Yhtiöittäminen tekee yleishyödyllisistä palveluista voittoa tavoittelevia

Kirjoitin seuraavan tarinani Helsingin urheiluhalleja pyörittävän FIX-yhtiön "pyynnöstä"; he keräävät asiakkailtaan tarinoita heidän 20-vuotiselta uraltaan. Minun urani helsinkiläisenä liikkujana on pidempi kuin Fixin.

Kävin Töölön uimahallin kuntosalilla ystäväporukkani kanssa 90-luvun puolivälissä. En ole aivan varma vuodesta, mutta ainakin se oli ennen Fix:iä. Siitä olen varma hinnoittelun perusteella: tuolloin kuukausikortti kuntosalille maksoi reilut 40 markkaa, ja nyt hinta on 44 euroa. Tämä on siis hinta halvemmasta kortista; häveliäisyyttäni en kehtaa suorittaa vertailua kokopäiväkortin hintaan (56 euroa), vaikka me kävimmekin salilla milloin lystäsimme eli etupäässä ilta-aikaan.

Hinta on siis noin kuusinkertaistunut reilussa 20 vuodessa, mitä eivät suinkaan ole tehneet palkat. Fix on erinomainen osoitus siitä, mitä hinnoille tapahtuu kun palvelut yhtiöitetään: yleishyödyllisistä kansanterveyspalveluista tulee voittoa tavoittelevia.

Fixin hinnaston voi tsekata klikkaamalla otsikkoa.

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.

Rapakuntoiset nuoret

Tietenkään en kannata totalitarismia, jossa jokainen kansalainen pakolla pitäisi kouluttaa ruumiillisesti taistelukuntoiseksi, mutta jotain pitäisi tehdä kasvavien nuortemme kunnolle.

Kerroin eilen kohta 66 vuotta täyttävälle isälleni, että neljännes 19-29 -vuotiaista ei kykene juoksemaan ratakierrostakaan, mihin hän sitten totesi kuivakkaasti, että jos 20 etunojapunnerrusta minuutissa nykyään noteerataan hyväksi kunnoksi, ja hän tekee ainakin 40 punnerrusta 40 sekuntissa (en edes mainitse Sakari Timosta, jolle 150 punnerrusta on jokapäiväistä leipää), niin tästä hyväkuntoisuudesta voi kyllä jättää eriävän mielipiteen.

Tietenkään ei fyysinen kunto mittaa sitä, miten hyvä ihminen on, sillä siihen ei ole kehitetty kuntoisuustestejä, mutta isäni kanssa ilmoittaudun sen verta epäkorrekteiksi, että 20 punnerrusta minuutissa on huonokuntoisuutta, ei hyvää kuntoa nähnytkään, ei ainakaan verrattuna Hyväris-Erkkiin, jonka näin vetäisevän minuutissa 95 punnerrusta intissä.

Fyysinen kunto liittyy terveyteen, eikä sellaisia mitata Gaussin käyrillä. Ei suhteellisesta saa absoluuttista. Jos on huono kunto, niin on. On surullista, että kovin moni on niin kehnossa kuosissa, että on vaikeuksia kävellä suoraan ja hengästymättä, saati portaita. Siitä tulee iso lasku. Tulevat sukupolvet tulevat elämään yhä pitempään yhä sairaampina.

Ruostuneet ei-ihan huippuosaajat

Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.

Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.

Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.

Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.

Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.

Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.

Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.

Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.

Miksi kaupunkia ei pidä tiivistää viheralueille

Jos Helsingin maapinta-ala on noin 0,07 % Suomen maapinta-alasta, asuu siellä nyt 11,44% Suomen väestöstä, jolloin se on noin 163 kertaa niin tiheään asuttu kuin muu maa. Tästä on helppo laskea, että siellä on myös suurin virkistysalueiden tarve: paljon käyttäjiä, vähän tiivistämisvaraa.

Muistan Kokoomuksen entisen kansanedustajan Arja Karhuvaaran kerran eräässä paneelikeskustelussa puhuneen yhdentekevistä, joutavista tienvarsipusikoista, joille sopisi tiivistää. Toki siltä näyttää, jos näkökulma on auton ikkuna. Vaikka sen yhdentekevän pusikon virkistysarvo kyseenalaistettaisiinkin, saattaa sillä yhdentekevällä pusikolla olla luontoarvoa, puhumattakaan siitä, että se toimii usein tärkeänä hiilinieluna, ilmanpuhdistajana, meluesteenä ja huleveden imeyttäjänä. Näistä rakennettu ympäristö toimii vain meluesteenä, ja melua asutuskin tuottaa siihen liittyvine liikenteineen ja muine ihmisistä lähtevine äänineen. 

Virkistysalueiden säilyttäminen siellä, missä on käyttäjiä on tärkeää, sekä demokraattisena, liikenteellisenä että kansanterveydellisenä kysymyksenä. Demokraattisesti se on tärkeää siksi, että virkistysalueet ovat kaupunkihyödyke, ja jos ne viedään pois joiltakin asukkailta tiivistämisen nimissä, tällöin tämän hyödykkeen saavutettavuus heikkenee. Saavutettavuus taas on tärkeää myös liikenteellisesti ja kansanterveydellisessä mielessä: jos virkistysalueet siirtyvät kauemmaksi, tällöin virkistäytymään pitää lisääntyvässä määrin matkustaa autolla, mikä lisää liikennettä. Eikä kaikilla helsinkiläisillä ole autoa, jolloin liikenne palautuu myös demokratiaan. Ei ole oikein, että kaupunkihyödykkeita siirrettäisiin siten, että niistä nauttimiseen tarvittaisiin äkisti autoa. Edellämainitut ovat myös kansanterveydellinen kysymys: mitä kauempana virkistysalue on, sitä suuremmaksi nousee kynnys hoitaa terveyttään arkiliikunnalla. 

