Treasure trove of persuasive and charismatic musicianship

The German Amazon was probably by accident selling a 30 cd collection of the conductor Carl Schuricht's radio broadcast and concert recordings from Stuttgart for just 20 Euros. I had no recordings by him, and being aware of his reputation especially as a Beethoven and Bruckner conductor, this seemed an unbelievable bargain. However, my initial purchase attempt was unsuccessful and instead I was being re-directed to a German collection of Christmas carols (quite steep a price for one CD of such a thing, and I am not into underground curiosities of that sort). My interest had been awaken though, and I got fixated to the idea of getting this so that when retreating to a forest for two days, I listened through excerpts of the set and was convinced. Prior to my purchase, I already had listened through the set in toto.

After very extensive comparison I managed to get the set for a little more than 60 Euros. Even at that price, the deal is very enticing. I have learnt that whatever mr. Schuricht is conducting, he is never anything less than musical and there is a general conviction and a stamp of authority about his readings.

Sound of these German radio sources (1950-1966) is generally good for the period and nothing to be worried about if one is used to non-digital standards, mostly mono but some stereo or stereoish mono. That quality is hardly a surprise for anyone familiar with German radio sources; their sound engineers certainly knew their stuff. 

Not surprisingly, highlights in this set include some of his Bruckner (represented by five symphonies), especially the 4th symphony, a performance that is among the greatest recorded performances of the work and his surprisingly passionate Brahms. 

The Richard Strauss items are revelatory and in surprisingly good live stereo; Mahler is represented with his 2nd and 3rd symphonies, recordings that are not that well known. His Beethoven is better represented by his complete set from Paris, although especially the 7th symphony here has a strong fallout. That very cd has also a most enjoyable, clear-sighted Schubert fifth symphony, one of the loveliest symphonies in the whole repertoire. Schuricht's Schumann is very urgent, as the first and third symphonies here show.

This set introduced me to Reger, who still by Schuricht's time was a contemporary; after his last pupils and protegees (such as Schuricht) have passed away, his music hasn't been more than a footnote in history. Reger is represented here by two of his variation works; entertaining music, not great but fun to dip into occasionally. Reger lies somewhere between two giants, Brahms and Richard Strauss. Schuricht does both very convincingly, so small wonder that he is such a persuasive advocate of Reger).

There is a representative chunk of contemporary music of his time, most of which quite forgotten but with his eminent and authoritative musicianship Schuricht holds ones attention and makes this repertoire palatable (and the modern music selected for the set is not the most challenging for a casual listener as it is tonal).  For instance, the Theme and variations for baritone and large orchestra by Emil Reznicek is quite forgotten, but a delightful piece not far from Richard Strauss' idiom.

The violin concerto by Hermann Goetz is contemporary and also stylistically compatible with the Bruch concerto it follows. The Richard III overture by Robert Volkmann could be composed by Richard Strauss, only some 50 years earlier. 

Schuricht had a very wide range of repertoire. Still I guess no one would by this collection for Tchaikovsky or La Mer, or not even the perceptive musicianship of Schuricht could save the Tchaikovsky Romeo et Juliet.

If a single highlight of the set would be pinpointed, it would be his collection of Wagner opera excerpts, where Schuricht manages to cumulate tension better than just anyone; yet his style is almost chamber musiclike. Schuricht possessed a lithe touch; his conducting was barely ever heavy-handed. Schuricht maintains continuity and makes orchestra sing so that one barely registers that this is wordless Wagner. This is simply sensational stuff for the ages. One item that speaks loudest for the validity of his approach is Morgendämmerung und Siegfried's Rheinfahrt.

Playing of the SWR Orchestra of Stuttgart has its rough patches but is mostly eminently servicable, and the conviction of its conductor shows. The orchestra clearly adored their conductor. Generally Schuricht is more of a literalist tradition in the Toscanini, Erich Kleiber and George Szell school than the romantic school of Furtwängler and Jochum, albeit with a touch of warmth and humanity. Schuricht was revered among musicians in the same way as Bruno Walter or Rudolf Kempe.

For me one of the most important reasons for recordings to exist is documentation of historical performance practices. Schuricht had direct links to composers such as Reger, Strauss or Mahler, and therefore this set is to be cherished. For adventurous collectors of historical performances, I couldn't recommend more urgently. 

My review is also released at Amazon.de.

