Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa. 

Lähes 10 vuotta lääkäreiden saneluja purkanut Michael Perukangas tietää, että tekoäly vie lopulta häneltä työn – ja hän on auttanut sen toteutumisessa

Perukangas on yksi HUSin tekstinkäsittelijöistä, joka odottaa tietoa irtisanomisesta. HUS kertoi eilen (10.11.) irtisanovansa 150 tekstinkäsittelijää.

Porvoolainen Michael Perukangas, 49, odottaa sähköpostia ristiriitaisin tuntein. Tänään tai huomenna pitäisi tulla tieto siitä, kuuluuko Perukangas niihin 150 tekstinkäsittelijään, jotka Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri (HUS) irtisanoo.

– Pidän irtisanomista lähes varmana, sillä suhteeni HUSiin on ollut niin polveileva, hankala ja osin traumaattinenkin, Perukangas sanoo.

Hän on työskennellyt HUSissa yhdeksän ja puoli vuotta, ensin osastonsihteerinä ja vuodesta 2012 tekstinkäsittelijänä (toim. huom: tässä välissä kuitenkin pari vuotta taas osastonsihteerinä). Nyt valtaosa tekstinkäsittelijöistä irtisanotaan, koska heidän työnsä korvataan automaattisella puheentunnistusjärjestelmällä. Tämä ei tullut Perukankaalle yllätyksenä.

– Kun tekstinkäsittely-yksikkö perustettiin vuonna 2012, siitä tehtiin minun ja monen muun näkemyksen mukaan konsernin roskapankki, jonne voitiin sijoittaa esimerkiksi iäkkäitä tai heikommin tuottavia ihmisiä.

Hän uskoo päätyneensä tekstinkäsittelijäksi, koska on muun muassa riitauttanut vuosia sitten tilanteen, jossa työnantaja halusi muuttaa työajat toimistotyöajoista vuorotyöksi. (toim. huom. riitautin kyllä, mutta se ei ollut syy päätymiseni tekstinkäsittelyyn, vaan riitauttaminen tapahtui vielä ollessani tekstinkäsittelijä). Myös tämän vuoden yt-prosessista Perukangas jätti nipun kriittisiä kysymyksiä ja eriäviä mielipiteitä.

Toimialajohtaja: "Hyvää työnantajapolitiikkaa"

Tekstinkäsittelijät kuuluvat HUSin terveydenhuollon tukipalveluyksikköön nimeltä HUS Asvia. Toimialajohtaja Tuula Lasander tyrmää väitteet siitä, että tekstinkäsittelijät olisivat konsernissa pohjasakkaa.

– Olen pahoillani, että jollekin on tullut sellainen käsitys. Johtamani yksikkö käsittää 4 300 henkilöä. Me teemme tukipalveluja, mikä ei ole aivan sitä ydintoimintaa, eniten lisäarvoa tuottavaa, mutta kaikki ovat erittäin olennaisia hoitoprosessin kannalta, eli tällainen väite ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.

HUS Asviaan kuuluu tekstinkäsittelijöiden lisäksi laitoshuoltopalveluja, potilas- ja henkilöstöruokailupalveluja, asiointi- ja osastonsihteeripalveluja sekä henkilöstö- ja talouspalveluja.

Lasanderin mukaan vuosien mittaan yksikköön on sijoitettu henkilöitä, joilla on esimerkiksi ongelmia sisäilman kanssa tai erilaisia tuki- ja liikuntaelinongelmia, sillä tekstinkäsittelytyötä on voinut tehdä etänä vaikka kotoa.

– Mutta mistään roskapankista ei todellakaan ole kyse, vaan päinvastoin on ollut hyvää työnantajapolitiikkaa, että ihmisiä on voitu sijoittaa uusiin tehtäviin heidän tarpeidensa mukaisesti.

Lasanderin mukaan myös nyt päättyneissä yt-neuvotteluissa noin 80 ihmistä on saatu sijoitettua muihin tehtäviin. Neuvottelujen alussa viime maaliskuussa mukana oli 305 henkilöä, ja tämän viikon maanantaina viimeisessä neuvottelussa heitä oli 221.

Lähtöpassit tulee siis 150:lle, ja loppujen 70 työntekijän työnkuva on lähellä nykyistä, Lasander sanoo.

– Nyt noin 80 prosenttia lääkäreistä käyttää puheentunnistusta. Meillä on myös joitakin erikoisaloja ja -sanastoja, joita puheentunnistusohjelma ei vielä tue. Lisäksi täytyy olla normaali valmius ja turvallisuusvara, koska olemme erikoissairaanhoidon yksikkö, jolla on yhteiskunnallisia vastuita, joista täytyy huolehtia kaikissa olosuhteissa.

Tekstinkäsittelijät ovat itse opettaneet koneälyä

Michael Perukangas kuvailee tekstinkäsittelijän toimenkuvaa ristiriitaiseksi muinaisjäänteeksi.

– Monet ovat tehneet työtä ihan kansakoulupohjalta, ja palkkaluokka on talon alhaisimpia. Silti tässä on pitänyt esiintyä kaikkien lääketieteen erityisalojen asiantuntijana.

Perukangas itse on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Pääaineena hän opiskeli sosiologiaa.

