Miten vähentää mielenterveysperäisiä sairauspoissaoloja?

Hyvin opiskeluajoiltani tuntemani Kelan tutkimuspäällikkö Jenni Blomgren ja tutkija Riku Perhoniemi kirjoittivat Kelan blogissa, että ahdistuneisuushäiriöistä johtuvat sairauspoissaolot ovat kasvaneet yhtäjaksoisesti vuodesta 2016 alkaen. Viime vuonna jo satakuntatuhatta suomalaista sai jossain vaiheessa  Kelan sairauspäivärahaa mielenterveydellisistä syistä. Lisäksi Blomgren ja Perhoniemi kirjoittavat uni- ja syömishäiriöperäisten sairauspoissaolojen lisääntyneen.

Syiksi Blomgren ja Perhoniemi mainitsevat seuraavat:

1) Mielenterveysongelmia koskeva stigma on vähentynyt

Tähän liittyy hoitoon hakeutumisen kynnyksen madaltuminen, mikä on pelkästään myönteinen asia.

2) Työelämän psyykkinen kuorma on kasvanut

Tästä Blomgren ja Perhoniemi mainitsivat, että fyysinen työ on korvautunut ihmisten kanssa välillisesti tai välittömästi suoritettavalla sellaisella työllä, joka luokitellaan "palveluammateiksi" ja myös edellämainittuun perinteiseen fyysiseen työhön sisältyy tietotekniikkaa. Siivoojakaan ei enää välty tietokoneilta. Kelan tutkijat puhuivat myös tietotulvasta; minä puhuisin informaatiotulvasta. Ärsykkeitä tulee jatkuvasti monista eri suunnista, rooliodotukset eri suunnista ovat erilaiset ja tämä kuormittaa työntekijää, jolta vaaditaan kykyä "johtaa" itseään; samanaikaisesti itsenäisestä ajattelusta, varsinkaan jos se yhtäänkään livahtaa kriittisen puolelle, voi tulla turpiin. 

3) Työn ja yksityiselämän yhteensovittamisen haasteiden koetaan lisääntyneen

4) Laajemmat yhteiskunnalliset kuormitustekijät

Ukrainan sota ja sen aiheuttama ahdistus ja hintojen kallistuminen, luontokato ja ilmastonmuutos eivät voi olla vaikuttamatta. Covid-pandemia muutti myös työelämää; etätyöstä on tullut jos ei normi niin ainakin vaihtoehto, ja vaikka Teams-kokoukset ovat siinä mielessä hyvä juttu, että ne säästävät paljon aikaa ja liikennöintiä, mutta toisaalta, nyt kun palavereja on niin helppo järjestää, niin eivät ne ainakaan ole vähentyneet. Joillekin etätyö sopii, toisille ei. Virtuaalista työyhteisöä ei oikein voi pitää työyhteisönä.

5) Nuorten pärjäämisen paineet ja odotukset ovat kasvaneet

6) Mielenterveysoireilu on osin saattanut medikalisoitua

On hankala erottaa sitä, milloin kyseessä on työstä riippumaton psyykkinen oirehdinta ja milloin ihmiselämään kuuluva mielialan ja vireystilan normaalivariaatioon kuuluva aaltoilu.

7) Mielenterveyden häiriöt ovat yhteydessä myös muuhun terveydentilaan ja elintapoihin

Jos toimenkuvaan ei sisälly työmatkoja, jolloin voi hoitaa omaa kansanterveyttään vaikka pyöräilemällä ja työpäivään ei kuulu työpaikkalounasta runsaine salaattipöytineen, tämä näkyy kolesteroliarvojen nousuna, keskivartalon rapistumisena, niska-hartiavaivoina (joka on tietotyössä mutta myös monessa staattisen kuormituksen fyysisessä työssä tavallista) ja painon nousuna. Eivätkä nekään voi olla heijastumatta työntekijäkansalaisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jos esimerkiksi kipeä niska pitää hereillä tai vartalon rapistumisen takia hengästyy.

8) Digitalisaation ja älylaitteiden yleistyminen

Blomgren ja Kelloniemi syyttävät älylaitteita ja digitalisaatiota tavanomaiseen tapaan mm. oman riittämättömyyden tunteen ruokkimisesta ja vertailuista muihin "kauniisiin ja rohkeisiin" sekä keskittymiskyvyn pirstojina, mutta kyllä työelämä itsessäänkin tuottaa em. ongelmia, kun esimerkiksi ruudulle pongahtavia ja työn keskeyttäviä Teams- ja sähköposti-ilmoituksia ei voi/saa kytkeä pois päältä. Tunne siinä sitten työn "flow-tilaa".  Digitalisaatio vähentää myös työpaikkoja; omassa työpaikassani on ollut jatkuva lopunajantunnelma henkeen kuka sammuttaa valot, kun tekstinkäsittelijöitä on vähennetty kahdestasadasta noin neljäänkymmeneen, eikä tämä voi olla onnen omiaan lisäämään turvallisuudentunnetta.

9) Mielenterveysperusteiset poissaolot ovat yhteydessä myös työllisyyteen

Tällä Blomgren ja Kelloniemi tarkoittivat sitä, että mitä suurempi on työllisyysaste, sitä paremmin työllistyvät myös osatyökykyiset, joilla voi olla keskivertoväestöä suurempi alttius mielenterveyden ongelmille.

Blomgren ja Kelloniemi nostivat tärkeän ongelman pöydälle. Ehdottaisin tutkimusprojektin perustamista, jossa selvitettäisiin kattavasti syyt mielenterveysperäisiin poissaoloihin ja ehdotettaisiin keinoja vähentää niitä. Tässä tiedonkeruumenetelminä voisivat olla sairauspoissaolotilastojen lisäksi laadullista tietoa tuomaan esimerkiksi työpaikkojen työolobarometrit, etenkin niiden avovastaukset. Lisäksi syvällisintä tietoa, jolla täydennettäisiin em. tiedonhankintatapoja voisi hankkia haastatteluilla. Voin kuitenkin ehdottaa omien kokemusteni perusteella jo joitakin tapoja ehkäistä ongelmia:

1. Kognitiivisen ergonomian huomioiminen kaikessa. Avokonttoreista takaisin toimistoihin, jatkuvat organisaatio- ja atk-uudistukset pois.

2. Työnkuvaukset näkyville. Jokainen toimenkuva pitäisi kuvata, mukaanlukien siihen liittyvät rooliodotukset. Etenkin kahvia ja tupakkia tulee käytettämän kaikkien aiemmin kirjoittamattomien sääntöjen kirjaamiseen.

3. Lisää luottamusta työntekijöihin. Tavoitteena tulee olla se, että työ tulee tehtyä eikä se, että paikallaan jäkitään 8 tuntia.

4. Keskitytään perustehtävään. Leikkimiset vähemmälle.

5. Annetaan palautetta myös silloin kun työntekijä on suoriutunut hyvin. Tai edes suoriutunut. Tai kollega. Jos ainut palaute tulee punakynän muodossa, työntekijä alkaa itsekin uskomaan olevansa kehno.

Esteettömyys on muutakin kuin pyörätuoliliuskoja

Nykyaikana puhutaan paljon esteettömyydestä. Se ei tarkoita vain ympäristöä, jossa pääsee liikkumaan pyörätuolilla, vaan myös ympäristöä, jossa maailman ei välttämättä poikkeavasti mutta eri tavoin hahmottavat voisivat pärjätä. Tällä tarkoitan esimerkiksi kognitiivisen ergonomian vakavasti ottamista.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Esimerkiksi virkakieli syrjäyttää: vain paatuneimmat alan "miehet" tietävät, että positiivinen diagnoosi on inhimillisesti jotain ihan muuta, ja että "maksetaan" tarkoittaa veropäätöksessä että kansalainen maksaa. Virkakielen epäergonomisuudesta on hyvänä esimerkkinä Kelan käyttämä kieli ja lääketieteelliset epikriisit. Virkakielessä tulisi aina pyrkiä yleiskielisyyteen ja vierasperäisten ilmaisujen välttämiseen. Ihanteena tulee pitää selkokieltä.

