Metsän joulurauha 20.12. Laaksossa ja Riistavuoressa

 Olen vuosia 2007 ja 2009 lukuunottamatta vuodesta 2005 alkaen viettänyt Metsän joulurahaa Keskuspuistossa, Laakson kallioilla. Varsinaisen joukkoperinteen hiivuttua pois muistaakseni 2013 olen sen jälkeen jatkanut perinnettä yhden miehen kynttilähiljentymisenä. Joinakin vuosina olen vienyt hautakynttilän muihinkin paikkoihin, kuten Pirkkolaan tai Pajamäkeen. Laakson kalliot ovat ikuiset, ne ovat edelleenkin pystyssä, eikä niitä voisikaan kompensoida, eihän sellaisia kallioita enää kasva missään, kuten Mai Kivelä sai vastauksekseen kysellessään Patterinmäen räjäytettävän kallion kompensoimisesta.

Tänä vuonna vien kynttilän lauantaina 20.12. päiväsaikaan Laakson kallioiden lisäksi Riistavuoreen, jota uhkaa tuho. Taistelu ei ole ohi niin kauan kuin metsä on pystyssä, mutta pahimmassa tapauksessa tämä on Riistavuorenpuiston viimeinen joulu.

Mielipide Metsäläntien varren lumenkaatopaikasta

Mielipide Metsäläntien varren lumenkaatopaikasta                     

Keskuspuistoryhmä/Kaupunkiluontoliike ry/Paloheinä-Torpparinmäen kaupunginosayhdistys

Vastustamme Metsäläntien varteen suunniteltua lumenkaatopaikkaa. Tämä paikka kuuluu Helsingin Keskuspuistoon, ja on nykyisessä kaavassa - joka on vuodelta 2014 - virkistysaluetta (VR), ja sen käyttötarkoituksena on ollut toimia esimerkiksi lasten harrastuspaikkana. Alueella on nyt toiminut useamman vuoden epävirallinen lumenkaatopaikka ilman tarvittavia ympäristölupia. Aiemmin kentällä ovat harjoitelleet mm. koiraharrastajat ja rugby-pelaajat. Nykyään alueella on voimassa merkintä MTK, jonka mukaan alue tulisi valtaosaltaan olla esimerkiksi pallopeleihin soveltuvana niittynä, vastaten alueen aiempia em. käyttötapoja.

Helsingin Keskuspuistoa on vähitellen reunoiltaan nakerrettu milloin milläkin verukkeella. Pirkkolaan alettiin v. 2020 rakentamaan urheiluhallia, jota vastustettiin laajasti mm. yli 14000 allekirjoitusta keränneellä adressilla.  Kaupunki lupasi tämän olevan kaupunginvaltuuston hyväksymän kaupunkistrategian mukaisesti viimeinen Keskuspuistoa pienentävä hanke. Tämä lupaus on kuultu monia kertoja, ja aina Keskuspuiston ystävät ovat saaneet pettyä. Lumenkaatopaikka rikkoo siis hyväksyttyä kaupunkistrategiaa.

Lumenkaatopaikan suunnitelman selosteissa väitetään virheellisesti, ettei lumenkaatopaikka poistaisi käytössä olevia ulkoilureittejä. Alueella kulkee vilkkaasti käytettyjä ulkoiluteitä ja Maunulan luontopolun reitti. Keskuspuiston 100-vuotisjuhlavuonna asukkaiden ja kaupungin yhteistyönä laaditun luontopolun opastaulu kertoo aiemmin ruderaattialueena toimineesta kentästä ja sen luonnon monimuotoisuudesta. Epävirallinen lumenvastaanottopaikka on tuonut kentälle niin paljon hiekkaa ja soraa, ettei se enää ole luontainen niitty. Luontopolun reittiä jouduttaisiin muuttamaan lumen vastaanottopaikan takia ja poistamaan kyseinen opastustaulu tarpeettomana. 