Hän on lukenut yliopistossa jatko-opiskelijana kaupunkitutkimusta sekä Helsingissä että Oslossa ja tehnyt jatko-opintoja myös HUS-uransa aikana. Vajaa vuosi sitten hän sai luonto- ja ympäristöneuvojan paperit, ja tämän talven ja kevään aikana on tarkoitus suorittaa ammatillisen opettajan pätevyys.

Hänen työuransa HUSissa on venynyt pitkäksi, koska omien sanojensa mukaan työn saaminen muualta on ollut vaikeaa. Samalla on ollut koko ajan selvää, että jossain vaiheessa koneäly vie työt alta.

Perukangas on työpanoksellaan osallistunut oman hautansa kaivamiseen, sillä tekstinkäsittelijöiden työ on viime vuosien ajan ollut samalla koneälyn opettamista. Koneellista tekstinkäsittelyä on kehitetty noin parin vuoden ajan kaksivaiheisena niin, että ensin robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin ja toisessa vaiheessa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly on koko ajan käynyt läpi tekstinkäsittelijän tekemiä korjauksia ja sitä kautta kehittänyt omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

– Jos lääkärin ääni on ollut robotille jo tuttu, se on oppinut itse täydentämään ja rekonstruoimaan esimerkiksi lääkärin yleisesti käyttämiä fraaseja ja lauserakenteita. Jos ääni ei ole tuttu, meidän roolimme on korostunut tällaisen työn tekemisessä, mutta samalla olemme kouluttaneet robottia tekemään työtään paremmin, Perukangas selventää.

HUS: Miljoonien säästöt ja sujuvampi työnkulku

Kun ihmisen tekemä työ korvataan tietokoneella, nousee väistämättä esiin kysymys virheiden ja väärinymmärrysten määrän kasvusta.

HUS Asvian toimialajohtajan Tuula Lasanderin mukaan virheiden mahdollisuus on sama kuin ennenkin, koska uudessa käytännössä lääkäri näkee sanelemansa tekstin välittömästi.

– Tähän asti se on mennyt niin, että lääkäri on sanellut tekstin nauhalle, tekstinkäsittely on kirjoittanut sanelun auki ja lääkäri on tarkistanut sen jälkikäteen. Nyt lääkäri näkee näytöltä tekstin välittömästi ja voi tarkistaa sen saman tien.

Lasanderin mukaan sanelut ovat myös lyhyempiä kuin ennen, mikä johtuu osaltaan uudesta potilastietojärjestelmä Apotista. Siinä tietyt asiat valitaan alasvetovalikoista tai laittamalla rasti ruutuun ja varsinaisen vapaan tekstin osuus on entistä pienempi.

Puheentunnistusohjelmaan siirtymisellä saadaan Lasanderin mukaan miljoonaluokan säästöt, mutta tarkkaa rahasummaa on vaikea vielä sanoa.

– Olemme karkeasti arvioineet, että noin 25 prosenttia kustannuksista jää ja 75 prosenttia lähtee.

Puhelinhaastatteluun perustunut Vesa Marttisen juttu julkaistiin YLE:n uutissivulla 11.11. Alkuperäisen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Jälkikirjoitus:

Jo pitkään, oikeastaan 8 vuotta mutta nyt ajankohtaisemmin jo keväästä odottamani yt-neuvottelu päätyi kohdallani todella yllättävään lopputulokseen. Olin jo varautunut lähitulevaisuudensuunnitelmanani jatkaa ammatillisen opettajan opintojani ja tämän lisäksi ryhtyä ainakin toistaiseksi vähintäänkin puolipäiväiseksi luonnonsuojelijaksi. Keikkojakin olisi ollut tarkoitus tehdä ainakin Kierrätyskeskuksen neuvojana.

Olin jo pitkälti pohjustanut tätä tulevaisuudenkuvaa polttamalla siltoja takanani niin että yt-päätös olisi kohdallani selkeämpi ja helpompi. Kuitenkin työnantaja minulle osittain mystisistä syistä painotti noppia hieman toisella tavalla kuin kuvittelin, ja tässä ollaan edelleen.

Harkitsin vakavasti vaihtoehtoa jättäytyä tässä vaiheessa vapaaksi taiteilijaksi ja olla tarttumatta työnantajan multaiseen kädenpuristukseen, jolloin olisin voinut 4 kuukauden irtisanomisajan palkalla heittäytyä peräti kokopäiväiseksi aktivistiksi ja opiskelijaksi. Tähän kokonaisuuteen työnantaja antoi kokonaista puolitoista vuorokautta vastausaikaa.

Kuten niin usein, ravakka aamulenkki Humlan maisemissa tyhjensi kuonasta sekoittuneen pääni, ja sen jälkeen vielä keskusteltuani humaanin ja fiksun kollegani kanssa päädyin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että koska nykyisen leipätyön jatkaminen ei kovinkaan kovasti rajoita aktivismiani ja opiskelujani - joista toinen määrittää sen, mitä olen ja antaa elämälleni sisältöä ja toinen parantaa vastaisuudessa työmahdollisuuksiani - niin ollaan sitten edelleen toistaiseksi kuukausipalkkalainen, sivutoiminen aktivisti ja opiskelija.

En kuitenkaan olisi pysynyt kuukausipalkalla, vaan ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi ilman kahta huomioonotettavaa seikkaa. Ensimmäinen on korona, joka rajoittaa keikkaillen tehtävän työn määrää hyvinkin radikaalisti ainakin ensi syyskauden alkuun asti. Toinen on ensi syksyn työsuojeluvaali, jonne toivon yt-prosessin antaneen julkisuuden kantavan.

