Trumpin muotokuva Sostakovitsin piirtämänä

Dimitri Sostakovits kuvailee Solomon Volkovin kirjaamissa muistelmissaan ei vain Stalinia. Luen parhaillaan Veikko Huovisen Veitikkaa Elsalle, ja siinä todetaan, että hitlereitä on edelleen, jatkuvasti, kaikkialla. Sama pätee stalineihin. Diktaattorit ovat kaikkialla samanlaisia, koska kyse on psykologisesta patologiasta: narsistisesta mieltymyksestä valtaan.

"Mutta oman, ei niinkään pitkän elämäni aikana olen pariin kertaan törmännyt sairaisiin henkilöihin. Nämä valtiomiehet olivat lujasti vakuuttuneita siitä, että nimenomaan heidät oli kutsuttu ohjaamaan ihmiskunta todelliselle tielle. Ja ellei nyt kuitenkaan koko ihmiskuntaa yhdellä iskulla, niin ainakin joka tapauksessa oma kansa. En osaa sanoa, mutta minulla oli ilmeisesti todella hyvä onni. Minä näin ymmärtääkseni tällaisen ihmiskunnan pelastajan kahteen kertaan omin silmin. Kaksi tällaista persoonallisuutta. He olivat, kuten sanotaan, patentoitujia pelastajia. Ja pelastajakandidaatteja näin ymmärtääksemi vielä viitisen kappaletta. Tai ehkä neljä. Näin arvelen tällä hetkellä. En muista nyt tarkkaan. Lasken joskus toiste tarkemmin.

No hyvä, jätetään kandidaatit syrjään. Patentoiduilla pelastajilla oli paljon yhteistä. Kumpaakaan vastaan ei saanut väittää. Jos joku ei miellyttänyt heitä, he alkoivat haukkua mitä räävittömimmin. Erittäin hillittömin sanoin. Ja tärkeintä oli, että molemmat tunsivat täydellistä halveksuntaa sitä samaa kansaa kohtaan, jonka he pyrkivät pelastamaan...

Jaa, olin vielä unohtaa vielä erään yhteisen piirteen näissä kahdessa, nimeltä mainitsematta jääneessä pelastajassa. Se on heidän väärä uskonnollisuutensa. Ymmärrän, että tämä hämmästyttää monia. Hyvä on, he sanovat toinen pelastajahan julisti itsensä uskovaiseksi kaikkialla ja jokaisessa kadunkulmassa. Ja soimaa kaikkia muita jumalattomuudesta. Mutta entä toinen? Eikös tämä toinen ollut ateisti? On toivottavasti selvää, että tämä toinen on Stalin...

Mutta nämä ovat kaikki ulkonaisia seikkoja. Väittäneekö kukaan vakavissaan, että Stalinilla oli minkäänlaista ideaa niin sanoakseni yleisestä järjestyksestä? Tai että hänellä oli jonkinlaista ideologiaa? Ei Stalinilla minkäänlaista ideologiaa ollut. Eikä mitään vakaumusta. Eikä mitään aatetta tai periaatteita. Stalin noudatti joka hetki nimenomaan sellaisia näkemyksiä, joiden avulla hänen oli helpompi tyrannisoida ihmisiä. Pitää heidät kauhun ja syyllisyydentunnon vallassa. Tänään Johtaja ja Opettaja puhui yhtä. Mutta huomenna täysin toista. Hänelle oli täysin yhdentekevää, mitä hän puhui. Kunhan sai käyttää valtaa.

Valaisevin esimerkki on Stalinin suhde Hitleriin. Stalinille oli täysin yhdentekevää, mikä Hitlerin ideologia oli. Hän pääsi Hitlerin kanssa heti yhteisymmärrykseen. Heti havaittuaan, että Hitler auttaa häntä säilyttämään ja jopa levittämään valtaansa. Tyranneilla ja pyöveleillä ei ole ideologiaa. Heillä on ainoastaan fanaattista vallanhimoa. Mutta juuri tämä fanaattisuus sekoittaa ihmiset jostain syystä. Kirkkoa Stalin piti niin ikään poliittisena vihollisena. Vahvana kilpailijana. Vain sen vuoksi hän yritti tehdä siitä selvää jälkeä. On tietenkin väärin väittää Stalinia uskovaiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän uskonut mihinkään eikä kehenkään. Mutta vähänkös on luonteenlaadultaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään, jotka ovat julmia ja vallanhimoisia ja jotka silti julistautuvat uskovaisiksi ja pitävät itse itseään syvästi uskovaisina?"

Varmaan kaikille on tässä vaiheessa tullut selväksi, että Stalinin paikalle voisi vaihtaa Putinin, tai vieläkin ilmeisemmin Trumpin. Hän vetoaa uskoon ja on jopa esittänyt itsensä Jeesuksena mutta silti on hyökännyt Paavia vastaan, toimii täysin ennustamattomasti ja suunnittelemattomasti, on löytänyt Putinista hyödyllisen kaltaisensa (puhumattakaan siitä, miten Putin hyötyy Trumpista). Vastaväitteitä hän ei kuuntele.

Otteet ovat teoksesta Dimitri Sostakovitsin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov, suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1979, sivut 221-222.

Sallitut ja kielletyt uskomukselliset silmälasit

Ulkoministeri Timo Soini (sin.(PS), room. kat.) oli virkamatkallaan osallistuessaan Elämä ensin -mielenosoitukseen hermostuttanut Soinin varmaankin tarkoittamat "fillarikommunistit". Ja hermostuivathan he toki aiheesta: jos ei valtiosihteerin kuvatwiittaus ulkoministerin kanssa ole julkinen irtiotto valtion virallisesta, naisten ihmisoikeuksia kunnoittavasta linjasta, niin mitä se sitten on? Lisäksi tässä on kummastuttanut hallitustovereiden vain näön vuoksi tapahtuva ulkoministerin harjaaminen.