Musiikilliset ruskafestivaalit

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3, 2. osa "Andante espressivo", soittaa Arthur Rubinstein. Musiikki ei tunnu pääsevän minnekään. Sen sijaan se ikäänkuin istuu odottelemassa ja katselemassa. Jos joku pitää Debussytä tunnelmamaalailuna, ihmettelen.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Oikeilla kaiuttimilla kuunneltuna verrattuna vanhoihin pakettistereoihini, oikeastaan muut Beethoven-kokonaislevytykset kuin Wand ovat tarpeettomia. Tämä on ilmavan rämäkkää kuin Norrington, täyteläisen räväkkää kuin Szell, ja kuin Kempen parannettu painos: klassista mutta eteenpäinmenevää, voimakasta, energistä musiikkia. Niin elävästi ja hengittävästi soitettua ja äänitettyä, että siinä on tietty live-musisoinnin maku, ja kaikki soittimet kuuluvat.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 25, soittaa Yves Nat. Pidän Beethovenin pikkusonaateista, kuten 24 ja 25. Ensimmäisessä osassa Nat tarjoaa kaiken mahdollisen väripaletin ja leikkisyyden, mitä pianosta voi lähteä, vaihtaen kosketusta muutaman tahdin välein. Toinen osa taas on erittäin tehokas ja tunnelmallinen, suorastaan laulava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja julistuksellisuuden välttämisessä. Nat kutoo tästä sonaatista paradoksaalisen kokonaisuuden, jossa kaikilla osilla on selkeästi aivan oma äänensä, niin oma, että ne eivät suorastaan tunnu mahtuvan samaan sonaattiin.

Dmitri Sostakovits: 10. sinfonia. Stanislaw Skrowaczewskin johtama maailman vanhin edelleen toimiva ammattiorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri soittaa tämän jotenkin rupisemmin (ja tietty rupisuus sopii Sostakovitsiin) kuin Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot. Valitsen kuitenkin kolme kertaa neljästä Karajanin, ja kerran kahdestakymmenestä Rostropovitsin.

Gustav Mahler: Der Einsame im Herbst. Christa Ludwig ja Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tällaisena tämä suorastaan ytimeen asti käyvän suruisen yksinäinen on suorastaan graafinen esitys, toisin kuin Kathleen Ferrierin ja Bruno Walterin riipaiseva omakohtaisuus, joka vaikka onkin referenssiesitys, on niin intensiivinen että se vaatii ajoittain kuulijalta miltei liikaa. Ludwig (tenoriosissa ylittämätön Fritz Wunderlich) ja Klemperer tarjoavat parhaiten lauletun ja instrumentaalisimman version, jossa kuuluu kaikki. Tässä osassa erityisesti orkesterin distinktiivinen soolo-oboisti, iki-ihana Sydney Sutcliffe markkeeraa tunnelman.

Frederic Chopin: Pianosonaatti, soittaa Dinu Lipatti. Pianon proosarunoilija Lipatti hallitsee teoksen vaihtelevan rytmiikan ylivertaisesti, ja hidas osa laulaa niin kuin ei kellään.

Max Bruch: Viulukonsertto. Yehudi Menuhin. Samat sanat kuin Sostakovitsissa: Jaime Laredo soittaa tämän jotenkin vähän rupisemmin kuin Menuhin, joka hänkään ei ole tunnettu sävelpuhtaudestaan, jos verrataan vaikka Oistrahiin saati Heifetziin. Bruchin konsertto kuitenkin vaatii kiihkeää otetta, ja se luonnistuu Menuhinilta.

Anton Bruckner: 5. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Suurin mystiikka ehkä uupuu Haitinkin esityksistä, niissä jouset laulavat ja torvet törisevät esimerkillisen uljaasti ja puhtaasti. Haitink on "streit" hyvällä tavalla. Koko musiikkihistorian mahtavin loppuhuipennus menee kerrankin melkein sinne päin.

Henry Purcell: Pavan A-molli kahdelle viululle ja basso continuolle. Leonhardt Consort, johtaa Gustav Leonhardt. Valtaisan, koko cd-hyllyäni hallitsevan pahvikuorisen Leonhardt-paketin parasta antia ovat Bach ja kaksoislevy, joka sisältää Purcellia. Musiikkia, joka rauhaisuudessaan pysäyttää ajan ja kadottaa ulkomaailman.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. Münchnenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Ehdottomasti paras näistä Isopuron aikanaan Hesarissa kaikkien aikojen levyiksi hehkuttamista epälevyistä (epälevyjä nämä ovat siksi, koska ne julkaistiin postuumisti, Celi ei levyttänyt). Klempererin klassista levytystä jää kaipaamaan lähinnä toisessa osassa, jonka Celi tekee ylihitaasti, mutta muuten temmot ovat yllättävänkin joutuisat, jouset leikkaavat kuin miekat sulaa voita ja vaskipuhaltajat seuraavat Isopuron sanoin Celiä tuleen. Ensimmäisen osan viimeiset pari minuuttia ovat kaikkein upein esimerkki Celin tulkintataiteesta: niihin on aina pakko palata, ja onneksi niihin voikin palata nyt Celin kuoleman jälkeen. Vielä sinänsä loistavan muusikon, Rudolf Kempen aikoihin Münchenin filharmonikot kuulostivat aika provinsiaalisen kotikutoisilta, mutta todellinen orkesterinkehittäjä Celi on nostanut orkesterin zeniittiin, mistä osoituksena on sekin, että nykykapellimestareista Christian Thielemann on valinnut orkesterikseen juuri heidät.