Olli Salinin (1952-2024) muistolle

Julkaisen maaliskuun 2012 kirjoitukseni uudestaan, Olli Salinin muistolle. Tieto hänen poismenostaan elokuussa 72-vuotiaana nopeasti edenneeseen syöpään tavoitti minut vasta nyt, Yrjö Hakasen nettisivulta. 

Kiitos Olli Salinille, hengenpelastajalleni

Kun vanhempani erosivat, sain mahdollisuuden sanoa sanaseni siitä, halusinko asua jatkossa äitini vai isäni kanssa. Valitsin äidin, koska kuusivuotiaan oikeudentunto sanoi isäni tehneen väärin. Toinen minua samaan suuntaan motivoiva seikka oli mahdollisuus pysyä lapsuudenkodissani. Lähtiessäni isäni matkaan, olisin samalla hyväksynyt elämääni toisen naisen äitini lisäksi, ei sentään sijaan.

Elämäni eroperheen lapsena opetti minut hyvin varhain ymmärtämään elämän taloudellisia realiteetteja, mm. 500 ja 600 markan elatusavun välisen erotuksen. Minua kotona hoitaneen synnynnäisesti sydänvikaisen äitini terveys ei kestänyt niitä töitä, joita hän kansalaiskoulupohjalla meitä elättääkseen teki, joten hyvinvointivaltion apu tuli meille tutuksi.

Syntymäpäivän kunniaksi on paikallaan kiittää syntymäpäiväsankaria. Kun hyvinvointivaltion viralliset rajat tulivat vastaan, silloin meistä otti kopin Olli Salin. Näin äitini on minulle kertonut. En voi kiittää Olli Salinia siitä, mitä minusta on tullut, mutta kiitän Ollia merkittävästä avusta äidilleni, joka sai ehkä ratkaisevan tuuppauksen joidenkin sudenkuoppien ylitse. Ja ilman äitiäni en minäkään olisi tässä. Tämän avun ansiosta luotan siihen, että todellisessa hädässä hyvinvointivaltiossa on mahdollisuus ylittää epäinhimilliset normit ja soveltaa inhimillistä tarveharkintaa. Olli on viranomainen, joka on opettanut minulle että viranomaisillakin on ihmiskasvot. Hän antaa toivoa siitä että harmaimpienkin pilvien läpi voi pilkistää aurinko. Kiitos Olli!

Kenestä Helsingin pormestari?

Paavo Arhinmäki on kokenut kunnallispoliitikko, helposti lähestyttävä ja tunnetusti viheralueiden puolella. Paavo olisi kuin tehty pormestariksi; tosin tämä manööveri edellyttäisi Vasemmiston nousemista ykköseksi, mikä ei kyllä tapahdu ainakaan näissä vaaleissa. 

Anni Sinnemäki voi edustaa tyypillistä Vihreiden kannattajaa, mutta viimeksi nähtiin miten käy kun panostaa väärään hevoseen. Vihreiden kannattaa miettiä, haluavatko oikeasti Stadin ykkösiksi ja aktualisoida potentiaalista kannatusta. Mutta kai heillä on oikeus ampua itseään jalkaan. Anni on varmaan ihan hyvä tyyppi, mutta kun sen tietävät vain hänet tuntevat. Hänellä on ollut epäkiitollisena tehtävänä toimia Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen tuulenhalkojana monien pääkaupungin luonnosta huolestuneiden silmissä, tai jos ei sellaisena niin ainakin tuulettimena. Ja kaikki tietävät, mikä tuulettimeen tarttuu. Sen tietää myös Sinnemäen edeltäjä kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana eli Pekka Sauri. 

Vihreillä hyvä ehdokas olisikin juuri esimerkiksi Pekka Sauri. Saurilla oli sen verran rotia että hän joskus kävi keskeyttelemässä työmaita (kerran minulle ystävä soitti, että Laaksossa oli kauhakuormaajia. Kuiskasin tästä vieressä istuvalle Heidi Hautalalle, joka soitti Saurille, joka hääti kauhakuormaajat). 

