudentunnustuksia kansainväliselle raadille. Ero vaikkapa Musorgskin Boris Godunovin tarjoamaan venäläisyyteen oli tuntuva. Kysymyksensä on se, että missä määrin meidän on tunnettava riemua HIM:in tai Bomfunk MC:n menestyksestä. Kyse tuskin on suomalaisen kulttuurin riemuvoitosta, vaan samasta tunteesta, jota moni meistä saa seuratessaan suomalaisen formula-ajajan voittokulkua maailmalla. Saattaa olla, että muutama käsipuhelin tai Finlandia-votkapullo myydään siinä sivussa. Tämänkin voi tehdä monella tavalla: markkinointi voi olla hienovarainen tuotemerkin vilahdus sopivassa yhteydessä tai sitten suurikokoinen Suomen lipulla kuvioitu laskuvarjo ja Sibeliuksen Finlandia elokuvassa. Saatamme myös tiedostamattamme iloita siitä mahdollisuudesta, joka suomalaiselle - eli potentiaalisesti kenelle tahansa meistä - on suotu, luoda mainetta ja mammonaa. Kenestä tahansa voi tulla seuraava Martinlaakson Mika tai Puotilan Nylon Beat. Jukka Puotilaan on helpompi samastua kuin Michael Jacksoniin.

Mika Häkkinen on saavuttanut alallaan kiistattoman huipun. Hänen menestyksensä voi mitata maailmanmestaruuspisteinä ja tilipussin paksuutena. Mutta miten voidaan mitata kulttuurituotteen laatua? Yhtäällä ovat kaupalliset ja määrälliset kriteerit, toisaalla taiteelliset ja laadulliset perusteet. Ajatelkaamme esimerkiksi elokuvaa. Aki Kaurismäki on löytänyt oman ekologisen lokeronsa eurooppalaisen taide-elokuvan joukossa: hän on suhteellisen rajatuissa piireissä niin arvostettu, että hänen kohdallaan ei enää perätä kaupallisia kriteerejä. Hän on määrällisesti menestynyt, jos hänen elokuvaansa näytetään mahdollisimman monessa maassa. Hän on saavuttanut laadullista menestystä, jos elokuvansa saa hyvää kritiikkiä ja hyvän kulttimaineen eurooppalaisten alanharrastajien keskuudessa. Renny Harlin taas menestyy, jos hänen elokuvansa voitto on huomattavasti suurempi kuin niihin sijoitettu pääoma, ja jos elokuvan viihteellisyyttä - eli näyttävyyttä - edesauttavat tekniset tehosteet näyttävät riittävän aidoilta ja eivät hyppää silmille, ole liian päälleliimattuja.

Määrälliset eli taloudelliset kriteerit mitata taiteellisen toiminnan laadukkuutta voivat johtaa siihen, josta kapellimestari Jukka-Pekka Saraste kertoo; orkesterin ollessa riippuvainen lipputuloista joudutaan tämä ottamaan huomioon ohjelmiston suunnittelussa, kohdeyleisön ollessa silloin mahdollisimman "kaikki" ja tavoitteena täydet salit. Yhteiskunnan tuki sinfoniaorkesterille voi suoda suuremman taiteellisen riippumattomuuden ja mahdollistaa rohkeammat ohjelmistokokeilut. Päinvastaisiakin esimerkkejä yhteiskunnan ja taidelaitoksen suhteista toki tiedetään: mainittakoon Stalinin hyökkäys kansalle vaikeatajuista, "formalistista" musiikkia kohtaan. Toinen seuraus yhteiskunnallisen panoksen vähäisyydestä on se, että Saraste on Torontossa saanut osallistua myös itse varainhankintaan; tämä ei ole meille suomalaisille, etenkään taiteilijoille mitenkään myötäsyntyistä.

Jälkiteollinen - tai kulttuurisessa mielessä postmoderni, hiljainen vallankumous on madaltanut eroa niinkutsutun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä. Sinfoniaorkesterit eivät aina enää soita frakeissa, vaikkakin joskus tästä raja-aidan madaltamisesta on jo itsestään tullut performanssi. Voi olla oikein, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla siviilivaatteissa, mutta onko se oikein, että ihmiset tulevat katsomaan sitä, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla? Kehykset saavat helposti suuremman julkisuuden kuin itse taulu. Elinkeinoelämän olisi tärkeätä löytää myös - kuten sosiologi Jari Ehrnrooth sanoo - markkinavihamielinen taide; tämä olisi itsessään jo profiloituva kannanotto. Nyt näkee jo monissa taidemusiikkiäänilevyissä sponsorin logon kannessa. Tämä lienee väistämätöntä, ja kaupasta hyötyvät molemmat osapuolet. Yritys voi myös profiloitua sillä, että tukee kokeilevaa, ennakkoluulotonta hanketta korkeakulttuurin sisällä, kuten eräs huonekalutehdas muun muassa on tukenut BIS -levy-yhtiötä. Samoin eräs juomatehdas on ostanut suuren kansainvälisen levy-yhtiön. Vielä lienee liian aikaista sanoa tämän kaupan ohjelmistopoliittisia seurauksia.

Määrittely siitä, mikä luetaan kulttuuriksi, on postmodernisaatiosta huolimatta korkeakulttuurisen eetoksen läpitunkema. Taide ja viihde voidaan ehkä erottaa toisistaan: niillä yksinkertaisesti on erilainen funktio. Edellä mainitsemani esimerkki Kaurismäen ja Harlinin elokuvista on valaiseva. Toinen on taidetta, toinen viihdettä. Taidekritiikki on tässä kulttuuristen raja-aitojen madaltumisprosessissa jossain määrin hämmentyneenä harhautunut etsimään paikkaansa postmodernien merkkien viidakossa, jossa vanhat kartta ja kompassi eivät enää päde. Elokuvakritiikki kohtelee Kaurismäkeä ja Harlinia samoilla kriteereillä, tarkemmin sanoen, arvioi Harlinia Kaurismäki-argumenteilla. Tällainen arviointi ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle.

