Yksi käsi vetää minua ehdokkaaksi, ja se on oma käteni. Ratkaisuun liittyy kuitenkin enemmän muttia kuin minulla on tällä hetkellä tarjota niihin vastauksia kenellekään, itsellenikään. Kuitenkin jotkut voivat miettiä sitä, mitä aion tehdä, odottaakin siirtojani, ja katson aiemman toimintani perusteella olevani selityksen velkaa.
Oma suhteeni puoluepolitiikkaan on tällä hetkellä kriisiytynyt siinä määrin että päätin mennä jäähylle. Tämän kehityksen, joka kyllä on ollut kehitteillä on jonkin aikaa, laukaisivat lopullisesti Helsingin yleiskaavan käsittely ja Porvoon synnytyslaitoksen kohtalo. Nämä yhteenlaskettuna menetin uskoni siihen, että osaisin, jaksaisin ja haluaisin perustella toreilla ja teltoilla mahdollisille äänestäjille mitenkään rakentavasti sellaisia ratkaisuja, joiden puolesta puoluetoverini toisaalla ovat painaneet nappia, ja paikka paikoin enemmänkin kuin vain painaneet. Eikä vika ole vain puoluetovereissani, vaan järjestelmässä, joka on kansalaisten aktiivisuuden hidaste ja este eikä sen kanava ja mahdollistaja.
Kuitenkin veri vetää alati mukaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että julkinen liputtaminen minkään puolueen puolesta tekee hallaa aktivismilleni esimerkiksi virkistysalueiden puolesta, ja puolueettomuus saa ehdokkaat kilpailemaan äänestäni. Puolueisiin sidottuna valintani on lukittu, enkä välttämättä saa valita parasta mahdollista, mihin minulla kuitenkin äänestäjänä on oikeus. Tätä kirjoitettaessa koen, että minulle paras paikka on olla ainakin vähän aikaa jäähyaitiossa, karanteenissa ennen mahdollisia seuraavia siirtojani. Sieltä käsin on hyvä tuumailla parhaita mahdollisia ehdokkaita niin talossa kuin puutarhassakin. Kyllä minä sieltä sitten joskus poiskin löydän, kun rauhoitusaikani on päättynyt. Tämän rauhoitusajan omistan kuntoilulle, musiikille ja ennen kaikkea perheelleni, johon on luvassa perheenlisäystä huhtikuussa, juuri vaalien aikoihin.
Ehdokkaaksi lähteminen ei tuntuisi rehelliseltä, koska en halua uhrata muutenkin vähäistä vapaa-aikaani toimintakyvyttömässä ja politiikantekoa esittävässä valtuustossa tässä elämäntilanteessani. Lautakunnissa toki tehdään mielekästä käytännön politiikkaa, samoin nykyisessä luottamustehtävässäni Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen hallituksessa pääsen vaikuttamaan sydämenasiaani. Minusta sitä paitsi tuntuu, että tänne Kevätkumpuun lähiöityneenä Länsirannan ympärillä vellova kaavoituskeskustelu ei kosketa elämääni juuri ollenkaan. Minulla ei ole annettavaa siihen, vaikka toki toivonkin Porvoon keskustan pysyvän elävänä. Citymarketkeskustelu tuntuu valmiiksi annetulta agendalta, ja minulla on muita agendoja, enhän edes pysähdy keskustaan matkalla Onnibussilla kustannuspaikalta kotiin. Jos tuo on vaalien tärkein asia Porvoossa, sitten minulla ei ole kunnallispolitiikassa tekoa.
Enkä minä olisi minä, jos niitä siirtoja ei olisi luvassa, olenhan ehdolla JHL:n edustajistovaaleissa Vasemmiston ja sitoutumattomien riveissä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uudenmaan virkistysalueyhdistys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uudenmaan virkistysalueyhdistys. Näytä kaikki tekstit
torstai 26. tammikuuta 2017
perjantai 29. elokuuta 2014
Retkellä Pirttisaaressa
Uudenmaan Virkistysalueyhdistys teki retken Porvoon Pirttisaareen. Pirttisaareen kestää Kauppatorilta yhteysveneellä 2 tuntia, ja Porvoosta sinne menee 2 vuoroa päivässä. Pirttisaari on Helsingille kuuluvasta Kaunissaaresta vähän itään, Emäsalon ja Sköldvikin suuntaan.
