perjantai 3. joulukuuta 2021

Sittenkin musiikkia melun takana: kuinka Vaughan Williams kolahti

Yksi legendaarisimmista brittikapellimestareista, Sibeliuksen ja Deliuksen tulkkina tunnettu sir Thomas Beecham (Bart, CH ja niin edelleen, titteleillä oli hän kuorrutettu) muistetaan myös monista sutkauksistaan. Kuitenkaan häntä ei muisteta Ralph Vaughan Williamsin (1872-1958) tulkkina. Beecham on sanonut muun muassa jotenkin niin, että englantilaiset eivät piittaa musiikista vaan sen tuottamasta metelistä. 

Tämä on ollut paljolti käsitykseni englantilaisesta musiikista. Toinen, vielä Beechamiakin tunnetumpi englantilaisen sielun tulkki William Shakespeare on antanut yhdelle näytelmistään nimeksi "Much a do about nothing", paljon melua tyhjästä. Olen kutsunut englantilaista musiikkia tuolla Shakespearen luonnehdinnalla.

Britannian kai tunnetuimman sinfonikon, Vaughan Williamsin sinfoniat ilmestyivät hyllyyni hulluina vuosina 1998-99, kun ensimmäinen tuntemani musiikkiverkkokauppa ruotsalainen Boxman myi kaikkea yleensä aina hintaan kuusysi (siis markkoja, nykyvaluutassa tuo tekee alle 12 euroa). Niinpä kerran päätin, että on elämäni tilaisuus ottaa Vaughan Williamsin sinfoniat hyllyyni. Boxmanin varastoissa oli paljon Teldecin levyjä, ja Teldecin katalogista löytyi silloin uunituore, Andrew Davisin johtama kokonaislevytys BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa.

Olen säännönmukaisesti projektina kuunnellut vellovina, jotenkin muodottomina kokemani ja ilman dramatiikkaa olevat Vaughan Williamsin sinfoniat lävitse kerran vuodessa, yleensä syksyjen pimetessä joko ennen tai jälkeen Sostakovitsin sinfonioiden. Kuunneltuani siis Vaughan Williamsit läpi noin 25 kertaa (tähän pitää laskea mukaan Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani sir Adrian Boultin sykli ja ystävältäni lainaama, tai hänen minulle puolityrkyttämä Bernard Haitinkin sykli), sitten kolahti. 

Tarinan opetus on se, että vaikka ihmiselämä onkin niin lyhyt, että sitä ei kannata tuhlata huonoon musiikkiin, niin silloin kun musiikki ei selvästi ole suoranaisen vastenmielistä vaan vika on enemmän kuulijassa, sille kannattaa antaa useita mahdollisuuksia. Jos joku musiikki ei vielä puhuttele ensimmäisellä tai edes kolmannella yrittämällä, se kahdeskymmeneskuudes kerta voi olla ratkaiseva. Yhtäkkiseltä näyttävän kolauksen taustalla on tietenkin ollut korvien vähittäinen pehmentyminen, mutta itselläni kaksi levytystä antoi tälle kolaukselle olennaisen katalysaattorin: Vernon Handleyn johtama viides sinfonia ja sir Adrian Boultin johtama Merisinfonia. Molemmat levytykset ovat klassikon maineessa, aiheesta.

1. sinfonia "Merisinfonia". London Philharmonic Orchestra, joht. Adrian Boult. Tässä Boultin ensimmäisessä (1953) levytyksessä äänitys ei ole samaa tasoa kuin hänen myöhemmässä versiossaan, mutta innostus sitäkin käsinkosketeltavampi. Missään muussa levytyksessä alun vaskifanfaari ja sitä seuraava kuoron karjahdus "Behold the sea!" ei ole tätä valtavampi, ja itselleni koko levytyksen innoittuneisuuden mittari on juuri tämä alku, joka tekee tai tuhoaa levytyksen. Lisäksi diggailen suuresti sopraanosolisti Isobel Baillieta, jonka ääni on hämmentävä yhdistelmä lapsekkuutta ja vanhanajan kirkkokuorolaista. Hyvä on myös Andrew Davisin johtama BBC:n walesilainen sinfoniaorkesteri.

2. sinfonia "Lontoo". London Philharmonic Orchestra, joht. Vernon Handley. London Philharmonic soittaa hieman soinnikkaammin kuin Liverpoolin filharmonikot Handleyn toisessa, muuten oikein hyvässä levytyksessä. Oikein hyvä on myös Lontoon sinfoniaorkesteri, johtajanaan Andre Previn.

4. sinfonia. New Yorkin filharmonikot, joht. Dimitri Mitropoulos. Mitropouloksen aikaansaama raivo ja draivi ovat todella raaistavia ja kompromissittomia tässä raa'an väkivaltaisessa sinfoniassa. Erinomainen on myös Bournemouthin sinfoniaorkesterin ja Paavo Berglundin esitys. Neljäs sinfonia oli itselläni ensimmäinen Vaughan Williamsin sinfonia, joka ylipäätään herätti vastakaikua. Siinä on vähiten vellontaa pastoraalisissa maisemissa. Siinä on vähiten "tyhjää" ja "ilmaa". Se on kaikkein "tiukin" ja kaiken kaikkiaan vähiten vaughanwilliamsiaaninen.

5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley. Tämä on sitä maisemamaalailua kaikkein parhaimmillaan. Handleyn levytys on klassikko syntyessään, ja syystä. Handley onnistuu tästä VW:n kaikkein kauneimmasta sinfoniasta uuttamaan maksimiannoksen kauneutta; siltikin se on harvinaisen jäntevä, ja liverpoolilaiset soittavat upeasti. Liverpoolissa on muutakin musiikkielämää kuin Beatles.

Minun olikin välttämätöntä tilata itselleni heti ensitöikseni Boultin vanhempi 50-luvun paketti, josta puuttuu vain yhdeksäs sinfonia. Sen Boult levytti vasta säveltäjän kuoltua; muissa sessioissa Vaughan Williams oli itse paikalla ja siunasi projektin. Lisäksi hankin itselleni Vernon Handleyn paketin.