Jos kulttuuri ymmärretään vain sisällöntuottamiseksi, on helppo ymmärtää elokuvatuottaja Markus Selinin väite, että Suomi on maailman huipulla viidessä vuodessa, mitä tulee sisällöntuottamiseen. Selin vain ei missään määrittele, mitä on tämä sisältö. Mikä on sisällön sisältö, tulisi meidän kysyä. Hän jättää kokonaan mainitsematta sen elämyksen, jonka elokuvien ja tv-ohjelmien katsojat saavat, millaista sisältöä ne voivat tuoda katsojien elämään. Keinotodellisuutta tai oikeata, kuitenkin sisältöä ihmisten elämään. Jos kulttuuri käsitetään välineellisesti, sisältöä voi siis olla sekin, että kyseinen kulttuurituote tuo sisältöä ja merkitystä ihmisten elämään, jotakin, jota odottaa ja jonka mukaan järjestää aikansa. Voi olla, että olisi syytä määritellä, mitä sisältö on, jotta tiedettäisiin, mitä tukea.

Ehkä sisällön voisi samastaa tarinaan, sanan laajassa merkityksessä. Pitää olla jotain kerrottavaa, sanomisen tarvetta. Oli tämä tarina sitten kuva, sävellys, teksti tai elekieltä. Sisältö voi olla myös se käytäntö, jolla jotain tuotetta tai palvelua tullaan käyttämään. Uusmediatuotteet ostetaan sokkona, ilman, että tarkkaan tiedetään, mitä ostetaan. Meillä on tarve, tuottaja valmistaa meille mediatavaran, joka vastaa tähän tarpeeseen ja vasta käytäntö tulee osoittamaan, mikä on palvelun tai tuotteen sisältö. Sisältö tulee siitä, missä määrin tuotteen käyttäjä kykenee ottamaan tuotteen haltuunsa ja käytöllään luomaan sille merkityksen. Meaning is use!

Kulttuuri- ja media-alalla ollaan siirtymäisillään ja paljolti jo siirryttykin kohderyhmäajatteluun aivan samoin kuin markkinoinnissa. Kulttuuri on palvelu, joka on tuote. Tämä palvelutuote räätälöidään asiakkaan yksilöllisiä tarpeita varten hänen kanssaan yhteistyössä. Ylioppilaskunnan soittajista voi tilata haluamansa laisia kokoonpanoja soittamaan haluamaansa musiikkia tiettyyn tilaisuuteen. Uusmedia-ala elää tästä kohderyhmäajattelusta. Broadcastingista on tullut narrowcastingia. Interaktiivisuus on toinen päivän sana; kohta varmaankin television katsoja voi tilata itselleen sellaiset uutiset kuin haluaa, Nyt jo useissa cd-levyissä voi ohjelmoida sävellykselle haluamansa kadenssin tai haluamansa version teoksen finaalista. Voi leikitellä ajatuksella, miltä Brahmsin konsertossa kuulostaa Kreislerin, miltä Joachimin kadenssi. Seuraavassa vaiheessa voi luultavasti tilata jo maailmankin. Muun muassa tätä tarkoittavat sosiologit puhuessaan siitä, että postmodernissa kulttuurissa maailmankuvat pirstoutuvat, eikä ole enää jaettua käsitystä siitä, millainen maailmamme, jossa elämme, on. Jokainen voi valita haluamansa Brahmsin viulukonserton.

Meillä puhutaan tietoyhteiskunnasta. Jälkiteolliseksi sanotussa yhteiskunnassa tieto on korvannut konetekniikan - lukuunottamatta tietotekniikkaa - tärkeimpänä tuotantotekijänä. Suomen sanotaan olevan tässä tietoyhteiskunnallistumisessa maailman huipulla. Meillä on maailman suurimpia matkapuhelimien ja kotitietokoneiden tiheyksiä. Suomi on siitä erikoinen kieli, ettei se määrittele, mistä tiedossa oikein on kysymys. Englannin kieli erottelee toisistaan datan, informaation, tiedon ja tietotaidon. Meillä taas on vain yksi sana "tieto". Tietoyhteiskuntapuheessa usein samastetaan informaatio ja tieto keskenään. Samoin kuin kaikki kulttuuri määritellään viihteeksi, kaikki informaatio määritellään tiedoksi, määrä samastetaan laatuun. Meillä on vaarana tulla sokeiksi. Tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa. Sen taustalla meillä on oltava eettinen ja esteettinen näkemys siitä, mikä meille loppujen lopuksi on tärkeää ja mikä on laadukasta. Mielenkiintoista on huomata, että nyt mikropiirisukupolven ensimmäiset airueet - etunenässä Sam Inkinen - ovat alkaneet kaivata romanttista paluuta luontoon, tilaan, jolloin ei vielä ollut tarvetta olla raitiovaunussakin tavoitettavissa. Toisaalta, hän muistuttaaa, että uuteen teknologiaan liittyy aina uutuudenviehätystä ja siihen liitetään utopistisiakin odotuksia.

Tietoyhteiskunnan sijaan voidaan puhua saksalaisen sosiologi Gerhard Schulzen tapaan myös elämysyhteiskunnasta. 20-luvulla innostuttiin zeppeliineistä ja autojen ajateltiin kuljettavan maagisiin elämyksiin. Jos auto yhdisti perheen, kokosi sen yhteiselle lomamatkalle vuoristoon, niin nyt kännykkä yhdistää ajankäyttönsä maksimoivan ja rationalisoivan uraisän ja lapset. Hyvään autoon mahtui kaikki, kun taas nykyään hyvässä kännykässä on kaikki toiminnot, joita nykyajan mediakansalainen voi toivoa. Tila ja aika ovat menettäneet merkitystään. Elämysyhteiskunnassa moni kokee suorastaan pakottavan tarpeen "kerätä" elämyksiä kuin päänahkoja vyölle. Elokuvia ei katsota sivistykseksi eikä edes viihteeksi vaan siksi, että oltaisiin nähty mahdollisimman monta elokuvaa, ja jotta niistä voitaisiin puhua. Elämyksien keräämisestä on tullut pakonomaista; toisen sosiologin, Anthony Giddensin mukaan modernissa yhteiskunnassa traditioiden tilalle onkin astunut toiston tarve; tarve pakonomaiseen ja kilpailuhenkiseen itseään toistavaan toimintaan, kuten esimerkiksi kehonrakentamiseen tai syömishäiriöihin.

