Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.
Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.
Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:
1. Vihreät eivät ole vihollisia
Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?
Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.
2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta
Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?
3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan
Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?
Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.
4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä
Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?
5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.
Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.
On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.
Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.
6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.
Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.
Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uschanov. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uschanov. Näytä kaikki tekstit
lauantai 10. helmikuuta 2018
torstai 29. toukokuuta 2014
Mikä työelämää vaivaa?
Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkunen tiivistää hyvin kattavasti sen, miksi kolmikantaista sopimusjärjestelmää tarvitaan, ja miksi valtion pitäisi ottaa tässä prosessissa suurempi rooli, sillä ei työnantajille välttämättä suinkaan taivaasta tipahda se ymmärrys, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta ja että heidän hyvinvointiinsa kannattaa panostaa, oli kyse sitten johtamisesta, palkkauksesta tai työoloista.
Palkalla kun pitäisi tulla myös toimeen, ja juuri tähän tarvitaan valtiovallan interventiota, varmistamaan esimerkiksi kohtuuhintainen asuntotarjonta. Työntekoa tukemaan tarvitaan myös toimivia lähipalveluita, joista tärkeimpiä ovat päivähoito, peruskoulu ja terveyspalvelut, eivätkä suomalaiset työnantajat tällaisia tuota.
Työnantajien kannattaisi panostaa myös työhyvinvointiin tosissaan, muulloinkin kuin kerran vuodessa pidettävänä työhyvinvointipäivänä. Lasku tulee valtion maksettavaksi ja kaatuu perusterveydenhoitoon, mikä taas on pois työttömiltä, kotiäideiltä ja -iseiltä, lapsilta ja eläkeläisiltä. Tahtia kannattaisi löysentää tai ainakin vaihtaa työnantajatahtisesta työntekijätahtiseksi, vähän samoin kuin imetyksen kannattaa olla vauvantahtista; ei olekaan ihme, että yllättävänkin moni ei työelämässä pärjää, vaan kokee kuntouttavan työtoiminnan olevan päämäärä sinänsä, ainoa paikka, jossa he kokevat selviytyvänsä.
"'Jos yritykset tarjoaisivat elinikäisiä työsuhteita, pitäisivät huolta henkilöstönsä terveydestä ja lasten päivähoidosta, jos työmarkkinat vetäisivät kaikki ja tarjoaisivat vain elämiseen riittäviä tasa-arvoisia palkkoja, jos perheet olisivat onnellisia paratiiseja tuottaen vain tasapainoisia ja kypsiä aikuisia ja lapsia, jos naapurit huolehtisivat ja kontrolloisivat, - valtiota tarvittaisiin paljon vähemmän ja valtio kuormittuisi paljon vähemmän. Valtiota on tarvittu siksi, että yritykset, työmarkkinat, perheet, naapuristot ja naiset eivät toimi näin ja tuskin toimivat tulevaisuudessakaan'" (Raija Julkunen)
Palkalla kun pitäisi tulla myös toimeen, ja juuri tähän tarvitaan valtiovallan interventiota, varmistamaan esimerkiksi kohtuuhintainen asuntotarjonta. Työntekoa tukemaan tarvitaan myös toimivia lähipalveluita, joista tärkeimpiä ovat päivähoito, peruskoulu ja terveyspalvelut, eivätkä suomalaiset työnantajat tällaisia tuota.
Työnantajien kannattaisi panostaa myös työhyvinvointiin tosissaan, muulloinkin kuin kerran vuodessa pidettävänä työhyvinvointipäivänä. Lasku tulee valtion maksettavaksi ja kaatuu perusterveydenhoitoon, mikä taas on pois työttömiltä, kotiäideiltä ja -iseiltä, lapsilta ja eläkeläisiltä. Tahtia kannattaisi löysentää tai ainakin vaihtaa työnantajatahtisesta työntekijätahtiseksi, vähän samoin kuin imetyksen kannattaa olla vauvantahtista; ei olekaan ihme, että yllättävänkin moni ei työelämässä pärjää, vaan kokee kuntouttavan työtoiminnan olevan päämäärä sinänsä, ainoa paikka, jossa he kokevat selviytyvänsä.
"'Jos yritykset tarjoaisivat elinikäisiä työsuhteita, pitäisivät huolta henkilöstönsä terveydestä ja lasten päivähoidosta, jos työmarkkinat vetäisivät kaikki ja tarjoaisivat vain elämiseen riittäviä tasa-arvoisia palkkoja, jos perheet olisivat onnellisia paratiiseja tuottaen vain tasapainoisia ja kypsiä aikuisia ja lapsia, jos naapurit huolehtisivat ja kontrolloisivat, - valtiota tarvittaisiin paljon vähemmän ja valtio kuormittuisi paljon vähemmän. Valtiota on tarvittu siksi, että yritykset, työmarkkinat, perheet, naapuristot ja naiset eivät toimi näin ja tuskin toimivat tulevaisuudessakaan'" (Raija Julkunen)
Lähde: Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Teos 2008
lauantai 3. toukokuuta 2014
Mikä vasemmistoa vaivaa?