Juurisyy uuden lumenkaatopaikan käyttöönotolle on se, että kaupunkia kaavoitetaan niin tiiviiksi, ettei tilaa lumelle jää rakennetussa ympäristössä, ja nykyään taloyhtiöt ja kaupunki kuljettavat lunta pois silloinkin, kun lumikasoista ei olisi haittaa esim. katujen turvallisuuden kannalta. Lisäksi kaupungin nykyisistä yhdeksästä lumen vastaanottopaikasta suunnitellaan poistettavaksi viisi. Poistaminen johtuu kolmen lumen vastaanottopaikan osalta siitä, että niille aiemmin varatuille alueille on kaavoitettu rakentamista. Ehdotamme, että näitä lumen vastaanottopaikkoja ei tässä vaiheessa poistettaisi ja pyrittäisiin etsimään pienempiä hajautettuja varastointipaikkoja. Lumi on järkevintä säilyttää lähellä sen sadanta-aluetta, mikä vähentää kuljetustarvetta. 

Rakentamisen leviäminen viheralueelle saatiin estettyä edellisessä yleiskaavaprosessissa Hämeenlinnantien bulevardisuunnitelmien kaatuessa Korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Nyt lumenkaatopaikka muodostaa uuden uhan, joka taas nakertaisi viheraluetta. Nyt Keskuspuistoa ei nakertaisi suoraan asuinrakentaminen, mutta kylläkin välillisesti, sillä liian tiivis asuinrakentaminen ei jätä tilaa lumen varastoinnille asutusalueilla, jolloin varastointi ulkoistetaan viheralueille.

Lumenkaatopaikka olisi erityisen haitallinen Haaganpurolle, eli uhanalaisen taimenpuron kalakannoille, puroympäristölle ja Keskuspuiston luonnolle muutoinkin. Suunnitelmassa ei esitetä mitään uskottavaa ja teknisesti toimivaa, testattua vedenpuhdistusjärjestelmää, joka estäisi sulamisvesien tuhoisia vaikutuksia puroluonnolle. Helsingin muillakaan lumenvastaanottopaikoilla ei ole olkipaaleja kummempaa suodatusta. Esimerkiksi Maununnevan lumenkaatopaikasta valuu jo nyt koko ajan saasteita ja kiintoainetta Haaganpuroon. Taimenpuro ei kestä yhtään lisää kuormitusta, ja Haaganpuro kulkee useiden Keskuspuistoon suunniteltujen luonnonsuojelualueiden lävitse. 

Ennen kuin kaupunki esittää uutta jättikokoista lumenkaatopaikkaa herkän puron läheisyyteen, pitäisi olla varmuus lumen sisältämistä haitta-aineista ja sulamisveden käsittelytapojen toimivuudesta. Lumien sulamisvesiä voitaisiin periaatteessa käsitellä erilaisilla suodatus- ja saostusmenetelmillä, joita yleensä jätevesille käytetään. Arvelemme kuitenkin, että tehokkaan vedenpuhdistusjärjestelmän rakentaminen lumenkaatopaikan yhteyteen saattaisi olla tähän tarkoitukseen kaupungin näkökulmasta liian kallista. Lisäksi alueen pohjarakenteita pitäisi tiivistää, ettei epäpuhtauksia pääsisi valumaan sitä kautta.

Lumessa voi olla monenlaisia epäpuhtauksia, kuten ravinteita, raskasmetalleja, PAH- aineita, öljyä ja mikromuoveja. Lisäksi lumen mukana tulee liukkauden torjunnassa käytettyjä suoloja ja runsaasti kiintoainetta, kuten hiekkaa ja soraa sekä erilaisia roskia. Epäpuhtauksien määrä vaihtelee suuresti. Vilkkaasti liikennöityjen teiden vierestä kerätty lumi on kaikista likaisinta. Joissakin kaupungeissa on ehdotettu, että lumen sijoituspaikat jaettaisiin lumen alkuperän mukaan, niin että paikoille, joilla on herkästi häiriintyvää luontoa, sijoitettaisiin lunta vain “puhtailta” alueilta. 

