Tony Halmeen kaksi puolta

Hesarissa oli juttu rasismin valtavirtaistaneesta, lähiöiden päähän potkituille Tony Halmeesta, jonka kuolemasta on jo kulunut 10 vuotta. Samalla Halme tuli glorifioneeksi kostomentaliteetin, jossa päähän potkittu saa hyvityksen ryhtymällä päähän potkijaksi.

Tieni ovat sivunneet Halmeen kanssa joitakin kertoja. Olen nähnyt Halmeen molemmat puolet. Kävin muutamia kertoja katselemassa Tom Sjöbergin nyrkkeilyiltoja, joista nyrkkeilytaidoton showtappelija Halme teki komeita näytöksiä. Kerran hän sai elämänsä selkäsaunan entiseltä maailmanmestarilta, Iran Barkleyltä, joka juoksi Halmeen ympäri, eikä Halme jaksanut käsiään nostaa. Lukua laskettiin kahdeksan sijasta kymmeneen, ja niin hitaasti, että käytännössä desimaalitkin luettiin. Niin Halme saatiin voittajaksi, mitä hän muisteli omaelämäkerrassaan antaneensa sille "n:lle elämänsä löylytyksen".

Toiseen puoleen Halmeesta tutustuin pikkuisen henkilökohtaisesti. Työskentelin vuosituhannen vaihteessa taidegalleriassa, jonka takahuoneeseen tuli kerran tv:n kuvausryhmä ja toimittaja Jani Halme sukunimikaimansa Tonyn kanssa. Tony Halme esittäytyi hyvin kohteliaasti koko nimellään ilman minkäänlaisia staran elkeitä, kätteli hyvin varovasti ja kysyi, saako hän istua, selvästi varoen ettei rikkoisi pientä jakkaraa. Onneksi kuvauksista ei tullut mitään: minun olisi virkani puolesta pitänyt opettaa häntä maalaamaan telkkarissa, tarkoituksena todistaa että karpaasillakin voisi olla herkkä puolensa (idea tähän oli ehkä tullut siitä, että vain vähän aiemmin raskaan sarjan painija Aleksander Karelin oli Hesarin kuukausiliitteen jutussa kertonut kirjoittavansa runoja).

Halme on erinomainen esimerkki siitä, miten samaan ihmiseen mahtuvat niin yin ja yang, visnu ja shiva. Valitettavasti nuo paremmat piirteet loppuvuosina taisivat hukkua sen tuhovoiman alle. Halme antoi yleisölle sen, mitä häneltä odotettiin, ja alkoi itsekin liiaksi uskomaan, että julkisuuskuva hänestä on hän itse. Itä-Helsingin Tonystä tuli vaalea, uhoa ja tuhoa uhkuva Viikinki.

Hesarin jutun Halmeesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Miksi vasemmistolaiset eivät äänestä?

Kuntavaalien jälkeen on alkanut tavanomainen jälkipyykki, etenkin voittaneissa ryhmittymissä, tai niiden edustajia lähinnä tunnen. Jos Vihreät ovat pitäneet - tähän saakka - ikuisena ongelmana potentiaalisen kannatuksen realisoitumattomuutta, niin Vasemmistolla vasta sitä piilokannatusta jääkin realisoitumatta. Miksi, semminkin kun juuri nimenomaan äänestämättä jättävien, jos keiden, kannattaisi käyttää tämä oikeutensa?

Sosiaalisessa mediassa moni vasemmistolainen on tarjonnut syyksi oman kodin puutteellista "demokratiakasvatusta": siis sitä, että kotona ei olla opittu osallisuuden mallia. Varmaan osittain näinkin. Sitten asian toinen puoli on se, miksi sitten poliittinen oikeisto eli Kokoomus hyötyy säännönmukaisesti alhaisesta äänestysaktiivisuudesta? Miksi Kokoomus saa äänestäjänsä uurnille? Kokoomuslainen vastaus tähän olisi se, että riittävän moni uskoo trickle down-teoriaan eli siihen että hyväosaisilta tippuu sen verran muruja että jo sillä laihempi pärjää; toiseksikin vasemmiston politiikka tekee kaikista yhtä köyhiä ja kurjia kun taas oikeistolainen politiikka tekee äänestäjistään niin kauniita ja rikkaita kuin he itse halajavat, ja niistä muista ei niin väliä kun eivät osaa itsestään huolehtia sen vertaa että pääsisivät uurnille. Korkeintaan tuhkauurnille. Kokoomusta äänestävät ne, joilla jo menee hyvin ja ne, jotka haluaisivat, että heihinkin tarttuisi edes osa menestyjien kultapölystä.