Myös työpaikoilla esteettömyys tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin. Jatkuva hyppelehtiminen tietojärjestelmistä toiseen ja keskeytykset aiheuttavat työmuistin - ei tietokoneen, vaan työntekijän, eikä työntekijä edelleenkään ole tietokone - kuormitusta ja virhealttiutta suoranaisten inhimillisten oikosulkujen riskin lisääntyessä. Ei kenellekään ole herkkua luoviminen tietojärjestelmien välillä avokonttoriympäristössä jatkuvasti salasanoja vaihdellen, saati sitten neuropsykologisia oireita kokeville, jatkuvissa, usein edestakaisissakin ja itsetarkoituksellisilta näyttävissä organisaatiouudistuksissa, joissa työntekijän odotetaan sitoutuvan yksipuolisesti siihen työnantajaan, jonka nimikin oli eri kuin viime viikolla. Ja jos niitä oireita ei vielä ollut, niin sopii kysyä, mikä on syy, mikä seuraus. Suutarinkaan lapsilla ei ole kenkiä; niinpä esimerkiksi terveydenhuollon tukitehtävissä työskenteleviltä odotetaan lehmän hermoja, kykyä priorisoida se, mikä pöydälle lätkäistyistä toimeksiannoista on eniten priorisoitava, milloin oma ajattelu on syytä lopettaa ja lisäksi tunnistaa erilaisia julkilausumattomia rooliodotuksia ja kyky pelata kielipelejä, ja tämä kaikki toimitetaan jokseenkin nälkäpalkalla. Jos tällaisessa ympäristössä ihminen ei ala tuntemaan itseään kädettömäksi ja kroonisesti moniosaamattomaksi, niin ei missään.

Kenellä sitten on vastuu diagnosoimatta jääneistä neuropsykologisista ongelmista, ja tuotetaanko niitä nykyaikaisessa työelämässä? Onko vastuu työpaikoilla, joille nämä toiminnanohjausvammaiset ovat livahtaneet kuin takaovesta vai opinahjoilla, joilla sentään näihin haasteisiin on tarjota - joskin vaihtelevia - keinoja tukea toiminnanohjaushaasteissa vai liberaalin voimautusdiskurssin mukaisesti, ihmisellä itsellään? Ainakin lienee selvää, että neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon resursseja ei saa vähentää, ja lasten kanssa työskenteleviä tulee kouluttaa neuropsykologisten haasteiden tunnistamisessa, jotta varhainen puuttuminen olisi mahdollista. Seuraukset kantaa työterveyshuolto ja neuropsykiatrinen erikoissairaanhoito, joka joutuu punnitsemaan, missä määrin potilaalla on kyseessä patologinen persoonallisuuden erityispiirre, tipahtaminen järjestelmässä olevasta aukosta vai työelämän ja koulutuksen välisen yhteensovittamisen patologiasta. 

Omaishoito on tulosidonnaista

Sote-uudistuksen sanotaan entisestään voimistavan jo nyt nähtävillä olevaa epäsuotuisaa kehitystä, jossa kukkarolla saa parasta hoitoa. Miten tämä sitten ilmenee nyt, paitsi yksityisen terveydenhuollon ohituskaistoilla ja lääkekorvausten omavastuuosuuksien nostamisena, jolloin etenkin eläkeläisten on valittava, kuolevatko nälkään vai sairauteen.

Terveydenhoidon tulosidonnaisuus näkyy myös omaishoidossa. Jos hoidettavana on vakavasti sairas tai vammaiseksi luokiteltava lapsi - tässä vammaistuki ei tee eroa - niin maksimikorvaus on 422,06 euroa kuukaudessa, mikä on olennaisesti vähemmän kuin edes toimeentulotukiminimi. Se ei tietenkään riitä kattamaan kokoaikaisesta omaishoidosta koituvia tulonmenetyksiä, ja pienempänä vammaistuki ei kata edes esimerkiksi sairaan lapsen hoidosta koituvia poissaoloja.

Lastenpsykiatrisissa tapauksissa näitä töistäpoissaoloja voi tulla esimerkiksi siksi että lapsi ei kykene menemään kouluun eikä häntä myöskään voi jättää yksin kotiin. Huoltajalle poissaoloja koituu myös hoitoon viemisistä ja hoidosta hakemisista; päälle tulevat vielä esimerkiksi erilaisista perheille ja vanhemmille suunnatuista valmennuskursseista, joille esimerkiksi autismista tai ADHD:sta kärsivien lasten (ja perheiden) vanhemmat voivat päästä. Tai siis päästä: ei kaikilla ole niille varaa mennä, vaikka itse kurssit olisivatkin Kela-korvattuja, kun niistä seuraava tulonmenetys kaataa monien talouden.

Vammaistuen sijasta kannattaakin yrittää päästä omaishoidon tuen piiriin, sillä siinä minimikorvaus on miltei samalla tasolla kuin vammaistuen maksimi, eli 387,49 euroa kuukaudessa. Raskaaseen hoidon siirtymävaiheeseen, kuten saattohoitoon voidaan maksaa kokonaista 774,98 euroa kuukaudessa. Jokainen, joka on joskus ollut töissä, tietää, että tuokaan ei ole kuin siinä ja siinä puolet alimmista kuukausipalkoista.

Jo nyt omaisen sairastuminen kysyy perheen kukkaroa. Rahalla voi ostaa yksityisiä kuntoutuspalveluita mutta epätasa-arvo hoidon saavutettavuudessa ei tähän rajoitu. Hyvätuloisimmilla on pienituloisia paremmin varaa jättäytyä töistä pois, mitä jotkut kutsuvat downshiftaamiseksi. Hyvätuloisen talous ei kaadu omaisen hoitamisesta koituvista satunnaisista töistäpoissaoloista, ellei hän sitten elä yli varojensa. Hyvätuloisessa perheessä myös lapset on varaa hoitaa, eivätkä esimerkiksi äidin masennuslääke, isän työmatkakustannukset ja lapsen terapiasta koituvat töistäpoissaolot ole vaihtoehtoja toisilleen.

Politikointia ihmisten terveydellä

Kuntien terveyskeskuslääkäreillä on läheteliipaisinsormi toisinaan aika herkällä. Näin on kahdestakin syystä: ensinnäkään ei tietenkään puolentoista lääkärin kunnallisessa terveyskeskuksessa osata tehdä paljoakaan, hyvä kun katetrin saavat vaihdettua. Toiseksikin: erikoissairaanhoitoon lähetetty potilas on pois rasittamasta kuntataloutta, tai näinhän sitä voisi äkkiseltään luulla.

Vaikka kunnat maksavatkin oman osuutensa erikoissairaanhoidosta kuntayhtymien kautta, ei maksuosuus vielä parin potilaan aiheuttamasta satunnaisvaihtelusta vielä ratkaisevasti hetkahda, verrattuna siihen, että sitä samaa potilasta pitäisi toistuvasti pallotella terveyskeskukseen, jossa hänelle tarjottaisiin aina vaan eioota. Toistuvat, turhat perusterveydenhuollon käynnit tulevat herkästi kalliimmiksi kuin yksi käynti sinänsä kalliimmassa erikoissairaanhoidossa.

Sote-uudistuksella olisi mahdollista ratkaista tämä kohtaanto-ongelma, josta on tullut kuntataloudellinen ongelma. Mutta ei, kun Kepun piti saada satraappinsa ja Kopun valinnanvapaus, siis ei asiakkaan, vaan palveluntarjoajan. Eikä edelleenkään tässä olla puhuttu sosiaalipalveluista mitään. Tämä on sikäli aivan pälliä, että erilaisiin vaativiin kuntoutuspalveluihin liittyy sosiaalipalveluita: Kela maksaa, ja mukana on esimerkiksi lastensuojelua ja/tai vammaispalveluita.

Sote-uudistuksessa toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee, vaikka nimenomaan näiden käsien koordinaatioon olisi nyt tarjolla it´s now or never -tsaanssi. Mikä on kunnilta pois, kaatuu jollekin muulle, oli sitten kuntayhtymä, maakunta tai valtio. Kun hallitus nostattaa terveyskeskusmaksuja, minkä seurauksena pienituloiset eivät hakeudu hoitoon ajoissa - jos koskaan - perusterveydenhuollossa hoidettavissa oleva vaiva kroonisoituukin erikoissairaanhoidolliseksi.

MTV:n uutisjutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Erilaisuuden patologiaa

Kun kävin koulua, luokkaani mahtui kaikenlaista. Yksi kävi välillä kaatamassa vettä pesusienestä kanssaoppilaiden niskaan, toinen taas heitteli pyyhekumeja ilmaan ja otti niistä koppeja. Kolmas taas äänsi ärrän omaperäisesti, ja neljäs oli poikkeuksellisen hyvä päässälaskija. Nykyään kaikki heidät patologisoitaisiin.