Ulkoministeri edustaa Suomea maailmalla, ja siinä tehtävässä ei ole mahdollisuuksia henkilökohtaisiin irtiottoihin. Soini tietenkin tietää että hänellä on kuitenkin tähän varaa, sillä Kepu ja Kokoomus haluavat vielä maakuntasotensa maaliin, ja sulkevat silmänsä tämän epäpyhän lehmänkaupan takuumiesten törttöilyille, kuten uuninpankkopoika Saku Timonen onkin huomauttanut, ja kyllä hän kehtaa.

Pääministeri Juha Sipilä - itsekin uskovainen mies - antoi eilen hallituksen esityksen "ministerin juhlallisesta valasta ja vakuutuksesta", joka valtioneuvostoon valittujen olisi esityksen mukaan määrä antaa. Siinä vannotaan Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa nimeen. Tämä myös alkoi hiertämään tätä samaa porukkaa - jota Sipilä ei kuitenkaan nimitä fillarikommunisteiksi - siinä määrin että joitakin tässä häiritsee enemmän se, että Sipilä vaatii jumalan nimeen vannomista kuin se, että Sipilä on jo rikkonut julkisesti antamansa valan, jossa sanotaan paljon muutakin. Siinä sanottiin myös mm. että "minä ministerin tehtävässäni noudatan perustuslakeja ja muita lakeja sekä toimin oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti kansalaisten ja yhteiskunnan parhaaksi".

20-vuotiaana minua häiritsi armeijassa kirkosta eronneena kun kirkottomien sotilasvalan korvaavassa juhlallisessa vakuutuksessakin vannottiin jumalan nimeen "Ja Jumala minua siinä auttakoon". Katsoin, että tämä vakuutus ei sido minua. Tuosta on kuitenkin jo 27 vuotta, ja olen päässyt siitä yli. Soisi myös fillarikommunistien pääsevän tuosta vaiheesta eteenpäin, ja näin sanoo 47-vuotias fillarikommunisti.

Vähän siis perspektiiviä, kiitos, jos julkinen kristinusko hiertää enemmän kuin kelvoton Sote-uudistus, joka vieläpä aiotaan toteuttaa petoksella julkinen lupaus pettäen ja perustuslakiin pyllyä pyyhkimällä.

Soinin viittaamat fillarikommunistit ovat usein ateisteja. Ehkä siihen hän viittaakin tällä sinänsä soikealla termillään, onhan kommunismi yksi ateismin ilmentymä. Nyt on tullut osoitettua, että fillarikommunistien ateismi on usein tunnustuksellista ihan siinä missä ulkoministerin (room. kat.) tai pääministerin (laest.), ja on muitakin maailmankatsomuksesta aiheutuvia sokeita pisteitä kuin soinilainen teekutsuliike ja sipiläläinen munjakavereidenrahat-lestadioismi.

Kuvassa oleva mies on fillarikommunisti (fil.)

Miksi kirkollispyhistä on tärkeä pitää kiinni

Erään Facebook-kaverini seinällä käytiin vilkasta keskustelua kirkollispyhistä, puolesta ja vastaan, ja siihen osallistui monenlaisten tunnustusten edustajia. Useampi argumentti käytettiin sen puolesta, että valtionkirkon erityisyys yleisten vapaapäivien määrittelyssä pitäisi purkaa. Ymmärrän tämän tasapuolisuusargumenttina, joka tosin johtaisi pian siihen, että ne vapaapäivät kutistuisivat kuin pyy maailmanlopun edellä.

Lukitsisin kyllä nykyiset evankelisluterilaisen valtionkirkon pyhäpäivät. Tätä en tekisi korostaakseni jo muutenkin selvää kulttuurisen evankelisluterilaisuuden dominanssia, vaan suojellakseni ylipäätään vapaa-aikaa. Sen kukin sitten saa viettää ihan niin jumalattomasti kuin haluaa.

Työntekijöiltä muutenkin kiristetään vyötä, ja yksipuolisesti heikennetään heidän oikeuksiaan, ainakin mikäli se porvarihallituksesta riippuu. Vaikka sitä onkin porvarihallituksen politiikasta lukuisine epäpyhine ratkaisuineen vaikea päältä uskoa, niin kyllä katolilainen Soini, lestadiolainen Sipilä ja uskontojaisänmaapuolueenjohtajavirkansapuolesta Orpo pyhittänevät sentään pyhää. Jos vapaapäivien kalenterista poistettaisiin joulu, pääsiäinen ja joitakin vähäpätöisempiä pyhiä, on naiivia luulla, että ne menetetyt pyhät voisi pitää joskus muulloin haluamaansa aikana. Ei varmastikaan voisi. Ei kai KiKy-hallitus nyt lahjaksi vahingossakaan avaa yhtään uutta mahdollisuutta vapaaseen, joten menetetyt pyhävapaat olisivat menetettyjä vapaita. Yksikään mahdollisuus varastaa työntekijältä ei jää näiltä rosvoilta käyttämättä.

Joskus nuorena periaatteellisena kohkapäänä ajattelin, että olisi kohtuullista avata ateisteja varten kaupat joulupäivinä. Kas kun ei avata omia kauppoja, ja seuraava askel onkin sitten jakaa kaupunkitila tunnustuksien mukaan, kadun toista puolta kristityt ja toista jumalattomat. Sellaistakin on kokeiltu, jos sattumoisin joku on historiantunnilla kuullut. Nyt perheellisenä arvostan vapaata niin paljon, että minulle on aivan sama, mihin suuntaan niiden takia pitää kumartaa tai pyllistää, ja jos vapaiden pyhittämiseen tarvitaan pyhyyden käsite, pidän pyhän mielelläni, semminkin kun nykypolitiikassa, jossa kaikki mitataan rahalla, loistaa pyhyys poissaolollaan. On tärkeää suojella viimeisiäkin tulosmittaukselta vapaita vyöhykkeitä, rauhoittaa ne, ja varmistaa tämä rauhoitus pyhityksellä.

