Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.

Siksi turvallisuutta ei kannata ulkoistaa

On parempi pitää sisäinen turvallisuus ja sen valvonta "ensimmäisen" sektorin eli niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan omana toimintona. Mitä kauemmas se ulkoistetaan, sitä suurempi vaara on, että turvallisuuden valvonnasta tulee turvattomuuden lietsontaa.

Toki poliisiinkin on yliedustetusti hakenut ihmisiä, joiden maailmankuva ja ihmiskuva ovat aika lohduttomia, tai sitten työn arki varmaankaan ei ole omiaan ruokkimaan kovinkaan humanistista katsantoa. Poliisiviranomaisen työtä kuitenkin säätelevät monenlaiset säädökset, ja heidän työnsä tapahtuu sisäministeriön puitteistuksessa, eli ainakin periaatteessa se alistuu demokraattiselle kontrollille.

Tämän vuoksi onkin tärkeää säilyttää poliisin resurssit ainakin nykyisellään, jotta poliisitehtäviä mahdollisimman vähän tarvitsisi ulkoistaa yksityiselle valvonnalle. Vähän väliä nimittäin kuulee yksityisten turvallisuusvalvontayritysten ylilyönneistä, eikä se ole mikään ihme. Niin kehnosti ne maksavat, että heillä ei todellakaan ole varaa valita työvoimaansa kovin tarkoin, ja niinpä usein aivot eivät olekaan ihan yhtä suuret kuin nyrkit.

Eilen interwebbiä kiersi järkyttävä video, jossa suurikokoinen kantasuomalainen miehenrotjake herkesi potkistelemaan ja purkamaan henkistä kuonaansa tummaihoisen miehen päälle Helsinki-Vantaan lentoaseman bussipysäkillä. Videon perusteella oli tällä valkoihoisella rotjakkeella kokemustakin monikulttuurista, osasihan hän useamman sanan vierasta kieltä: "fucking", "jumalauta" ja jotakin muuta, mistä ei saanut oikein selvää. Osittain se johtui tuulesta, joka otti mikrofoniin, osittain varmaankin siitä, että epäselvästi ajateltu on epäselvästi sanottu. Yksipuolinen välienselvittely ratkeaa sitten kun vartijat tulevat hakemaan rusikoitavan miespolon - joka ei ollut syyllistynyt muuhun kuin häiritsemään olemassaolollaan kantasuomalaisen feng shuita - pois niin että valkoinen mies saa jäädä jatkamaan keskeytynyttä savukointihetkeään.

Toki tämä, kuten kaikki muutkin vartiointiliikkeiden edustajien suorittamat väärinarvioinnit ovat yksittäistapauksia. Niitä ovat myös ne ylilyönnit, joihin joskus yksittäiset kansalaiset syyllistyvät. Kuitenkin ylilyöntien mahdollisuus lisääntyy,  mitä kauemmas turvallisuuden valvonta ulkoistetaan yhteiskunnan ydintoiminnoista. Katveissa ja varjoissa on aina suurempi vaara, että tapahtuu jotakin, joka jää huomaamatta.

Kun turvallisuuden valvonta ulkoistetaan viralliselta yhteiskunnalta eli ensimmäiseltä sektorilta toiselle eli yksityisille vartiointiyrityksille, ylilyöntien vaara lisääntyy. Se lisääntyy vielä tästäkin, kun asiata huolehtivat "huolestuneet kansalaiset", jotka perustavat kaiken maailman suojeluskuntia ja katupartioita. Ja näitä kansalaisia yllytetään ja agitoidaan Arkadianmäeltäkin hallituspuolueen toimesta, kuten Olli Immonen eilisessä vappupuheessaan.

Toki on tästä säännöstä poikkeuksia. Olen ollut järjestämässä monenlaisia kansalaistapahtumia, niin puisto-, kaupunginosa- kuin monikulttuurisuustapahtumiakin, ja ehkä aktiiviset kansalaiset ovat lähtökohtaisesti hyviksiä, vaikka sitten järjestyksenvalvojan nauha käsivarressaankin.

Mainitsemani videon - jota Jori Eskolinkin käsittelee bloggauksessaan - voi katsoa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa, jos sattuu omistamaan Facebook-tunnuksen.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Yhdistettäisiinkö päivä- ja vanhustenhoito?

Isovanhemmat ovat mahtava asia olemassa! Minulla oli onneksi lapsuudessani kaksi mummolaa, joista toisessa oli vielä pappakin. Yhdessä mummolassa opin rakastamaan sienestystä ja marjastusta, vaikka Vendla-mummoni mukaan "myrkkytatteja on niin että livettää", ja toiseen taas kokoontui koko vielä silloin väleissä ja elossa ollut osa äitinipuoleista sukua, mukaanlukien paras lapsuudenystäväni, melkein samanikäinen serkkuni. 