Jälkiteollistuminen tuo mukanaan määritelmällisen ristiriidan - ja haasteen - laaja-alaisuuden ja yhä pidemmälle viedyn erikoistumisen välillä. Yhtäältä on oltava joustava ja oppimiskykyinen tulevaisuuden haasteita kohtaan, toisaalta on syytä profiloitua. Pianisti Ralf Gothoni on todennut, että kun hän on yrittänyt luoda uraa Saksassa, häneltä kysyttiin, onko hän liedpianisti, kamarimuusikko, solisti, resitalisti, kapellimestari vaiko säveltäjä. Kun hän sanoi olevansa mielellään kaikkia näistä, hänet lähestulkoon naurettiin ulos. Jos tavoitteena on näyttävä ura, saattaa olla syytä keskittyä esim. romanttiseksi lavaleijonaksi tai suihkuseurapiirikapellimestariksi. Niin hyvä asia muusikkouden kannalta laaja-alaisuus kuin saattaakin olla, uran luomista maailmassa, jossa on aina vain enemmän ammatillisesti päteviä muusikoita, se ei välttämättä edesauta. Vanha renessanssi-ihmisen moniosaajan ihanne viittaakin enemmän asenteeseen, kykyyn yhdistellä luovasti uutta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, kykyä oppia nopeasti. Renessanssi-ihminen on muuttunut ihmisestä, jolla on laaja horisontti sellaiseksi ihmiseksi, jolla on laaja perspektiivi sekä kyky jatkuvasti kriittisesti tarkastella tätä perspektiiviään. Hyvä sosiologi on sellainen, joka paitsi tuntee ranskalaista kulttuuriteoriaa, myös tietää, miten ihmiset todella elävät. Samoin hyvä insinööri tuntee ihmisten kulttuuriset tarpeet ja ekonomi tietää, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Kulttuuri voidaan ymmärtää kielenä, kieli kirjoituksena ja tekniikka kirjoitusvälineenä.

Tämä erikoistuminen luo myös haasteita kommunikaatiolle. Koska kaikkea ei koskaan voi tehdä yksin, tarvitsemme eräänlaisia kulttuurisen simultaanitulkin kykyjä. Meidän on ymmärrettävä ja tultava ymmärretyiksi. Tarvitsemme ihmisiä, jotka puhuvat sekä tekniikan, talouden että humanismin kieltä. Tai ainakin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kertoa insinööreille heidän omalla kielellään, millaista aputeknologiaa tarvitaan ja talousihmisille, mikä on liikeidea, miksi hanke on kannattava ja kenelle se on suunnattu. Miksi kulttuuri on hyödyllistä; vaikka meistä sen itseisarvoisuus saattaisi näyttää itsestäänselvältä, meidän on osattava pitää kulttuurin puolia, perusteltava, miksi Bach on tärkeää. Samoin tekniikka- ja talousihmiset tarvitsevat yhä syvällisempää tietoa siitä, mikä on ihminen ja kulttuurista ymmärrystä voidakseen harjoittaa ammattiaan yhä kansainvälistyvämmässä maailmassa. Tällaiseen laaja-alaisuuteen ammattikorkeakoulu parhaimmillaan ja potentiaalisesti voisi tarjota hyvät mahdollisuudet.

Kirjoitin tämän puheeksi erään konservatorion tilaisuuteen. Koska tapahtuneesta on kulunut jo kuutisentoista vuotta, uskon karanteeniajan kuluneen umpeen ja rikoksen vanhentuneen. Tämä käyköön työnäytteeksi siitä, että ajatuksen siivet ovat ainakin joskus laukanneet, ja puheiden kirjoittamisesta todella nautin: siinä ne siivet laukkaavat. 

Kirjallisuusnobel J.K. Rowlingille

Lauluntekijä Robert "Bob" Zimmerman "Dylanille" myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on nostattanut omassa sosiaalisessa kuplassani yllättävän voimakkaita aaltoja. Palkinnon myöntäminen Dylanille on myös ollut oiva elitistinpaljastin. Mitä vikaa Dylanissa sitten on?

Onko Dylanin synti se, että hänen kirjallisuutensa on tarkoitettu laulettavaksi? Ei tässä ole mitään vikaa, vaikka olenkin tunnetusti sen linjan miehiä, joille laulu on yksi instrumentti muiden joukossa, ja tällä katsannolla Dylanin instrumentti on kuin ruostunut varis. Larin Parasken ja muiden runonlaulajien maassa Dylania luultaisi ymmärrettävän. Meillä nykyään lähin vastine Dylanille taitaa olla Paleface.

Joillekin Dylan on hankala sulattaa, koska hän edustaa "populaarikulttuuria", vaikka ei Dylanin musiikki sinänsä ole mitään hittilistakamaa. Ei hänen musiikkinsa oikein kevyttäkään ole, mutta aivan varmasti se ei ole kaunotaidetta; tosin ei sitä ole oikein mikään Richard Straussia uudempi "taide"musiikkikaan.

Dylanin palkitseminen antaa tunnustuksen paitsi miehelle, joka on esikuva yhtä lailla Palefacelle kuin Dave Lindholmille, samalla myös tunnustaa genren. Ilmeisesti tämä genren nostaminen sitten on joillekin liikaa; beatlesilaiset vs. rubinsteinlaiset (vaikka pianisti Rubinstein itse naureskeli sattumusta, kun Beatlesin ja hänen omat faninsa tukkivat kadun toisiltaan), ja nyt Dylan tuli paljastaneeksi, että näillä beatlesiläisillä (beatnikeillä?) ei pitäisi olla mitään pääsyä samaan majoitusliikkeeseen korkeakulttuurin kanssa, tai edes kadulle. Tehdäänpä ajatusleikki: entäs jos seuraavaksi palkittaisiin Harry Pottereiden kirjailija J.K. Rowling?

Miksi ei? Rowling on pelastanut kirjallisuudelle kokonaisen sukupolven. Eikä se ole vallan vähäpätöinen saavutus, on Pottereista tai Rowlingin muusta tuotannosta sitten mitä mieltä hyvänsä.

60

Kulttuuria kannattaa harrastaa muutenkin kuin yksityisinä hartaudenharjoituksina, edes pari kertaa vuodessa. Kävin kultani kanssa katsomassa Veera Tyhtilän näytelmän 60. Teatteri ei aina ole minulle se kaikkein omin taidemuoto, mutta tämä antoi ajatuksen ruokaa ja laittoi prosesseja liikkeelle. Se muistutti, että omaa elämänkumppaniaan ei saa pitää itsestäänselvyytenä, kuin huonekaluna, ja hänen asioistaan kannattaisi olla kiinnostunut. Kuten lapsistaankin. Muuten heistä tulee sinulle vieraita.Tällä someisillä vähän kouraisi omatuntoa. Puhumattakaan itsestään. Välinpitämättömyys itseä ja omia tekemisiä kohtaan johtaa apatiaan.