Omana kouluaikanani ei ollut olemassakaan mitään ADHD:ta, ADD:ta, Aspergeria tai Tourettea. Ok, Tourette sentään perustuu neurologiseen oireiluun. Vähän poikkeavista osa häiritsi luokkaopetusta, osa ei. Satunnaisista häiriöistä pantiin välillä jälki-istuntoon, ja kun näistä satunnaisista istunnoista tuli tapa, ja opettajan auktoriteetti joutui niin pahasti kyseenalaiseksi, että kyseenalaistavaa oppilasta ei saatu kuriin, laitettiin tarkkailuluokalle.

Joku on joskus keksinyt normin, jonka mukaan kaikkien tulisi olla, elää ja käyttäytyä, ja siihen normiin perustuvat kaikenkarvaiset oirekartoituslomakkeet: ASSQ:t, 17D:t, Viivit ja mitä näitä onkaan, ja kun ylittää tietyn sovitun pisterajan, määritellään vaivaiseksi.

Tämä vaivaiseksi määrittely tehdään kolmesta syystä. Kuten elämäni ensimmäinen psykiatri, jonka kanssa keskustelin, totesi: Kelaa varten, vammaistuen maksatusta varten tai kuntoutusten tai terapioiden maksamispäätöksiä jouduttamaan.

Toinen syy on oikeuttaa kaikki psyykenteollisuus: pönkittää lääketehtaita, psykologien ja psykiatrian ammatillista statusta ja sitä oikeutusta, johon se perustuu, heidän käsissään kun on sen määritteleminen, kuka mahtuu normeihin, elää hyväksyttävästi elämäänsä. Vaikka en minä sitä sano, ettei näistä interventioista apua olisi, ne kuitenkin oikeuttavat syyt, keskittyessään oireenmukaiseen hoitoon.

Kolmas syy on se, että kun ongelma on löydetty, lokeroitu, nimetty ja eristetty, oireita on paljon helpompi hoitaa kuin syitä. Esimerkiksi silloin, jos syy oirehdintaan löytyy sosialisaatiohistoriasta, ei koulua, kavereita ja työpaikkoja oikein jälkikäteen voi laittaa kollektiiviseen vastuuseen, eikä näin haluta tehdä silloinkaan, jos on osoitettavissa, että sairas onkin jokin tietty organisaatio, ja potilas on vain oire.

Otan esimerkiksi. Jos esimerkiksi työkykytutkimuksiin kuuluvissa neuropsykologisissa tutkimuksissa tulee esille joitakin piirteitä, joita voi liittää Aspergerin syndroomaan, ja osa ei sovellukaan muottiin, eikä tietenkään sovellu, sillä Aspergerin syndrooma, ADHD ja muut lomakekartoituksilla selvitettävät diagnoosit ovat synteettisiä diagnooseja: niissä on leikattu ja liimattu yhteen erilaisia piirteitä, joiden esiintyessä riittävän usein yhdessä ajatellaan, että ne jotenkin korreloivat. Tämän vuoksi varmaan Asperger poistettiinkin äskettäin ICD-diagnoostiikasta, jolloin tilalla voidaan käyttää vaikkapa "haastavan persoonan" diagnoosia. Tällainen diagnoosi väistää kokonaan ne syyt, mitä mahdollisesti haastetaan, ja mistä haastava käyttäytyminen oirehtii, ja leimaa tutkittavan itsensä ongelmaksi.

En ole yksin skeptikkona. Esimerkiksi filosofi Lauri Rauhala, jonka oppilas psykiatrian filosofiassani olen, on sitä mieltä, että psykiatriassa maailmankuvan kriisiytyminen projisoidaan yksilöön itseensä, ja norminmukaisuudesta poikkeaminen patologisoidaan.

Psykiatriassa erilaisuus määritellään poikkeavuudeksi, ja siitä tehdään sairaus, jolloin syyt projisoidaan seurauksiin.

Mikä paranee Sotessa?

Sote-ratkaisussa on lyhenteen alkuosa eli sosiaali jäänyt lapsipuolen asemaan, kun on keskitytty vain julkisen terveydenhuollon palvelujärjestelmiin. 

Suurin hyöty sosiaali- ja terveystoimen integraatiossa saavutettaneen sentyyppisessä verkostoyhteistyössä, jota harjoitetaan jo nyt niissä lastenpsykiatrisissa tapauksissa, jossa on mukana lastensuojelu. Tosin tällaista yhteistyötä tehdään jo nyt, joten Sote ei tuo tähän mitään uutta, ja vaikka Apotti yhtenäistääkin (julkisen) terveydenhuollon tietojärjestelmät, edelleenkin sosiaalitoimella on omansa, ja tiedon kulkeminen riippuu yksittäisistä viranhaltijoista, jotka istuvat tiedon päällä, joita pitää maanitella niihin verkostoyhteistyöpalavereihin - nyt viedään vaikka kahdeksan viranhaltijan työaika matka-aikoineen, ennen riitti yksi - ja delegoimaan tietojen luovuttamista, jonka suorittavat sihteerit. 

Joten nähtäväksi jää, mikä käytännössä paranee. Todellista paranemista olisi integroida tilaaja, tuottaja ja maksaja saman katon alle: nythän esimerkiksi julkinen lastenpsykiatri tilaa yksityistä terapiaa, jonka kustantaa Kela. Kaikki tämä pitää maksaa erikseen ja budjetoida työaikoja ja laskea suoritteita, ja paljon päällekkäisiä suoritteita tulee, filiaalit laskuttavat toisiltaan ja tupakkia palaa. Käsittelyaikoja ei kuitenkaan olla laskettu mukaan mihinkään työaikakirjanpitoihin, ja siltikin tulosta pitäisi saavuttaa lisää, kun lähete hortoilee jossakin, seisoo toisen erikoisalan, laitoksen tai hakemuksen käsittelevän terapiakeskuksen pöydällä, eikä terapian maksamispäätöstäkään olla saatu.

Pelastetaan nuoret tupakalta

Viisitoista eri alojen tohtoria haluaa hallitusta kiristämään tupakkalakia siten, että Suomi kieltäisi 2018 lähtien kaikkien tupakkatuotteiden myynnin - ml. sähkötupakka - myynnin vuonna 2000 tai sen jälkeen syntyneille suomalaisille.

Hyvä. Näin pitääkin. Vielä parempi ehkä olisi - kuten eräässä ehdotuksessa esitettiin - nostaa tupakkatuotteiden myynnin alaikärajaa joka vuosi vuodella. Tämä antaisi kaikkein piintyneimmin nikotiini- tai tapariippuvaisille aikaa sopeutua muutokseen.

Voi olla, että aikuisilla on oikeus tärvellä terveytensä, jos he niin päättävät tehdä. Tupakointia ei aloiteta vastentahtoisesti, tai jos aloitetaan, samalla kiistetään yksilön vapaa tahdonmuodostus.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi suojella uusia sukupolvia sortumasta tähän turhaan ja haitalliseen tapaan, viis jo tupakkakoukkuun jääneistä. Toki tupakointi muutenkin vähenee koko ajan, ja näyttäisi olevan passé, miltä se tosin ei näytä, jos katsotaan ammattikoululaisia.

Jos tätä esitystä vastustaa, samalla pitäisi perustella, miksi on tärkeää, että nuoriso vast'edeskin saa ajautua tupakoimaan. Nuorethan aloittavat tupakoinnin yleensä siksi, että se on luonnollista heidän viiteryhmälleen: kaveritkin tupakoivat. Aikuisilla on nuoria paremmat eväät muodostaa oma kantansa tapoihin, uskomuksiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin, ja siksi nuoret tarvitsevatkin erityissuojelua.

Tätä esitystä ei ole kestävää vastustaa esimerkiksi kulttuuriantropologisista syistä, siksi, että tupakointi nyt vaan olisi osa jonkun ihmisryhmän alakulttuuria. Minun on vaikea ymmärtää, että olisi tärkeää suojella esimerkiksi tulevien autonasentajien oikeutta aloittaa tupakointi. Jos on, niin alakulttuuria sietääkin tarkistaa. Tiedän, että ei ole oikein yleistää, että johonkin ryhmään kuulumisesta tupakointi seuraisi kausaalisesti, mutta nuoret aloittavat tupakoinnin siksi, että kaveritkin polttavat. Joka epäilee tätä, menköön tarkistamaan amiksen röökipaikan.