Metsäläntien lumenkaatopaikan kapasiteetiksi on kaavailtu n 30000 kuorma-auton kuormaa vuosittain, mikä voi tarkoittaa ainakin 300000 m3 lunta. Tällaisessa määrässä aurattua lunta voi olla kymmeniä kiloja raskasmetalleja. Vaikutus puroon lumenkaatopaikan kohdalla on erityisen haitallista, koska päästö tulee keskitetysti vain yhden purkuojan kautta. Myös liukkauden torjunnassa käytetyillä suoloilla voi olla hyvin haitallinen vaikutus puroon. 

Ehdotamme ensisijaisesti Maununnevan lumenkaatopaikkaan panostamista ja tilan jättämistä kaavoituksessa paikallisille lumenvarastointipaikoille. Sulamisvesien vedenpuhdistus pitäisi ensin kehittää toimivaksi Maununnevan lumenkaatopaikalla, ennenkuin lisää lumenkaatopaikkoja rakennettaisiin herkkien purojen varteen. Kokemukset Maununnevalta eivät ole nykyisellään rohkaisevia hulevesien puhdistuksen osalta ja sen osalta, millaista jätettä sieltä kulkeutuu Keskuspuistoon ja läheiselle Maununnevan asuinalueelle.

Lumenkaatopaikkahanke osoittaa jälleen kerran Keskuspuiston lainsuojattomuuden; miten se nähdään maareservinä kaikille muille maankäyttötarkoituksille kuin ensisijaiseen maankäyttötarkoitukseensa, eli virkistykseen.

Metsän joulurauha 23.12. Laaksossa

Menen perjantaina alkuillasta Laakson kallioille, Urheilukadulta pohjoiseen johtavan polun varrelle viettämään metsän jouluhiljentymistä. Vuosina 2005-2013, yhdeksänä jouluna peräkkäin paikalla lähistön taloyhtiöt ja Meilahden seurakunta järjestivät Metsän jouluhiljentymisen, jossa joulupukkikin joskus käväisi, nautittiin pipareita ja glögiä ja Kannel-kuoro lauloi perinteisiä joululauluja.

Oma jouluni ei ole voinut alkaa ilman käyntiä Laaksossa pitkään aikaan. Vain kaksi kertaa (2007 ja 2009) minulta on jäänyt perinne väliin. Vuoden 2013 Metsän jouluhiljentyminen on ainakin toistaiseksi jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Laakson kallioiden eteen on kokoonnuttu joukolla.

Olen jatkanut perinnettä yksin vuodesta 2014, ja nyt on siis yhdeksäs kerta. Olen miettinyt nyt parina viimeisenä vuotena, että pitäisikö kynttilästä luopua, koska tuleehan siitä roskaa. Tosin jos tuo on oma syntini, niin aika vähiin jäävät. Tällä kertaa taidan tyytyä käymään alkuperäisellä paikalla eli Laaksossa, kun 2020 kävin myös Pirkkolan tuhotussa kalliometsässä ja Patterinmäellä.

Sytytän siis kynttilän jälleen julistaakseni metsälle ja itselleni joulurauhan ja muistellakseni Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeen veteraaneja, etenkin agrologi Vilho Ikkalaa ja toimittaja Jussi Vapaasaloa.

Kommenttini Helsingin luonnonhoidon linjauksiin

Miten puustoiset yhteydet voivat kehittyä, jos aikaisemmin kaupungin itsensä vihersormien elimellisiksi osiksi katsoneita metsiä - kuten Riistavuori - kaadetaan lähes kokonaan rakentamisen tieltä ja viheryhteys korvataan viherkatoilla ja liito-oravanpöntöillä, jotka nekin on väärin asetettu? Kaupunki tekee itse tämän tavoitteen saavuttamisen kovin vaikeaksi sanomalla yhtä ja tekemällä toista, mikä panee vahvasti epäilemään kehittämisen olevan uuskieltä, jonka käyttämisellä on tarkoitus hämätä uskomaan, että metsien suhteen olisi hyvä tahto.