Aiempina vuosikymmeninä saaressa on toiminut kansakoulu ja kauppakin. Nyt asukkaita on noin 16. Saaren pinta-ala on noin 150 hehtaaria, josta 17 kuuluu Uudenmaan Virkistysalueyhdistykselle.
Pirttisaaren tanssilava, josta Elviksellä oli tullut niin kiirelähtö, että oli joutunut strippaamaan.
Isak Lillebergin muistomerkki.
Grillikatos.
Ympäristötaidetta.
Punertavat rantakalliot. Näille ei kannata liukkaalla kelillä lähteä kiipeilemään.
perjantai 9. toukokuuta 2014
Uusmaalaisia virkistysaluekuulumisia
Kopparnäsin rantakalliot Berglundin talon ikkunan muodostamissa "kehyksissä".
Mikä on Uudenmaan virkistysalueyhdistys? Se on poliittisesti ohjattu uusmaalaisten kuntien yhteistyöelin, jonka mission mukaan sen ”tarkoituksena on turvata ja kehittää uusmaalaisten virkistysmahdollisuuksia, säilyttää ja vaalia luontoa ja maiseman omaleimaisuutta sekä ottaa huomioon paikallisen väestön viihtyvyyden ja peruselinkeinojen harjoittamisen turvaaminen siten, että toiminta on sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa.”
Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksessä toiminnansuunnittelua rajaa Inkoossa, Kopparnäsin virkistysalueella sijaitseva yksityinen Berglundin talo, joka käytännössä tekee Kopparnäsin arvokkaista rantakallioista yksityispihan jatkeen.
Berglundin talon ostamismahdollisuus on väreillyt pinnan alla jo jonkin aikaa. Keskusteluissa on väläytelty vaihtoehtoja asunto-osakeyhtiön perustamista, majoitus- ja ravintolatoiminnan pyörittämistä talossa sekä mahdollisen vierasvenesataman perustamista, tai sitten merellisen luontokeskuksen, eräänlaisen meri-Haltian perustamista taloon.
Berglundin talon hankkimista puoltavat se, että siitä olisi mahdollista tehdä yhdistyksen ”lippulaiva”, mutta toisaalta tämä hankinta sitoisi yhdistyksen kädet aluehankinnoissa ja muissa investoinneissa. Avoin kysymys on myös, missä määrin talon hankinta maksaisi itsensä takaisin; ainakaan vierasvenesatamalle ei voi esittää tuottotavoitteita, eikä sellainen ole virkistysalueilla sopivaakaan, ne kun ovat yleisiä hyödykkeitä. Realistisin vaihtoehto saada sijoituksesta tuottoa mahdollisimman ripeällä aikataululla olisi kiinteistöyhtiön perustaminen; tämän lisäksi taloon voisi jättää tilaa yhdistyksen toimitiloille ja/tai mahdolliselle tilausravintolalle ja luontokeskukselle.
Vihreästä näkökulmasta esitetyt varaukset yhdistyksen strategiaan liittyvät luonnonhoitostrategioihin ja aluehankintoihin, jälkimmäiset liikenneyhteysnäkökulmasta. Me näemme sisäänrakennetun ristiriidan siinä, että strategiassa myönnetään, että pääkaupunkiseutu ja keskinen Uusimaa ovat virkistysalueissa aliedustettuina mutta kuitenkin strategiassa tavoitellaan aluehankintoja ensisijaisesti saaristosta ja itäiseltä Uusimaalta.