Taustatekijöistä kuitenkin viis: ei tarvitse kuin tarkistaa Porvoon torin teinit niin tajuaa, että huhupuheet tupakoinnista kuolevana kulttuurimuotona ovat liioiteltuja, koulumuodosta riippumatta. Ei kai kyseessä myöskään liene niin tärkeä vapausoikeus, että se pitäisi vastaisuudessakin suoda, jolloin samalla tultaisiin väittäneeksi, että tupakointi olisi perusoikeus samalla tavalla kuin ruokaileminen.

Toki monia - vaikka ei tietenkään kaikkia - mielenterveyskuntoutujia tupakka rauhoittaa ja lohduttaa, oli kyse sitten aineesta tai rituaalista. Heidän takiaan olisikin ehkä parempi nostaa ikärajaa hillitysti, tai sitten myöntää heille nikotiinikorvaustuotteille Kela-korvaus.

Sanokaa terveysterroristiksi tai -totalitaristiksi, en välitä.

Iltiksen jutun tästä ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Väärin mielenosoitettu

Mikael Jungner oli jakanut Facebookissa ihmettelynsä siitä, että viikonloppuisessa hallituksen leikkauspolitiikan vastaisessa mielenosoituksessa oli näkynyt neuvostotunnuksia ja joku oli kai toivottanut innovaatiot jonnekin. Jaoin minäkin tämän eteenpäin, sillä Mikael osaa sanoa niin nasevasti.

Valittaen totean, etten ollut paikalla mielenosoituksessa. Porvoosta kynnys lähteä varta vasten Stadiin yhtä tapahtumaa varten on aika korkea, etenkin kahden lapsen kanssa, odottaen Kelan isyysrahapäätöstä, joka ei vielä ole tullut. Olisi pitänyt, sillä asia kosketti minuakin, eikä sitten olisi tarvinnut tyytyä toisen kertaluvun todistuksiin. Veikkaan kyllä, ettei tapahtumassa nähty melkein-kaimaani Mikaeliakaan, sen paremmin kuin muitakaan Töölön nuoria sosialisteja vm. -84.

En lähde tässä tekemään punavihervasemmiston ontologiaa, mutta porvaristo riemastuu aina mielenosoituksista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mielenosoitukset tuovat luokkaviholliset näkyville, porvareilla itsellään harvemmin kun on tarvetta osoittaa mieltään, kun jääkaapissa on muutakin kuin valo. Hallituksen ja EK:n myötävaikutuksella se heidän jääkaappinsa on täyteen lobattu.

Porvaristoakin näkee barrikadeilla sentään joskus, tosin lähinnä sitä mustapaitaista siipeä. Heitä ja ns. sivistysporvaristoa (onko heitä vielä) yhdistää jaettu riemu aina kun joku näissä miekkareissa innostuu vähän liikaa. Kymmeneen tuhanteen ihmiseen toki aina mahtuu muutama, jotka eivät oikein osaa valita, minkä puolella ovat, kun ovat varmuudeksi vähän kaikkea vastaan.

En ole anarkisti, mutta jollain tasolla ymmärrän sen, että jotkut ovat niin pettyneitä systeemiin, että katsovat parhaaksi kieltää sen, ja jotkut taas katsovat miekkarit sopiviksi tapahtumiksi tuoda kaikki mahdollinen tyytymättömyys esille, valittaen samalla varmuuden vuoksi vähän muustakin minkä sattuvat muistamaan. Joillekin kyse voi olla myös hyvistä bileistä, vähän kuin naamiaiskarnevaaleista, joten siksi ne sirpit ja vasarat.

Toki mitään totalitarismia ei kannata juhlistaa, ei sen paremmin kapitalistista kuin sosialististakaan laatua olevaa. Miekkariin osallistunut tuttavani tosin kumoaa Jungnerin havainnon neuvostotunnuksista, vaikka ovathan sirpit ja vasarat osuvia työväestön symboleita. Ei liene symboleiden vika, mihin niitä on käytetty. Tosin nykyprolea taitaisi paremmin luonnehtia Kelan lomake kuin sirppi.

Olen itse valitettavan laiska mielenosoittaja, mutta oikeus mielenosoituksiin on kuitenkin tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei jungnereiden ja muiden revisionistien pidä kieltämän. Miksi Marxin näyttäminen yhteydessä, jonne hän muuten kuuluu, on sen tuomittavampaa kuin Jyri Häkämiehen tuottaminen tilaisuuksiin, jonne hänellä ei ole sijaa, kuten kolmikantaneuvotteluihin.

Vaikka sitten oltaisiinkin tultu oltua väärää mieltä ja vähän väärin, niin mitä sitten. Onhan moni äänestänytkin väärin.

Ajaako hallitus eläkeläiset kadulle?

Kelassa pitkään työskennellyt tuttavani kommentoi seuraavasti hallitusohjelman kohtaa, jossa eläkkeensaajien asumistuki "harmonisoidaan" yleisen asumistuen kanssa. Käytännössä se tarkoittaa asumistuen pienenemistä jo muutenkin usein pienituloisella väestönosalla. Toki periaatteena tukimuotojen selkeyttäminen on hyvä, mutta hyvistä periaatteista pitäisi aina tehdä vaikutusten analyysi. Nyt sitä joko ei olla tehty, tai on tehty, sillä tässä hallitus tulee tosiasiallisesti säästämään, kun kaikista ei kuitenkaan ole hakemaan täydentävää toimeentulotukea esimerkiksi siksi, että eivät jaksa, tiedä tai osaa. Monilla toimeentulotuen hakemiseen liittyy myös häpeää.

Kela-kaverini mukaan:

"Eläkkeensaajien asumistuen ja yleisen asumistuen yhdistämisessä on paljon hyviä puolia, joita ei ole tuotu riittävän selkeästi esiin. 1. Oikeudenmukaisuus: eläkkeet ovat tuloina samalla viivalla kuin palkkatulot sekä muut sosiaalietuudet kuten esim. työttömyysturva. 2. Sosiaaliturvan selkeyttäminen: yksi merkittävä etuusmuoto vähemmän. 3. Valtionhallinnon tehostaminen: vapauttaa merkittävästi Kelan resursseja muihin tehtäviin 4. Säästöt: suorissa etuusmenoissa ei tule suurta säästöä, koska vaikutukset ovat pieniä yksittäisten tuensaajien etuussummiin, joissain tapauksissa toimeentulotukimenot saattavat lisääntyä. Valitettavasti poliittinen keskustelu näyttää pyörivän viimeisen kohdan ympärillä ja sekin vahvasti väritettynä. Vasemmisto ja Vihreät ovat nostaneet "tikun nokkaan" ääritapaukset, joissa jonkun tuloihin nähden ylikalliissa asunnossa asuvan eläkeläisen asumistuki saattaa laskea 40-50 e/kk. Voidaan ihan aihellisesti kysyä, miksi 800 euron bruttoeläkkeellä olevan eläkeläisen pitäisi voida asua yhteiskunnan kustannuksella samanhintaisessa vuokra-asunnossa?" 

Asumistuen lasku voi ehkä näyttää pieneltä, mutta kyllä se viisikin kymppiä voi katkaista kamelin selän. Enkä ymmärrä väitettä 2. Se, mitä selkeydessä ehkä voitetaan, hävitään byrokratiassa, jos vähenevä asumistuki haetaan toimeentulotukena. Tässä todennäköisesti säästetään hieman, sillä aina on niitä, jotka eivät osaa tai jaksa hakea. Ja väitteeseen 3: toimeentulotuki siirtyy Kelalle, joten vapauttaa asumistukitehtävistä toimeentulotukitehtäviin. Joita tulee tämän uudistuksen myötä lisää, kun pienentyvä asumistuki pitää kompensoida täydentävällä toimeentulotuella.

Jos toteaa, että pienellä eläkkeellä asuvan ei pitäisi asua kalliissa vuokra-asunnossa, mikä sitten on vaihtoehto? Missä he asuvat, jos heillä ei ole omaa asuntoa säästettynä? Kuinka vuokratasoa lasketaan? Onko kohtuullista tehdä eläkkeensaajista kohtuuttoman vuokratason sijaiskärsijöitä, tai peräti syntipukkeja? 

Toinen ystäväni vielä esitti aiheellisen lisähuomautuksen: miten ihmeessä voi väittää, että eläkkeet olisivat tuloina samalla viivalla palkkatulojen kanssa, kun eiväthän ne sitä ole. Tämä näkyy verotuksessa: eläkkeitä verotetaan pieniä palkkatuloja enemmän, joten eläkeläiset ovat jo ilman heidän asemansa heikennystäkin samatuloisia palkansaajia heikommassa asemassa. 