Vasemmistolla menee huonosti, ja tämä näyttää olevan yleismaailmallinen ilmiö. Suurin ongelma vasemmistolla on se, etteivät äänestäjät koe heidän "tuotettaan" houkuttelevaksi. Susan Fainsteinin sanoin "he ovat kyllä löytäneet objektin, mutta heiltä puuttuu subjekti". Toisin sanoen: heillä on kyllä ylevä ja kaunis utopia, mutta he eivät ole selvittäneet, kelpaako se utopia kansalaisille, mitkä näiden kansalaisten uskomukset ja tarpeet ovat, ja ylipäätään, keitä nämä kansalaiset ovat.
Tommi Uschanovin kirjan "Mikä vasemmistoa vaivaa" pitäisi lukea jokaisen vasemmistolaisen, vasemmistosta kiinnostuneen, poliitiikasta ja yleisemminkin yhteiskunnasta kiinnostuneen lukea. Annetaan Uschanovin siteeraamaan Hannu Hartikais-vainaan puhua:
"Jos vasemmistolainen yhteiskuntateoria 'ei subjektiviteetin kysymyksiä tematisoi, niin ne jätetään psykoanalyysille, porvarilliselle sosiologialle, kulttuuriteollisuudelle, valtion työvoimaproduktiivisille sosiaaliapparaateille ja jopa erilaisille huijareille'"
No, näitähän on nähty. Kokoomus ei ole salaliitossa yksityisten hoivapalveluiden kanssa eikä ole raunoittamassa salaliitossa konsulttien kanssa julkista sektoria. Tämä kaikki on mahdollista vain siksi, että vasemmisto on niin kädetön. Yleensä tyhjä tila vallataan: kysykää vaikka talonvaltaajilta tai tarkkailkaa, miten vesi käyttäytyy rantahiekkaan kaivetuissa käytävissä. Jos vasemmisto ei käytä omaa paikkaansa, kyllä valtatyhjiö kelpaa jollekin muulle.
Eivätkä vasemmiston näytöt ole mitenkään jäätäviä. Huomattava osa vasemmistosta on tyytynyt jäämään perinnekerhoksi, jotka vaativat vallankumousta vuodesta toiseen, mutta heiltä on jäänyt huomaamatta, että vallankumous on jo jäänyt menemättä ohi. Miksi ihmeessä äänestäisi liikettä, jonka todellisuustaju ja kyky tehdä ajankohtaisia analyysejä yhteiskuntamme tilasta on näin heikko? Millä perusteella kukaan voisi olettaa, että päteviä päätöksiä voisi perustaa vanhentuneeseen yhteiskunta-analyysiin, joka ei tunnista eikä tunnusta ihmisyksilöiden psykologisia tarpeita? Uschanovin sanoin:
"'Tää on viimeinen taisto', lauletaan nykyäänkin vappuna 140 vuotta vanhoin sanoin. Lupaus taiston jäämisestä viimeiseksi ei tarjoa paljonkaan lohtua, kun huomioidaan, että se on ollut taukoamatta käynnissä jo viiden ihmissukupolven ajan eikä loppu ole vieläkään näkyvissä. Olisi mielenkiintoista tietää, jatkuuko tämä viimeinen taisto vielä montakin sataa vuotta vai joko on siirrytty Trotskin 'keskeytymättömään vallankumoukseen'"
Tommi Uschanovin kirjan "Mikä vasemmistoa vaivaa" pitäisi lukea jokaisen vasemmistolaisen, vasemmistosta kiinnostuneen, poliitiikasta ja yleisemminkin yhteiskunnasta kiinnostuneen lukea. Annetaan Uschanovin siteeraamaan Hannu Hartikais-vainaan puhua:
"Jos vasemmistolainen yhteiskuntateoria 'ei subjektiviteetin kysymyksiä tematisoi, niin ne jätetään psykoanalyysille, porvarilliselle sosiologialle, kulttuuriteollisuudelle, valtion työvoimaproduktiivisille sosiaaliapparaateille ja jopa erilaisille huijareille'"
No, näitähän on nähty. Kokoomus ei ole salaliitossa yksityisten hoivapalveluiden kanssa eikä ole raunoittamassa salaliitossa konsulttien kanssa julkista sektoria. Tämä kaikki on mahdollista vain siksi, että vasemmisto on niin kädetön. Yleensä tyhjä tila vallataan: kysykää vaikka talonvaltaajilta tai tarkkailkaa, miten vesi käyttäytyy rantahiekkaan kaivetuissa käytävissä. Jos vasemmisto ei käytä omaa paikkaansa, kyllä valtatyhjiö kelpaa jollekin muulle.