Metsä ei ole teemapuisto, jossa pitää jokaisella liikkumismuodolla olla oma väylänsä. Otetaan vertailukohdaksi Oslon kaupunkimetsä Oslomarka, jossa on monikäyttösuunnitelma, jonka periaatteena on, että siellä on sijansa kaikilla jokamiehenoikeudella harrastettavilla ulkoilumuodoilla.

Silloin kun Pirkkolasta hehtaarin rouhaissut halli valmistui, Anni Sinnemäki lupasi, että tämän jälkeen Keskuspuistoa ei enää nakerreta. Jos sitä ei ehkä nakerretakaan ulkoreunoiltaan pienemmäksi, niin kaikki sen luonnontilan huononnukset ovat sisältäpäin nakerrusta. Ja tätä nakerrusta tekevät kaikki sinne suunnitellut väylät, ovat sitten maastopyöräreittejä tai baanoja. Luonnon monimuotoisuus kärsii aina väylien ympäriltä, ja reunavaikutukset ulottuvat väylästä jopa 100 metrin päähän. 

Tällaista sisäistä nakerrusta on myös Kuninkaantammentien varren luisteluhiihtoväylän ja ympärivuotisen kevyen liikenteen väylän tekemiseksi. Tällaisesta tulee mieleen Monty Python -sketsi "Hassun kävelyn ministeriö". Olisi yhtä loogista tehdä oma väylä kaikille kävelytyyleille kuin pyöräilymuodoille ja hiihtotyyleille. Kuitenkin tällaisen alueen idean tulisi olla sopu sijaa antaa -henkinen monikäyttö. Baanojen paikka ei ole kaupunkimetsissä; ne ovat liikenneväyliä.

Juurisyy kaupunkimetsien kapenemiselle ja nakertamiselle - jolloin myös niiden monimuotoisuus heikkenee - ovat ylimitoitetut kasvutavoitteet, jotka perustuvat vanhentuneisiin väestöennusteisiin. Ja kaupunkibulevardi ei ole keino säästää metsiä, sillä kuten Riistavuoreen liittyvästä vuorovaikutusmuistiosta opitaan, niin kaupunkibulevardi vaatii leveämmän tilan kuin kokoojakatu, sillä tilaa vaativat autokaistan lisäksi ratikkakaista, kevyen liikenteen väylä ja istutettavien puiden rivi. Kaupunkibulevardit ovatkin sekä hölmöläisten matonkudontaa että säkin kantamista valolla sisään; kaadetaan metsää, jotta se voitaisiin korvata katupuiden rivillä.

Kaupunki väittää lisäävänsä monimuotoisuutta ensin poistettuaan sitä. Tämä on käynyt selväksi nyt viimeksi Vallilanlaaksossa, jossa sitä kutsutaan monimuotoisuun lisäämiseksi, että ratikkalinjan tieltä kaadetaan ensin puita, jotka jätetään maastoon monimuotoisuutta lisäämään. Kaupungin mielestä kaadettu maapuu siis automaattisesti lisää monimuotoisuutta, vaikka monimuotoisemmasta ekosysteemistä tietenkin olisi kyse, jos kyseiset puut saisivat kasvaa pystyssä osana monimuotoista metsää. Tällainen uusiokieli vaikuttaa hämäykseltä, ja tämä hämäys taas johtaa siihen, että kaupungin tahtotilaan on hyvin vaikea luottaa.

Hämäämistä sanoilla

Miksi Helsingin kaupunki kutsuu Riistavuorta Länsi-Haagaksi, Kartanonmetsää Keski-Malminkartanoksi tai Kruunuvuorta ja Stansvikiä Länsi-Laajasaloksi? Jotta joltakin jäisi huomaamatta, että alueet ovat oikeasti metsää.  