Miksi nollatuntisopimuksia ei tule kieltää

Kansalaisaloite nollatuntisopimusten kieltämiseksi eteni sitten eduskuntaan. Vaikka ymmärrän, että aloitteen takana on aito huoli tarvittaessa töihin kutsuttavien keikkatyöläisten riistämisestä, niin eivät he aina nyt niin riistettäviä ole. Ja vaikka olisivatkin, niin monessakin tapauksessa parempi tossun alla kuin taivasalla. Jotta en puhuisi lämpimiä, puhun omasta kokemuksestani.

Elätin itseni opiskelija-aikoina useita vuosia Helsingin Messukeskusta siivoten, en tarvittaessa töihin kutsuttavana vaan halutessani itse itseni töihin kutsuvana. Ok, taisi olla tässä vähän paikallisen sopimisen makua, mutta joka tapauksessa tämä järjestely, jossa tein aika ajoin öitä ja viikonloppuja ja paikoitellen täytteeksi jokusen illankin, mahdollisti valitsemani elämäntyylin elämisen, sen, että miehitin ystäväpiirini muodostaman Bermudan kolmion yhtä kärkeä Taka-Töölössä, 17 neliön yksiössä 1500 markan vuokralla. Olivat muuten pääosin onnellisia nuoruusvuosia nämä. Kiitos Sol-siivous ja 1995-1998.

Opiskelijoille nollatuntisopimukset sopivat hyvin, kunhan voivat itse vaikuttaa siihen, milloin ja missä tekevät töitä. Ja kyllä ne voivat sopia maisterillekin: kevään 2004 elätin itseni keikkalaisena aiemmassa työpaikassani eräässä helsinkiläisessä ammattikorkeakoulussa. Tarkastin tenttejä, vähän opetin mutta varsinaisesti päivitin kokonaisen toimialan opintorekisterit ja pelastin sadat opiskelijat Kelan takaisinperinnältä. Koska minä olin luonut opintorekisterisovelluksen, pystyin paljolti itse hinnoittelemaan palveluni ja määrittelemään työaikani. Elin ihan hyvin tämän kevään tekemällä pari-kolme työpäivää viikossa tohtoripalkalla.

Ok, olin sikäli etuoikeutettu, että eivät tarvittaessa töihinkutsuttavat vuokrafirman siivoojat tai tarjoilijat todellakaan nauti tohtoriluennoitsijan palkkaa. Nollatuntisopimukset eivät välttämättä kuitenkaan ole yksioikoisen pahoja suhteita, joissa paha kapitalisti riistäisi prolea. Jos nollatuntisopimukset kielletään, tämä pakottaa työnantajat tarjoamaan työsuhdetta silloinkin kun työtä ei ole, mistä seurauksena on se, että työsuhdetta ei tule. Siivoustapauksessani kokopäiväinen palkkasuhde olisi täten jättänyt silleen varsinaisen palkattoman päätyöni eli opiskeluni, ja toisessa tapauksessa taas vaihtoehtona olisi ollut työttömyys. Jos jotain pahaa näki tässä jälkimmäisessä järjestelyssäni, niin korkeintaan moralistisesti sen, että se ei taipunut normiin.

Katkeruus, tuo maatarakentava uudistusvoima.

Luulin olevani katkera, koska sisällöllisesti mielenkiintoinen yliopistokoulutus ei tehnytkään minusta yliopistotutkijaa. En olekaan.

Katkera voi olla se entinen tuleva huippuosaaja, joka luuli tulevansa diplomaatiksi. Katkera on pitkään masennuksesta kärsinyt, joka yrittää saada joka paikasta vastakaikua, ja saa lähinnä ohitusta ja väheksyntää. Katkera voisi olla sellainen tuleva diplomi-insinööri, jonka työhistorian onnettomuus pyyhkäisi pois ja joka ei nyt ole kunnolla edes samalla viivalla sähköasentajan kanssa, tai sellainen, joka ei päässyt oppikouluun sukupuolensa takia, vaikka haluttomat ja lahjattomat veljet pääsivät, mutta ei.

Katkeruus on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta sillä ei rakenneta mitään: ei itselle uutta työhistoriaa, ei tyttöystävää, sillä ei saada perhettä. Katkeruudella ei varsinkaan muuteta niitä asiantiloja paremmiksi, joiden takia ollaan katkera. Sillä ei saada kuntoutustukea, poisteta karensseja, nosteta Kela-korvauksia tai saada huoltajuutta.

En suosittele. Katkeran ruokakin maistuu pahalta. Katkeralta.

Masennusdiagnoosi, elinkautinen vankeus

Tunnen joitakin mielenterveyskuntoutujia, ja olen itsekin ollut joskus - ainakin erotessani syksyllä 2009 ja alkutalvesta 2010 - siinä rajalla, että olen miettinyt, olisiko diagnoosin hakemisesta jotakin hyötyä omassa tilanteessani. Haitat kuitenkin ovat suuremmat kuin edut.

Psykiatri Aku Kopakkala, jonka kanssa juttelin vähän aikaa sitten, on sanonut, että moni pitkittynyt työperäinen stressireaktio luokitellaan masennukseksi vain Kelan takia, jotta saataisiin sairauspäivärahaa, vaikka oikea tapa olisi korjata stressiä aiheuttaneita tekijöitä, tai joissain tapauksissa irtisanoutua. Irtisanoutuminenkaan vaan ei oikein kannata, siitä kun seuraa kolmen kuukauden karenssi.

Jos perseestä oleva työ onkin vankila, niin masennusdiagnoosi taas on elinkautinen. Tiedän joistakin edellämainituista tuttavistani, että sen jälkeen kun he ovat saaneet masennusdiagnoosin, he ovat merkittyjä miehiä tai naisia. Pankit eivät myönnä lainoja, viranomaiset vähättelevät huoltajuuskiistoissa ja masennusta edeltävä historia mitätöidään, ansioluettelo pyyhitään pois.

Usein mielenterveyskuntoutujat ovat mitä tarkkanäköisimpiä ihmisiä, jotka eri syistä ovat menneet rikki, on kyse sitten ollut äkillisestä kriisitilanteesta, kuten avioerosta tai pitkittyneestä ongelmasta, kuten työpaikkakiusaamisesta ja jotka mahdollisesti ovat itsepäisen sinnikkäitä eivätkä anna periksi ja taitu heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Helpommalla usein selviäisivät, jos ymmärtäisivät antaa periksi puolisolleen tai työnantajalleen. Kyllä se korsi jossain vaiheessa kuitenkin katkeaa kenellä tahansa.

Masennus on usein tilannekohtaista, liittyen esimerkiksi työhön. Jos masennusta aiheuttava tekijä otetaan pois, tällöin voidaan heti jo vallan mainiosti. On väärin, että yhden yksilöstä riippumattoman tekijän vuoksi yksilöön kokonaisuudessaan lyödään epäonnistuneen, heikon hullun leima, ja tämä pitää tehdä vain Kelan takia tai siksi, että se on kärsivän yksilön ainut tapa puhaltaa peli poikki, päästä jäähylle.

Sosiaaliturvan myytit

Norjalainen sosiaalilääketieteen professori Steinar Krokstad purkaa kolumnissaan yksi kerrallaan sosiaaliavustuksiin liitettyjä virheellisiä uskomuksia. Niitä uskomuksia halutaan siihen liittää, koska kyse on kustannuksista, ja kustannukset ovat pahasta. Kuitenkaan eivät etuudet ole ongelma, myytit ovat, toteaa Krokstad. Tarkastelen myyttejä seuraavaksi yksi kerrallaan (käännös norjasta suomeen omani):

1. Että NAV (Kela) päättäisi, ketkä ovat töissä ja ketkä saavat avustuksia. Esimerkiksi ansiosidonnaisen suuruus vaihtelee suuresti yksilön tulojen perusteella, ja Kelalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Kela ei myöskään voi työmarkkinoille mitään.

2. Että etuuksiensaajia olisi poikkeuksellisen paljon. Norjassa heitä on suhdanteesta riippuen 10-12%. Suomessa lienee toki jonkin verran enemmän, Norjahan on hiihdon lisäksi maailmanmestari työllisyydessä, tai ainakin suunnilleen.