Moni muu olisi tarvinnut tämän työpaikan minua kipeämmin. Kuitenkaan, en ole ennenkään antanut palkkatyön rajoittaa omaa itsemäärittelyäni, tai oikeastaan edes määrittelevän itseäni. Miksi siis tästä eteenpäinkään?

Kun sihteerit pyyhittiin ylitse

Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa kollegiaalisuus ei ainakaan kaikilla aloilla aivan kuki. Syksyllä 2015 jaettiin toimialoittain tuloksellisuuspalkkioita, ja niin sitten ylilääkäri ja osastoryhmän päällikkö päättivät yksissä tuumin vetää listalta yli osastonsihteerit. Kaikki muut ammattiryhmät olivat siis heidän mukaansa myötävaikuttaneet kyseisen toimialan tuloksellisuuteen paitsi osastonsihteerit.

No, seinilläkin on korvat. Kyseisten päälliköiden sotajuonet sattui kuulemaan - eräs osastonsihteeri. Sana levisi, ja pian osastonsihteerit lopettivat tervehtimistä ylilääkäriä, joka puolestaan valitti näiden kiusaavan häntä. Pian koko toimialaa myös kohtasi osastonsihteerien joukkoirtisanoutuminen: laivan jätti useita alalla pitkään, jopa kymmeniä vuosia työskennelleitä. On tilanteen vakavuuden indikaattori, jos henkilöt, joilla tulee olemaan vaikeuksia työllistyä muualla, tekee tällaisen johtopäätöksen. Yksi ainakin ymmärsi uudelleenkouluttautua hoitoalalla, olen sittemmin kuullut. Uusien osastonsihteerien rekrytointi kesti vuosia, enkä ole varma, onko koko toimiala vieläkään toipunut tästä tilanteesta, jossa monin paikoin osastonsihteerit joutuivat hoitamaan oman toimenkuvansa lisäksi naapurinkin tontin, tietenkin yhdellä palkalla, ja kaikki johtui huonosta johtamisesta.

Sairaaloiden kulttuuri on hierarkkinen, ja johto pitää toistensa puolta, oli sitten kyse ylilääkäreistä, henkilöstöjohdosta tai osastonhoitajista. Pahnanpohjimmaisina ovat laitoshuoltajat ja osastonsihteerit, joiden toimenkuvaan kuuluu olla viimekätisiä vikapäitä kaikkeen, perillä kaikesta ja vastuussa kaikesta mutta ilman valtaa mistään. Heidän tulee osata ajatella itse mutta ennen kaikkea ymmärtää, milloin ajatteleminen pitää lopettaa. Minua oltiin osastonsihteerinä kielletty vastaamasta ylilääkärin koko toimialaa koskeviin viesteihin silloinkin kun olin ylilääkäriä paremmin perillä siitä asiasta, jota hän vaati ja minä tiesin sen mahdottomaksi.

Osastonsihteerien vähättely on sairaalamaailmassa yleistä, ja omat kokemukseni ulottuvat kahdelle aivan erilaiselle toimialalle ja toimipisteeseen. Työsuojelulla on työsarkaa työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden vähentämisessä.

Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.

Ei yhtiöittämisille!

Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?

Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

Kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa

Kyllä nelikymppisen elämä on niin mahtavaa, kun voi heittäykse ajattelemaan vain itseään! Kun lapset ovat kasvaneet jo isoiksi, toinen on jo melkein yhdeksän ja toinen kaksi, ja urakehityksen huipulla voi jättää kaiken, ja lähteä vaikka purjehtimaan vuodeksi, kibbutsille tai kirjoittamaan omaelämäkertaa, kun siitä huippuosaajan, osastonsihteerin palkasta on saanut säästettyä kahden vuoden palkan. Jos vain malttaa ja ehtii, kun niitä alituisia ***:n headhuntereita pitää ravistella harteilta.

Nelikymppisenä voi keskittyä vaikka naurujoogaamiseen tai potkupyöräilemään. Vaikka ei se kai paljoa naurata, kun se asuntolainakin pitäisi selvittää. Jos polvet ovat kuluneet nöyristelystä ja lasten kanssa kyykkyhyppelystä, voit valita yksityisen ortopedin, joka kyllä kirjoittaa sinulle lähetteen kuntayhtymälle, samalle ortopedille joka laittaa sinulle uuden kierukan. Siis polvi-.

Ei se oikeasti ihan näin mennyt. Siltikään, elämäni ei ole ollut koskaan niin jännää kuin nyt, sovitetussa toimenkuvassa osastonsihteerin työstä, kuukausipalkalla Youtubea kuunnellessa sen mitä taukojumppaamiselta kerkeää. Työpäivä on jatkuvaa taukojumppaa, viimeksi töitä tuli kaksi kuukautta sitten. Olenkin aika hyvässä kunnossa, kun työt eivät häiritse kuntoilemistani.

Mokat eivät enää tunnu pahalta, joten päivissä on enemmän spontaaneja kohtaamisia kuin vaikkapa eristysvangilla. Itseäänkään ei enää katso ylikriittisesti, joten blogin kirjoittamisen voi hyvin aloittaa yli kolmekymppisenä, ja miksei toisen, kolmannen ja seitsemännenkin sitten yli nelikymppisenä, kun sitä itsekritiikkiä ei ole enää sitäkään vähää jäljellä.