Sitten pohdinnat kolmannesta iästä panivat miettimään. Isäni (66 v) on varmaankin tätä ryhmää, jota nykyään pidetään harmaina panttereina, aktiivikuluttajina ja lastenhoidollisina resursseina, aina tarpeen mukaan minä milloinkin; pääasia että heistä saadaan mitattua mahdollisimman suuri markkina-arvo. Minä en ihan vielä ole sitä, ja itse kunkin kannattaa miettiä sitä, tyytyykö turvalliseen ja tylsään vai tekeekö schopenhauerlaisen hypyn tuntemattomaan ennen kuin huomaakin että ainoa tie on alaspäin. Kiitos siis Veera Tyhtilä mielen rikastuksesta.

Veea Tyhtilä: 60. Kansallisteatteri, Omapohja. Rooleissa Terhi Panula, Juhani Laitala ja Petri Liski, musiikki Antti Paranko; ohjaus Otso Kautto.

Naurua matkalla pankkiin

Helsingin oikeustalolle tänään kokoontuneet niin sanotun sananvapauden puolustajat eivät taida tietää, mitä tekevät. Ilja Janitskin, jonka vangitsemismääräystä he protestoivat, koska tämä edustaa heidän mielestään "vapaata", "kriittistä" ja "riippumatonta" tiedonvälitystä, nauraa matkalla pankkiin. Kun sormi otsikolle vilahtaa, lantti tilille kilahtaa.

Siitä tietysti voisi sanoa paljonkin, miten kriittistä tiedonvälitystä edustaa sellainen, joka perustaa juttunsa nimettömiin lähteisiin, huhupuheisiin ja panetteluun, mutta se ei ole tämän jutun aihe. Vaan se, miten nämä protestoijarepsukat eivät ymmärrä, että heidän sankarinaan palvoma mies viis veisaa totuudesta, kriittisyydestä tai näistä häntä puolustavista repsukoista, joista moni on hädin tuskin lukutaitoinen, kriittisestä medialukutaidosta puhumattakaan. Mitä sankarillista on verojen ja vastuun pakoilussa ulkomaille?

Ainakaan hänen tukijansa eivät ole olleet paikalla silloin kun koulussa opetettiin historiaa ja mantsaa, sillä eivät saa edes puolustamansa Suomen lippua oikeinpäin. Jos puolustetaan suomalaisen kulttuurin puhtautta, kannattaisi tehdä se likaamatta kansallisia tunnuksia näin nolon alkeellisella tavalla.

Naisenkin oikeus mulkkuuteen

Naisjohtajien määrää on nostettava, ihan tasa-arvonkin nimissä. Eikä vain siksi, sillä naisjohtajien väitetään miesjohtajia paremmin osaavan johtaa ihmisiä, ns. pehmeitä arvoja, kun taas miehet etenisivät enemmän asiat edellä.

Eikö tämä väite ole hirveää paternalistista sovinismia? Kun naisista ylläpidetään käsitystä pehmeiden arvojen kantajina, heidät on helppo marginalisoida sen jälkeen kun heidät on näennäisosallistettu. Ajatellaanpa vain politiikkaa. Kyllä miltei aina ulko- ja valtiovarainministeriöt jätetään miehille, nämä kovat ja ikävät asiat, mutta myös hohdokkaat, kun taas naisille varataan sosiaali- ja terveysasiat ja kulttuuri. Sellaisia mukavia, pehmeitä juttuja. Vaikka ne oikeasti ovatkin kaikkea muuta, eihän maa ole mitään ilman kulttuuriaan, ja sosiaali- ja terveysasiat vievät ainakin kuntatasolla budjetista puoletkin.

On sitäpaitsi kukkupuhetta, että naisjohtajat olisivat jotenkin miehiä parempia johtamaan ihmisiä. Kyllä ylivoimaisestti voittopuolinen osa tuntemistani mulkvisteista, joita on päätynyt esimiehiksi, on ollut naisia. Niin että ei mulkkuuteen tarvita mulkkua. (olkaa rauhassa entiset esimieheni, en hyväksy mulkvisteja Facebook-kavereikseni, ovat sitten olleet esimiessuhteessa minuun tai eivät).

Mulkkuutta on kuitenkin vaikea kiintiöidä. Liike-elämästä en tiedä, mutta ainakin sosiaali- ja terveysaloilla, järjestömaailmassa, kulttuuri- ja koulutusmaailmassa naisia ei voi ainakaan kokemukseni perusteella sanoa aliedustetuksi sukupuoleksi johdossa, ja niinpä heihin mahtuu myöskin mulkvisteja.

Tätä ei tietenkään saisi sanoa, heikommasta astiasta, siis siitä, jonka asemaa pitäisi systemaattisesti pyrkiä parantamaan. Eihän maahanmuuttajakaan saa olla ikävä ihminen. Kirjoitin joitakin vuosia sitten tapauksesta, jossa Norjan yleisradio oli hyllyttänyt näytelmän, jossa esiintyvä Muhammed-niminen roolihahmo oli epäsympaattinen tyyppi. Sitä en tiedä, johtuiko tämä hyllytys näytelmän huonoudesta vai poliittisen korrektiuden vaatimuksesta, Asiat edellä, sanoisi persukin.

Valittakoon esimiehiksi siis pätevimmät, ja pätevyysvaatimuksiin toivottavasti kuuluu myös ihmissuhdetaitoja. Naisellakin on oikeus mulkkuuteen, mutta esimiehellä ei.

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.

Mamut, nuo eläimet

Kanadanmajava on vahvempana pikku hiljaa syrjäyttänyt kotoperäistä euroopanmajavaamme sen reviireiltä, ja minkki lienee suurin syy vesikon sukupuuttoon Suomesta, siis keskustalaisilta minkkifarmeilta karanneet elikot. Vesikon palauttaminen luontoon lienee mahdollista vain hävittämällä alueelta minkkikanta.

Maahanmuuttajaeläimet siis syrjäyttävät kotoperäiset eläimet. Minkki tekee vesikoiden reviireistä elinkelvottomia viemällä niiden ruoat suusta, ja kanadanmajavat lisääntyvät eurooppalaisia tovereitaan vilkkaammin. Nämä lajityypilliset piirteet eivät kuitenkaan ole ihmisten vika.

Ihmiset eivät kuitenkaan ole minkkejä tai majavia. Ehkä rajat kiinni -toivottelijat ovat saaneet "inspiraationsa" seuraamalla eläimiä. Eläimiähän mekin toki olemme, tosin meitä erottaa eläimistä kulttuuri, ja juuri kulttuurieroilla ja joskus geneettisiksi eroiksi naamioiduilla kulttuurieroilla rajojen sulkemista tavataan perustella.