Sanna Vesikansan tunnen opiskeluajoilta. Hän osaa positiivisella tavalla yhdistää saman päämäärän taakse, osaa luoda hengen että kyllä me tää hoidetaan. Sanna on myös puolustanut Keskuspuistoa. Mari Puoskari olisi hyvä musta hevonen. Mari oli erinomainen kaupunkisuunnittelulautakuntalainen, joka kävi aikanaan melkein kaikissa kaavoituskohteissa ja vastasi kuntalaisten yhteydenottoihin. Kokomustilla Piha ei huonommasta päästä. Tai Matti Niiranen. Demarit maalasivat jo itsensä nurkkaan sitoutumalla Razmyariin, joka on luonnonystävän ikuisella mustalla listalla Pirkkolan-tötöilystään.

Utopiassa, jossa pormestariksi voitaisiin valita ehdokas edustamansa listan äänimäärästä riippumatta, kannattaisin kuitenkin äärimmäisen työteliästä ja lahjomatonta Yrjö Hakasta pormestariksi. 

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.

Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.

Kommunistit Koijärvellä

Puolueet toisinaan naamioituvat toisten, ei-niin-ilmipoliittisten järjestöjen selän taakse, saadakseen imuroitua huomaamatta lisää kannattajia. Ei liene yleisesti tiedossa, että esimerkiksi jokakeväisen ylioppilaiden kulkueen Hietaniemen hautausmaalle järjestänyt "Lakkiaiskomitea" on Kokoomusnuorten peitejärjestö, ja Kansan Raittiusliiton suhde demareihin on vahva. Ja niin edelleen.

Mutta kunnostautuvat ne toisetkin, etenkin kommunistit. Vasemmiston sisäisellä hajanaisuudellahan on Suomessa pitkät perinteet, ja on näkökulmakysymys, oliko SKDL kommunisteille Troijan puuhevonen, vai he SKDL:n paitsio, eli oikeaoppisten vääräoppisia, bolsevikkien mensevikkejä. Asian luulisi korjaantuneen Vasemmistoliiton perustamisen myötä, mutta ei: eivät sinnekään kaikki mahdu. SKP elää edelleenkin, ja voi hyvin perinnekerhona .

Helsingin valtuustossa vaikuttaa ryhmä nimeltä Asukaslista, joka laittaa yhteisen ehdokaslistan kunnallisvaaleissa SKP:n kanssa, tai sen kanssa, jota siitä on jäljellä. Se on sanottava heidän kunniakseen, että tehdessään hannukarpolaista politiikkaa, he ovat olleet aika johdonmukaisesti viheralueiden puolella, nyt viimeksi Keskuspuistoryhmässä, joka pitää eri puoluekantoja edustavien viheralueaktivistien vallata ettei se muutu Hakasten vaaliyhdistykseksi.

Sinänsä on aivan sama, kuka tai ketkä Keskuspuistoa ja muita viheralueita puolustavat, sillä niiden asia on paljon tärkeämpi kuin yksikään puolue, mutta älkäämme jättäkö Keskuspuiston kohtaloa SKP:n kapeille harteille.

Minulla ei ole mitään kommunisteja vastaan, päinvastoin, arvostan sitä, että vielä jollakin on politiikassa periaatteita. Mukaan siis kaikki, muutkin kuin irtopisteitä keräävät perussuomalaiset ja muut Helsingin marginaaliryhmät.

Liikkuvat äänestäjät ratkaisevat vaalit, ja joillekin viheralueiden kohtalo on kynnyskysymys, ja useimpien poliittinen muisti on lyhyt ja äänestyskäyttäytyminen äärimmäisen epäjohdonmukaista. Siltikin näistä äänistä kannattaa taistella, etenkin Vihreiden, jos tosissaan halutaan Helsingin isoimmaksi puolueeksi, jolloin siitä iänikuisesta kaupunkisuunnittelulautakunnan 4-5 -vähemmistöstä voi tulla 5-4 -enemmistö.

Mutta ei vasemmisto ole näin hajallaan ja piiloutunut vain Suomessa. Norjassakin (laita)vasemmisto on pirstoutunut. Siellä "enemmistön" muodostaa SV eli Sosialistiske Venstre, erotukseksi Venstrestä, joka on keskustavihreä puolue, joka aivan viime vuosiin saakka on tehnyt vihreät tarpeettomiksi ja todellisia puhdasoppisia edustaa RV eli punainen vasemmisto, ja sen pitkäaikainen keulahahmo Erling Folkvord on Norjan Yrjö Hakanen. Sekin on pessyt kasvonsa, ollen nykyään vain R eli punaiset.