Niin että kyllä voi nelikymppisen elämä olla rankkaa, kun sitä suorastaan hukkuu virikkeisiin ja työtarjouksiin ja kylpee rahassa niin että joutuu eväämään pojaltaan ruokailun uimatreenien jälkeen uimahallin kahvilassa, kun palkka on loppu kaksi viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää. Minua inspiroineen Anna Saivosalmen Kauneus ja terveys -blogin voi lukea kilkkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Miksi kuulua ammattiyhdistykseen?

Osastonsihteerikollegani luonnehdinnan mukaan tässä ollaan karjaa, jota voidaan siirrellä esimiehiltä toisille, ja organisaatiouudistuksissa kukaan ei enää tiedä, kelle paimentamisvastuu lopulta jäi. Hän vielä totesi, että häntä ammattiyhdistysliike hiertää, mutta ei oikein osannut perustella miksi.

Minä sanoin hänelle, että jos kerran ollaan karjaa, niin eihän yksittäinen lehmä pärjää sudelle yhtään mitään. Laumassa on voimaa. Muodostavathan myskihärätkin ringin, jonka sisälle ne suojaavat pentunsa, ja vain epätoivoinen jääkarhu yrittää päästä siitä renkaasta lävitse. Tämä kollegani vielä totesi, että hän olisi mieluummin susi kuin lehmä.

Niin. Mihin minä totesin, että olisin mieluiten kotka, joka voisi lintuperspektiivistä näyttää sudelle kieltään, ja iskeä pahaa-aavistamattoman kimppuun, vaikka sudenkin. Mutta suden osa ei ole meidän osamme, eikä kotkan. Me olemme karjaa, ja lehmän on parempi liittyä toisiin lehmiin.

Siksi ammattiyhdistysliike.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Mikä ihmeen ammattitaitosuoja?

Korkeakoulujen valintaoppaan v. 1990 edition ammattikuvauksien mukaan sosiologiaa pääaineenaan lukeneet valtiotieteiden maisterit voivat sijoittua 92 ammattinimikkeeseen (muistini mukaan), ja listan viimeisenä oli siivooja.

Näin 26 vuotta sitten. Sen jälkeen olen työskennellyt mm. lehdenjakajana, osastonsihteerinä, tekstinkäsittelijänä, projektin vetäjänä, valtakunnallisena työpajakoordinaattorina, projektitutkijana, opettajan sijaisena, opintosihteerinä, toimialasihteerinä, koulutussuunnittelijana, suunnittelijana, (pseudo)yrittäjänä, näyttelysihteerinä, sihteerinä ja siivoojana.

Edellisessä työpaikassani, joka oli tähän saakka viimeisin sellainen, joka ei ollut suojatyöpaikka (hmm.??), oli toinenkin sosiologi. Hänkin oli osastonsihteeri, ja aina tarpeen tullen sosiologi-osastonsihteerit sijaistivat toisiaan. Kukas sen pätevämpi ylipätevä sosiologi-osastonsihteeri olisikaan kuin sosiologi-osastonsihteeri.

Niin että ei Jarppa Lindström ole mitään uutta keksinyt, kun hän olisi lieventämässä työttömien ammattitaitosuojaa. Paitsi olisi sittenkin. Meillä sosiologeilla ei ole sellaista koskaan ollut, joten tämä ammattitaitosuoja olisi meille ihan uutta. Niin että kiitti vaan työministeri Jarppa.

Horisontaalinen uravalinta

Tuttavani kertoi tehneensä uraratkaisun: hän luopui pomopestistään. Tässä hän osasi nähdä jotain positiivistakin: palkka jopa nousi hieman, mikä lienee laskettavissa hänen alallaan (konsultit) neljällä numerolla. Minulla kun seuraavan kerran nousee palkka, se on kokemuslisä, 108 euroa ja kuusikymmentä senttiä (brutto).

Tämä rohkea ratkaisu nostatti tsemppihenkistä keskustelua: että jaksuhali vaan siitä, että uskalsit vapauttaa sisäisen sankariutesi, riskeerata seeveen ja ottaa askeleen taaksepäin, vaikka hän itse mielsi ratkaisunsa horisontaaliseksi uravalinnaksi.

Tämä henkilö - kutsumme häntä nyt vaikka V:ksi - on kaikin puolin sympaattinen, hieno mies, ja ymmärtää hyvin, jo aiemman työtaustansakin kautta, sellaisen, joka ei mitenkään meritoi hänen nykyiseensä, että kaikilla nämä ratkaisut eivät ole mahdollisia tai ainakaan näyttäydy näin ruusuntuoksuisilta, tai ylipäätään kaikki eivät ole siinä asemassa, että tekisivät mitään ratkaisuja. Jotkut ovat myös siinä tilanteessa, että kaikki ratkaisut olisivat kotiinpäin.