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Pyöräilykypärättömät uhrilampaat

Pyöräilyaktivisteilla näyttäisi olevan hallitsevana kantana se, että pyöräilykypäräpakosta (joka ei edes ole pakko, sillä sen noudattamattajättämisestä ei seuraa rangaistusta) tulisi luopua, sillä tämä pakko eli voimakas suositus vähentää pyöräilyn suosiota.

Entäs sitten, vaikka vähentäisikin. Toki pyöräileminen on terveellistä hyötyliikuntaa, ja sen kaikki mahdolliset haittavaikutukset kanssakulkijoille, kaupunkitilan käytölle ja ilmastolle vain minimaalisia esimerkiksi autoiluun verrattuna, mutta ilman pyöräilykypärää kaatumisen tai törmäämisen seuraukset ovat kaikkea muuta kuin terveellisiä tai yhteiskuntataloudellisestikaan halpoja. Vaikka niitä sattuisi "vain" promillen murto-osille, pyöräilykypärä on aika halpa henkivakuutus omalle päälle.

Olen ymmärtänyt, että tässä pyöräilykypäräpakon poistamisessa ajatuksena on pienentää kynnystä pyöräilemiseen, ja samalla vähentää autoilua ja pyöräilyn lisääntyessä kanssaliikkujat tottuisivat paremmin pyöräilijöihin. En minä kuitenkaan tekisi kenestäkään koekaniinia, saati uhrilammasta tätä parempaa liikennekulttuuria odotellessa. Itsestänikään. Olisin enemmän kiinnostunut oman pääni kuin yleisen liikennekulttuurin vaalimisesta. Sitä odotellessa voikin sitten vaikka odotella oman neliraajahalvaantumisen kohenemista, jos on sattunut käymään kehnosti liikenteessä, tai toivoa, että ne lapset, joille sitä parempaa liikennekulttuuria ollaan oltu kehittämässä, muistavat muistopuheessaan isäänsä.

Hyvästi Upton Park

Katsoin eilen yhden elämäni jännittävimmistä ja sykähdyttävimmistä jalkapallo-otteluista. Joukkueeni West Ham United pelasi viimeisen kerran 112 vuotta kotinaan toimineella Upton Parkilla. Ensi kaudeksi siirrytään Olympiastadionille.

Urheilun fanittamisessa on kyse paitsi tyylistä, tietynlaisesta pelistä tykkäämisestä - West Ham on tunnettu hyökkäävästä filosofiastaan, naiiviuteen saakka - mutta myös kulttuurisista ja paikallishistoriallisista siteistä. Näiden siteiden näkökulmasta Upton Parkia tulee ikävä. Toisaalta nykyurheilu on myös kansainvälistä liiketoimintaa, fanitanhan minäkin itälontoolaista joukkuetta, ja tästä näkökulmasta muutto mahdollistaa kilpailun, kasvun suurten joukkoon.

Tästä kasvusta on saatu jo tällä kaudella viitteitä, vaikka tosin valitettavan harvoin olenkaan ehtinyt katsomaan otteluita. Pelillä ei ole täytettävänään ihan samansuuruista aukkoa elämässäni kuin kymmenisen vuotta sitten, ja hyvä niin. 

Uusi manageri Slaven Bilic oli riskirekrytointi, jolla oli vain hävittävää: maineensa joukkueen entisenä rakastettuna pelaajana. Toisaalta tämä tausta myös sallii häneltä enemmän kuin esimerkiksi hänen edeltäjänään, "Big" Sam Allardyceltä.

Niin, siihen eiliseen peliin. Minun piti itse asiassa olla siellä. Ensimmäisen kerran kävin Upton Parkilla syksyllä 2003, hyvän ystäväni häiden yhteydessä. Tuolloin tarkoitukseni oli alun perin päästä toiselle sittemmin historiaan siirtyneelle stadionille, Highburylle, mutta Upton Parkille minä päädyin. 

Lippuluukulta ei ensin oltaisi myyty minulle lippua toisen sarjatason (jota kutsutaan nimellä Championship, eli Mestis) peliin, mutta kun vuodatin parhaat krokotiilinkyyneleeni, vakuuttaen, että "I came from Finland for just this one", minulle myytiin lippu fanikatsomoon.

Sen verran jalkapalloa ymmärsin jo tuolloin, että ymmärsin lipun velvoittavan. Kävin varustautumassa stadionkaupassa tärkeään tapahtumaan, ja joukkueen väreissä sain heti lukuisia ystäviä stadionpubissa. Sain kylmiä väreitä ollessani osa kolmenkymmenviisituhantista aniliininpuna-sini -aaltoa, joka oli nostatettavissa kenen tahansa sukkelan ja ripeästi reagoivan fanin toimesta. Ja niitähän West Hamilla riittää. 

Joskin joukkoon mahtuu aina muutama, joilla liiallinen olut kohottaa korvien väliin aina myös jotakin muuta - kuten viimeksi eilen, kun olivat rikkoneet vastustajajoukkueen bussin ikkunat - niin West Hamin fanit ovat enimmäkseen hyvässä maailmankuuluja omistautuneisuudessaan ja historiatietoisuudessaan. 

Historia on Ironseilla arvossaan: kolme Englannin edelleenkin ainoan MM-kultajoukkueen selkärangan muodostaneet Hammers-pelaajat Martin Peters, ikuisesti kiistellyn finaalihattutempun tekijä Geoff Hurst ja kapteeni Bobby Moore kannattelevat manageri Alf Ramseytä kultatuolissa. 

West Ham tarjosi minulle paitsi joukkueen, myös sosiaalisen elämän muuttaessani Norjaan kesällä 2007. Ensimmäinen asia, josta otin selvää muuttaessani, oli se, löytyisikö kaupungista otteluita näyttävä sporttibaari. Uudeksi lauantaiolohuoneekseni muodostuikin Bohemen, jonne kokoontui joukkueeni norjalaispainotteinen mutta yhteispohjoismainen kannattajakerho Scandinavian Hammers.

Scandinavian Hammersin kanssa osallistuin myös vuosittaiseen kannattajajoukkueiden futisturnaukseen, niin että voin sanoa pelanneeni virallisissa otteluissa Manchester Unitedia vastaan minäkin. 

West Ham vs. Chelsean kakkosjoukkue. Tämä jäikin ainoaksi voitto-otteluksemme,

Lisäksi kävin kerhon kanssa kevään 2009 viimeisessä kotiottelussa, jolloin stadionhotellihuoneeni ikkunoista sain ihailla suljettuja harjoituksia, kuinka silloinen manageri Gianfranco Zola venytti David di Michelen takareisiä. 

