Mitä mätää Vihreissä - entisen vihreän silmin

Kuuluin Vihreisiin 2005-2017. Nyt kun taas on alkanut Vihreiden vaalitappion syiden pohtiminen, tämä viimeisin tappio ei tule taaskaan johtamaan mihinkään korjausliikkeisiin. En usko oppiviin organisaatioihin, ja ainakaan Vihreät ei ole sellainen. 

Alle olen luetellut jotkut eroni syistä; ne, joiden arvelen myös osaltaan selittävän sitä, miksi Vihreät eivät ole realisoineet Ville Niinistön kauden loppunousuaan, jolloin näytti, että he ottaisivat sen tilan, jonka Sanna Marin sitten otti. Nyt kun erostani on kulunut viisi vuotta, mielestäni karanteeniaika on kulunut niin että kehtaan esittää tällaisia entisen vihreän mietteitä ilman että leimautuisin pelkästään katkeraksi. 

Pidän Maria Ohisalosta ihan älyttömästi. Hän on takuuvarmasti fiksu, provosoitumaton keskustelija, jota ei saa koskaan kiinni siitä, että läksyt olisivat jääneet tekemättä. Kuitenkaan karisma ei ihan ole Sanna Marinin ja Li Anderssonin luokkaa, ja niinpä äänestäjien vasen laita valitseekin mieluummin oikean vasemmiston.

Nykyvihreillä on vesitetty suhde luontoon, ainakin kaupungeissa. Vihreät ja Lisää kaupunkia -liike mielletään yhdeksi ja samaksi. Sitten itseäni hiertää ei asiasisältönä mutta terminologian tasolla liian vahva takertuminen feminismiin. Jos maltettaisiin puhua sen sijaan tasa-arvosta, ehkä joku mieskin voisi joskus äänestää. Kolmanneksi ylimielisyys. Ainakin pääkaupunkiseudulla näkee liikaa sitä, että aivan aikuiset päättäjät vähättelevät kansalaisten huolia liittyen esim. täydennysrakentamiseen, jopa ilkkuvat. Tietty tosikkomaisuus. Vihreät yhdistetään woke-kulttuuriin.

Sitten on näitä oskaloita ja diarroja, joista ei koskaan tiedä, mitä sieltä milloinkin tulee. En osaa keksiä yhtään samastumiskelpoista syytä, miksi kaltaiseni viisikymppinen luonnonsuojeluänkyrä antaisi äänensä heidän kaltaisilleen. Valitettavan usein sieltä kusaistaan Kehä kolmosen ulkopuolella asuvien muroihin, ja puoluejohto siunaa tämän vaikenemisella. Vihreät eivät vain näytä vaan ovat suurkaupunkilaisten puolue; tästä osoituksena se, että eduskuntaryhmä äänin 14-7 äänesti monista maakuntasairaaloista synnytykset lakkauttaneen päivystysasetuksen puolesta. 

Vihreät valitsevat myös aivan liiaksi ydinkannattajiensa näköisiä keulahahmoja, vaikka jo edellisissä kuntavaaleissa nähtiin, miten kävi kun Helsingin Vihreät sijoittivat väärään hevoseen. Vapaavuori pyyhki kenkänsä Sinnemäkeen. Jos Vihreät haluaa kasvaa - aina ei niin siltä näytä - niin kannattaa ajatella strategisesti ja valita sellaisia keulahahmoja, jotka tarjoavat samastumispintoja muillekin kuin Kallion-Punavuoren kuplalle. Jos haluaa tehokkaasti ajaa omaa politiikkaansa, silloin omaa kannatusta pitää kasvattaa, muten kuten sanottu, Vihreät eivät ole oppiva organisaatio eikä siellä pystytä omaa nenää ulommas ulottuvaan strategiseen toimintaan. 

