Miksi politiikassa äänestetään itsensä kaltaisia?

Toimiessani Vihreissä osallistuin puoluekokoukseen kolmasti. Ensimmäisellä kerralla puolueelle valittiin varapuheenjohtajia. Ennen äänestystä Helsingin Vihreiden toiminnanjohtaja Olli Aalto kiersi lobbaamassa omiaan, eli helsinkiläisiä edustajia, että rivit pysyisivät taatusti suorina. Hän teki selväksi, että meidän piti äänestää helsinkiläisiä ehdokkaita, joita olikin ehdolla varapuheenjohtajaksi kokonaista kolme kappaletta. 

Pidin tätä aivan ääliömäisenä ideana. Jos puolueen halutaan saavuttavan mahdollisimman hyvin omat päämääränsä, sen kannattaa silloin maksimoida kannatuksensa. Ja puolue voi maksimoida kannatuksensa vain silloin, jos se on valtakunnallinen puolue. Vihreät oli varsinkin vielä tuolloin aivan liiaksi helsinkikeskeinen tai ainakin yliopistokaupunkikeskeinen, että jo tuo ehkäisi joillakin äänestämistä, Kehä kolmosen raja. Tarvitseeko tuota asetelmaa sitten vielä erikseen lähteä vahvistamaan noin typerällä äänestyskäyttäytymisellä? Pidin pääni, ja äänestin yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä ehdokasta.

Jos siis puolueiden halutaan mahdollisimman tehokkaasti parantavan maailmaa, silloin se maailma kannattaa saada mukaan siihen maailmanparannustyöhön mahdollisimman kattavasti. Eikä se tapahdu siten, että Kallion kupla äänestää toisiaan. Siksi Helsingin Vihreät ovat jo kahdesti veikanneet väärää hevosta kunnallisvaaleissa ja asettaneet pormestariehdokkaakseen sellaisen ehdokkaan, jonka erinomaisuuteen harva uskoo Kallion ulkopuolella. Ja Kokoomus kiitti.

Ollakseni rehellinen Vihreitä kohtaan, samaan omanapakeskeisyyteen, ei tälle kyvyttömyydelle ajatella taktisesti ja strategisesti omaa nenäänsä pidemmälle olla immuuneja muissakaan puolueissa. Nyt kun Vasemmistoliitolla on tuhannen taalan paikka surffata loistavasti menneen EU-vaalin jälkiaallokossa valitessaan käsittämättömän suositulle Li Anderssonille seuraajaa, tällöin valinta kannattaa tehdä sen perusteella, kenen puheenjohtajakandidaatin uskoo tuovan puolueelle eniten uusia ääniä sen lisäksi, että puheenjohtajaehdokas pitää omat ydinkannattajat Vasemmistolla siten, etteivät he vahingossakaan lipsahda Vihreille tai demareille. Silloin ei ole oleellista, tuleeko ehdokas Uudeltamaalta, Turunmaalta, Savonmaalta vai Keminmaalta.

Toivoisin siis poliittisille piirijärjestöille ja näiden jäsenille kykyä ajatella omaa siltarumpua pidemmälle. 

Pormestarimalli on osoittanut kädettömyytensä

Olen suhtautunut alusta alkaen Vihreiden lempilapseen eli pormestarimalliin nihkeästi. Ensi alkuun syynä tähän nihkeyteeni on ollut tittelin pompöösiyden aiheuttama tahaton koomillisuus, kun Tuusulallakin on pormestari, vaikka ainakin minä miellän pormestarin olevan hienommin nimitetty kaupunginjohtaja, sellainen, jolla on Roope Ankan tyylinen silinterihattu päässä. Kas kun ei keisari. Kuitenkin on tälle nihkeydelleni myös asiaperusteita, jotka ovat osoittautuneet turhauttavan ajankohtaisiksi etenkin Helsingin kaavoituspolitiikassa.

Ennen, apulaiskaupunginjohtajien aikaan Pekka Sauri meni ja pysäytteli hakkuita eri puolilla Helsinkiä, jos metsurien työnjohtajat olivat aloituttaneet niitä omavaltaisesti tai niitä oli aloitettu aavistushakkuina ilman tarvittavia selvityksiä ja lupia. Anni Sinnemäki ei näin tee, koska hän on "vain" apulaispormestari. Minua asiasta ajankohtaisemmin perillä olevat (eli mallin kuin käärmeen pyssyyn ajaneet helsinkiläiset vihreät) ovat osanneet valistaa minua, että vaikka hallintouudistuksen myötä poliittinen valta näillä monsterisuperlautakuntien apulaispormestareiksi nimetyillä puheenjohtajilla näyttäisikin kasvaneen, niin aiemmin apulaiskaupunginjohtajilla ollut poliittinen ohjausvalta on kadonnut olemattomiin. Tosin tämä kasvanut poliittinen valta taitaa olla näennäistä, sillä kyllä poliittisilla johtajilla luulisi olevan proseduraalisen, mustaa valkoisella -tyyppisesti määritellyn toimeenpanovallan lisäksi myös arvovaltaa. On toki henkilökohtainen ominaisuus, missä määrin tätä arvovaltaa uskaltaa käyttää ja tilaa osaa ottaa, mutta kasvaneen poliittisen vallan luulisi merkitsevän lisää arvovaltaa. 

Nyt on hyvin vaikea hahmottaa, missä valta on ja kuka johtaa mitäkin ja mistä positiosta käsin. Kuka - paitsi aktiivikunnallispoliitikko - muistaa nykyisten virastopäälliköiden nimet, köh, anteeksi siis toimialajohtajien? Ja kun valta on piilossa, niin sitä on myös vastuu. Joku tuotakin kirppusirkusta, siis kaupunkiympäristön toimialaa johtaa, ja nyt esimerkiksi on tosi hankala päästä käsiksi siihen, että kuka esimerkiksi on antanut käskyn metsäkoneille Stansvikissa lainvastaisesti, kuka on ohjeistanut panna palttua turvaetäisyyksille ja kuka on ohjeistanut poliisijohtoa toimimaan lainvastaisesti.

Sen arvovallan apulaispormestarit, ja tarkoitan muitakin kuin Annia, voisivat laittaa peliin, ettei se arvovalta typisty vain nauhojenleikkaamisiksi päiväkotien ja urheiluhallien avajaisissa. Hieno titteli ja valtava poliittinen valta, jonka superlautakuntien johtaminen antaa, velvoittavat. Vaikka virkamiehet ovatkin Suomessa pääosin kunnollisia, nyt on poistunut kokonaan mahdollisuus heidän toimintansa valvontaan, ja ainakin kaavoituspolitiikassa tämä poistuminen on ollut onnetonta.