Edelläsanottu johtunee siitä, että kokoomuslaisesta politiikasta hyötyvät saavat asiansa hyvin ajetuiksi: nythän verotus, varsinkin pääomaverotus on ihan hävettävän alhaalla, ja hyvätuloisten valinnanvapaudesta on kyllä osattu huolehtia. Tämä on itseään vahvistava kehä: kun omat edut tulevat ajetuiksi, kannattaa äänestää. Ja päinvastoin, mikä on itseään vahvistava kehä sekin, noidansellainen: jos poliittinen porvaristo porskuttaa vasemmiston kustannuksella, tällöin vähäosaisia auttava toisenlainen politiikka, joka lähtee verovaroilla maksetuista julkisista ja universaaleista palveluista, ei ole ajankohtainen.

Toki Vasemmiston valuma olisi edes hitusen vähäisempi ilman sitä ikiaikaista keskinäistä riitelyä siitä, kuka on kaikkein eniten kosher ja kuka on revisionistisin, ja ilman sitä riitelyä esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja. Vaikka nämä SKP:t ja KTP:t ovatkin paperipuolueita, niin ei tällainen keskinäinen päättämätön kyräily vakuuta ainakaan äänestäjää. Kokoomuksessa ei tällaista keskustelua käydä, eikä sitä katsota tarpeelliseksi, Rydmanin Ville ja Pietikäisen Sirpa mahtuvat hyvin saman brändin alle.

Voin antaa kokemuksestani esimerkin siitä, miten syväluotaavaa Kokoomuksen aatteellinen keskustelu voi olla. Kun ilmoitin alkusyksystä 1992 jättäväni kaikki tehtävät Kokoomusnuorissa, minulle soitti eräs sen ajan vaikutusvaltaisimpia valtakunnallisen Kokoomusnuorten järjestön edustajia, udellen, oliko kyseessä kaipuu tehdä aatteellisempaa politiikkaa, tarjoten paikkaa aatetyöryhmässä. Muistaakseni tämän jälkeen kysyi hintaani kun ensimmäinen tarjous ei napannut. Sanoin etten ollut myytävänä. Ihan kuin sillä olisi väliä, olisiko isäni ajamatta BMW:ta tai Mersua, kuten pohdiskeli eräs kokoomusnuorikaverini kysellessään minua ex tempore -skimbausmatkalle Itävaltaan "voit varmaan lainata isäsi Mersua. Ai eikö ole. No Bemaria sitten" henkilölle, joka on ainakin kolmannen polven autoton.

Kokoomus, jos mikä, on eturyhmäpuolue, vaikka he kiistävätkin yhteiskuntaluokkien olemassaolon, ne kun ovat laadullisia suureita ja Kokoomus uskoo määrään, vain siihen, jonka voi laskea. Leipäjonoissa seisojista, laitossiivoojista, opiskelijoista, työttömistä yksinhuoltajista ja eläkeläisistä ei oikein saa ryhmää. Jos esimerkiksi Kajaanin homot ovat ryhmä, Helsingin heterot eivät ole.

Miksi sitten vähäosaisten satunnainen parlamentaarinen protestointi ei kanavoidu Vasemmistoliittoon vaan pikemminkin Tony Halmeen kaltaisiin omankädenoikeudenjulistajiin? En osaa antaa muuta vastausta kuin sen, että jos tarjolla ei ole vastauksia niin ainakin voimaannuttamista. Kuten Susan Fainstein sanoi, Vasemmisto on ehkä löytänyt objektin, tavoittelemisen arvoisen utopian, mutta subjekti, joka kokee tämän utopian tavoittelemisen arvoiseksi, on jäänyt hahmottelematta.