Usein kun puhutaan tiivistämisestä, tarkoitetaan oikeasti levittämistä. Aina kun rakennetaan viheralueille, silloin levitetään yhdyskuntarakennetta alueille, joilla ei ennen ole ollut yhdyskuntarakennetta, eikä tiivistetä. 

Pikaratikka kuulostaa hyvältä, tavoittelemisen arvoiselta, kertakaikkisen ilmastoviisaalta kapineelta. Sen keskituntinopeus on 25 km/h, hipsterin keskituntinopeus Pelagolla, teoreettisessa maailmassa, jossa ei ole Wolt-kuskeja tai muita paarioita tai heidän ongelmajätteiksi levinneitä kulkuvälineitään, joita kutsutaan nimellä "Mobility as service" levinneinä tiellä. 

Mitä sitten tarkoittaa ilmastoviisaus? Se tarkoittaa lähiluonnon tuhoamista ja sen ulkoistamista kehyskuntiin.

Aktivistin käsitteistöön pitää sen sijaan kuulua Troijan puuhevonen ja nakertaminen. Pikaratikka on Troijan puuhevonen, jonka varjolla ja varteen rakentamista ja muuta yhdyskuntarakennetta saa levittää metsään, sillä se on hyvää levittämistä. Hyvällä verukkeella tapahtuvaa levittämistä saa siis kutsua tiivistämiseksi. Nakertaminen taas tarkoittaa metsien pienentämistä rakentamalla niitä reunoilta vähän kerrallaan toivoen ettei kukaan huomaisi. Tämän lisäksi on sisältäpäin nakertamista, sellaista, kuin esimerkiksi Pirkkolan Lattiaa liikkujille -halli, joka pienentää metsäpinta-alaa sisältäpäin. 

 

Vihaako autisti maiseman ei-luonnollista muuttumista?

Minun on tehtävä tunnustus 17 vuoden julkisen luontoaktivismin jälkeen: en yleensä pidä muutoksista. Kirjoitin kerran, että minua oli viehättänyt dokumentoida lähellä Mätäjoen suuta pikku hiljaa, useita vuosia kaatuvaa koivua. Jokaisessa kuvassa koivu oli aina vähän edellistä kenoisempi, kunnes se kerran oli romahtanut Mätäjokeen. Tämä muutos oli kuitenkin luonnollinen, ilman ihmisvaikutusta tapahtuva.

Itselleen ei voi tehdä ihmiskoetta ja eliminoida mahdollisia selittäviä tekijöitä, mutta autistiset ihmiset eivät yleensä pidä muutoksista, ja on mahdollista, että oma aspergeriin kallellaan olema autismini myötävaikuttaa siihen, että haluaisin pysäyttää tuntemani luonnon, subjektiivisen luontoni siihen tilaan kuin missä olen siihen aikanaan tutustunut. Tai ainakin toivoisin luonnon ja minun voivan vanheta yhdessä, samaa tahtia. Meillä autisteilla ympäristöahdistus nousee potenssiin kaksi, ellei potenssiin kolme.

Kun koivu pikku hiljaa kaatuu ja maatuu, niin teen minäkin. Minun Talinkukkulallani on aina puita, Pajamäen kiertävä reitti on joka kohdastaan puiden reunustama, Pirkkolan kallio on olemassa ja siellä kasvaa ikihonkia ja Kumpulan kruununa on kallio. Minun muistissani.

Syytän päättäjiä vakavista yrityksistä tuhota muistini ja muistoni, ahdistuksen aiheuttamisesta ja aistikokemukseni muuttamisesta. Luontoa millä tahansa verukkeella tuhoavat päättäjät repivät minut irti juurineen. Puilla on juuret. Niin minullakin.