Rasistien, ei kirkon panttivankina

On kukkupuhetta, että valtio olisi hengellisesti jotenkin valtiokirkon panttivankina, kuten jotkut ateistit väittävät. Olisikin. Nythän valtio on rasismin panttivankina pakotettu äärikonservatiivien myötäilyyn, kun taas kirkko johtaa humanistista keskustelua ja ennen kaikkea antaa esimerkkiä humanistisista teoista omalla arvoesimerkillään. 

Milloinkaan tämä ei ole käynyt yhtä selväksi kuin niinkutsuttuun pakolais"kriisiin" suhtautumisessa. Kriisi se on vain "maahanmuuttokriitikoiden" mielestä, joiden panttivankina Timo Soini on, ja jonka panttivankina Sipilä on, ja hän on joutunut oppositiotaipaleen pelossa myötäilemään nuivaa maahanmuuttolinjaa. Sen sijaan kirkon ei tarvitse mitenkään muuttaa linjaansa: riittää, kun kirkon edustajat muistuttavat kristinuskon opetuksesta: kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Sitä groteskimpaa rasistien onkin vedota kirkkoon ja piiloutua kristillisiin symboleihin, mistä kirkko sanoutuikin ripeästi irti. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meillä on valtionkirkko vain siinä mielessä, että valtio on ulkoistanut humanismin ja arvot kirkolle. 

Innoituksena tämän kirjoittamiseen toimi pastori Pekka Elonheimon blogi, jonne pääsee klikkaamalla linkkiä. Pekan blogista voi tarkistaa tarkempia yksityiskohtia niiksi perusteluiksi, miten kristitty suhtautuu turvapaikanhakijoihin.

Jumalien loukkaaminen loukkaa ihmisiä

Sananvapaus on hankala termi, enkä ole uskaltanut nostaa sitä oman poliittisen toimintani pääteemaksi, koska ensinnäkin, Suomessa se on pääosin varsin hyvissä kantimissa, ainakin verrattuna moniin muihin maihin. Toinen sananvapauden ongelma on se, että sitä voidaan käyttää omien sanallisten tekojen puolusteluun jälkikäteisesti, ja oikeuttaa sillä hyvinkin erilaisia poliittisia ideologioita.

Huomattava osa omasta sosiaalisesta mediastani on lähtenyt komppaamaan hengessä mukana ranskalaislehti Charlie Hebdon-lehden terroriattentaatin kohteeksi joutunutta toimitusta, ja tehtäköön selväksi: vaikka sananvapaudella kokeiltaisiin kuinka tyhmänrohkeasti tahansa, siitä rankaiseminen ei ole oikeutettua muulla kuin laittamalla sana sanaa vastaan. En halua kuitenkaan sitoutua sellaisen tyhmän- ja hullunrohkean sananvapauden puolustamiseen, joka lapsellisessa ähäkutti-hengessä kokeilee, miten hurjasti oikein voi sanoa.

Kun jotkut sananvapauden ritarit perustelevat omaa rasismiaan sananvapaudella, yhtä lailla kyseenalaista on lähteä koettelemaan sananvapauden rajoja vähän duudsonihengessä, ähä kutti, uskalsinpas minä tölväistä-tyyppisesti. Ja ihmeen moni ateisti vaivautuu näkemään vaivan sellaisen pilkkaamiseen, jonka olemassaoloon ei edes usko. Olisi paljon parempi pilkata maahisia kuin jumalia, ainakaan sen ei pitäisi loukata ketään, ellei sitten maahisia itseään, ja yleensäkin mieluummin suuntaamaan toimintatarmonsa johonkin kehittävään. Vapauteen, myös sananvapauteen, liittyy vastuu.

Monien, etenkin ateisteiksi itsensä mieltävien, on mahdotonta ymmärtää sitä, että loukkaamalla jumalia, loukataan niihin uskovia ihmisiä, koska samalla pilkataan heitä valistumattomiksi ja heidän maailmaankuvaansa harhaiseksi. Kun oman puolueeni puheenjohtaja kiirehti poistamaan jumalanpilkkapykälän, toivoisin kuitenkin jokaiselle uskonrauhaa, ja empatiakykyä ateisteille. Suosittelisin luettavaksi kaikkea sitä, mitä Emile Durkheim on kirjoittanut uskonnoista: ihmisyhteisöt rakentavat jumalista oman kuvansa, ja pyhittävät yhteisönsä toteemillaan, joka on jumala. Ja samalla kun hyväksytään jumalien pilkkaaminen, samalla toivotetaan rasismi ja muut suvaitsemattomuuden muodot sisälle takaovesta.

Miksi suosittelisin äänestämään Vihreitä?

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tulen ravistelleeksi toteemia: yhteisöä, johon moni on asettanut paljon toiveita ja jonka puolesta moni on tehnyt määrättömän määrän työtä. En halua mitätöidä kenenkään tuntemani hienon ihmisen työtä maailman tai edes sen pienen osan pelastamiseksi.

Äskeisessä Vihreiden puoluekokouksessa jälleen kerran putkahtanut ikiliikkuja kirkon ja valtion erottamisesta ja sen purkukeskustelu vahvisti ennakkokäsitykseni, jonka mukaan ateistit suhtautuvat uskontoon kielteisemmin kuin uskonnottomuuteen. Ja heitä on paljon Vihreissä. 

Ateismin äänenkuljettajina esiintyvät edustavat ateismia yhtä hyvin kuin Veronmaksajien keskusliitto kaltaisiani iloisia veronmaksajia. Lisäksi he suhtautuvat erityisesti kristinuskoon kielteisemmin kuin muihin uskontoihin, mikä todistaa sen, etteivät ateismin äänekkäimmät puolestapuhujat ole maailmankatsomus- tai uskontoneutraaleja. Suvaitsevaisuus ei ulotu omaan kulttuuriin, joka halutaan kieltää. Kyllä, kristinusko on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, ja minäkin, kirkosta eronneena, olen kulttuurinen kristitty, jonka takaraivossa painaa protestanttinen eetos, joka viettää mielellään kirkollisia arkivapaita muualla kuin ansiotyössä ja joka nauttii passiomusiikista, tosin musiikkina, en hartaudenharjoituksena.

