perjantai 31. joulukuuta 2021

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri.
Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Pentti Murole in memoriam

Professori Pentti Murole menehtyi äkillisesti 9.12. Emerituskaupunkisuunnitteluguru Pentti Murolen viimeinen blogikirjoitus ilmestyi kolme päivää ennen hänen kuolemaansa. Murolen blogi oli suosikkilukemistojani, aivan ehdottomasti suosikkiblogini. Hän oli vaihtuvien kaupunkisuunnittelun muoti-ilmiöiden yläpuolella, mutta tunsi ne kaikki ja oli myös niiden muoti-ilmiöiden suunnittelijoiden ja niiden asianasiajien taustaguru tai vastapaino. Hän tunsi kaikki kaupunkisuunnitteluvaikuttajat ja suunnittelijat Ylermi Rungosta, Matti K. Mäkisestä ja Polvisesta näihin kivekkäisiin, särelöihin ja mannisiin. 

Murolen tekstit olivat aina äärimmäisen asiantuntevia, kovan sekä käytännöllisen että teoreettisen kokemuksen ryydittämiä, perusteltuja ja hyvinmuotoiltuja. Murole ei myöskään kaihtanut itsekritiikkiä; hän oli valmis tarkistamaan omia aiempia kantojaan viimeiseen asti. 

Lepää rauhassa, Pentti. Siitä ei ole niin kovin kauaa kun näin hänen sähköpyöräilevän hahmonsa Maunulassa, singahtavan lemmikkieläinten hautausmaalta Metsäläntien suuntaan lähtevään ylämäkeen. Murole oli Lauri Nordbergin ystävä, ja esitti kritiikkiä esimerkiksi Hämeenlinnantien kaupunkibulevardia ja pikseliyleiskaavaa kohtaan. 

En koskaan ehtinyt tapaamaan Murolea, vaikka asian järjestäminen Lauri Nordbergin kautta olikin agendallani. Onneksi Murole jätti jälkeensä aikamoisen juttuarkiston, johon voi aina palata.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Luonnossa tai luontoon kuulumisen tunne

Tuoreen brittiläisen tutkimuksen mukaan luontokokemukset kaupungissa vähentävät yksinäisyyden tunnetta, jota suurissa kaupungeissa paradoksaalisesti koetaan. Jos luontokokemukseen yhdistyi vielä yhdessä kokemisen tunne, yksinäisyyden tunne väheni erityisen paljon. Vieläpä tutkimuksessa arvioitiin, että mahdollisuus retkeillä metsässä vähentäisi mielenterveyspalveluiden kustannuksia jopa 200 miljoonalla eurolla (siis Iso-Britanniassa). Tutkimuksen johtopäätöksiin kuuluukin suositus jättää tai peräti kaavoittaa kaupunkeihin luontoalueita mahdollisimman paljon.

Luonnon merkityksestä olen johtopäätöksenä samaa mieltä, riippumatta siitä, mihin kuulumista siellä koetaan. Minä en ole perinteisessä mielessä erityisen uskonnollinen ihminen. En kuitenkaan ole ainut sielu, jonka "kirkko" metsä on. Hakeudun metsään kuitenkin nimenomaan kytkeäkseni itseni irti ihmisyhteisyydestä, en poistaakseni yksinäisyyttä. Metsässä tunnen kuuluvani johonkin: en ihmisyhteisöön, vaan johonkin paljon suurempaan, jonka osana ihmiskuntakin on. Luontoon, kaikkeuteen eli maailmaan. Ihminen, joka tuntee yhteyttä maailmaan, olevansa sen osa, ei tunne itseään koskaan yksinäiseksi.



lauantai 11. joulukuuta 2021

Metsän jouluhiljentyminen Laaksossa

Menen tänään seitsemän jälkeen Laakson kallioille, Urheilukadulta pohjoiseen johtavan polun varrelle viettämään metsän jouluhiljentymistä. Vuosina 2005-2013, yhdeksänä jouluna peräkkäin paikalla lähistön taloyhtiöt ja Meilahden seurakunta järjestivät Metsän jouluhiljentymisen, jossa joulupukkikin joskus käväisi, nautittiin pipareita ja glögiä ja Kannel-kuoro lauloi perinteisiä joululauluja.

Oma jouluni ei ole voinut alkaa ilman käyntiä Laaksossa pitkään aikaan. Vain kaksi kertaa (2007 ja 2009) minulta on jäänyt perinne väliin. Vuoden 2013 Metsän jouluhiljentyminen on ainakin toistaiseksi jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Laakson kallioiden eteen on kokoonnuttu joukolla.
Olen jatkanut perinnettä yksin vuodesta 2014, ja nyt on kahdeksas kerta. Mietin viime joulun jälkeen, että pitäisikö kynttilästä luopua, koska tuleehan siitä roskaa. Tosin jos tuo on oma syntini, niin aika vähiin jäävät. Viime vuonna vein kynttilän myös Pirkkolaan ja Patterinmäelle. Tällä kertaa taidan tyytyä käymään alkuperäisellä paikalla eli Laaksossa.
Sytytän siis kynttilän jälleen julistaakseni metsälle ja itselleni joulurauhan ja muistellakseni Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeen veteraaneja, etenkin agrologi Vilho Ikkalaa ja toimittaja Jussi Vapaasaloa.



perjantai 3. joulukuuta 2021

Sittenkin musiikkia melun takana: kuinka Vaughan Williams kolahti

Yksi legendaarisimmista brittikapellimestareista, Sibeliuksen ja Deliuksen tulkkina tunnettu sir Thomas Beecham (Bart, CH ja niin edelleen, titteleillä oli hän kuorrutettu) muistetaan myös monista sutkauksistaan. Kuitenkaan häntä ei muisteta Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) tulkkina. Beecham on sanonut muun muassa jotenkin niin, että englantilaiset eivät piittaa musiikista vaan sen tuottamasta metelistä. 