Tosikkomaisuus tuli todistetuksi, Lappeenrannan puoluekokouspuheenvuoroni jälkeen, jossa peräänkuulutin feminismin käsitteen korvaamista tasa-arvolla. Sain paheksuvia mulkaisuja osakseni katsomo-osasta, jossa oli mm. Vihreiden naisten pääsihteeri ja Anna Moring. Mutta toki tämä keskustelu on saanut suhteettomat mittasuhteet, ei vähiten timohaapaloiden masinoiman poliittisen vastustaneiston toimesta. Kuten edellä olen kirjoittanut, Vihreiden ongelma ei typisty käsitepolitiikkaan vaan siihen, että Vihreissä ei ymmärretä mennä kansalaisia puolitiehen vastaan.

Ei äänestäjä ole väärässä. Jos hänelle käy kertomaan, että olet ymmärtänyt meidät väärin, onko vika vastaanottajan tyhmyydessä vai epäselvässä viestinnässä? Miten olisi paluu perusarvoihin, ts. Koijärvelle? Olisi helpompi saada kannatusta omalle politiikalleen, jos olisi valmis menemään kansalaisia puolitiehen vastaan eikä vaadi heiltä sitä vastaantuloa.

Jos haetaan nimenomaan tasa-arvoa, se pitää sitten sanoa myös niin eikä puhua intersektionaalisesta tai vihreästä feminismistä. Politiikka ei ole teoriaa vaan käytäntöä. Kaikki äänestäjät eivät ole niin fiksuja, tai lue rivien välistä. Minäkään en lue. Minulla on asperger.

Ilmasto ja luonto on ajettu vastakkain kun on tehty strateginen valinta, että paikallinen luonto katsotaan tarpeelliseksi uhrata laajempien ilmastotavoitteiden hyväksi ymmärtämättä sitä, että jos metsää kaadetaan "tiivistämisen" (joka on oikeasti levittämistä) nimissä, sen hiilinielun puoliintumisaika taitaa olla kymmeniä vuosia. Kokoomuksen puisto-osastosta ei ole voinut puhua enää vuosiin, vaan kysymyksessä on Kokoomuksen baana- ja sporaosasto. Sitten kun tähän liittyy ylimielisyys: aikuiset päättäjät vähättelevät omat maisemansa ja viheralueensa menettävien lähiöasukkaiden tuskaa, jopa pilkaten ja nauraen heille. 

Vihreillä on todella hyviä: fiksuja, oikeamielisiä, hyviä ihmisiä ehdokkaina monin paikoin. Esimerkiksi täällä Porvoossa. Jos Helsingin Vihreät leikattaisiin irti puolueesta, uskoisin sen pidemmän päälle koituvan puolueen onneksi, vaikka se leikkaisikin ehkä ensimmäisissä valtakunnallisissa vaaleissa kannatusta noin 1,5%.

Palveluiden saavutettavuus on osallisuuskysymys

Nyt voimaanastuvan sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen on tarkoitus taata nykyistä tasa-arvoisemmin kyseisten palveluiden saatavuus eri puolilla Suomea. Saatavuus on toki tärkeä tavoite, mutta se tulee erottaa saavutettavuudesta, mistä puhutaan selvästi vähemmän.

Saavutettavuus ei tarkoita vain sitä, että ainakin perustason sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kuntalaisen päivittäisen asiointimatkan varrella, vaan myös sitä, että ajanvaraus on helppoa: puhelimen takaisinsoittopalvelu toimii, mahdollinen sähköinen ajanvaraus on helppokäyttöinen ja esimerkiksi muuten umpisurkean Apotin ainoa onnistunut piirre, eli potilaan Maisa-palautejärjestelmä olisi mahdollisimman helppo käyttää. Kyse on esteettömyydestä käsitteen laajassa merkityksessä: ei vain siitä, että kuntalais-asiakkaan on mahdollista siirtää itsensä palvelun luo vaan myös siitä, että palvelun käyttäminen onnistuu myös vanhuksilta, maahanmuuttajilta ja esimerkiksi neuropsykiatrisesti normista poikkeavilta, jolloin kyse on kognitiivisesta esteettömyydestä. Kognitiiviseen esteettömyyteen kuuluu myös se, että viranomainen (kunnanlääkärikin on viranomainen) käyttää kieltä, jonka potilas ymmärtää. Kognitiiviseen esteettömyyteen ollaan vasta pikku hiljaa heräilemässä, mutta väestön vanhetessa, maahanmuuttajien määrän pikku hiljaa lisääntyessä ja neuropsykiatristen diagnoosien lisääntyessä, asian merkitys ei ainakaan pienene. Ehdotammekin, että hyvinvointialueilla hyödynnettäisiin palvelumuotoilussa kokemusasiantuntijoita sosiaali- ja terveyspalveluiden kognitiivisen esteettömyyden parantamiseksi. Manki Perukangas, asperger-diagnosoitu, 1. varatyösuojeluvaltuutettu, terveydenhuollon tekstinkäsittelijä