Vihreät haluavat myös painottaa joukkoliikenneyhteyksiä nyt hyväksyttyä strategiapaperia
enemmän; Outi Ugaksen aloite – joka sai tukea jopa Kokoomuksesta – kuitenkin hävisi äänestyksessä puheenjohtajan äänen ratkaistessa. Lisäksi vihreät haluaisivat varmistaa, että virkistysalueille ei asetettaisi tuottotavoitteita, jotka ohjaavat luonnonhoitoa, kun nyt hyväksytyssä strategiassa toivottiin, että alueiden hoitoon osallistuisivat yhdistyksen lisäksi myös kunnat. Vihreillä onkin tärkeä rooli varmistaa, että kuntien omat kehitystavoitteet eivät ole ristiriidassa maakunnallisten virkistysaluetavoitteiden kanssa.
Vallitsevassa taloudellisessa tilanteessa ja muuttuvassa kuntakentässä ei voi laskea kovin paljoa sen varaan, että kunnat osallistuisivat alueellaan sijaitsevien, yhdistyksen omistamien alueiden hoitoon, puhumattakaan siitä, että virkistysalueille on hankala laskea välittömiä tuottotavoitteita, jolloin niiden itseisarvoisuus pitää perustella toisin. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että yhdistyksen pelivara strategisena toimijana säilyy.
Kirjoitus on julkaistu Uudenmaan Vihreiden blogikutsusarjassa, josta alkuperäisjulkaisun pääsee lukemaan klikkaamalla otsikkoa.
lauantai 14. joulukuuta 2013
Kannattaako politiikassa olla mukana?
Koska henkilökohtaisista perhesyistä pidän ensi vuoden välivuotta aktiivisesta politiikan tekemisestä, ero- ja surutyönä olen huomannut yrittäväni löytää vikoja niin politiikasta kuin omasta puolueestani. Samaa menetelmää olen käyttänyt töissänikin: kun ne loppuvat kuitenkin, olen välttänyt kiinnittymästä niihin liiaksi. Ja näitä vikoja olenkin löytänyt, etenkin siinä suhteessa, missä määrin puoluepolitiikka on osoittautunut käyttökelpoiseksi välineeksi omassa lempiaiheessani eli kaupunkiluonnon virkistyskäytön merkityksen muille teroittamisessa.
Kun lähdin mukaan puoluepolitiikkaan, tein sen siksi, että katsoin puoluepolitiikan olevan ainoa kanava, jossa voin päätöksenteon kautta vaikuttaa minulle rakkaiden kaupunkimetsien puolesta. Sopivimpana puolueena pidin luonnollisesti Vihreitä, vaikka tosin tähän valintaan liittyykin paradoksi: Vihreät on niin urbaani puolue, että luonto ei todellakaan ole kaikille itsestäänselvästi arvoasteikon yläpäässä, tai on, mutta ehkä kukkaruukussa.
Politiikassa joudutaan tekemään jatkuvasti arvovalintoja, alkaen itselle sopivimman puolueen valinnasta. Täydellistä ei ole, mutta sopivin ehkä. Tällaisia arvovalintoja voivat olla esimerkiksi raha vrs. luonto, pitkän tähtäimen kestävän kehityksen, ennaltaehkäisyn, tasa-arvon tai kansanterveyden edistäminen vrs. lyhyen aikavälin pikavoittojen välillä valitseminen. Näistä arvovalinnoista seuraa puhtaasti välineellinen valinta: onko tehokkaampi kanava ajaa itselle tärkeitä arvoja puoluepolitiikka vai kansalaisjärjestö?
Toivon, että kovin moni luonnonpuolustaja ei luovuttaisi politiikassa siksi, että he kokevat, että (liian) moni valitsee mieluummin rahan tai että olisi vähemmistönä sen oman tärkeimmän asian itseisarvon ymmärtämisessä, vielä. Ymmärrän kuitenkin jokaista, joka valitsee oma-aloitteisesti kanavakseen luonnonsuojelujärjestöt, ilman, että urbaanit puoluetoverit sinne ajaisivat, heittäisivät, saattaisivat tai että vain kokisi vieraantuneisuudentunnetta.
Minä olen kaupunkilainen. Olen viettänyt lapsuuteni Vuorimiehenkadulla, Eiran, Punavuoren ja Ullanlinnan rajamailla. Löysin luonnon kuitenkin jo lapsena, mummon sienimetsän ja Keskuspuiston.