Mikä sitten yrittää olla tämän tarinan opetus? Älkää vihreät tehkö itseänne tarpeettomiksi, vaan muistakaa Helsingissäkin juurenne kansanliikkeenä. Menkää sinne, missä kansa, viheralueista huolestuneet ovat, muutkin kuin Elina Moisio. Keskuspuistosta voi tulla nykyajan Koijärvi.

Ja yksikään ei vastannut

Itse asiassa vastasi, mutta enimmäkseen aika ponnettomasti tai ympäripyöreästi. Tiedän, että moni ei pidä siitä, mitä kirjoitan. Siitä ei väliä. Todellisimmat ystäväni kuitenkin löytyvät puoluepolitiikan ulkopuolelta, muista ei niin väliä. Ei minua tarvitse marginalisoida, osaan sen itsekin.

Facebook antaa mahdollisuuden laittaa päättäjiä selkä seinää vasten. Jos on onnistunut soluttautumaan Troijan puuhevosena puoluepolitiikkaan, tuolloin on mahdollista tägätä päättäjiä, joihin on onnistunut tutustumaan ja laittaa heidät tilanteisiin, joista voi peräytyä usein vain vaikenemalla. Nyt täggäsin tuntemiani helsinkiläispoliitikkoja, kun perustamassani Keskuspuisto ja kaupunkimetsät -ryhmässä eräs ryhmäläinen oli huomannut valmisteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa kavennettavan Keskuspuistoa.

Helsingin kunnallispolitiikasta ei nyt näytä löytyvän Yleiskaavan kyseenalaistajaa, ja Yleiskaavassa edellisessä yleiskaavassa taattu ja laajalti kannatettu Keskuspuiston koskemattomuus ollaan uhraamassa, reunustamalla se lähes koko pituudeltaan Hämeenlinnantien vartta seurailevalla talomuurilla, jonka sanotaan suojaavan Keskuspuistoa liikenteeltä. Voihan sen noinkin nähdä, jos keisarilla uudet vaatteet. Kyllä kääntyy Bertel Jung haudassaan.

Jokainen ulkoilija tietää, että metsä on paras mahdollinen hulevesi- ja hiilinielu. Talomuuri ei ole mitään näistä, ainoastaan melumuuri. Sitä on metsäkin, plus edellämainittuja.

Vielä 10 vuotta sitten, juuri 2002 Yleiskaavan pölyn laskeuduttua, helsinkiläinen luonnonystävä saattoi laskea toivonsa Vihreiden, Vasemmiston, Keskustan (!) ja Yrjö Hakasen varaan. Nyt on enää Yrjö Hakanen, Sole Molander  ja Jarmo Nieminen, kok, ainakin sen radiohiljaisuuden perusteella, jota täggääminen tuotti. Tai sitten betonipuoluelaisiksi paljastuminen on aika noloa, ja luen myös ponnettoman kaupankäynnin periaatteilla betonipuoluelaisuudeksi.

Tuohon aikaan Helsingissä oli kolme suurta puoluetta, betoni-Kokoomus, betonidemarit ja sitten Vihreät, jotka vetivät betonoimisen vastaista taistelua. Nyt on betoni-Kokoomus, betonidemarit ja betonivihreät. Luontopuolue on hajanainen ja pieni. Sitä kannattaa etsiä luonnosta, ei Helsingin kaupungintalolta.

Vielä asuessani Helsingissä, muistan ihmetelleeni, miten voivat strategiset päämäärät olla niin tärkeitä, että ystävyyssuhteet uhrataan periaatteelliselle itsepäisyydelle, vimmalle tuhota Keskuspuisto, kun periaate jättää oma puumerkki tuhoamalla Lääkärinkadun alue oli silloiselle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle ystävyyksiä tärkeämpää. Tuo ei ole sellainen käytäntö, jota kannattaisi kopioida: periaatteista itsepintainen kiinnipitäminen, ja ihmissuhteiden riskeeraaminen niiden takia.

Sanovat sitä strategisten päämäärien punnitsemiseksi kun mikään ei ole pyhää ja kaikki on kaupan. Keskuspuistokin. Ikään kuin kuntalainen olisi omaa tahtoaan ymmärtämätön lapsi, ja kunnallispoliitikot liittoutuneet virkamiesten kanssa rationaalisten aikuisten armeijaksi. Ja tämä tehdään vannomalla bulevardisointiuskonnon nimiin.

Tällaiseen politiikkakäsitykseen en koske tikullakaan. Toivottavasti edes jokunen kunnallispoliitikko onnistuu todistamaan käsitykseni luulotteluksi.