Minulla tämän aloitteen hyväksyminen ja ennen kaikkea sitä seurannut mielipiteenvaihto on aiheuttanut pahimman kriisin oman vihreyteni historiassa. Minulle uskonnot ja uskonnottomuudet ovat omassa elämässäni sen verran vähäpätöisiä asioita, että minua järkyttää, kuinka paljon moni on valmis tuhlaamaan paukkuja näin vähäpätöiseen asiaan, kun Vihreiden pitäisi olla pelastamassa maapalloa ympäristö- ja ilmastokatastrofeilta. Minua järkytti myös havaita, mikä on monien itseään suvaitsevaiseksi kutsuvien suvaitsevaisuuden todellinen aste. Karvat niin sanotusti paljastuivat.

Olen harkinnut eroa puolueesta, sillä en oikein osaa nähdä, miten voin motivoidusti perustella Vihreiden äänestämistä, jos kuitenkin salaa toivon, että me pysymme pienenä puolueena, jolloin tästä aloitteesta ei koskaan tule todellisuutta, kuten ei tule muistakaan eri lajien fanaatikkojen ajamista aloitteista, joita tämän lisäksi hyväksyttiin muitakin ikiliikkujia, kuten sterilisaatioikärajan laskeminen, lapsien ympärileikkauskielto ja keskivertoäänestäjiä - etenkin miehiä - karkottavan feminismi-sanan mukana roikuttaminen. En osaa perustella, että meillä on suhteellisuudentaju paikallaan ja että me Vihreissä erotamme olennaisen epäolennaisesta.

Jokaisella meillä on omat syymme toimia Vihreissä. Minulle se on tarjonnut paikallisympäristön suojelemisen systemaattisen välineen: katsoin, että kaupunkiluonnon suojelun asiaa auttaa, jos minulla on suorat kontaktit päättäjiin ja pääsen osallistumaan keskusteluihin, joissa päätetään itselleni rakkaista asioista. Tämän voi kuitenkin tehdä myös luonnonsuojelujärjestöissä, jotka hyväksytään ainakin lausunnonantajiksi jos nyt ei aina samaan pöytään, sinne, jossa päätöksiä tehdään. Vuosien varrella olen löytänyt Vihreistä myös yhteisön, jossa minut hyväksytään suunnilleen sellaisena kuin olen, ei kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi sosiologien keskuudessa, puhumattakaan omista ystävistäni.

Vihreät ovat myös olleet oiva kasvatuslaitos: politiikassa saa - tai joutuu - tutustumaan itselleen uusiin aihepiireihin. Yhteiskunnan ymmärrys ja yleissivistys ovat karttuneet. Ensin vieraasta tulee kannatettavaa ja sitten ajettavaa. Tällaisia asioita ovat edustaneet esimerkiksi sukupuolineutraalit oikeudet ja perustulo. 

Vihreissä on kyllä erittäin paljon erilaista osaamista. Paljon kapea-alaisuuksia. Me olemme monen yhden asian liike. 

Kasvoin 21-vuotiaana Kokoomusnuorista erilleni, tai sitten löysin itseni. Tai sitten Kokoomusnuoret tarjosi minulle sillä hetkellä parhaimman vastauksen siihen, mistä löytäisin mielekästä tekemistä ja tavan olla itseäni isompi, siis vaikuttaja. Elämä on matkaa, eikä ihminen aina ole sama. Joskus silmiä avautuu, joskus niitä suljetaan. Sen tiedän, että luonnonrakkauteni pysyy, ihmisiä, järjestöjä ja puolueita tulee ja menee. Olen surullinen, ja koen itseni petetyksi.

Meillä on todella paljon aivan erinomaisia ihmisiä ja ehdokkaita, mutta puolue on vain väline näiden ihmisten maailmanmuuttamisyrityksille. Erinomaiset ihmisemme ansaitsisivat paremman puolueen.

Nyt toivoisin, että joku kertoisi minulle, miksi minä äänestäisin Vihreitä, saati suosittelisin tovereita tai tuntemattomia äänestämään meitä. Ja kuka suojelisi meitä itseltämme?

Jumalharha

Tänään olisi vissiin tullut jokin tv-ohjelma, jossa Richard Dawkins, tuo ateistien Jeesus, esitteli hyvin tunnettuja näkemyksiään uskonnosta. Vai uskonnoista. No, ihan samaksi sössöksi ne joka tapauksessa puuroutuvat hänen suussaan, joten katsoin voivani käyttää aikani paremminkin kuin varmistamalla ennakkoluuloni oikeiksi.

Aloitin kerran, joskus viitisen vuotta sitten Dawkinsin The God Delusionia. Aivan vielä tuolloin minulle ei ollut näin selvää, että pahimmat militanttiuskovaiset löytyvät ateisteista, mutta koin itselleni harvinaista myötähäpeän tunnetta jo parinkymmenen sivun jälkeen huomattuani, että hän aliarvioi ylimielisesti lukijoidensa älylliset kyvyt yrittäessään käännyttää heitä ateismin ilosanomaan. Tämä on toki yhdysvaltalainen tyyli, mutta ei oikeuta Dawkinsin lässytystä. Kävi selväksi, ettei ollut tarpeen juoda kokonaista tölkkiä huomatakseen, että lehmästä se oli: Dawkins toisti itseään kirjassa jankutukseen saakka kun eivät uskovaiset valistumattomat paukapäät ymmärrä eivätkä usko (sic!) häntä, lueteltuaan sarjan virhepäätelmiä, joihin "uskovaiset" hänen mielestään sortuvat.

Samantyyppiseen ansaan sorrutaan kyllä muuallakin. Dawkinsin ajattelu on analogista esimerkiksi ehdottomimpien ydinvoimanvastustajien kanssa: se paha asia aiheuttaa suunnilleen kaikkea, avioeroista syöpiin. 