Kun minusta tuli isä vähän yli seitsemän vuotta sitten, arvostan suuresti omaa isääni, joka arvostaa ainakin kahta ensimmäistä - ja edelleen ainoita - lapsenlapsiaan niin että haluaa kutsua pojanpoikaansa aika ajoin yökylään. Heillä on perinteenä käydä Eläinmuseossa. Omaa tyttöä hän ei saanut, mutta pojantyttären synnyttyä häntä ei ole tarvinnut erikseen houkutella vierailemaan Helsingistä Porvooseen. Mikä on pelkästään hyvä asia. 

Näkemässäni videossa esitetään amerikkalainen malli, jossa päiväkoti on sijoitettu vanhainkotiin. Ja tässä voittavat kaikki: lapset saavat lisäresurssikseen ihmisiä, joilla on heille aikaa. Vaikka en haluaisikaan puhua ihmisistä resursseina, sillä he ovat ihmisiä, eivät resursseja. Eikä kaikilla sitäpaitsi ole omia isovanhempia. Nämä sukupolvien kohtaamiset ovat molemmille osapuolille antoisia; poikani muistaa vieläkin, kun hänen norjalaisessa päiväkodissaan vieraili pari-kolme vuotta sitten yli yhdeksänkymppinen nainen kertomassa tarinoita omasta elämästään, ollen selvästi ylpeä siitä, että on tavannut niin iäkkään ihmisen. Ja lasten elämänjano tarttuu vanhoihinkin: tähän kirjoitukseen linkkaamassani videossa kohdassa 1 min 43 sek on liikuttavaa katsella, kuinka vanha mies herkistyy puhuessaan lapsista. 

Ihana idea siis. Mutta toisaalta tämän idean levittämisen kanssa pitää olla varovainen, ettei hallitus vain keksi lyödä kaksi kärpästä, ja kaventaa tai jopa lopettaa (subjektiivisen) päivähoidon ja lykätä lapset vanhusten hoidettaviksi. Tämä olisi aivan loogista, sillä jo viime laman ajoista kolmatta sektoria on haluttu "voimaannuttaa" (vasemmistonkin hyväksymää termiä käyttäen) sälyttämällä sille julkisen sektorin aiemmin hoitamia tehtäviä. 

Nykyhallituksen kanssa ei tarvitse rakennella olkiukkoja, sillä he tekevät sen ihan itse, alkaen puuhailuistaan kaventaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja korvata koululaisten iltapäivätoiminta vapaaehtoisten ohjaamalla kerhotoiminnalla. Ihana ajatus sinänsä lisätä vanhusten ja lasten kanssakäymistä, mutta en haluaisi hirveästi lähteä tinkimään lasten päivähoidon tasostakaan.

Kansalaistoiminta maistuu kaikille

Kansalaistoiminta on kokoomuslaisista kätevää, sille voi ulkoistaa kunnallisia toimintoja ilman että sille tarvitsisi maksaa mitään. Vasemmistolaisista se taas on kivaa siksi, että se voimaannuttaa kohteensa subjekteiksi. Vihreille taas kansalaistoiminta on yhteisöllisyyttä, ja siksi kivaa an sich.

Kansalaistoimintaa - oli sitten kansalaisjärjestöjen tai omaehtoista talkootoimintaa - tavataan sanoa kolmanneksi sektoriksi, erotukseksi ensimmäisestä ja toisesta, eli yksityisestä ja julkisesta. Tai julkisesta ja yksityisestä, riippuen näkökulmasta. Kokoomuslaiselle yksityinen on ensimmäinen, vasemmistolaisesti ajattelevalle julkinen tulee ensin.

Kansalaistoiminta ei ole mikään uusi keksintö, uusi keksintö on sen sijaan sen nimittäminen kolmanneksi. Tai onko se niin uusi, kun itse pystyn jäljittämään tämän keksinnön 90-luvun alun laman aikoihin. Sosiologisessa mielessä "kolmas" (c/o Arto Noro) viittaa välittävään tekijään, eräänlaiseen välittäjäaineeseen, kittiin, joka yhdistää ensimmäistä ja toista.

Joskus kolmas vie ajatukset kolmanteen pyörään, ylimääräiseen, unohdettuun, hyljeksittyyn tai tarpeettomaan. Tarpeetonta kansalaisista lähtevä aktiivisuus tai aktivismi harvemmin on, hyljeksittyä sitäkin enemmän. Sen tietää jokainen, joka on joskus työskennellyt kansalaisjärjestöissä, joiden perustoimintakin on usein riippuvaista projektirahoituksesta ja joille kunnat siltikin ulkoistavat ennaltaehkäisyä ja avopalveluita, kuten esimerkiksi erilaisia vertaistukiryhmiä.