Mikael Söderström, kokemusasiantuntija, sosionomi

Vasemmistoliiton aluevaaliehdokkaita

Kirjoitus julkaistiin Itäväylässä 19.1.2022.

 

Did Beethoven invent music?

Someone wrote in an Youtube commentary of a Beethoven quartet that Beethoven not only foresaw but also invented a great deal of music that came after him. It might be as it is hard to imagine symphonies, string quartets or piano sonatas without him. Yet Schubert at least had a different path from that of Beethoven and so did Liszt, Wagner and I suppose Chopin. I reckon Schumann and Berlioz were also quite independent musical inventors. Bruckner inherited from both Schubert and Beethoven, Brahms from Beethoven and Schumann. Bruckner had nothing to do with Wagner but admiration and some instrumentation.

Bruckner in turn influenced Mahler at least in scope, but not much in else with the exception of inspiration from nature. Both men but especially Mahler had an influence on Shostakovich, and Bruckner in turn made an impression on Sibelius. Sibelius and Mahler were contemporaries and contradictions in philosophy and approach.

Of course Beethoven was a great influence on many a composer, but inventor of new forms he hardly was safe for a symphony with singers. Haydn was in this respect more important as he was the father of string quartets and symphonies in classical form, and he was preceded by Corelli who invented the sonata form.

Greatest Sibelius

For lifetime achievement with the music of Sibelius there is only one contender and that is Paavo Berglund. Second place goes to Thomas Beecham. Colin Davis would feature high, but what I have heard I don't rate his Sibelius that high, although his live Third is the performance of a lifetime (a concert performance with the Sibelius Academy orchestra, commercially non-available, but what a performance!) 

I once heard Segerstam conduct nos 5 to 7 in one concert, and it was a really great concert. The controversial mr. Hurwitz recommended the Segerstam/Helsinki Phil cycle, and it is sonically stupendous, and the orchestra really surpasses themselves. They play like possessed. So, for a overall cycle the Berglund/Bournemouth but for personal involvement Segerstam is a strong contender and totally opposite of Berglund. Berglund has a classicist view, somewhat austere while Segerstam is certainly a romantic. 

On CD I have the complete sets of Maazel/WPO, N. Järvi (DG set), Berglund (Bournemouth SO) and Colin Davis/BSO. On LP I have Berglund (Helsinki Philharmonic) and Anthony Collins. In addition I have of course the classic recordings of Kajanus, Koussevitzky and Beecham plus many others, e.g. by Barbirolli and Szell. 

For greatest recordings I endorse: 1st Maazel 2nd Szell or Barbirolli, 3rd Davis (an unofficial live release with Sibelius Academy Symphony Orchestra) or Kajanus, 4th Beecham or Ansermet, 5th Berglund/Segerstam 6th Beecham or Berglund, 7th Barbirolli (live HPO)/Mravinsky/Segerstam.

What about cycles, then? I endorse Maazel, the earlier Neeme Järvi on BIS, both Berglund sets (the one with the Chamber Orchestra of Europe is one of its kind), Alexander Gibson and Leonard Bernstein's earlier cycle with the New York Phiharmonic. The symphonies 4-7 by Herbert von Karajan focus on beautiful string sound but are not my cup of tea. 