Minä kun tuon tähän keskusteluun suhteellisuudentajua ja vähän ns. elämänmakua antamaan oman horisontaalisen ratkaisuni, en voi välttää trollin vaikutelmaa tässä jaksuhalikeskustelussa. Ratkaisu tarkoittaa minulla tarkoittaa sitä, että työhön sopimattomuuden vuoksi toimenkuvaani mukautetaan, osastonsihteeristä tekstinkäsittelijäksi, kuitenkin osastonsihteerin palkalla, joka sentään on yli kaksi tonnia kun taas tekstinkäsittelijällä se on alle. Ansioluetteloani se ei pilaa, se on jo muutenkin epäilyttävä. Harmaa ei näy mustuneen päällä.

Jos vielä horisontaalisemmin haluaisin tehdä, makaisin kotisohvallani. Itse asiassa, se sijaitsisi miltei samalla vaaka-akselilla palkkatyöhön nähden, sillä sen verran vähän siinä ottaisin rahallisesti takkiin.

Niin että jaksuhali vaan.

Ammattitaitosuoja vain työttömille insinööreille

Wikipedian mukaan

"Työvelvollisuus on Suomen laissa tunnettu poikkeusolojen aikainen velvollisuus, joka koskee kaikkia Suomessa asuvia 17–64-vuotiaita henkilöitä. Sitä voidaan käyttää valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa eli sodan, sodan uhan, kiristyneen kansainvälisen tilanteen, maailmankaupan häiriön tai suuronnettomuuden aikana. Työvelvollisuuden tarkoituksena on varmistaa työvoiman saanti yhteiskunnan toimintojen kannalta kriittisissä tehtävissä. Perustana työvelvollisuudelle on Suomen perustuslaissa säädetty yleinen maanpuolustusvelvollisuus. Kuten muistakin poikkeustilavaltuuksista, myös työvelvollisuudesta säädetään tasavallan presidentin asetuksella, jonka eduskunta sitten hyväksyy."

Ammattitaitosuoja suojaa käytännössä sitä vastaan, että tämä poikkeusolovelvollisuus otettaisiin käytäntöön rauhan aikana. Ilmeisesti nyt sitten on työ- ja oikeusministeri Jarppa Lindströmin mielestä sota, sodan uhka, kiristynyt kansainvälinen tilanne, maailmankaupan häiriö tai suuronnettomuus, kun ammattitaitosuoja tulisi hänen mielestään purkaa. Maailmankaupan häiriötä Jarppa ei ole aiemmin myöntänytkään, hänen mielestään varmaankin globaalissa katsannossa korkeahko kustannustasomme on puhtaasti endogeenistä perua. Suomeksi: osaamisemme onkin ylikoulutusta.

Syystäkin insinööriliitossa kauhistuttiin. Sen puheenjohtaja Pertti Porokari inahti, että "haluaako ministeri todellakin, että yhteiskunnan rahoilla koulutetut osaajat pistetään välittömästi tekemään aivan muita töitä kuin mihin heillä olisi osaamista?"

No, ei tämä ole ministerin haluista kiinni, eikä edes TE-toimistosta, jota ministerin patistelu ainoastaan laittaisi siunaamaan nykytilan. Nimittäin nythän yhteiskunnan rahoilla koulutetut osaajat pistetään tekemään aivan muita töitä kuin mihin heillä olisi osaamista, ihan ilman TE-toimiston väliintuloa. Vai mitä se sitten on, kaksi valtiotieteiden maisteria osastonsihteereinä, joista toinen on toistuvasti todettu työhönsä sopimattomaksi ja jo työhaastattelussa todettu ylipäteväksi? Niin että älkää puhuko ammattitaitosuojasta valtiotieteiden maisterille, insinöörit, kun kyse ei ole siitä, missä ajassa niitä aivan muita töitä pitäisi tarjota, kun niitä töitä annetaan jo ennen kuin edes on ehtinyt työttömäksi. Miksi ihmeessä ammattitaitosuoja olisi insinöörien yksinoikeus, ja miksi työttömäksi jääminen on sen edellytys? Eikö ammattitaitosuoja kuulu töissäkäyville? Eikö heitä pitäisi suojella joutumasta töihin, joka leimaa heidät työnhakijoina epäonnistuneiksi maistereiksi, oloihin, jotka olisivat kunniaksi vain orjille, ensi ja viime kädessä syntipukeiksi kaikkiin virheisiin, joita organisaatiossa tehdään kaikilla tasoilla?

Älkää insinöörit nillittäkö pliis. Toivotan insinöörit tervetulleiksi akateemisten osaajien työmarkkinoille, markkinoille, jossa sellainen ammattiliitto, joka hyväksyy meidät jäsenekseen, ei edustakaan meitä.

Uuden Suomen jutun ammattitaitosuojan purkamisesityksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Melkein viisi vuotta osastonsihteerinä

Olen kohta viisi vuotta työskennellyt palkalla, joka hädin tuskin riittää tarjoamaan jokapäiväisen elantoni, ja tästä ajasta yli 2 ja puoli vuotta minut on tästä hyvästä erotettu perheestäni niin että näen pientä tyttöäni vain pari tuntia päivässä. Mielipiteistä minua rangaistaan, ja osaamiseni minun kannattaa piilottaa. Olen osastonsihteeri.

Olen katsonut Steve McQueenin elokuvaa "12 vuotta orjana", mikä ei minulta teatterilevityksessä onnistunut, sillä elokuvateollisuus on irronnut kulttuurista, eivätkä edes hyvät ja todistetusti merkittävät elokuvat pysy ohjelmistossa muutamaa viikkoa kauempaa, edes Oscar-voittajat. Mistä haiseva vastalause Bio Rexille.