Viereisessä huoneessa taisi olla joukkueen puolustaja James Collinsin huone; Ginger muuten pelaa joukkueessa edelleenkin. 

Hieno muisto oli myös entisten pelaajien iltamat, joissa kaadoin tungoksessa olutta maalivahtilegenda Phil Parkesin päälle niin että häneltä meni paita vaihtoon. Tuoppiani hän ei saanut kiinni, vaikka pallot tarttuivatkin.

Kuvassa pitempi mies on Phil Parkes puhdas paita yllään.

Joskin välillä tuntuu siltä,  että maailmalla jalkapallo enemmänkin erottaa kuin yhdistää, niin kyllä se enemmän kuitenkin yhdistää. Jos esimerkiksi Tottenhamin vieroksunta yhdistää, niin Suomen kaltaisessa jalkapallokulttuurin kehitysmaassa kaikki jalkapalloa seuraavat kuuluvat samaan heimoon, jalkapalloheimoon, jonka sisällä keskinäinen kuittailu on aika hyväntahtoista.

Niin, siitä eilisestä pelistä. Olin lupaillut jo vuosia sitten pojalleni, että menisimme paikan päälle Upton Parkin viimeiseen peliin, mutta sain kroonisesti rahapulaisena tyytyä porvoolaisen irkkupubin kolmen miehen katsomoon. Neljäskin ihminen (mies) oli paikalla. Hän oli ilmeisen omistautunut jääkiekolle, sillä toisesta skriinistä näytetty Norja-Kazakstan kiinnosti enemmän. 

Eilinen peli oli sopiva lopetusseremonia Upton Parkille. Vaikka peli ei tällä hetkellä (enää?) täytäkään vastaavanlaista aukkoa elämässäni kuin se joskus on täyttänyt, niin eilinen peli oli kyllä koko penkkiurheilu-urani jännittävimpiä jopa objektiivisin silmin tarkasteltuna. 

Jalkapalloilullisesti mieleenpainuneita otteluita ovat olleet esimerkiksi MM-kisojen -86 puolivälierä Englanti-Kamerun tai Mestareiden liigan finaali, jossa eilinen vastustaja Manchester United nujersi lisäajan kahdella maalillaan Bayern Münchenin. Hammersien otteluista taas kysymättä palaavat mieleeni FA-cupin finaali, joka muistetaan Steven Gerrardin finaalina mutta myös Dean Ashtonin finaalina, ja sen kauden viimeinen peli, jossa Carlos Tevezin maali nujersi silloinkin Manchester Unitedin, ja piti Hammersit Valioliigassa.

Erona aiempiin vuosiin oli se, että kun ennen Manchester Unitedia tiesi pelätä lisäajan viime metreille saakka, niin nykyinen versio West Hamista ei oman ansaitun johtonsa kuitanneesta Manun äkillisestä kahdesta maalista hätkähtänyt, vaan sai niistä lisää virtaa. Kaksi viimeistä Hammersien maalia rakensi Ironsien uusi kultapoika, Dimitri Payet vapaapotkuillaan, ja viimeisen maalin sai kunnian maalata Winston Reid.

I'm Forever Blowing Bubbles. 

Siksi turvallisuutta ei kannata ulkoistaa

On parempi pitää sisäinen turvallisuus ja sen valvonta "ensimmäisen" sektorin eli niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan omana toimintona. Mitä kauemmas se ulkoistetaan, sitä suurempi vaara on, että turvallisuuden valvonnasta tulee turvattomuuden lietsontaa.

Toki poliisiinkin on yliedustetusti hakenut ihmisiä, joiden maailmankuva ja ihmiskuva ovat aika lohduttomia, tai sitten työn arki varmaankaan ei ole omiaan ruokkimaan kovinkaan humanistista katsantoa. Poliisiviranomaisen työtä kuitenkin säätelevät monenlaiset säädökset, ja heidän työnsä tapahtuu sisäministeriön puitteistuksessa, eli ainakin periaatteessa se alistuu demokraattiselle kontrollille.

Tämän vuoksi onkin tärkeää säilyttää poliisin resurssit ainakin nykyisellään, jotta poliisitehtäviä mahdollisimman vähän tarvitsisi ulkoistaa yksityiselle valvonnalle. Vähän väliä nimittäin kuulee yksityisten turvallisuusvalvontayritysten ylilyönneistä, eikä se ole mikään ihme. Niin kehnosti ne maksavat, että heillä ei todellakaan ole varaa valita työvoimaansa kovin tarkoin, ja niinpä usein aivot eivät olekaan ihan yhtä suuret kuin nyrkit.

Eilen interwebbiä kiersi järkyttävä video, jossa suurikokoinen kantasuomalainen miehenrotjake herkesi potkistelemaan ja purkamaan henkistä kuonaansa tummaihoisen miehen päälle Helsinki-Vantaan lentoaseman bussipysäkillä. Videon perusteella oli tällä valkoihoisella rotjakkeella kokemustakin monikulttuurista, osasihan hän useamman sanan vierasta kieltä: "fucking", "jumalauta" ja jotakin muuta, mistä ei saanut oikein selvää. Osittain se johtui tuulesta, joka otti mikrofoniin, osittain varmaankin siitä, että epäselvästi ajateltu on epäselvästi sanottu. Yksipuolinen välienselvittely ratkeaa sitten kun vartijat tulevat hakemaan rusikoitavan miespolon - joka ei ollut syyllistynyt muuhun kuin häiritsemään olemassaolollaan kantasuomalaisen feng shuita - pois niin että valkoinen mies saa jäädä jatkamaan keskeytynyttä savukointihetkeään.

Toki tämä, kuten kaikki muutkin vartiointiliikkeiden edustajien suorittamat väärinarvioinnit ovat yksittäistapauksia. Niitä ovat myös ne ylilyönnit, joihin joskus yksittäiset kansalaiset syyllistyvät. Kuitenkin ylilyöntien mahdollisuus lisääntyy,  mitä kauemmas turvallisuuden valvonta ulkoistetaan yhteiskunnan ydintoiminnoista. Katveissa ja varjoissa on aina suurempi vaara, että tapahtuu jotakin, joka jää huomaamatta.