Minä ja Keskuspuisto

Minä ja Keskuspuisto 

Isäni muutettua lokakuun neljäntenätoista päivänä 

1977 kotitalomme seitsemännessä 

kerroksessa asuvan työkaverinsa luokse, hän muutti uuden puolisonsa ja kohtapuoliin 

syntyvän velipuoleni kanssa Alkon talosta 

Vuorimiehenkatu 33:sta Töölön Toivonkadulle, 

siihen taloon, jonka kivijalassa oli myöskin pitkään

valtion pitkäripaisen liike. Alkolla oli ainakin 

työntekijöihinsä ulottuvaa sosiaalista vastuuntuntoa, ja minä sain jäädä äitini kanssa asumaan isäni 

entiseen työsuhdeasuntoon aina 

heinäkuuhun 

1980 saakka. 

Muutettuani Kannelmäkeen aloin ensin isäni kanssa pyöräilemään Keskuspuiston läpi, ikään 

kuin larpatakseni hänen työmatkaansa 

Toivonkadulta Myyrmäkeen. Kannelmäestä ei ollut

kovin pitkä matka Pirkkolaan, josta taas oli Laaksoon ja siitä Urheilukatua alas isälleni vain 

kuutisen kilometriä. Yläkouluikäisenä aloin 

pyöräilemään tätä välimatkaa joskus yksinänikin. 

Tällöin Keskuspuisto, jonka olin jo 

Vuorimiehenkadun aikoina vallannut isäni kanssa Laaksosta aina 

Ruskeasuon hevostalleille asti, tuli minulle tutuksi 

ainakin pääreittiensä varsien osalta. 

Muistan vielä hämärästi vanhan hyppyrimäen, 

joka nojasi Laakson kallioihin ja laski Laakson 

ratsastuskentältä hevosaitaukselle kaartavan 

ulkoilutien varteen. Mäen paikka erottuu 

maastossa vieläkin. 

Yläkouluiässä Keskuspuiston käyttöni sai uusia 

ulottuvuuksia, lähinnä koulun liikuntatuntien 

ansiosta. Hiihdimme Paloheinässä, jossa kolmosen ja viitosen latujen eroamiskohdassa minua odottivat 

tupakkataukoa pitävät pidemmän matkan hiihtäjät, 

jotka sitten kuntopuikon

piristäminä ohittivat minut kohdassa, jossa viiden 

kilometrin latu seuraavan kerran yhtyy 

tuskaisesti lykkimääni kolmosen latuun. Pirkkolassa yleisurheilimme; olin luonnonlahjakkuus

pituushyppääjänä ja pikajuoksijana lähes 

harjoittelemattakin, mitä nyt olin joitakin kertoja isäni kanssa 

kokeillut lajeja Myyrmäen urheilukentällä, 

pyöräretkiemme päätepisteessä. 

Lukiovuosina reviirini vielä laajeni pohjoiseen 

Keskuspuistoon. Teimme koko koulun 

jokasyksyisen “polkuretken”, kävellen noin puolet 

Haltiapolusta. Koetin aina pitää ihastukseni,

joskus Heidin, joskus Annen, näköetäisyydellä 

sähköjäniksenäni. Liikunnanopettajani Tievan

autoon matkalla Pitkäkoskelle suunnistamaan 

mahtui yleensä kaksi oppilasta; usein ne olivat 

minä ja paras koulukaverini Sami;  kirjaviisaimpina mutta 

epäatleettisimpina taisimme olla Tievan 

opetuksille otollista maaperää. Sainkin näistä 

reissuista metsässä juoksemisen kipinän, joka on 

kantanut näihin päiviin.  

Ainakin yhtä usein kyllä halusin pyöräillä koulun 

suunnistustunnille; ensin Etelä-Kaarelan yhteiskoululta Hämeenlinnantien alitse, 

sitten vastarakennettua Perhekunnantietä 

“Linjoille” eli kahden ulkoilupolun risteykseen juuri 

nykyisen Kuninkaantammen eteläpuolella

ja siitä Pitkäkosken majalle. 