Tietenkin elokuvan kuvaamilla henkilöillä kaikki asiat olivat erittäin paljon heikommin kuin minulla. Päähenkilöllä oli esimiehen sijaan omistaja, joka mielsi hänet ihmisen sijasta otukseksi. Mutta aihetta rinnastukseen se antoi. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup, ennen vapaa mies, kaapataan orjaksi, erotetaan perheestään, ja pian hänestä tulee orja, jolla on maine. Orja, joka ei suostu unohtamaan menneisyyttään, johon kuuluu nimi, perhe ja osaaminen, ja kuten kaikilla vapailla ihmisillä, omat katsantokannat. Mies, jota omistajan edustajana työnjohtaja rankaisee, kun hän ei osaa toimia etiikkansa vastaisesti, ja tehdä huonompaa jälkeä kuin osaisi.

Samastun Solomon Northupiin, mieheen, jolla on oma katsantokanta ja jonka on vaikea katsoa itseään peiliin, kun häntä vaaditaan tekemään työnsä huonommin kuin hän osaisi. Näin voi käydä palkallisessakin työssä 2000-luvun Suomessa. Niin on käynyt minulle.

Minä ja työminä

Joku - en muista kuka, ja liekö sillä asian kannalta suurta väliäkään - on suositellut, ettei pitäisi pitää (liian) poissulkevaa erottelua työminän ja siviiliminän välillä. Taisi olla kasvatustieteen opettajan ehdotus. 

Jos käsitys itsestäni työssäni - epäkelpo osastonsihteeri - ulottaisi lonkeronsa vapaa-ajallenikin, en voi nähdä tuosta seuraavan mitään hyvää. Voisin luulla olevani väärä mies oikeassa paikassa, vaikka asia on aivan päinvastoin. 

Sen sijaan logiikan kannattaa antaa kulkea päinvastoin: siviilissä olen ystävistäni ja perheestäni välittävä, monin tavoin lahjakas ihminen, jolle on ominaista taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Tosin tämäkin suunta voi olla omiaan aiheuttamaan turhautumaa: havaitsisin oitis, että en pääse toteuttamaan lahjojani palkkatyössäni, ja se, että taistelen uskomieni asioiden, itseni ja kollegoideni oikeuksien puolesta, on aiheuttanut minulle ongelmia töissä, tai tarkemmin sanoen työpaikassani.

Tästä päästäänkin aasinsillan kautta pohtimaan työn määritelmää: työtä kai se on se taistelunikin uskomieni asioiden puolesta, vaikka se saattaakin ainakin osittain olla kompensaatiota, pyrkimystä toteuttaa itseään edes jossakin, jos se ei työpaikassa onnistu. Eivätkä työ ja työpaikka ole synonyymejä, kuten edellä on nähty: työpaikka on se fyysinen ympäristö, jossa palkkatyötä satutaan harjoittamaan, mutta eivät tekemiseni sieltä ala eivätkä sinne lopu. Onneksi. 

Miten minusta tuli minä III: kyynistynyt sosiologi

Minun piti mennä opiskelemaan jotain biologian johdannaista, mutta päädyin sosiologiksi. Opiskeluaikana en uhrannut ajatustakaan sille, mikä minusta tulisi isona. Oletin edelleenkin käyväni sitä pakollista välivaihetta, joka alkoi jo peruskoulussa, jatkuen lukion läpi yliopistoon, joka piti lusia läpi, jotta minusta voisi tulla yliopistoprofessori (edesmennyt Niilo-pappanikin kiusoitteli minua aina tosentiksi ja kantitaatiksi). Kun sitten opintotuki uhkasi loppua, ja jouduin ulkomaailmaan yliopistolta, jonne olin paennut lamaa, sitä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä avautuvan julkisen sektorin elinikäisten suojatyöpaikkojen taivasta ei enää ollutkaan.

En ole tehnyt elämässäni ainuttakaan valintaa siinä mielessä, että olisin miettinyt niiden hyödyllisyyttä itselleni uramielessä. Olen aina ravistanut yltäni sanat ammatti tai ura vaivautuneena, olen niitä vierastanut itselleni käsittämättöminä ja kiusallisina, ikään kuin likatahroja takissani tai jotain vastenmielisiä poltinmerkkejä. Suhteeni työelämään on ollut hyvin impressionistinen, olen osannut suuntautua lähinnä siihen, että saan maksettua seuraavan kuun vuokrani. Nyt tämä laiminlyönti onkin kostautunut.

Pidän yhteyttä reaalimaailmassa vain pariin entiseen koulukaveriini. Mielestäni se periaate, että lapsia sullotaan viettämään suurin osa hereilläoloaikaansa neljän seinän sisälle toisten lasten kanssa, on jotenkin perverssi, etenkin kun yhdistäviä tekijöitä ei välttämättä löydy muita kuin kohortti ja asuinpaikka. Olen toisaalta skeptinen nykyistäkin suuntausta kohtaan, jossa lapset irrotetaan paikallisyhteisöistään ja kuljetellaan ympäri kaupunkia erikoiskouluihin – oli erikoistumisaiheena sitten suunnistus, kiinan kieli tai skandinaavisuus – tai lastenpsykiatrisen diagnoosin vaatiman erityisen tuen perässä. Aikuiset sentään voivat valita seuransa mieltymystensä perusteella; tosin tämä ei päde työelämässä, vaikka toki joskus työpaikalle voikin valikoitua samanmielisiä ihmisiä, ja tämä samanmielisyys kumpuaa yhteisestä tehtävästä tai alasta.