Eivätkä vasemmiston näytöt ole mitenkään jäätäviä. Huomattava osa vasemmistosta on tyytynyt jäämään perinnekerhoksi, jotka vaativat vallankumousta vuodesta toiseen, mutta heiltä on jäänyt huomaamatta, että vallankumous on jo jäänyt menemättä ohi. Miksi ihmeessä äänestäisi liikettä, jonka todellisuustaju ja kyky tehdä ajankohtaisia analyysejä yhteiskuntamme tilasta on näin heikko? Millä perusteella kukaan voisi olettaa, että päteviä päätöksiä voisi perustaa vanhentuneeseen yhteiskunta-analyysiin, joka ei tunnista eikä tunnusta ihmisyksilöiden psykologisia tarpeita? Uschanovin sanoin:
"'Tää on viimeinen taisto', lauletaan nykyäänkin vappuna 140 vuotta vanhoin sanoin. Lupaus taiston jäämisestä viimeiseksi ei tarjoa paljonkaan lohtua, kun huomioidaan, että se on ollut taukoamatta käynnissä jo viiden ihmissukupolven ajan eikä loppu ole vieläkään näkyvissä. Olisi mielenkiintoista tietää, jatkuuko tämä viimeinen taisto vielä montakin sataa vuotta vai joko on siirrytty Trotskin 'keskeytymättömään vallankumoukseen'"
Lähde: Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Teos 2008
perjantai 2. toukokuuta 2014
Urpilainen vai Rinne?
Jos Urpilaisen aikana demareiden kannatus onkin liuennut, niin pitkällä tähtäimellä Rinteen edustama maailma tulee katoamaan. En halua demareiden katoavan, vaikka heillä onkin omat kuolleet kulmansa, joille he ovat sokeita, sillä nykyisistä suurista puolueista lasken heihin viimeisen toivoni. Elleivät he sitten ehdi laskemaan sitä ennen hautakiveään ja kutistumaan vihreitäkin pienemmäksi, kuten riippumaton vasemmistokriitikko Tommi Uschanov veikkaa.
Demarit ovat ehkä sopimuksellisuuteen perustuvan hyvinvointiyhteiskuntamme kätilöitä, mutta - koska kyse on sopimusyhteiskunnasta - tähän saavutukseen on tarvittu myös ammattiliitot, mukaanlukien paha, paha elinkeinoelämä, eläkevakuutusfirmat, Kokoomus ja Kepu. Ei siis ole ihan oikein, että he ottavat kunnian itselleen hyvinvointivaltiosta, mutta kukas se kissan häntää.
Demarit ovat teolliselle yhteiskunnalle sama kuin Vihreät jälkiteolliselle yhteiskunnalle: heistä on tullut tarpeettomia, kun heidän epookkiansa luonnehtinut nimikkoprojekti on tullut valmiiksi, kun heidän patenttinsa on omaksuttu mainstreamiksi: Demareiden patentti oli sopimuksellinen hyvinvointivaltio, kun se taas Vihreillä oli kestävä kehitys. Nyt vaan Vihreiden pitäisi keksiä itsensä uudestaan. Demareilla se keksintäprojekti ei voi onnistua, jos sitä johtaa mies, jonka mielestä tuleva kasvu edelleenkin pitää rakentaa vientiteollisuuden varaan, kun pikemminkin Suomen erityisyys on sen sosiaalisissa innovaatioissa: kirjastolaitoksessa, äitiyspakkauksessa, kuivauskaapissa ja neuvolalaitoksessa. Kysykää vaikka Ilkka Taipaleelta, jos ette minua usko.
Poliitikot eivät ole kansansa edustajia, vaan näiden johdattelijoita. Siksi onkin tärkeää, että kansalla on itseään fiksummat johtajat. Tai siis olisi, mutta kun ihan kaikkein terävimmät kynät eivät hakeudu politiikkaan. Jos näin olisi, silloin meitä johtaisivat esimerkiksi Tommi Uschanovin ja Juha Siltalan kaltaiset historiallisia ja erikoisalat ylittäviä laajoja yhteyksiä havaitsevat näkijät. No joo, onhan meillä Soininvaara ja Relander, molemmat vihreitä keski-ikäisiä miehiä muuten.