Kun turvallisuuden valvonta ulkoistetaan viralliselta yhteiskunnalta eli ensimmäiseltä sektorilta toiselle eli yksityisille vartiointiyrityksille, ylilyöntien vaara lisääntyy. Se lisääntyy vielä tästäkin, kun asiata huolehtivat "huolestuneet kansalaiset", jotka perustavat kaiken maailman suojeluskuntia ja katupartioita. Ja näitä kansalaisia yllytetään ja agitoidaan Arkadianmäeltäkin hallituspuolueen toimesta, kuten Olli Immonen eilisessä vappupuheessaan.

Toki on tästä säännöstä poikkeuksia. Olen ollut järjestämässä monenlaisia kansalaistapahtumia, niin puisto-, kaupunginosa- kuin monikulttuurisuustapahtumiakin, ja ehkä aktiiviset kansalaiset ovat lähtökohtaisesti hyviksiä, vaikka sitten järjestyksenvalvojan nauha käsivarressaankin.

Mainitsemani videon - jota Jori Eskolinkin käsittelee bloggauksessaan - voi katsoa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa, jos sattuu omistamaan Facebook-tunnuksen.

Mitkä ihmeen länsimaiset arvot uhattuna?

Moni on tulkinnut eilisen Brysselin pommi-iskujen sarjan taas yhdeksi todisteeksi siihen, että länsimaiset arvot olisivat uhattuina, puhumattakaan kulttuurista. No, mitä ne arvot sitten ovat, tai kulttuuri? Tai ihmisyys?  Ihmisyys ei tietenkään palaudu tyhjentävästi kromosomeihin, vaan kyse on ihmisenä olemisesta, joita määrittävät esimerkiksi kulttuuri ja arvot, ja eläinlajina esimerkiksi erilaiset vietit.

Tarkastellaan ensin kulttuuria. Se on molemmissa merkityksissään - niin maan kuin hengenkin viljelynä, kultivointina - peräisin Kaksoisvirtojen maan alueelta, aika lailla niiltä sijoilta, joilla nykyään sijaitsee esimerkiksi Irak, Kurdistan ja Syyria. Ihminen taas on peräisin Itä-Afrikan hautavajoamalaakson alueelta.

Entä sitten länsimainen kulttuuri? Tai länsimaiset arvot? Yleensä niiden lähteeksi mielletään siirtomaahenkisesti Eurooppa, joka sitten on jakanut näitä rikkauksia Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja enemmän tai vähemmän väkipakolla yrittänyt viedä näitä myös Afrikkaan. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei ole sivistyksen mitta, minkä tietää jokainen vähänkään esimerkiksi Japania, Kiinaa tai Koreaa tunteva, tai sellainen Thaimaan matkaava, joka on malttanut pitää silmänsä auki siltä naimiselta, uimiselta ja syömiseltä.

Onko kreikkalainen filosofia sama kuin länsimainen kulttuuri? Tai onko saksalainen hierarkkisuus länsimainen arvo, tai ranskalainen taipumus älylliseen keskusteluun? Entä amerikkalainen hypettäminen, luonnehtiiko se länsimaalaisuutta? Onko katolilainen perhekeskeisyys (katolinen kirkko ei ole keksinyt perhekeskeisyyttä, lapsia on kaikissa kulttuureissa, ja perhekeskeisiä sukupolvirajat ylittävät suurperheet vasta ovatkin) länsimainen piirre? Tai protestanttinen etiikka, josta moni Suomessa on kuullut vain kuulopuheen tasolla? Joku rajakki varmaankin osaa vastata kysymykseeni: mitä on länsimainen kulttuuri? Jos osaa, varmaankin voi tuoda sitä länsimaista kulttuuria minulle nähtäväksi, peräti takoa kallooni? Miksi suomalainen kulttuuri on länsimaista? Eikö rajat pitänyt laittaa kiinni myös kulttuurilta?

EU lupasi II maailmansodan jälkeisinä kansainvälisen luottamuksen uudelleenrakentamisen vuosina olla ties mitä. Sen piti edistää pääomien ja ihmisten vapaata liikkuvuutta. kansainvälistä liennytystä ja yhdistää maat länsimaiseksi arvoyhteisöksi. On helppo sanoa, että ei ole hyvin mennyt, mutta eilisen kaltaiset tapahtumat eivät ole oire siitä, vaan pikemminkin monet yli ja ohitse ammutut reaktiot eilisiin tapahtumiin, jotka osoittavat, että länsimainen sivistys - jos siitä edes voidaan puhua - ei vielä ole onnistuneesti integroitunut kaikkiin, pikemminkin eräät ovat sanoutuneet siitä irti. Ja tässä mielessä eurooppalaisen arvoyhteisön kriisi on länsimaiden kriisi: niin Slovakian, Unkarin kuin Suomenkin äärioikeistolainen liikehdintä osoittaa, miksi historiaa ja historiasta edelleenkin pitää oppia. Länsimaisia arvoja tai kulttuuria eivät uhkaa ISIS - niin kauhea järjestö kuin onkaan - vaan kaiken maailman breivikit ja immoset ja kaikenkarvaiset tomppeliritarit. Kaikkein suurin uhka on korviemme välissä, ja sen nimi on pelko.

Oslon keskusta pian Breivikin yhden miehen iskun jälkeen. 

Melkein viisi vuotta osastonsihteerinä

Olen kohta viisi vuotta työskennellyt palkalla, joka hädin tuskin riittää tarjoamaan jokapäiväisen elantoni, ja tästä ajasta yli 2 ja puoli vuotta minut on tästä hyvästä erotettu perheestäni niin että näen pientä tyttöäni vain pari tuntia päivässä. Mielipiteistä minua rangaistaan, ja osaamiseni minun kannattaa piilottaa. Olen osastonsihteeri.

Olen katsonut Steve McQueenin elokuvaa "12 vuotta orjana", mikä ei minulta teatterilevityksessä onnistunut, sillä elokuvateollisuus on irronnut kulttuurista, eivätkä edes hyvät ja todistetusti merkittävät elokuvat pysy ohjelmistossa muutamaa viikkoa kauempaa, edes Oscar-voittajat. Mistä haiseva vastalause Bio Rexille.

Tietenkin elokuvan kuvaamilla henkilöillä kaikki asiat olivat erittäin paljon heikommin kuin minulla. Päähenkilöllä oli esimiehen sijaan omistaja, joka mielsi hänet ihmisen sijasta otukseksi. Mutta aihetta rinnastukseen se antoi. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup, ennen vapaa mies, kaapataan orjaksi, erotetaan perheestään, ja pian hänestä tulee orja, jolla on maine. Orja, joka ei suostu unohtamaan menneisyyttään, johon kuuluu nimi, perhe ja osaaminen, ja kuten kaikilla vapailla ihmisillä, omat katsantokannat. Mies, jota omistajan edustajana työnjohtaja rankaisee, kun hän ei osaa toimia etiikkansa vastaisesti, ja tehdä huonompaa jälkeä kuin osaisi.