Olen muistelmissani painottanut lapsuuttani, sillä jo lapsuudessa kylvettiin siemen sille, mikä olen edelleen, ja aikuisuus on paljolti ollut aikuistumisen harjoittelua, pään seinään iskemistä kun ihanteeni ovat yksi kerrallaan säröytyneet, ja lupaukset jääneet lunastamatta ja silmät auenneet.

Kun koulussa pääsin loistamaan, sen sijaan työelämän suuri kuva näyttäytyy minulle pettymysten sarjana: en ole lunastanut kykyjäni. Suurin osa onnistumisen kokemuksistani on tapahtunut oikeastaan missä tahansa muualla, etupäässä kansalaistoiminnassa. Olen pitänyt ystäviäni ja myöhemmin perhettäni aina ensisijaisena työhön nähden, ja voi olla, että seurauksesta on tullut syy.

Viimeiset 10 vuotta oikeastaan kaikki mielekäs tekemiseni on sen seurausta, että kerran kesällä 2005 lenkilläni Keskuspuistossa törmäsin puuhun kiinnitettyyn lappuun, jossa sanottiin, että alueelle suunniteltiin asuinalueen kaavoittamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, menin infotilaisuuteen, laitoin listan kiertämään, listasta tuli kansalaisliike, se poiki liittymisen Vihreisiin, viimeisen 10 vuoden mielekkäimmän työpaikan ja keskenjääneen väitöskirjan.

Kriittinen suhtautuminen tietoon menetteli vielä yliopistossa, mutta työelämässä kyseenalaistaja joutuu vaikeuksiin. Vaadin auktoriteetin voivan perustella auktoriteettinsa lähteen: auktoriteettiasema on tilannekohtainen, tiettyyn rooliin tai tehtävään sidottu, ja se on voitava perustella ylivertaisella osaamisella tai tiedoilla. Kuvaavaa on, että kun nykyisessä työssäni lastenpsykiatrian tekstinkäsittelijänä olen saanut ohjeistuksen pitäytyä tiukasti kirjoittamaan vain sen, jonka kuulen lääkärin sanelevan, kyseenalaistan senkin, mitä sitten on se, minkä kuulen: millainen skeema minun on valittava, mistä genrestä on kyse, onko tällä genrellä mitään konventioita, millä perusteella minun pitää olettaa jotain mutta jättää jotain olematta ja suhtaudunko tehtävään kuten haastattelujen litterointiin vai oikolukemiseen.

Minulla on kaikkeen tekemiseeni ja oikeastaan elämäänkin kahtalainen ote: tutkijan ja aktivistin. Usein nämä roolit sekoittuvat tai ainakin limittyvät. Olen oman ja toisten elämän osallistuva havainnoitsija.

Elämäni on jatkuvaa garfinkelläistä häirintäkoetta. Jos havaintokokemus ja oma näkemykseni asioiden mielestäni oikeasta tolasta ovat ristiriidassa, sen pahempi havaintokokemukselle. Olen jälkikäteisesti ymmärtänyt maalanneeni itseni usein työsuhteissani nurkkaan, helpottaakseni erotyötäni ja vastaisia valintojani, muuten kun en osaa valita, mihin keskittyisin työnhaussa niin että siltojen polttaminen ainakin vähentää vaihtoehtoja. Olen aiemmin yrittänyt uskotella itselleni ja toisillekin työnhauissa, että olen juuri sillä tavalla kaikkien kanssa toimeen tuleva verkostoituja kuin pitääkin, mutta vanhemmiten joko käsitykseni itsestäni on kärjistynyt, tai sitten kärjistynyt olen minä.

Nykyisessä työssäni ilmenevien ristiriitojen takia vaadin laajoja työkykytutkimuksia, jotta minun ja työni yhteensopivuudesta spekulointi voitaisiin lopettaa, ja tietoa olen aina arvostanut, arvelut jättänyt sikseen (niin että kun koulun matematiikantunnillakin pyydettiin arvioimaan, mitä on 81 toiseen potenssiin, ilmoitin, että se on noin 6561).

Vielä tätä kirjoitettaessa on epäselvää, voiko monia toimintaani selittävän maailmankuvani erityispiirteitä selittää lätkäisemällä päälleni Asperger-liimalappu, vai onko kyse ”vain” haastavasta persoonallisuudesta, eli oman maailmankuvani ja odotuksieni kriisiytymisestä työelämän todellisuuden kanssa. Kaikesta huolimatta koen olevani oikea mies kroonisesti väärässä paikassa, enkä väärä mies oikeassa paikassa. Minun on nykyisin hyvin vaikea tehdä mitään sellaista, jota en koe mielekkääksi, ja tämä työelämän uusien, mielekkäiden avauksien etsiminen on minut tuonut nyt opiskelemaan kasvatustieteitä.