3. Että sairauspoissaolojen määrä olisi kasvanut (esimerkiksi sen myötä, kun maksimissaan 3 päivän sairauspoissaoloja ei tarvitse ilmoittaa useimmille työnantajille). Mikään ei osoita, että lyhyiden sairauspoissaolojen määrä olisi kasvanut, eikä sairauspoissaolojen yleensäkään; Norjassa sairauspäivien osuus työpäivistä oli vuonna 2005 6,9%, vuoden 2013 ensimmäisellä neljänneksellä 6,3%.  Korkeammat poissaolomäärät jollakin työpaikalla johtuvat siitä, että riskiryhmät ovat ko. työpaikoilla yliedustettuina tai sitten siitä, että kyseisellä työpaikalla on esimerkiksi paikallisia (työ)ilmapiiriongelmia.

4. Että kohta melkein kaikki nuoret aikuiset eläisivät toimeentulotuella, senkin työnvieroksujat. Norjassa toimeentulotukea (uføretrygd) sai vuonna 2005 1,5%, 9 vuotta myöhemmin 1,8%. Osuus on siis kyllä lisääntynyt, ei kuitenkaan siinä määrin että voitaisiin puhua nuorista työnvieroksujista massailmiönä. Lisäksi tilasto osoittaa, että toimeentulotuen saajista ikäryhmä 18-29 muodostaa 3,4% kun taas eläkettä odottavien ikäryhmä 60-67 muodostaa heistä 40%.

5. Että työ olisi terveellistä ja sellaisena suositeltavaa ja moraalinen imperatiivi: sano tämä kaikille heille, joille työ ei ole terveellistä, tai heille, joita kiusataan töissä.

6. Että sairausloma altistaisi syrjäytymiseen työelämästä. Sairausloma kertoo sairaudesta, ei syrjäytymisestä.

7. Että toimeentulotukikustannukset kaataisivat kansantalouden. Jos jokin etuus sen kaataa, niin väestön vanhenemisesta johtuva eläkepommi.

8. Että toimeentulotukea saa (liian) helposti. Jokainen, joka joskus on hakenut sitä, tietää, miten paljon dokumentteja ensimmäiseen toimeentulotukihakemukseen pitää hankkia, puhumattakaan siitä, että kaikki, etenkään maahanmuuttajat, eivät suoriudu prosessista, koska jo sanan "toimeentulotukihakemus" ymmärtäminen on niin hankalaa, väittävät jotkut mitä hyvänsä.

9. Että toimeentulotuen saajien määrä olisi kasvanut. Määrällisesti kyllä lievästi, mutta suhteutettuna työvoiman ulkopuolella olevan väestön määrään se on pienentynyt.

10. Että "avokätiset" etuudet johtaisivat siihen, että etuudensaajia olisi köyhiä maita enemmän, ja ne jopa kenties olisivat jokin vetovoimatekijä muuttaa maahan. Se, että Pohjoismaissa useampi nauttii hyvinvointivaltion etuuksista kuin köyhemmissä maissa, on osoitus siitä, että meillä työelämä tuottaa sairaita ihmisiä. Suomeksi sanottuna: vaikka köyhemmissä maissa usein työskennellään meitä enemmän ja huonommalla palkalla, meillä työelämä tuottaa pahoinvointia ja pitkällinen pahoinvointi tuottaa raakkeja. Työelämä on siinä mielessä armoton, että se hyväksyy vain priimatyöntekijät, jotka se rikkoo, ja osatyökykyisten osaamista se ei osaa hyödyntää.

Nämä myytit valitettavasti elävät omaa elämäänsä, ja ne ohjaavat myös poliittisia päätöksiä. Tietenkin juttu pitää soveltaa Suomeen: meillä on Norjaa matalampi työllisyys ja ei ihan niin korkea elintaso, mutta artikkeli näyttää kuitenkin tendenssejä, jotka soveltuvat ainakin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin.

Norjankielisen artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Vanhempainvapaiden jakamisesta

Vanhempainvapaiden Islannin mallin eli Vihreidenkin kannattama 6-6-6 -malli on ideana kannatettava: 6 ensimmäistä kuukautta äidille, 6 seuraavaa isälle ja viimeiset 6 voivat vanhemmat keskenään jakaa siten kuin parhaaksi näkevät.

Hyvä se on siksi, että kun ensimmäiset 6 kuukautta on imetyksen takia korvamerkitty äidille, malli osoittaa myös iseille vastaavan ajan. Tämän pitäisi parantaa äitien työmarkkina-asemaa, sillä se jakaisi työnantajan näkökulmasta huoltajuusrasitetta nykyistä tasaisemmin. Se on kuitenkin sivuseikka verrattuna siihen, että lapsen ja isän välinen suhde voimistuu.

En koskaan kadu sitä aikaa, kun olin poikani kanssa kotona seitsemän kuukautta perheeni asuessa Norjassa. Nämä seitsemän kuukautta olivat pohjana sille vahvalle isä-poika -suhteelle, jonka katkeamisesta ei tarvinnut olla huolissaan silloinkaan kun isä muutti Suomeen.

On myös hyvä, että viimeisen 6 kuukauden käytön perhe saa ratkaista itse, vaihteleehan perheiden työ- ja ansiotilanne. Joissakin perheissä isän on luontevaa jäädä kotiin esimerkiksi siksi, että hänellä ei ole työtä tai ainakin äitiä järkevämpää jäädä kotiin siksi että hänellä on äitiä pienempi palkka. Tällaisiakin isejä nimittäin on. Tiedän kokemuksesta.

Kun malli on teoriassa selkeä parannus nykytilanteeseen niin lapsien, vanhempien kuin ainakin äitien työnantajienkin näkökulmasta, se tuo perhetilanteiden epäsymmetrian nykyistä raadollisemmin näkyville. Jos perheessä on vain yksi vanhempi, vanhempainvapaita ei voi jakaa kenenkään kanssa.  Yksinhuoltajaperheiden tilannetta tämä malli ei kohenna, ja yksinhuoltajaperheiden lasten suhteellista tilannetta kahden huoltajan perheiden lapsiin se itse asiassa huonontaa. Nimittäin aniharvalla yksinhuoltajalla on varaa jäädä puoleksitoista vuodeksi kotiin lastansa hoitamaan. Käytännössä perhevapaa melkeinpä edellyttää kahta töissäkäyvää aikuista, joista toinen jättäytyy Kelan vanhempainrahalle.

Ei tietenkään ole valtion vika, että joillakin ei ole puolisoa, mutta eri perhemuodoissa kasvaneiden lasten epätasa-arvoisuus korostuu Islannin mallissa, ja ainut tapa korjata tämä epäkohta olisi nostaa vanhempainrahaa todella tuntuvasti. Koska tähän ei liene kuitenkaan varaa, sitä tärkeämpää onkin laadukkaan päivähoidon saatavuus ja saavutettavuus.

Onko työttömänä parempi kuin kunnan palkollisena?

Kokoomuksen mielestä ilmeisesti on. Näin on pääteltävä, ainakin jos on uskominen Espoon valtuuston kokoomusryhmän puheenjohtaja, kansanedustajaan, Pia lastenvaunu-Kaumaan.

Kauma edellyttää, että kunnallisveroäyrin noston "vastapainoksi" (joka varmaankin on vasemmiston salajuoni, ja sen vastapainoksi myös Kokoomuksen on saatava jokin lempilapsensa läpi) Espoossa on toteuttava satoja irtisanomisia.

Kunnallisten työntekijöiden vähentäminenhän on Kokoomuksen lempilapsi, koska julkinen hallinto on ideologinen paha, ja julkisen hallinnon työntekijät yhteiskunnan syöttiläitä.

Kokoomuslainen yhtälö on aika jännä. He näyttävät kuvittelevan, että irtisanotut kunnan työntekijät jollakin näkymättömän käden mekanismilla eivät joudu työttömiksi, eli nettomaksajista julkista taloutta rasittaviksi kulueriksi (jotka muuten myös maksavat veroja; Kokoomukselle tiedoksi, että etuuksista maksetaan 20% veroa, mikä on enemmän kuin matalista palkoista).

Toki voi ensi alkuun näyttää siltä, että irtisanotut kunnan työntekijät eivät rasita kunnan taloutta, sillä heistä huolehtii Kela - eli valtio - ei kunta. Peruspäiväraha ei kuitenkaan riitä pääkaupunkiseudulla edes asumisen kustantamiseen, joten maksettavaksi tulee myös täydentävää toimeentulotukea. Sen maksaa kunnan sosiaalitoimi.

Kun eläke ei riitä

Hesarissa tänään valitteli Silvolan pariskunta, kuinka eläke ei riitä, kun toisella jää käteen vajaa tonni ja toisella 1300 euroa verotuksen jälkeen. Asumiskulut heidän omistamastaan talosta ovat 500 kuussa.