Yleiskaavan verikartta osoittaa kirkkaanpunaisella ne alueet, joilla kaupunkia tiivistetään viheralueille. 

Tulen seuraamaan tarkasti helsinkiläispoliitikkojen käyttäytymistä, jotta osaisin antaa äänestyssuosituksia tulevissa kunnallis- ja eduskuntavaaleissa. Ja mielipidettäni on ainakin varsin laajassa kaveripiirissäni kuunneltu, ja kysyttykin, samaten kaupunkimetsäpiireissä. 

Ylläoleva kirjoitus kertoo varsin tiiviisti keskeisimmät syyt, miksi olen lähtenyt mukaan puoluepolitiikkaan. Tässä on viimeisen 10 aktiivivuoteni raison d'etre. Saa nähdä, toimiiko se myös poliittisena testamenttina, osoittaen ajan kanssa, kannattaako siellä vaikuttaminen jatkossakin, perustellen, tapahtuuko kaupunkiluonnon puolustaminen sittenkin tehokkaammin muun kansalaistoiminnan kuin puoluepolitiikan kautta. 

Toki puoluepolitiikka on osoittautunut kaupunkiluonnon puolustamisessa sikäli ainakin havainnolliseksi välineeksi, että se on tuonut juuri edellämainittuja luonnon virkistyskäytön vaikutuksia muihin instituutioihin tai systeemeihin - kuten liikenne, liikunta ja demokratia - näkyville. Ja toki kamppailu maasta on aina politiikkaa, oli foorumina sitten puoluepolitiikka tai avoimempi kansalaistoiminta. Puoluepolitiikka on tuonut tämänkin kamppailun näkyvämmäksi. Minulle tärkeysjärjestys on kuitenkin selvä: luonto on itseisarvo, politiikka on väline. 

Jos joku välittäisi

Psykologi Aku Kopakkalan mielestä se, että vuosittain 2800 nuorta jää psyykkisistä syistä eläkkeille, on todellinen kansanterveydellinen ja -taloudellinen aikapommi. Tämän pommin purkaminen olisi paljon helpompaa kuin vanhuuseläkepommin, tarkkanäköisyyttä ja poliittista tahtoa vain puuttuu.

Kopakkala ihmettelee, miksi psykiatriassa tyydytään ainoana lääketieteellisenä erikoisalana siihen, että hoitotulokset jatkuvasti huononevat.

Taustaltaan yhteisön ja yksilön arkipäivästä johtuvia ongelmia pyritään hallitsemaan lääketieteellisellä diagnoosilla. Kun diagnoosi on saatu, oiretta hoidetaan pilleripurkilla, sen sijaan että yhdessä potilaan kanssa paneuduttaisiin ongelmien syihin ja pohdittaisiin niihin ratkaisuja, hän sanoo. Kriittinen suhtautuminen mielialalääkkeisiin johti siihen, että hänet irtisanottiin Mehiläisestä.

Hoito tuottaa sairaan, se rakentaa ihmiselle potilaan identiteetin, ja tästä asemasta käsin on vaikea päästä tasa-arvoisesti keskustelemaan ongelmista.  Lääkkeiden tarjoamisen sijaan pitäisi pyrkiä hoitamaan syitä, hän jatkaa.

Erityisesti nuorten lääkitys muistuttaa hölmöläisten matonkudontaa. Lääkkeillä on aina haittansa, jotka ovat usein hyötyjä suuremmat. Lääkitys turruttaa ja helpottaa potilaan hallittavuutta, mutta ongelmat vain siirtyvät.

Yhtenä ratkaisuna Kopakkala näkee erilaiset matalan kynnyksen auttamispalvelut, esimerkiksi Tornion Keroputaan ja nuorisotyön Vamos -mallit. Ne on tehty asiakkaiden, ei työntekijöiden tarpeista lähtien.

Hän on varma, että lastensuojelun ja erityisesti viime aikoina suuresti lisääntyneiden huostaanottojen tarve vähenisi, jos tarjolla olisi helposti saatavaa kodinhoitoapua ja vertaistukea. Avohoidon palveluihin on matalampi kynnys, ja ne laitostavat ja leimaavat laitoshoitoa vähemmän. Laitosvuorokaudet ovat myös kalliita: yhden laitospaikan hinnalla palkattaisiin esimerkiksi useita kotiavustajia.

Tuloerojen kasvu tuottaa terveyseroja, jotka näkyvät nuorilla selvästi. Nuorten syrjäytymisen estämiseen on tartuttava sekä mielenterveysasioissa että estämällä työttömyyskierre.  Tutkijat pohtivat, synnyttääkö syrjäytyminen mielenterveyspulmia vai toisinpäin. Kysymys on kuitenkin vain yhdestä asiasta: yhteiskunnallinen osattomuus tuntuu pahalta.

Nuoren masennuksessa on usein kyse siitä, ettei hän näe itsellään hallittavissa olevaa myönteistä tulevaisuutta. Pulmina ovat yksinäisyys, turvattomuus ja valmiiden elämänmallien puuttuminen.  Diagnoosit ja lääkekierteet eivät välttämättä ole osa ratkaisua vaan johtavat mielenterveyskuntoutujan urapolulle ja valitettavan usein ennenaikaiselle eläkkeelle.  Perheiden ja nuorten tukeminen, jo ennen syrjäytymistä, on aivan mahdollista.

 Tämä oli ensimmäinen luonnosversio Uudenmaan Vihreiden vaalilehteen päätyneestä Aku Kopakkalan haastattelusta. Lopullinen juttu eli sitten vielä aika paljon tästä luonnoksesta.