Antonin Dvorakin sinfonioista

Tsekkiläisellä Antonin Dvorakilla on myös tietenkin yhdeksän sinfoniaa, useimpien muiden "oikeiden" sinfonikkojen tavoin. Näistä on oikeastaan levytetty enemmän vain kolmea viimeistä sinfoniaa, ja viimeinen eli Uudesta maailmasta mainittiin 90-luvun alun Rondon artikkelissa maailman levytetyimmäksi sinfoniaksi jopa esimerkiksi Beethovenin viidennen edellä. 

Minulla on ollut omat kauteni Dvorakin sinfonioiden seurassa. Lainasin Naxoksen tekemiä levytyksiä 2009 asuessani Norjassa; nämä Stephen Gunzenhauserin johtaman Slovakian filharmonisen orkesterin levytykset ovat aivan laatuunkäyviä, ja esittelivät minulle varhaisempia sinfonioita. Keväällä 1993 minulla oli kausi, jolloin vertailin kaikkia käsiini saamia levytyksiä kahdeksannesta sinfoniasta, ja tiedän tarkalleen, mitä on saatavilla ja mitä odotan. Ylivoimaiseksi suosikikseni jäi vuoden 1954 Tsekkiläisen filharmonian, Vaclav Talichin johtama levytys. Suositukseni saivat myös Bruno Walter, Herbert von Karajan ja George Szellin Concertgebouw-levytys.

Uudesta maailmasta -sinfoniasta siis on versioita pilvin pimein. En ole löytänyt lähimainkaan Ferenc Fricsayn ja Berliinin filharmonikkojen veroista. (toimituksen huomautus: vertailtuani laajamittaisesti kuluvan talven aikana, Suitner ja Anguelov eivät häviä paljoakaan).

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla yllättävänkin lukuisia. Paluumuuttaessani Norjasta Suomeen hankin ensitöikseni useimpien cd-opusten ykkössuosituksen, Istvan Kerteszin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin kokonaislevytyksen, ja vuosikymmenen verran vertailtuani pidän sitä ylivoimaisena, jos sitä vertaa esimerkiksi Rafael Kubelikin, Vaclav Neumannin, Neeme Järven tai Otmar Suitnerin levytyksiin. Tosin se, mitä olen nyt ehtinyt tyypittämään innovatiiviselle Oehms-yhtiölle (jonka katalogista löytyy mm. runsaasti Stanislaw Skrowaczewskin levytyksiä) varsin vähän tunnetun, bulgarialaisen Ivan Anguelovin kokonaislevytystä Slovakian radio-orkesterin kanssa, se  haastaa ihan kärjenkin. Sitäpaitsi äänitys on erinomainen ja digitaalinen. Siinä on erittelevä, kepeähkö ja valoisa ote, joka sopii erityisesti varhaisiin sinfonioihin. 

Kubelik on parhaimmillaan sinfonioissa 6-9. Varhaisemmissa sinfonioissa ote on jotenkin jähmeä, harvinaista kyllä Kubelikille. Ehkä vika on orkesterin, sillä Berliinin filharmonikoilla on liian muhkea ääni tähän musiikkiin, eikä rytmi-iloittelu ole heidän ominta alaansa. Neumannin Tsekkiläisen filharmonian sointi sen sijaan ilahduttaa. Suitnerin Dvorak kuulostaa melkein Brucknerilta, enkä pidä tätä mitenkään täysin ohilaukauksena. Suitnerilla on kuitenkin omaperäistä sanottavaa tässä musiikissa, eikä se ole aivan vähän.

Jaan Dvorakin sinfoniat kolmeen kauteen: varhaiset (1-3), keskimmäiset (4-6) ja myöhäiset (7-9). Varhaisemmat sinfoniat ovat ylipitkiä sisältöön verrattuna, ja kun Dvorak ei ole varsinaisesti mikään orkestroinnin merkkihenkilö (hän osaa laulattaa jousia ja käyttää puupuhaltimia ilahduttavasti, mutta mikään Richard Strauss hän ei todellakaan ole), niin esimerkiksi Rafael Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot tavallaan ampuvat tykillä kärpäsiä. Niiden muhkea kokonaissointi ei oikein nosta näitä teoksia siivilleen. Leikillisyyttä ja rytmillistä irroittelua pitäisi olla enemmän, ja Kertesz ja Neumann onnistuvat tässä paremmin. Erityisen lennokas mutta samalla tiukka esitys Dvorakin ylipitkästä, rönsyilevästä ensimmäisestä "Zlonicen kellot" -sinfoniasta tulee yllättävältä taholta: Zdenek Koslerin johtamilta Slovakian filharmonikoilta.