Kuten alussa sanoin, kansalaisjärjestöt ovat käteviä. Ne - kuten porvarit sanovat - täydentävät hienosti julkista palvelupakettia. Siltikään niille ei tarvitse maksaa niiden antamista palveluista mitään, vaan tämän maksamisen voi kätevästi ulkoistaa rahapeliaddikteille tai EU:n rakennerahastoille.

Kaikki tuulettimeen tarttuva ei haiskahda

"Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen?" - kysyi eräs Facebookin Ei pakkotyölle -ryhmässä, ja sai heti runsaasti tykkäyksiä. Kun minä taas toin toisen näkökulman, jossa kerroin, mitä yhteiskunta tekee sellaisella yhdistyksellä, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen, sain sakinhivutusta, sillä moniääninen keskustelu ei näytä olevan ryhmän tavoite, vaan kerätä omaa ennakkoasennetta tukevaa aineistoa sekä saada uskonvahvistusta kanssaorjien vertaistukiryhmältä.

Alkuperäiseen vastaukseeni palatakseni: mitä siis yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen? Vastaukseni kuului: "Kun tämä yhdistys voi pyörittää asukastaloa, monenlaisia harrastustyöpajoja ja kerhoja, viljelypalstaa ja järjestää paikallisia tapahtumia sekä organisoida talkootoimintaa. Myydä huonekaluja tai kirjoja, järjestää muuttoja, korjata asukkaiden tietokoneita tai opettaa heitä käyttämään sitä. Noin esimerkiksi. Tai tarjota halvan mutta maittavan lounaan asukaskahvilassaan. Ja niin edelleen."

Kun tämä vastaus sai osakseen paheksuntaa siitä, etten ota kantaa työn vapaaehtoisuuden/pakollisuuden asteeseen, en ottanutkaan. Se ei ollut kirjoitukseni aihe, vaan sen aiheena oli vastata kysymykseen: "mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen" eikä siihen kysymykseen, jota ei koskaan eksplisiittisesti esitetty mutta joka sisältyy implisiittisesti Facebook-ryhmän lähetyskäskyyn, eli "mitä tekee sellaisella yhteiskunnalla, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen", en yrittänyt vastata. Tämä kysymys ansaitsisi vakavan vastausyrityksen, mutta se ei ollut postaukseni aihe.

Ryhmässä myös paheksuttiin sitä, että yhdistys kilpailee yritykset pois paikallisilta palvelumarkkinoilta. Voin vakuuttaa, että ei se ole yhdistyksien vika, että lähiöiden liikehuoneistoiksi kaavoitetut kiinteistöt ovat tyhjillään, koska lähiöissä usein lähinnä pitkäaikaistyöttömiksi kutsutuilta eläkkeenodottajista koostuvalla asukaskunnalla ei ole kulutusvoimaa näiden yritysten palveluiden käyttämiseen. En yleensä käytä kokoomuslaista välttämättömyydestä hyve -retoriikkaa, mutta kolmas sektori voi täydentää yksityisen ja julkisen sektorin palveluntarjontaa. Kun alunperin tätä lausumaa on käytetty taktillisista syistä, naamioimaan julkisen sektorin kurjistaminen kauniimmaksi, tätä on käytetty perustelemaan juuri sitä, että kansalaisjärjestösektorille, niin kutsutulle "kolmannelle" sektorille on näin valunut tehtäviä.

Siis täydentää, ei korvaa. On tosin epäselvää, voiko täydentää sellaisia paikallisia palvelumarkkinoita, joita ei ole, jolloin on myöskin epäselvää, voiko järjestöä syyttää sellaisen kilpailun vääristämisestä, jota ei myöskään ole.

Lopetin aikaisemman postaukseni seuraavasti: "Kummassakaan ei ole mitään pahaa, vaan pahaa on järjestelmässä, joka pakottaa kutsumaan harrastamista kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Joskus kuntouttamista on ennaltaehkäisevä harrastaminenkin: tarjoamalla tekemistä niin nuorille kuin vanhoillekin, jotka pidetään kunnossa - tarjolla oli myös mm. jalkapalloa, tanssia, voimistelua, sählyä ja keilausta sekä vaatimaton kuntosali - työkunnosta nyt niin viis."

Jos aiemman postaukseni väärinymmärtäjät olisivat vaivautuneet lukemaan viimeisen kappaleeni, jolla perustelin näkökulmani, väärinymmärryksiä olisi esiintynyt paljon vähemmän. Ellei kyse sitten ollut sisälukutaidon puutteesta tai valmiiksi valitusta ennakkoasenteesta, jonka perusteella kuntouttava työtoiminta on pahaa aina ja usein juuri ja vain siksi, että siihen saattaa liittyä joillakin sanktioita. Epäilen enemmän jälkimmäistä syytä.

Ilmeisesti tästä lähtien täytyy alkaa käyttämään lukuohjeita, kuten kursivointia ja lihavointia, ja lisäksi vielä kertoa omat tarkoitusperänsä julki, ei vain sanomaansa.