Hyvisten kanssa on helpompi tehdä yhteistyötä ja saada ujutettua omia tavoitteita toisten ohjelmiin. Maailma ei mene niin, että kun kaikkia toisia puolueita johtavat sellaiset henkilöt, jotka on helppo osoittaa pahiksiksi, niin kaikki maailman hyvikset yhtyisivät ja kokoontumisvapauden nimissä kerääntyisivät samaan puolueeseen. Maailma on kokonaisuutena parempi paikka, jos vastapuolueet muuttuvat vain toisiksi puolueiksi, ja niitä johtavat hyvikset linjaavat niiden linjaa hyvään suuntaan, aivan samoin kuin toiset kansatkaan eivät ole vihollisia vaan ainoastaan toisia kansoja.
Jos ei vielä ole tullut selväksi, niin kannatan Jutta Urpilaisen jatkokautta SDP:n puheenjohtajana, siitäkin huolimatta että hän yrittää esiintyä paavillisemmin kuin Thatcher, ja juuri tähän kohtaan Rinne hyökkääkin: että Jutta joutuu virkansa puolesta puolustamaan leikkauksia, mikä saa hänet näyttämään hyvinvointivaltion viholliselta.
Demarit ovat ehkä sopimuksellisuuteen perustuvan hyvinvointiyhteiskuntamme kätilöitä, mutta - koska kyse on sopimusyhteiskunnasta - tähän saavutukseen on tarvittu myös ammattiliitot, mukaanlukien paha, paha elinkeinoelämä, eläkevakuutusfirmat, Kokoomus ja Kepu. Ei siis ole ihan oikein, että he ottavat kunnian itselleen hyvinvointivaltiosta, mutta kukas se kissan häntää.
Demarit ovat teolliselle yhteiskunnalle sama kuin Vihreät jälkiteolliselle yhteiskunnalle: heistä on tullut tarpeettomia, kun heidän epookkiansa luonnehtinut nimikkoprojekti on tullut valmiiksi, kun heidän patenttinsa on omaksuttu mainstreamiksi: Demareiden patentti oli sopimuksellinen hyvinvointivaltio, kun se taas Vihreillä oli kestävä kehitys. Nyt vaan Vihreiden pitäisi keksiä itsensä uudestaan. Demareilla se keksintäprojekti ei voi onnistua, jos sitä johtaa mies, jonka mielestä tuleva kasvu edelleenkin pitää rakentaa vientiteollisuuden varaan, kun pikemminkin Suomen erityisyys on sen sosiaalisissa innovaatioissa: kirjastolaitoksessa, äitiyspakkauksessa, kuivauskaapissa ja neuvolalaitoksessa. Kysykää vaikka Ilkka Taipaleelta, jos ette minua usko.
Poliitikot eivät ole kansansa edustajia, vaan näiden johdattelijoita. Siksi onkin tärkeää, että kansalla on itseään fiksummat johtajat. Tai siis olisi, mutta kun ihan kaikkein terävimmät kynät eivät hakeudu politiikkaan. Jos näin olisi, silloin meitä johtaisivat esimerkiksi Tommi Uschanovin ja Juha Siltalan kaltaiset historiallisia ja erikoisalat ylittäviä laajoja yhteyksiä havaitsevat näkijät. No joo, onhan meillä Soininvaara ja Relander, molemmat vihreitä keski-ikäisiä miehiä muuten.
Hyvisten kanssa on helpompi tehdä yhteistyötä ja saada ujutettua omia tavoitteita toisten ohjelmiin. Maailma ei mene niin, että kun kaikkia toisia puolueita johtavat sellaiset henkilöt, jotka on helppo osoittaa pahiksiksi, niin kaikki maailman hyvikset yhtyisivät ja kokoontumisvapauden nimissä kerääntyisivät samaan puolueeseen. Maailma on kokonaisuutena parempi paikka, jos vastapuolueet muuttuvat vain toisiksi puolueiksi, ja niitä johtavat hyvikset linjaavat niiden linjaa hyvään suuntaan, aivan samoin kuin toiset kansatkaan eivät ole vihollisia vaan ainoastaan toisia kansoja.
Jos ei vielä ole tullut selväksi, niin kannatan Jutta Urpilaisen jatkokautta SDP:n puheenjohtajana, siitäkin huolimatta että hän yrittää esiintyä paavillisemmin kuin Thatcher, ja juuri tähän kohtaan Rinne hyökkääkin: että Jutta joutuu virkansa puolesta puolustamaan leikkauksia, mikä saa hänet näyttämään hyvinvointivaltion viholliselta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)