Keskikauden sinfonioissa Kertesz ja Kubelik ovat jokseenkin tasavahvoja. Niissä muoto on selvästi klassilisemman tiiviimpi kuin kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa, ja muoto ja sisältö ovat suurin piirtein tasapainossa. Sinfonioissa 4 ja 5 Kertesz on viiksikarvan verran edellä, kuudennessa sinfoniassa Kubelik menee ohi. Samaa tasoa kokonaisuutena keskipään sinfonioissa on Suitner, ja kuudennesta sinfoniasta Christoph von Dohnanyi ja Clevelandin orkesteri tarjoavat myös todella mallikkaan esityksen. Myös Ivan Anguelov tarjoaa upeita esityksiä. Aivan erityisesti neljäs ja viides sinfonia saavat todella kauniin ja keskittyneen esityksen. 

Kolmea viimeistä sinfoniaa on joskus levytetty kokonaisuutenakin ilman että kapellimestari olisi kajonnut muihin sinfonioihin. Tällaisia "kypsien" sinfonioiden settejä löytyy esimerkiksi Colin Davisiltä, Christoph von Dohnanyiltä tai George Szelliltä. Seitsemännestä sinfoniasta löytyy myös erinomaisia erillislevytyksiä, mm. Pierre Monteuxilta. Aivan oman standardinsa kuitenkin asetti George Szell Clevelandin orkesterin kanssa.

Antonin Dvorakin sinfonioita soisi soitatettavan nykyistä enemmän, sillä niissä on ihastuttavaa melodiikkaa ja rytmiikkaa, vaikkakin omien keinojen hallinta Dvorakilla kypseni koko ajan vanhetessaan. Niiden rytmiikassa on kansantanssivaikutteita, ja luonnonrakkaus kuuluu välillä lintuja imitoivissa puupuhaltimissa. Tiivistelmäksi siis suositeltavia levytyksiä Dvorakin sinfonioista:

Kaikki sinfoniat: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Otmar Suitnerilla, Vaclav Neumannilla, Neeme Järvellä ja Witold Rowickilla on kannattajansa. ja Libor Pesekillä on olemassa erittäin edullinen sarja. Sympatiseeraan myös Zdenek Koslerin johtamia Slovakian filharmonikkoja, joilla on musiikkiin rennon lyyrinen ote, ja orkesterilla on juuri oikean kotoperäinen sointi. 

Sinfoniat no 1-3: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Ivan Anguelovilta ja Otmar Suitnerilta varhaiset sinfoniat onnistuvat erinomaisesti. Erityisenä nostona otan esille Zdenek Koslerin johtamien Slovakian filharmonikkojen ensimmäisen sinfonian.

Sinfoniat no 4-6: Kertesz, Rafael Kubelik, Ivan Anguelov ja Otmar Suitner. Neljännestä ja viidennestä sinfoniasta ihannelevytys lienee Ivan Anguelov. Kuudennesta sinfoniasta pitää mainita vielä erikseen Christoph von Dohnanyin levytys.

Sinfoniat no 7-9: George Szell ja Clevelandin orkesteri. Suosittelen vielä hankkimaan erikseen kahdeksannesta sinfoniasta Vaclav Talichin ja yhdeksännestä sinfoniasta Ferenc Fricsayn levytyksen. Otmar Suitnerin levytys kahdeksannesta sinfoniasta on täynnä yllätyksellisyyttä: ritardandoja ja diminuendoja. Myös Christoph von Dohnanyi skooraa Clevelandin orkesterin kanssa. Esityksissä ei ole yhtä paljoa tulta kuin Szellillä; pikemminkin ne ovat klassisia. Soitto on kuitenkin käytännöllisesti katsoen täydellistä, rikkumatonta.