Samastun Solomon Northupiin, mieheen, jolla on oma katsantokanta ja jonka on vaikea katsoa itseään peiliin, kun häntä vaaditaan tekemään työnsä huonommin kuin hän osaisi. Näin voi käydä palkallisessakin työssä 2000-luvun Suomessa. Niin on käynyt minulle.

Kasvatus sosialisaationa

Tämä on tenttivastaukseni verkkotenttiin opintojaksolla "Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri", josta sitten paljastui, että olinkin tehnyt sen turhaan. 

Kasvatus voidaan jakaa perheissä tapahtuvaan primaarisosialisaatioon ja kasvatusinstituutioissa tapahtuvan sekundaarisosialisaatioon. Primaarisosialisaatiossa opitaan ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä ja siinä opittu toimii pohjana sekundaarisosialisaatioprosessille. Primaarisosialisaatiossa opitaan myös opiskeluedellytykset, kuten kieli ja yleinen tiedonjano. Usein nämä edellämainitut edellytykset ovat suhteessa perheen yhteiskunnalliseen asemaan; Basil Bernsteinin mukaan opiskelu on alemmille sosiaaliluokille vaikeaa, koska heiltä usein puuttuu käsitteellisen kielenkäytön kyky ja kyky abstraktiin ajatteluun. Tätä hän kutsuu rajoittuneeksi koodiksi. Varhaisin sekundaarisosialisaation kasvatusinstituutioista on tietenkin päiväkoti, ja keskeisin koulu. 

Sekundaarisosialisaatio rakentaa primaarisosialisaation päälle, mutta ei voi korvata sitä, sillä se on kuin rakennettaisiin talo suolle, ilman perustaa. Sekundaarisosialisaatiossa institutionalisoidaan kasvatus systematisoiduksi koulutukseksi, jota säätelee poliittisesti säädelty opetussuunnitelma. Jos primaarisosialisaatiossa opitaan olemaan ihminen, sekundaarisosialisaatiossa opitaan olemaan ihmisiksi, eli toimimaan yhteiskunnallisen työnjaon rooliodotusten mukaisesti. Nämä rooliodotukset ovat usein sosiaalisesti periytyviä, ollaan sosialisoiduttu tietyn kulttuurin kuten esimerkiksi työväestön tai keskiluokan jäseneksi.

.

Uusliberalistista koulutuspolitiikkaa

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen toinen osa. 

Uusliberalismi kieltää itsensä ja sosiaalisten taustatekijöiden merkityksen

Uusliberalistinen diskurssi on kuitenkin koulutusvalinnoissa tai koulutukseen valikoitumisessa siinä mielessä relevantti, että siinä asiakkuusdiskurssin läpäisevyys ulottuu lapsiinkin, jotka ymmärretään oppilaitosten asiakkaiksi, ja heidän valintansa kuluttamiseksi (Hilpelä 2004, 58). Konkreettiseksi policy-suositukseksi vietynä tämä voisi tarkoittaa koulutusseteleitä.

Relevantti uusliberalistinen diskurssi onkin koulutuskontektissa, uusoikeistolaiseksi nimettynä, ainakin, jos on Gordonia ja Lahelmaa (2004, 68) uskominen; he jäljittävät uusliberalistisen maihintulon koulutuspolitiikkaan 1990-luvun alkuun, suuren laman aikaan. Uusliberalismi tai –oikeistolaisuus on käynnistänyt koulutuksessa sellaisia kehityskulkuja kuin koulujen välisen kilpailun korostamisen, laadun korostamisen tasa-arvon kustannuksella ja koulujen jatkuvan arvioinnin (Gordon & Lahelma 2004, 68).

Uusliberalismin isänä pidetty Friedrich von Hayek ei näe mitään moraalista ongelmaa siinä järjestyksessä, jossa toiset ovat toisia pystyvämpiä suorittamaan valintoja, sillä hänelle ihmisten arvo määräytyy heidän tuottamansa panoksen perusteella, ja tätä Hayek pitää koko ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Hayekin mielestä ihmisiä ajaa eteenpäin halu kilpailla ja menestyä, he ovat ahneita ja itsekkäitä, ja tämä on hyväksyttävää. Hayekin hyötyajattelussa kyvyttömyys toimia subjektina ja tehdä yksilöllisiä valintoja on yksilön oma vika (Hilpelä 2004, 57). Tämän ajatuksen kanssa on kuitenkin räikeässä ristiriidassa se, että moni Hayekin opetuslapsi sortuu läpinäkyvään sosiobiologismiin, jossa lahjakkuuserot ovatkin synnynnäisiä, eli toisin sanoen yksilön itsensä valinnoista riippumattomia (emt., 59).

Vaikka yhteiskuntaluokat kiistettäisiinkin, ainakin kulttuuri selittää valintoja sitä kautta, miten se ohjaa arvostuksia. Toki yhteiskuntaluokat eivät ole siinä määrin näkyviä kuin esimerkiksi Iso-Britanniassa yksityiskoulujärjestelmineen, tai Ranskassa kulttuurisine distinktiotajuineen (Käyhkö 2011, 424), mutta tämä ei tarkoita niiden poissaoloa. Tietystä yhteiskuntaluokasta tai kulttuurista ponnistavalle lapselle on luontevaa suuntautua tietyn roolin toteuttajaksi yhteiskunnallisessa työnjaossa, ja silloinkin, kun tausta ei määrää valintoja, se vaikuttaa valintoihin siinä mielessä, että se voidaan haluta aktiivisesti kiistää, tekemällä täysin erilaisia valintoja kuin omat vanhemmat. Yleensä tämä ymmärretään sosiaalisena nousuna (emt., 417); tosin koulutustason ja yhteiskuntaluokan yhteys on siinä mielessä problematisoitunut, että enää ”hyvä” koulutus ei samassa mielessä takaa korkeaa yhteiskunnallista asemaa kuin omilla vanhemmilla, ei edes korkeaa tulotasoa.  

Pierre Bourdieun distinktion käsite sisältää erilaisia hienovaraisia erotteluja; taloudellisesti hyväosaisilla perheillä on eniten myös muita pääoman lajeja, kuten sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joita tarvitaan ja joita suositaan koulutuksessa (Antikainen, Rinne & Koski 2003, 126).