Miten Dawkins voi olla näin ehdottoman ja järkkymättömän varma siitä, että toiset ovat väärässä? Eikai hänellä ole jumalharha?

Saako musliminainen olla poliisi?

Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.

Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.

Kevättalvena 2009 Norjan kuumin keskustelunaihe oli se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.

Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.

Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.

Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.

Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.

Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.

Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.

Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.

Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.

Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?

Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?

Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?

Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.


Julkistan kirjoitukseni viiden vuoden takaa uudestaan, koska asia on Suomessa nyt ajankohtainen, ainakin siitä käydyn keskustelun osoittamana. Tämä taas osoittaa, että Suomi on Norjaa jäljessä viisi vuotta. Ainakin. Suomessa vanhakantaisten muslimien ja vanhakantaisten kristittyjen (epä)pyhään rintamaan on liittynyt vakaumuksellisia anti-vakamuksellisia eli ateisteja, joiden tavoitteena on kaiken näkyvän tunnustuksellisuuden hävittäminen katukuvasta. Norjassa ei tällaisia ääniä keskustelussa näkynyt, vaan paikalliset ateistit näyttäytyivät maltillisina ja moniäänisyyden suvaitsevina. 

Pitääkö lasten silpominen estää?

Tervehdin ilolla Vihreiden puoluekokouksessa 2012 voittanutta kantaa periaateohjelmaäänestyksessä, jossa toivottiin lasten ympärileikkauksien vähentämiseksi valistusta eikä lähdetty ehdottomien kieltojen tielle. Uskon enemmän tietoon, vähemmän kieltoon. Tosin tämä asia on yksi vihreistä ikiliikkujista, joten kyllä se taas uudestaan putkahtaa.

Vanhemmat päättävät tosiasiallisesti kaikesta lapsiinsa liittyvästä kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Kun peräänkuulutamme lasten fyysistä koskemattomuutta, entäs sitten henkinen? Haluaisin nähdä, miten vanhempien ylivalta lapsiin estetään muuten kuin siirtämällä lapset kasvatuslaitoksiin, olkoonkin että haluan tietenkin että terveydelle (niin seksuaali- kuin fyysiselle) haitalliset lääketieteelliset toimenpiteet loppuvat.

Jos perustelee ympärileikkauskiellon sillä, että lapset pitää suojata vanhempien maailmankatsomuksen seurauksilta, kuka tietää, millaisia traumoja lapseen jää jos isä uskoo Tottenham Hotspuriin tai äiti astrologiaan jos lapsi haluaisikin tunnustaa West Hamia tai mieluummin ei jalkapalloa ollenkaan tai kuun sijasta hänen maailmankatsomuksensa olisi joku muu. Ok, yleensä spursilaiset tai oinaslaiset vanhemmat eivät tatuoi oinaslaisuuttaan tai tottenhamlaisuuttaan lapsensa elinikäiseksi stigmaksi, vaikkakin kyllä niitä joitakin lapsia taitaa kulkea vapaana, toisena tai kolmantena nimenä West Ham.

Ympärileikkausta ei kannata eikä voi rinnastaa muuhun lapseen kohdistuvaan väkivaltaan, kuten ruumiilliseen kuritukseen, sillä ympärileikkaus perustellaan uskonnollisilla tai uskonnon leimaamilla perinteillä. Siinä ei ole mitään metafysiikkaa. Remeli on aina remeli, ja onneksi se on sentään jäänyt kansatieteellisen kidutusmuseon kuriositeetiksi. Vielä omassa lapsuudessani se ei sitä ollut: muistan serkkuni kotona mattopiiskaa pidetyn jatkuvasti esillä pelotteena, ja kyllä sitä myös käytettiin.

Epäilen vahvasti, että se, että silpomiset perustellaan uskonnollisilla käytännöillä, on jo monille riittävä peruste kavahtaa niitä. Jos sen sijaan ympärileikkaus perusteltaisiin uskonnon sijasta kulttuurilla - jonka osana mutta vain osana uskonto on, antaen maalliselle ylimaallisen glorifikaation - se olisi monille helpommin sulatettavaa.

Tuleeko sitten juutalaisuus ja islamilaisuus kieltää? Olisiko ei-uskonnollisten perinteiden, vaikka seitojen tai tarokkikorttien siirtäminen jälkipolville enemmän ok kuin uskonnollisten perinteiden? Mikä on uskonnollinen perintö?

Tässä näennäissuvaitsevaisuus toisia kulttuureita joutuu testiin. Pitäisi ensin tuntea toista kulttuuria, jotta voisi ymmärtää. Ja pitäisi ymmärtää, jotta voisi suvaita. Jos halutaan suojella kaikkia lapsia yhtäläisesti fyysiseltä koskemattomuudelta, mikä oikein onkin, samanveroisuuteen kuuluu myös suojella jokaisen oikeutta olla joutumatta oman kulttuurinsa hyljeksimäksi, minkä kohteeksi voi joutua, jos ei noudata oman kulttuurinsa normeja. Jos viis veisaamme näistä normeista ja väheksymme niitä, samalla asetamme oman kulttuurimme tämän toisen yläpuolelle, ylätasolle, josta käsin arvioimme toisen kulttuurin käytännön vääräksi ja omaamme huonommaksi, valistumattomaksi ja ymmärtämättömyyteen perustuvaksi.

Vanhemmat tietenkin siirtävät omia arvostuksiaan ja perinteitään lapsiinsa, ja suurelta osin tämä tapahtuu tiedostamatta. Ihminen, jolla ei ole perinteitä, kulttuuria ja historiaa, on zombi. Ehkä lapsia voisi suojella parhaiten kaikelta, jos vanhemmat olisivat robotteja. Jokainen Terminator II:n nähnyt tietää, että päähenkilö John Connorin äiti piti Arnold Schwarzeneggerin esittämää tuhoajakyborgia kaikkein parhaana isäehdokkaana.