Nopealla laskutoimituksella: pariskunnan käytettävissä olevat tulot ovat 1800 kuussa. Vertailun vuoksi: minulle jää verojen jälkeen 1725 euroa, ja asumisen jälkeen 1125 euroa kuussa. Siitä kun vielä maksaa bussilipun työskentelypaikkakunnalleni, jolloin käteen jää 879,20 euroa, mikä on vähän alle puolet Siivoloiden rahamäärästä.

Kyllä minä tulen toimeen. En matkustele kuin korkeintaan kesälomarahoista, mutta ei matkustelu ole perusoikeus tai -hyödyke. Vaasassa tai Porissa asti sentään käyn pari kertaa vuodessa. Oopperoissa ja teattereissa en muutenkaan juuri käy, sillä ne sijaitsevat eri paikkakunnilla. Sitten joskus eläkeläisenä katson kyllä, että minulla tulee olemaan mahdollisuus (ja itse asiassa varaakin) käydä joskus konserteissa, vaikka sitten ne pidettäisiinkin Helsingissä ja vaikka asuisinkin tuolloin vielä Porvoossa.

Hesarin jutussa kuultu Ellen Silvola oli sitä mieltä, että Suomessa pystyisi elämään kunnolla, jos käteen jäisi 2000 euroa kuukaudessa henkilöä kohden. Olen samaa mieltä, siis ennen asumiskuluja. Silvoloiden talo on jo maksettu, ja siksi minäkin asumisvelalliseksi ryhdyin, että minulla olisi sitten joskus 25 vuoden päästä varaa tehdä satunnainen matka tai konserttireissu. Eläkkeeni tuskin tulee olemaan Silvoloita isompi, ja juuri tähän olenkin varautunut asuntovelallisuudellani.

Kyllä Suomessa siis tulee toimeen, jos sopeuttaa menonsa tuloihin. Tämä Silvoloillekin tiedoksi. Eläke ei ole tarkoitettu elintason ylläpitämiseen vaan elämiseen. Yksi myönnytys Silvoloille on kuitenkin tehtävä: lääkkeet ovat aivan liian kalliita, minkä vuoksi lääkkeiden Kela-korvauksia ei ainakaan saa laskea.

PS. Vielä jälkihuomautuksena muistutettakoon, että sitten eläkeläisenä saan eläkeläisalennuksia sekä niistä konsertti- että toivottavasti junalipuista, mikäli sitten joskus täältä juna kulkee.

Kuntoutettavat, ne motivoitumattomat

Kuntouttava työtoiminta voi näyttäytyä toisinaan tavalta kiertää työvoimakustannuksia: yritysten ei tarvitse antaa oikeita työsuhteita ja maksaa oikeita palkkoja, kun ne voivat ulkoistaa osan suorittavista tehtävistään kuntoutetuille, jotka saavat tyytyä Kelan ylläpitokorvaukseen - jolla saa nipin napin ruoan - ja uhkaukseen etuuksien leikkaamisesta, jos kehtaavat kieltäytyä tarjotusta kuntoutusetuudesta. 

Eipä juuri kukaan näistä etuoikeuksista uskalla kieltäytyä, joten huhut työhaluttomien armeijasta ovat vahvasti liioiteltuja. Enkä kyllä työhaluttomia ole nähnytkään.

Olen tehnyt suhteellisen merkittävän osan työurastani kuntouttavan työtoiminnan parissa, samoin äitini. Ensin maksoin suojatyöllistetyille (joita pitää kutsua kuulemma heidän omanarvontuntonsa vuoksi) palkkaa latoen seteleitä ruskeisiin kirjekuoriin, pääasiassa miehille, jotka eivät olleet niin yhteiskuntakelpoisia että olisivat voineet saada pankkitilin kun ei heitä oltaisi edes päästetty pankkiin hygieniahaittojen takia. 

Nämä metsien miehet olivat äärimmäisen nöyrää ja herranpelkoista porukkaa. Oli joukossa naisiakin: etupäässä maahanmuuttajia, jotka kutoivat kaupungin laitoksille ryijyjä. Heillä kuitenkin oli pankkitilit, joten heitä ei Työpajankadun putiikin käytävillä hais... eikun näkynyt.

Sitten olen vastannut yhden helsinkiläisen asukastalon RAY-projektista, ja sateenvarjoni alle kuului emo-organisaationi lukuisia käsityöpajoja, jonne Työvoiman palvelukeskuksen eli Duurin kautta porukkaa haalittiin. Huomautan, että työllistäminen halutaan leimata iloiseksi asiaksi kun ei kutsuta Molliksi. Pajoilla oli etupäässä maahanmuuttajia, nuoria mielenterveys- ja päihdekuntoutujia ja joitakin harvalukuisia päälle viiskymppisiä, joista työnantajat eivät nyt suoranaisesti kilpaile niin että on tärkeää järjestää heille jotakin sosiaalisia verkostoja tarjoavaa päivätoimintaa. 

Muutama vuosi sitten vielä vedin Valtakunnallisessa työpajayhdistyksessä projektin, jossa selvitin haastatteluilla, osallistavatko työpajat nuoria valmentautujiaan. Työpajan pitkän aikavälin työllistymis- tai edes työllistymisvalmiuksien tutkimiseksi tarvittaisiin seurantatutkimus, mutta huonoimmillaankin työpajat koettiin mielekkäiksi niiden itsensä takia: työpajat olivat monille nuorille ainoa mahdollinen paikka, sillä työelämä koettiin aivan liian armottomaksi. Jokainen voi vapaasti päättää, olisiko syytä rukata työelämää vai kokonaista sukupolvea.

Tunnen kuntouttavaa työtoimintaa ja suojatöitä myös äitini kautta. Kouluttamaton ja monisairas äitini työskenteli useamman vuoden Invalidiliiton työkeskuksessa saumaamassa muovisia kansioita ja salkkuja, altistuen öljyperäiselle hengitysilmalle olemattomalla palkalla, jota säännönmukaisesti täydennettiin toimeentulotuella. Tähän hänet työvoimakoulutettiinkin: hän oppi muunmuassa oppimis- ja unohtamiskäyrän, mutta ei saumaamisesta mitään.

Näiden kokemuksieni perusteella uskallan tehdä joitakin yleistyksiä. Ensinnäkin huhut työhaluttomien vetelehtijöiden armeijasta ovat pahansuopaa panettelua, joka perustuu heikossa asemassa olevien halveksuntaan, joka naamioidaan kadehdinnaksi oman surkeasti alikehittyneen empatiakyvyn peittämiseksi.  Toiseksikin: kuntouttava työtoiminta ei useinkaan kuntouta, vaan pitää kunnossa, siinä mielessä että tapaa ihmisiä ja ravitsemus monipuolistuu kattamaan muutakin kuin nestettä. Sellaisena se voi jo oikeuttaa olemassaolonsa, oli sitten kuntouttavaa tai ei. Kolmanneksi: kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvat ovat monellakin tapaa huono-osaisia: sairaita ja nöyriä, ja näiden seurauksena heidän työelämäsubjektiutensa markkina-arvo ei ole ihan kuranteinta valuuttaa. Neljänneksi: on monenasteista työkunnottomuutta, ja kieltämättä kuntouttavan työtoiminnan palveluohjauksessa on paljonkin räätälöimisen varaa. Viidenneksi: työmarkkinat vaativat aivan liian usein virheettömyyttä, ja siltikin työnantajat usein olisivat valmiit tyytymään ulkoistamaan työnantajavelvoittensa ikään kuin he olettaisivat saavansa sekundaa. Aivan liian usein kuntouttava työtoiminta on tapa kiertää työnantajavelvoitteita; vähäosaisilta on helppo vaatia yksisuuntaista sitoutumista työnantajaan kun heillä ovat vaihtoehdot aika vähissä. Kuudenneksi: pakkotyössä ei ole mitään uutta. Jo 80-luvulla Invalidisäätiöitetty äitini tiesi, mitä se tarkoittaa. Seitsemänneksi: eläkkeen saaminen on aivan liian vaikeaa, pitkällistä tutkimusprosessia vaativa. Äidilläni esimerkiksi se kesti seitsemättä vuotta, 100% invaliditeetillakin. Kahdeksanneksi: kuntoutettavien työsuoritusta pitää mitata osatyökykyisen kriteereillä, ja usein se osatyökykyisyys on pysyvää laatua, jolloin myös työsuhteen laadun pitäisi olla tuettu ja/tai osa-aikainen. Kovin usein niissä salkuissa olivat saumat vinossa, vaikkakin sitten kyllä esimerkiksi mölkky on työpajoilla keksitty ja tuotettu. Yhdeksänneksi: aivan liian usein "kuntouttava työtoiminta" on Kelan, TE-hallinnon ja paikallisen elinkeinoelämän yhteinen salaliitto, jolla rankaistaan kelvottomimpia markkinasubjekteja. Kymmenenneksi: yleiset elinkustannukset ovat aivan liian korkeat, etenkin asuminen, kun edes palkalla ei välttämättä elä, saati palkanvastikkeella.