En ollut hääppöinen pitkänmatkanjuoksija, mutta 

karttaa osasin lukea. Siinä vaiheessa kun 

lukiot alkoivat erikoistumaan nostaakseen omaa 

profiliaan yhteishauissa, oma lukioni

ilmoittikin olevansa pohjoismaisuuden 

ja suunnistuksen lukio.  

Armeijan lähestyessä oma fyysinen kuntoni alkoi kiinnostamaan, jopa huolestuttamaan minua. Onneksi 

jatkuva hyötypyöräily ja koirakävelyt olivat luoneet 

edes jonkinlaisen pohjakunnon 

niin että selvisin Pirkkolan kolmen kilometrin 

pururadasta edes joten kuten hengissä. Meitä oli 

täysi Aten kuplavolkkarillinen kohottamassa 

sotilaskuntoaan 

keväällä 1991.  

Ensimmäinen “oma” kotini oli opiskelijasolu

Pohjois-Haagassa, Ida Aalbergintiellä. Sieltä käsin kävin Pirkkolassa 

uimassa ja lenkillä Pirkkolassa, Maunulassa ja 

Paloheinässä. Liitän tiettyihin maisemiin vieläkin 

tiettyä 

musiikkia joka oli silloin ajankohtaista; esimerkiksi 

Maunulassa eläinten hautausmaan takana 

olevan maston maisemiin Bruno Weilin johtaman Schubertin kuudennen sinfonian.  

Moniin Keskuspuiston paikkoihin liittyy 

henkilökohtaisia muistoja. Siellä on selvitelty usein 

kovin yksipuolisiksi jääneitä rakkaustarinoita. Kuten esimerkiksi eräällä isolla kivellä Laaksossa.

 

Muutin helmikuussa 1995 Linnankoskenkadulle, 

Töölööseen. Sieltä pyöräilin Keskuspuiston 

läpi viikonloppuisin Malminkartanoon muuttanutta äitiäni tapaamaan. Hänen sairastuttuaan

nopeasti etenevään keuhkosyöpään kävin 

vierailemassa hänen luonaan Laakson sairaalan 

keuhko-osastolla. Urheilukadun loivassa mutta pitkässä

mäessä tuntui olevan aina vastatuuli matkalla 

keuhko-osastolle. Tätä synkeää taivaltani säesti Oskar Friedin rahisevansynkeä levytys Stravinskin 

Tulilinnusta.  

Kesällä 2005 asuin Talinrannassa, jolloin olin 

omaksunut säännöllisiksi lenkkeilymaastoikseni 

Munkkivuoren-Talin-Pajamäen hienot maastot, jotka ovat niin hienoja ja yhtenäisiä, että minulle ne ovat läntinen

Keskuspuisto. Kerran päätin muistoja verestääkseni

lähteä varsinaiseen Keskuspuistoon saakka. Juoksin

Koneen puiston, Munkkiniemen puistotien ja 

Paciuksenkadun ylämäen kautta 

Laaksoon, sinne, mistä Keskuspuisto alkaa. 

Uskon, että sattuma ja kohtalo ovat kaksi nimeä 

samalle asialle. Tämä lenkki oli sattumalta

koituva kohtalokseni. Heti kun pääsin Keskuspuistoon, näin katulamppuun kiinnitetyn aanelosen, risteyksessä, josta 

Urheilukadulta suoraan pohjoiseen jatkuvalla ulkoiluväylältä 

kääntyy toinen reitti koilliseen, 

sinne hevosaitauksen suuntaan, ja sen reitin varrelta löytyy se kivi, jonne minä ja M. kerran päädyimme yksipuolisen 

rakkaustarinamme. Se tarina sisälsi monia loppuja, ja tuolla kivellä näyteltiin yksi niistä. 

Tämä muistelu on luonnos loppusyksystä ilmestyvään kirjaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -aiottuun lukuun. Tätä materiaalia ei kirjassa käytetty, joten sen voi nyt julkaista.