Kuitenkin puolueissa on puolensa. Jos niissä voikin turhautua siihen, että ne usein osoittautuvat kelvottomiksi asioiden ajamiseen, niissä oma maailmankuva avartuu. Oppii uutta toisten ihmisten arvostuksista, asioiden suhteellisuudesta ja ylipäätään oppii asioita. Paitsi että oppii, miten päätöksenteko toimii, yleissivistys karttuu. Ja puolueiden kautta pääsee vaikuttamaan itselle tärkeisiin asioihin takaoven kautta: esimerkiksi Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen hallituksessa en ole vain porvoolaisena, vaan myös vihreänä ja virkistysalueaktivistina ja -tutkijana.
Politiikassa on mukana erilaisia ihmisiä, joille erilaiset asiat ovat tärkeitä ja jotka elävät eri tavalla kuin itse. Politiikassa olen oppinut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin muuten. Siinä on pakko perehtyä itselle uusiin aiheisiin, ja käyttääkseni sarasvuolaista kielikuvaa, pakottautua välillä ulos omilta mukavuusalueilta. Ja vaikken ymmärtäisikään ihan kaikkea, hyväksyn melkein kaiken niin kauan kuin se ei ole minulta pois tai ristiriidassa tärkeimpien tavoitteideni kanssa.
Vaikka en henkiystäviä välttämättä politiikasta olekaan saanut siitä syystä etten ole niin tiiviisti ja pitkään toiminut missään puolue-elimessä (koska välillä, yleensä parin-kolmen vuoden välein on syytä vetää henkeä ja ikään kuin aloittaa uudestaan takamatkalta, eikä puoluepolitiikassa tunneta nolla-autoa, vaikkakin jo tehty pohjatyö auttaakin kirimään takamatkan nopsasti kiinni), niin arvokkaita tuttavuuksia joka tapauksessa, ja muualtakin kuin omasta puolueesta. Elämyksiä unohtamatta: kyllä Pekka Haaviston vaalikampanja on palkitsevimpia ja parhaita asioita, joita olen elämässäni tehnyt, ja vaikka olisin kyllä päässyt siihen mukaan ilman puoluettakin, niin puolueen ansiosta jouduin olemaan siinä niin tiiviisti mukana, tai sain.
Tunnen itseni myös niin hyvin, että olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että tulen tekemään paluun aktiivitehtäviin ennen kuin edes kukaan huomaa minun olleen poissa. Mihinkä seepra juovistaan pääsisi.
Kun lähdin mukaan puoluepolitiikkaan, tein sen siksi, että katsoin puoluepolitiikan olevan ainoa kanava, jossa voin päätöksenteon kautta vaikuttaa minulle rakkaiden kaupunkimetsien puolesta. Sopivimpana puolueena pidin luonnollisesti Vihreitä, vaikka tosin tähän valintaan liittyykin paradoksi: Vihreät on niin urbaani puolue, että luonto ei todellakaan ole kaikille itsestäänselvästi arvoasteikon yläpäässä, tai on, mutta ehkä kukkaruukussa.
Politiikassa joudutaan tekemään jatkuvasti arvovalintoja, alkaen itselle sopivimman puolueen valinnasta. Täydellistä ei ole, mutta sopivin ehkä. Tällaisia arvovalintoja voivat olla esimerkiksi raha vrs. luonto, pitkän tähtäimen kestävän kehityksen, ennaltaehkäisyn, tasa-arvon tai kansanterveyden edistäminen vrs. lyhyen aikavälin pikavoittojen välillä valitseminen. Näistä arvovalinnoista seuraa puhtaasti välineellinen valinta: onko tehokkaampi kanava ajaa itselle tärkeitä arvoja puoluepolitiikka vai kansalaisjärjestö?