Me Suomessa, ateistitkin, olemme voittopuolisesti kulttuurisia kristittyjä, tahdomme tai emme, vaikka kuinka yrittäisimme ravistaa tätä yltämme kieltämällä Suvivirret tai hyvänjouluntoivotukset. Emme voi kieltää muilta oikeutta kulttuuriseen islamiin, kulttuuriseen juutalaisuuteen tai kulttuuriseen wiccalaisuuteen, puhumattakaan oman uskontomme erilaisista ilmenemismuodoista.

Jos kavahdamme uskonnollista kasvatusta, miten sitten pitäisi suhtautua ei-uskonnolliseen kasvatukseen? Onko se aivan ok? Mitä on ei-uskonnollinen kasvatus? Mihin arvoihin se perustuu? Monetarismiin, sosialismiin, pluralismiin, nihilismiin? Viimeisestä on nähty ihan liikaa esimerkkejä, valitettavasti. Voisiko uskonnollisia vanhempia vaatia jättämään kasvatuksesta uskonnollisuus pois, jättämään se narikkaan niin kuin ennen aseet piti jättää kirkon porstuaan?

Ei. Ja se, että puolustan kaikkien yhtäläistä oikeutta omaan kulttuuriinsa, ei tee minusta ympärileikkauksien kannattajaa. Vastustamisen vastustaminen ei ole kannattamista eivätkä ystävien ystävät välttämättä ole ystäviä.

Toki toivon, että ympärileikkaukset loppuisivat, mutta sitä odoteltaessa lienee parempi, ettemme syyllisty laillistettuun vähemmistöjen koulukiusaamiseen. Jos kieltäisimme esimerkiksi juutalaispojan ympärileikkauksen, voin kuvitella miten häntä Maccabin futissaunassa tuijoteltaisiin, erilaista nuorta.

Muslimityttöjen ympärileikkaus taas on julmaa ruumiillista väkivaltaa, sillä ei ole uskontojen tai kulttuurien sallimisen tai kieltämisen kanssa tekemistä. Se perustuu ajatukseen, jossa silpomatonta tyttöä ei saada kaupattua aviovaimoksi, ja Suomessa tyttöjä ei tarvitse kaupata aviovaimoiksi ensinkään, joten tapa on ensisijaisesti turha, sitten vasta kiellettävä.
 
Tietenkin toivon, että parhaassa mahdollisessa maailmassa kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta loppuisi, oli sitten mitä lajia hyvänsä. Sitä odotellessa, parasta johon pystymme on valistus, nimenomaan äitien valistus neuvoloissa. Olen tämän mielipiteeni kanssa hyvässä seurassa, samaa näkemystä edustaa esimerkiksi Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto.

Onko kukaan nähnyt ateistista diakonia?

Onko kukaan koskaan nähnyt yhtään ateistista diakonia? Diakonit täydentävät yhteiskunnan virallista palveluverkostoa: he mm. jakavat köyhäinapua välittömään hätään, auttavat asioinnissa sosiaalitoimen kanssa ja tulevat tarvittaessa mukaan verkostoneuvotteluihin viranomaisten kanssa.

Onko havaintoa vapaa-ajattelijoiden ylläpitämästä leipäjonosta? Entä missä on ateistien ulkomaanapu, tai kirkkoon kuulumattomien nuorisotyö? Entä millaisissa asioissa auttaisi ateistien palveleva puhelin, jos sellainen olisi? Eroamaan kirkosta?

Kauan on myös saatu odottaa ateistien perheasiain neuvottelukeskusta, turhaan. Mitä perheasiain neuvottelukeskukset sitten tekevät? Kirkon omien sivujen mukaan ne "ovat erikoistuneet  tukemaan ja auttamaan parisuhteen ja perheen ongelmissa sekä elämän kriisitilanteissa". Ne järjestävät esimerkiksi parisuhdekursseja ja eroryhmiä, jotka ovat lähtökohtaisesti tunnuksettomia. Missä on ateistien järjestämä eroryhmä, tunnustuksellisesti tunnustukseton tai edes tunnustamattomasti tunnusteleva?

Jos lähipiiriä kohtaa kuolemantapaus eikä itse pääse eteenpäin, lääkäristä ei saa apua tai ei ole ystäviä, joiden kanssa keskustella, kirkon sururyhmät tarjoavat paikan purkaa kuolemaan liittyviä tunteita ja ajatuksia, siis vertaistukea. Missä ovat ateistien ylläpitämät vertaistukiryhmät?

Työelämän koventuviin vaatimuksiin, seurakunnat tarjoavat retriittejä, paikkoja, joihin voi vetäytyä hetkeksi pois arkipäivän vaatimuksista. Heillä on myös työpaikkapappeja. Missä on ateistinen retriitti? Ymmärrän, ettei ateistista työpaikkapappia voi määritelmän mukaan olla, mutta miten olisi sitten työpaikkasovittelija?

Kirkon maahanmuuttajatyöntekijät auttavat maahanmuuttajaa toimimaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja ohjaa tarvittaessa eteenpäin. Missä on tunnustuksellisen tunnustukseton maahanmuuttajatyö?

Nyt kun kehitysyhteistyömäärärahoja ja lapsilisiä ollaan leikkaamassa, sitäkin kipeämmin tarvitaan mukaan valtion lisäksi muitakin toimijoita. Miksei sitten kirkko? Pitääkö heidän pysytellä munkinkammioissa ja sakasteissa?

Missä ovat ateistit, nuo humanisteiksi naamioituneet misantroopit, olleet silloin kun heitä on tarvittu? Askartelemassa oman napansa ympärillä ja nostattamalla omasta närkästyksestään suurta yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuuden kysymystä.

Korvattakoon jumalten palvonta mammonanpalvonnalla (kuten Facebook-kaverini ehdotti) tai sitten tiedon palvonnalla. Tietoa se on vääräkin tieto, tai suhteellinen tai vanhentunut. Sitäpaitsi jos olisi lukenut Durkheiminsa, niin tietäisi, että jumalissa palvotaan yhteisöä itseään, sen arvoja, normeja ja kulttuuria.