Kela ei ole peruspalvelu

Jatkoksi edelliseen bloggaukseeni (johon pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa): sosiaalitoimi on lakisääteinen peruspalvelu, joka jokaisen kunnan tulee järjestää joko omana palvelutuotantona, yhdessä toisten kuntien kanssa tai ostopalveluna. Sen sijaan Kela ei ole peruspalvelu (korjatkoot joku jos olen väärässä), mutta ainakin Laki Kansaneläkelaitoksesta sanoo, että "Kussakin vakuutuspiirissä on yksi tai useampia Kansaneläkelaitoksen toimistoja". Tämä ei ota suoraa kantaa siihen, pitääkö jokaisessa kunnassa olla Kelan toimipiste vai ei.

Kelalla on kuitenkin monopoli moniin sosiaalietuuksiin ja se on poliittisesti johdettu ja valvottu laitos.

Tosin ei sosiaalitoimellakaan ole toimipisteitä varmaankaan jokaisessa kunnassa, vaan monin paikoin ne tuotetaan kuntayhtymässä, jonka jäsenkuntien asukasluku määrää, minne palvelupisteet sijoittuvat, mikä ei välttämättä tarkoita, että sijainti olisi kaikille jäsenkuntien asukkaille optimaalisin. 

Esimerkiksi omassa maakunnassani itäisellä Uusimaalla kaksi kuntaa ostaa sosiaalipalvelut Päijät-Hämeen kuntayhtymältä. En tiedä, onko Pukkilalla ja Myrskylällä toimipisteitä omissa kunnissaan, mutta muutama vuosi sitten, tehtyäni selvityksen siitä, miten nuorten työpajapalvelut (ja yleisemminkin sosiaalisen työllistämisten palvelut) tuotetaan Suomen kunnissa, osoittautui, että näissä kunnissa sitä ei tuottanut kukaan eikä mikään taho.

Muutama yksittäinen nuori lähetettiin esimerkiksi Porvooseen, mutta kuntayhtymän varaan ei tässä voinut laskea. Kun soitin Päijät-Hämeen kuntayhtymän työpajaan, joka on Sysmässä, ja kysyin, käykö siellä nuoria Myrskylästä ja Pukkilasta, mies puhelimessa nauroi: "poika hyvä, katso karttaa". Sysmä on melkein Keski-Suomessa, eikä Itä-Uusimaasta ole mitään yhteyttä Sysmään, tuskin edes Lahden kautta, enkä laskisi sen varaan, että jokaisella 16-vuotiaalla työpajanuorella olisi omaa mopoa tai kevytmoottoripyörää, jolla he tuon yli 100 kilometrin yhdensuuntaisen matkan päivittäin molempiin suuntiin surauttelisivat, kun sängystä hampaidenpesulle nousukin voi olla vaikeaa.

Tämä esimerkkini tahtoo siis sanoa sitä, että sosiaalipalveluiden saatavuus ei välttämättä ole sen parempi kuin Kelankaan (joka sekin on sosiaalipalvelu). Puhumattakaan saavutettavuudesta, joka ei ole toinen juttu.

Toimeentulotuen Kela-siirrosta

Toimeentulotuen perusosan siirtämistä Kelaan on enimmäkseen tervehditty ilolla: sen on ajateltu vähentävän byrokratiaa, ja byrokratia taas on yhtä kuin paha. Etenkin puoluetoverini ovat pitäneet sitä askeleena kohti perustuloa, kun kaiken viimesijaisen toimeentuloetuuden saisi samalta luukulta.

Ei se byrokratia kuitenkaan välttämättä se paha ole. Jonkin takia ne sosiaalityöntekijätkin ovat töissä: esimerkiksi tekemässä perusosaa täydentäviä päätöksiä, joissa voi ottaa huomioon sellaiset yksilölliset olosuhteet kuten kuntakohtaiset asuntomarkkinat. Uudistuksessa on pidetty hyvänä sitä, että rutiinipäätöksen siirtäminen Kelaan vapauttaisi sosiaalityöntekijöiden resursseja tehdä todellista sosiaalityötä, alkaen niistä yksilöllistä, harkinnanvaraisista täydentävistä päätöksistä.

Juuri eräs sosiaalityöntekijä, jonka kanssa keskustelin, sanoi olevansa hyvin skeptinen toimeentulotuen siirtymisessä Kelaan: hän katsoi sen vähentävän sosiaalityöntekijöiden yksilöllistä harkinnanmahdollisuutta, ja tämä joustamattomuus on asiakkaan tappioksi. Kela on kuntien sosiaalitoimia joustamattomampi laitos, eikä ota siinä määrin huomioon esimerkiksi paikallisia asunnonhintoja kuin sosiaalitoimi. 

Vaikka tämä täydentävän päätöksenteon mahdollisuus jääkin uudistuksessa sosiaalitoimelle, ei ole sanottua, että Kela-siirros ainakaan ripeyttäisi käsittelyaikoja, onhan Kelan etuuskäsittelijöillä jo nyt käsiteltävinään elatusrahat, asumistuet, vammaistuet ja ties mitä. Ja kun ei ole päätöstä perusosasta, ei sitä voi täydentääkään, kun ei ole, mitä täydentää.

Kerätään nyt kuitenkin vähän kokemuksia, jotta tiedetään, onko perusosan Kela-siirto askel perustuloon vai virsta väärään.

Matalapalkkatuen eduista ja varauksista

Vuodesta 2006 alkaen Kela on maksanut 220 euroa työnantajille, jotka palkkaavat hankalasti työllistyvän yli 54-vuotiaan. Ajatus kuulostaa sen verran hyvältä, että sitä ensi alkuun toivoisi laajennettavaksi koskemaan koko työvoimaa. Suoraan työnhakijalle tai työnantajalle maksettava matalapalkkatuki tukisi korkeiden asuinkustannuksien kasvukeskuksissa elämistä; lisäksi se kannustaisi kehyskuntalaisia vastaanottamaan heikomminkin palkattuja töitä kasvukeskuksissa.

Ihan ongelmaton matalapalkkatuki ei kuitenkaan ole. Matalapalkkatuki kannustaisi työnantajia maksamaan huonoa palkkaa, eli toisin sanoen ylläpitämään työpaikkoja, joita se ei ilman tätä kannustinta pitäisi kannattavina. Jos jotakin työtä pidetään huonosti kannattavana, tämä oletettu heikko kannattavuus heijastuu sitten työtehtävien epäitsenäisyyteen tai huonoihin työoloihin - heikosti kannattavaksi leimatun työntekijän työvälineisiin tai tyhyyn ei satsata kuin se, mitä siitä lakisääteisesti määrätään eli eipä paljon mitään - tai käytännössä heikkoihin työehtoihin. Toinen matalapalkkatukeen liittyvä ongelma on se, että vaikka on yhteiskunnallisesti kannattavaa kannustaa ottamaan vastaan matalapalkkaisia ja/tai koulutusta heikosti vastaavia töitä - saada porukkaa pois kortistosta - tämä koulutusta vastaamattomuus on resurssien tuhlausta: koulutus on mennyt hukkaan. Matalapalkkatuki siunaisi koulutusta vastaamattomuuden.

Jos matalapalkkatukea haluaisi suojata tältä epätoivottavalta vaikutukselta, silloin se pitäisi rajata koskemaan vain vaikeasti työllistyviä, jollaisia korkeakoulutettujen ei oleteta olevan. Kaikkein vaikeimmin työllistyviä nimittäin asian ei pitäisi lainkaan koskea, ainoastaan eläkkeen. Lopulta jääkin hieman epäselväksi, ketkä olisivat se joukko, jotka rajautuisivat jäljelle matalapalkkatuettaviksi. Luultavasti matalapalkkatuetuiksi tulisivat kaupan kassat ja siivoojat, työt, joihin ei vaadita juuri koulutusta.

Kiitos Osmo Soininvaaralle innoituksesta!