Tämä on ollut paljolti käsitykseni englantilaisesta musiikista. Toinen, vielä Beechamiakin tunnetumpi englantilaisen sielun tulkki William Shakespeare on antanut yhdelle näytelmistään nimeksi "Much a do about nothing", paljon melua tyhjästä. Olen kutsunut englantilaista musiikkia tuolla Shakespearen luonnehdinnalla.

Britannian kai tunnetuimman sinfonikon, Vaughan Williamsin sinfoniat ilmestyivät hyllyyni hulluina vuosina 1998-99, kun ensimmäinen tuntemani musiikkiverkkokauppa ruotsalainen Boxman myi kaikkea yleensä aina hintaan kuusysi (siis markkoja, nykyvaluutassa tuo tekee alle 12 euroa). Niinpä kerran päätin, että on elämäni tilaisuus ottaa Vaughan Williamsin sinfoniat hyllyyni. Boxmanin varastoissa oli paljon Teldecin levyjä, ja Teldecin katalogista löytyi silloin uunituore, Andrew Davisin johtama kokonaislevytys BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa.

Olen säännönmukaisesti projektina kuunnellut vellovina, jotenkin muodottomina kokemani ja ilman dramatiikkaa olevat Vaughan Williamsin sinfoniat lävitse kerran vuodessa, yleensä syksyjen pimetessä joko ennen tai jälkeen Sostakovitsin sinfonioiden. Kuunneltuani siis Vaughan Williamsit läpi noin 25 kertaa (tähän pitää laskea mukaan Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani sir Adrian Boultin sykli ja ystävältäni lainaama, tai hänen minulle puolityrkyttämä Bernard Haitinkin sykli), sitten kolahti. 

Tarinan opetus on se, että vaikka ihmiselämä onkin niin lyhyt, että sitä ei kannata tuhlata huonoon musiikkiin, niin silloin kun musiikki ei selvästi ole suoranaisen vastenmielistä vaan vika on enemmän kuulijassa, sille kannattaa antaa useita mahdollisuuksia. Jos joku musiikki ei vielä puhuttele ensimmäisellä tai edes kolmannella yrittämällä, se kahdeskymmeneskuudes kerta voi olla ratkaiseva. Yhtäkkiseltä näyttävän kolauksen taustalla on tietenkin ollut korvien vähittäinen pehmentyminen, mutta itselläni kaksi levytystä antoi tälle kolaukselle olennaisen katalysaattorin: Vernon Handleyn johtama viides sinfonia ja sir Adrian Boultin johtama Merisinfonia. Molemmat levytykset ovat klassikon maineessa, aiheesta.

1. sinfonia "Merisinfonia". London Philharmonic Orchestra, joht. Adrian Boult. Tässä Boultin ensimmäisessä (1953) levytyksessä äänitys ei ole samaa tasoa kuin hänen myöhemmässä versiossaan, mutta innostus sitäkin käsinkosketeltavampi. Missään muussa levytyksessä alun vaskifanfaari ja sitä seuraava kuoron karjahdus "Behold the sea!" ei ole tätä valtavampi, ja itselleni koko levytyksen innoittuneisuuden mittari on juuri tämä alku, joka tekee tai tuhoaa levytyksen. Lisäksi diggailen suuresti sopraanosolisti Isobel Baillieta, jonka ääni on hämmentävä yhdistelmä lapsekkuutta ja vanhanajan kirkkokuorolaista. Hyvä on myös Andrew Davisin johtama BBC:n walesilainen sinfoniaorkesteri.

2. sinfonia "Lontoo". London Philharmonic Orchestra, joht. Vernon Handley. London Philharmonic soittaa hieman soinnikkaammin kuin Liverpoolin filharmonikot Handleyn toisessa, muuten oikein hyvässä levytyksessä. Oikein hyvä on myös Lontoon sinfoniaorkesteri, johtajanaan Andre Previn.

4. sinfonia. New Yorkin filharmonikot, joht. Dimitri Mitropoulos. Mitropouloksen aikaansaama raivo ja draivi ovat todella raaistavia ja kompromissittomia tässä raa'an väkivaltaisessa sinfoniassa. Erinomainen on myös Bournemouthin sinfoniaorkesterin ja Paavo Berglundin esitys. Neljäs sinfonia oli itselläni ensimmäinen Vaughan Williamsin sinfonia, joka ylipäätään herätti vastakaikua. Siinä on vähiten vellontaa pastoraalisissa maisemissa. Siinä on vähiten "tyhjää" ja "ilmaa". Se on kaikkein "tiukin" ja kaiken kaikkiaan vähiten vaughanwilliamsiaaninen.

5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley. Tämä on sitä maisemamaalailua kaikkein parhaimmillaan. Handleyn levytys on klassikko syntyessään, ja syystä. Handley onnistuu tästä VW:n kaikkein kauneimmasta sinfoniasta uuttamaan maksimiannoksen kauneutta; siltikin se on harvinaisen jäntevä, ja liverpoolilaiset soittavat upeasti. Liverpoolissa on muutakin musiikkielämää kuin Beatles.

Minun olikin välttämätöntä tilata itselleni heti ensitöikseni Boultin vanhempi 50-luvun paketti, josta puuttuu vain yhdeksäs sinfonia. Sen Boult levytti vasta säveltäjän kuoltua; muissa sessioissa Vaughan Williams oli itse paikalla ja siunasi projektin. Lisäksi hankin itselleni Vernon Handleyn paketin.