Kirkko tekee niin paljon hyvää yhteiskunnassa, että jos palkkani olisi hitusenkin suurempi, liittyisin kernaasti takaisin kansankirkkoon, sillä yhdellä veroprosenttiyksiköllä ei virallinen yhteiskunta mitenkään saisi tehtyä näin paljon hyvää. Kirkko on kokoaan suurempi vaikuttaja! 

Jos kirkon veronkanto-oikeus poistetaan...

... tämä tarkoittaa uusien tehtävien sälyttämistä kunnille, kuntayhtymille ja valtiolle. Tehtäviä, joita nytkin on jo yli 500. Jos militanttiateistien uskonnonvihassaan vaatima yhteisöveronkanto-oikeuden peruutus toteutuu, jää sitten nähtäväksi, kuka hoitaa hautauksen, kuka seurakuntien perheleirit, kuka urkukonsertit, kuka ylläpitää kirkot, joissa muuten pidetään myös maallisia tai ainakin tunnustuksettomia tapahtumia ja joista monet ovat matkailuvaltteja? Ja kuka maksaa? Ne samat ateistitko, jotka tällaista vaativat, korkeampana verotuksena kenties? Tai koska tämä niin ilmiselvästi on heidän vaatimansa maailmankuvan mukaisen yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista, niin korotettakoon sitten kaikkien verotusta, riippumatta heidän maailmankatsomuksestaan tai -katsomuksettomuudestaan? Nähtäväksi jää, mitä mieltä tästä ovat esimerkiksi buddhalaiset tai muslimit. 

Ateistit tulevat suomalaiselle yhteiskunnalle kalliiksi. Onko meillä varaa ateisteihin?

Isäni on demari

Isäni, joka oli vihreä jo ennen Pentti Linkolaa, on sanonut nyt ryhtyneensä sympatiseeraamaan demareita, koska heistä on tullut niin epämuodikkaita.

Ymmärrän hänen ajatuksenjuoksuaan oikein hyvin. Minun tekisi mieleni liittyä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon vain siksi, että kirkko on niin poissa muodista. Ainakaan se ei ole hipster, joten kirkkoon kuuluminen voisikin olla kapinallinen, itsenäisen miehen ratkaisu.  

Jos minulla ei jo olisi vihreää jäsenyhdistystä, liittyisin Armon Vihreisiin, kannanottona puolueeseeni pesiytyneen militanttiateistisen siiven politiikkaan, joka perustuu sellaiseen perspektiiviharhaan, jossa harhaisesti samastetaan oma periaatteellisen tason epämukavuuden kokemus ja yhteiskunnallinen laaja-alainen epätasa-arvo, luullen, että oma närkästyminen jotenkin koskisi toisia. Ja sitten liittyisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, jos ei muuten, niin jo ihan kapinoidakseni. Kirkko on punk!

Annoin kastaa lapseni evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi, vaikka itse siitä erosin 19-vuotiaana. Olen oppinut antamaan periksi havaitessani jonkun asian merkitsevän toiselle, ja pidän useimpia kristillisistä arvoista - joista suurin on lähimmäisenrakkaus - kannatettavina. Osaan kokemuksesta arvostaa esimerkiksi kirkon perhe- ja diakoniatyötä, ja jos ei kirkko sitä tekisi, se jäisi tekemättä. 

Kirkon käytännöistä vastustettavin on se, millä perusteilla se voi diskriminoida työntekijöitään yksityisasioiden perusteella, vaatiessaan jokaiselta ruohonleikkuriltaankin kirkon jäsenyyttä kun työnantajat ulkomaailmassakaan eivät saa perustaa mitään työntekijöidensä elämäntapoihin tai maailmankatsomuksiin, saati udella niitä tai kaivella tietoja rekistereistä ilman heidän omaa lupaansa. En myöskään katso armeijassa antamani juhlallisen vakuutuksen sitovan minua, koska se vannottiin jumalan nimeen. Eivät nämä kuitenkaan ole yhteiskunnallisen tason vääryyksiä, vaan lähinnä pieniä subjektiivisia kaltoinkohdelluksitulemisen kokemuksia, eikä sellaisille voi perustaa politiikkaa. 

Sitä olen useasti miettinyt, miksi monille meistä on niin vaikea hyväksyä kristinuskoa ja tunnistaa omaa kulttuurista kristillisyyttä kun suvaitsemme kaikkia muita kulttuureita. No tietysti siksi kun uskonto estää rationaalisen ja itsenäisen ajattelun, ja ateistien ajatteluun ei tietenkään mukamas vaikuta mikään ryhmän arvostuksien aiheuttama yhdenmukaisuuspaine. Jos militanttiateistien vaatimukset valtion ja kristinkirkon erottamisesta otettaisiin tosissaan, kristityiltä tulee estää pääsy kauppoihin arkipyhinä. Kantakoon mukana kirkon jäsenkorttia tai ehkä vielä helpompaa olisi tatuoida otsaan.

Voi kun uskoisin johonkin

Kahden läheisen ihmisen hautajaiset läpikäyneenä kuukauden sisällä, huomaan tuntevani itseni sisäisesti kovin epätäydelliseksi, jotenkin ontoksi. Vaikka en kristitty olekaan kuin kulttuurisessa mielessä, toivoisin, että oma sisäinen mielenmaisemani olisi samalla tavalla sisäisen rauhan, varmuuden ja perusonnellisuuden läpäisemä kuin hartailla, tunnustavilla uskovaisilla.

Kuva uskovaisen ihmisen sielusta tyynenä kuin lammen pinta lienee toki idealisointia. Kyllä esimerkiksi ystäväni oli loppuun saakka etsijä, joka ei vain rukoillut herraansa vaan huusi häntä. Hän tunsi pienuutta, koska hän ei vielä ollut mielestään ymmärtänyt vielä kaiken tarkoitusta, yleensäkin hän tunsi olevansa pieni ja epätäydellinen ihminen.