Ota haltuun asiantuntijuutesi, nainen

"Suomen Lontoon instituutti pyysi tohtori Saara Särmää kiteyttämään muutaman toimintaohjeen, jolla jokainen voi harjoitella kehtaamista ja edistää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. 1) Kehu nainen tai pari päivässä. Naisiin kohdistuu usein kriittinen katse, joka voi sisäistyä. On tärkeää nostaa naisten osaamista ja asiantuntijuutta, joka jää usein yhteiskunnassa piiloon. 2) Älä ota itseäsi liian vakavasti, nainen. Uskottavuuden rajat ovat kapeita ja ristiriitaisia. Niitä noudattamalla menee vain umpisolmuun. 3) Ota haltuun oma asiantuntijuutesi. Älä vähättele omaa osaamistasi, vaan tuo se rohkeasti esiin. 4) Ota tilaa pokkana vaan. Astu esiin, ota puheenvuoro. Älä pienennä itseäsi. 5) Älä pelkää mokaamista. Ei se oo niin justiinsa."

Tämä lista valaiseekin osaani työelämässä, joka on lähtökohtaisesti naisen osa. Selittyykö moni töissä kokemani sillä, että osastonsihteeri on 99% naisala? Töissä ei positiivista palautetta anneta, kehumisesta puhumattakaan, Kun tuon omaa asiantuntijuuttani esille, se dissataan jo lähtökohtaisesti sillä, että osastonsihteerin ei kuulu olla asiantuntija, saati elämöidä sillä. Nöyränä hänen pitää totteleman kaikkia, ja kyseenalaistamatta. Tilaa hän ei voi vaatia, sillä sitä ei ole: ruokatuntia ei ole, puhelimeen pitää aina vastata, kaikki pitää aina keskeyttää, ja lähtökohtaisesti osastonsihteerillä ei ole työrauhaa, eikä omaa huonetta, vaan hänen huoneensa on lähtökohtaisesti se paikka, jonne sijoitetaan postilokerot, lomakevarastot ja printterit, skannerit sun muut härvelit niin että huoneessa käy vilske kuin Stockmannin ovissa. Mokaaminen on eksplisiittisesti kielletty, ja sitä kyttäillään ja todistusaineistoa kerätään.

The Finnish Institute of Londonin jutun, josta yo. on siteeraus, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miessihteerin toimenkuvaan kuuluu asennekasvatus

Jos ehkä naisinsinöörit ja vielä jokin aika sitten juristit ja lääkäritkin kamppailivat vakavasti otetuksi tulemisesta, niin ei se miehilläkään aina ole helppoa, ei edes sellaisella, joka yksinhuoltajaäidin poikana ja sosiologiaa opiskelleena luulisi tottuneensa olemaan kiintiömies.

Sairaalamaailmassa osastonsihteerinä olen kummajainen. Jo aloittaessani tällä kapeahkolla mutta pitenevällä leipäpuun oksalla tuleva esimieheni (tyypillisesti koko työyhteisönsä ainoa mies oli koko linjan pomo) katsoi minua hieman epäillen vinoon, että luulenko tosiaankin tietäväni, mihin nenäni laitan.

No, en ihan. Kun sairaalamaailmassa törmäsin tupperware-kerhon ulkoseinän ulkoreunaan, minut lisäksi pian havaittiin kykenemättömäksi muodostamaan yhden hengen fan clubia paikallisille kärpäskuningattarille, tai ainakin huomasivat, että joukko-opillisesti yksi ei ole joukko. Joskus minua pyydettiin korjaamaan jonkun kipsiä, vaikka istuin vastaanottoluukun toisella puolella, huonosti ajetun partani takia kai.

Nyt tunnen työskenteleväni humaanissa ja humanistisessa asiantuntijaorganisaatiossa, lastenpsykiatrian poliklinikalla. Täällä jos missä sidosryhmät - sosiaalityöntekijät, etenkin lastensuojelunsellaiset, psykiatrit, psykologit ja sairaanhoitajat - ovat naisvaltaisia, niin että kun en titteleitä ja varsinkaan niin pitkiä kuin "Sörnäs barnpsykiatriska polikliniken, avdelningssekreterare Perukangas - Sörnäisten lastenpsykiatrian poliklinikka, osastonsihteeri Perukangas" puhelimeen mahtumattomina mitenkään erityisemmin rakasta, niin vähintäänkin aistin hämmennystä vastapuhujan äänensävyssä.

Ja sitten kun tästä hämmennyksestä ollaan selvitty, vastapuoli kysyy, onko osastonsihteeri paikalla. Tuohon tapaan vastata möreimmällä äänelläni "minä olen", vaikka tiedän, että sukupuoliroolien murtaminen antamalla sokkihoitoa on yksille hartioille aika paljon kannettavaksi. Joskus luulevat, että voisin ottaa kantaa hoidollisiin kysymyksiin. Luulevat minua psykiatriksi, vaikka heissäkin miehet ovat selvä vähemmistö. Sitkeässä tuntuu elävän ajatus, että jos jollakin naisvaltaisella alalla toimii miehiä, he ovat pyramidin huipulla.

Niin että kyllä eivät vain naiset törmää asenteellisiin lasikattoihin. He itsekin pitävät niitä yllä. En kuitenkaan katso, että työtehtäviini kuuluu asennekasvatus ja kokonaisen alakohtaisen kulttuurin muuttaminen, vaikka voin toki omalta osaltani toimia rohkaisevana esimerkkinä, tai masentavana, riippuen siitä, mitä äänestäni tykkää ja miten ammatillisen rankini sijoittaa.