Varmastikin ihminen tuntee tyytymättömyyttä itseensä, turhautumistakin, jos hän kokee tulleensa luoduksi jumalansa kuvana. Mutta minkä kuva on sitten uskonnoton tai ateisti? Itsensä, juu. Minkä siis? Miehen, isän, eurooppalaisen, suomalaisen, sosiologin, osastonsihteerin, ylikoulutetun, epäonnistuneen huippuosaajan, minkä? Vähemmästäkin lebensangst iskee kun on vaikea valita, ja nämä sitäpaitsi eivät aika ajoin ole niin väleissä keskenään.

Joskin ateistia ei vaivaa perisynti, häntä vaivaa tarkoituksettomuus. Asioiden tärkeysjärjestys ja elämän kokonaisuuden hahmottaminen voi olla kadoksissa. Tosin moni ateisti omistautuu kuin riivattuna "objektiivisen" totuuden löytämiselle uskovaisen subjektiivisen todistuksen asemesta, enkä nyt ole ollenkaan niin varma, kummalla on helpompaa, puhumattakaan siitä boheemista, joka vaatii viiden aistin todistuksen (Melleri).

Vakaumuksellisista ihmisistä - käytän täst´lähien tätä sanaa mieluummin kuin "uskonnollinen" - yleensä aistittava ulospäin heijastuva sisäinen rauha saa ateistinkin uskomaan jumalan olemassaoloon, oli sitten kyseessä heidän jumalansa tai jokin muu. Ja jos vakaumuksellisten ihmisten taivas on siellä jossakin, niin meille muille he luovat taivaan tänne maan päälle.

Usko ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Molemmat ovat nimittäin sosiaalisia konstruktioita, ja ihminen on rationaalinen olento: hän uskoo mieluiten siihen, joka toimii. Se, joka tekee elämästä mielekästä, selittää taikka turvaa, toimii, ja siihen uskominen on siis rationaalista hänen itsensä kannalta.

Ehkä joskus vielä valo koittaa. Uskon, että esimerkiksi ystävyys ylittää ajan ja paikan rajat, riippumatta siitä, mitä tomumajoillemme tapahtuu, samaten elämäntyö, ihmisestä jäävä muisto ja häneltä saadut opetukset. Ei vakaumus tietenkään tee immuuniksi maailmallisille kärsimyksille: vaikka vakaumuksella uskoisikin, että ei ainoastaan manan majoille siirtyneellä ystävällämme kipu ja muu paha olisi poistunut, vaan myös ikuinen autuus koittanut, niin ei se yksinäisyyttä, tyhjyyden tunnetta omassa arjessa poista, kun toinen onkin yhtäkkiä poissa.

Uskon siis kääntymyksellisenä ateistinakin jotakin. Ainakin uskon, että elämän pienehköt murheet, kuten reiät sukassa ja "haastavat" työolosuhteet asettuisivat paremmin oikeaan valoonsa, jos olisin uskossa. Nyt kun ei ole taivaallista, on vain tämä maallinen, ja sen kanssa on elettävä, niin voi se joskus tuntua raskaalta, vailla varmuutta lopusta, jossa kiitos seisoo.

Armollista joulua myös heille, jotka eivät armoon usko, tai sellaista luule tarvitsevansa. Tai jouluakaan. Kun olisi aika armotonta toivottaa armotonta vuodenaikaa...

Kuokkavierailla ei ole sijaa juhlapöydässä

Tänä vuonna Tampereelle siirretylle itsenäisyyspäiväjuhlapaikalle, Tampere-taloon yritti tänäkin vuonna tunkeutua lauma kuokkavieraita. Mielenosoittajia, joita on nähty Helsingissä nyt remontoitavan presidentinlinnan ympärillä jo varmaankin 90-luvulta, ja näin pitkän ajan kuluessa ei ole käynyt heidän missionsa oikein selväksi.

En nimittäin ymmärrä, mitä ja keitä vastaan tässä oikein osoitetaan mieltä. Linnaan kutsuttuja pienyrittäjiäkö, jotka eivät kuulu niihin 20 perheeseen, joista laulettiin 60-luvulla? Maahanmuuttajajärjestön edustajiako vastaan? Paikallisia kyläaktiiveja kenties? Entä sotaveteraaneja? Käsityöläisiä? Hekö ovat syypäitä? Mihin? Itsenäisyyteenkö? Onko itsenäisyydessä jotain vikaa?

Jos mielenosoittajilla on joku kohde, kuka? Ja mikä on sanoma? Nyt kun se on jäänyt epäselväksi vaikka ovat hölisseet jo toistakymmentä vuotta, niin nämä möykkääjät onnistuvat ainoastaan häiritsemään juhlia ja juhlijoita, joista useimmille kyseessä on yksi vuoden kohokohdista. Hyvät bileet, ja joillekin itsenäinen Suomikin merkitsee todella paljon.

Mielenosoittajat hyökkäävät itseään vastaan. Kun heillä ei ole mitään sanomaa, niin heidät on helppo leimata silkaksi mölyapinajoukoksi, mitä he ovatkin. Joidenkin mielestä nyt saatiin todistus vihervasemmistoterrorista, toisille taas nämä käyvät postisänmaallisista kansainvälisyys- ja EU-kriitikoista. Samoja apinoita molemmilla puolilla, leimaajina ja leimattavina.

Mielenosoittajat tuovat mieleeni ääriateistit, jotka haluavat kieltää muiltakin pyhäinkuvat kun itse ne kiistävät, eivätkä suostu ymmärtämään, että tabua loukatessa loukataan myös niihin uskojia. En tiedä, ovatko kyseessä samat ihmiset, mutta ajatustapa on analoginen. 

En pidä itseäni ääri-isänmaallisena ihmisenä, mutta mielenosoittajien toiminta on mautonta, ajattelematonta ja ilkeää. Hävetkööt.