Toivon, että kovin moni luonnonpuolustaja ei luovuttaisi politiikassa siksi, että he kokevat, että (liian) moni valitsee mieluummin rahan tai että olisi vähemmistönä sen oman tärkeimmän asian itseisarvon ymmärtämisessä, vielä. Ymmärrän kuitenkin jokaista, joka valitsee oma-aloitteisesti kanavakseen luonnonsuojelujärjestöt, ilman, että urbaanit puoluetoverit sinne ajaisivat, heittäisivät, saattaisivat tai että vain kokisi vieraantuneisuudentunnetta.
Minä olen kaupunkilainen. Olen viettänyt lapsuuteni Vuorimiehenkadulla, Eiran, Punavuoren ja Ullanlinnan rajamailla. Löysin luonnon kuitenkin jo lapsena, mummon sienimetsän ja Keskuspuiston.
Kuitenkin puolueissa on puolensa. Jos niissä voikin turhautua siihen, että ne usein osoittautuvat kelvottomiksi asioiden ajamiseen, niissä oma maailmankuva avartuu. Oppii uutta toisten ihmisten arvostuksista, asioiden suhteellisuudesta ja ylipäätään oppii asioita. Paitsi että oppii, miten päätöksenteko toimii, yleissivistys karttuu. Ja puolueiden kautta pääsee vaikuttamaan itselle tärkeisiin asioihin takaoven kautta: esimerkiksi Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen hallituksessa en ole vain porvoolaisena, vaan myös vihreänä ja virkistysalueaktivistina ja -tutkijana.
Politiikassa on mukana erilaisia ihmisiä, joille erilaiset asiat ovat tärkeitä ja jotka elävät eri tavalla kuin itse. Politiikassa olen oppinut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin muuten. Siinä on pakko perehtyä itselle uusiin aiheisiin, ja käyttääkseni sarasvuolaista kielikuvaa, pakottautua välillä ulos omilta mukavuusalueilta. Ja vaikken ymmärtäisikään ihan kaikkea, hyväksyn melkein kaiken niin kauan kuin se ei ole minulta pois tai ristiriidassa tärkeimpien tavoitteideni kanssa.
Vaikka en henkiystäviä välttämättä politiikasta olekaan saanut siitä syystä etten ole niin tiiviisti ja pitkään toiminut missään puolue-elimessä (koska välillä, yleensä parin-kolmen vuoden välein on syytä vetää henkeä ja ikään kuin aloittaa uudestaan takamatkalta, eikä puoluepolitiikassa tunneta nolla-autoa, vaikkakin jo tehty pohjatyö auttaakin kirimään takamatkan nopsasti kiinni), niin arvokkaita tuttavuuksia joka tapauksessa, ja muualtakin kuin omasta puolueesta. Elämyksiä unohtamatta: kyllä Pekka Haaviston vaalikampanja on palkitsevimpia ja parhaita asioita, joita olen elämässäni tehnyt, ja vaikka olisin kyllä päässyt siihen mukaan ilman puoluettakin, niin puolueen ansiosta jouduin olemaan siinä niin tiiviisti mukana, tai sain.
Tunnen itseni myös niin hyvin, että olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että tulen tekemään paluun aktiivitehtäviin ennen kuin edes kukaan huomaa minun olleen poissa. Mihinkä seepra juovistaan pääsisi.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Ovatko Vihreät Kokoomuksen fillaripartio?
Tällaiseen vaikutelmaan saattaa joskus päätyä, kun seuraa maakuntaan evakoituneena helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua. Asfalttia ne pyörätietkin ovat, puhumattakaan kaupunkibulevardeista. Tietenkin haluaisin Helsingistä mieluummin Manhattanin kuin Los Angelesin, mutta oikeastaan haluaisin Käpylää kaikkialle.
Vaikka - ainakin vielä toistaiseksi - Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan äänestykset hyvien asioiden tappioksi ovat säännönmukaisesti jo ajasta Anttilan päättyneet 4-5 Vihreiden ja vihreyden tappioksi, niin on jotenkin yllättävää havaita kokoomuslaiselta painavimpia puheenvuoroja kaupunkiviheralueiden puolesta, ja hämmentävää huomata joutuvansa muistuttelemaan helsinkiläisiä puoluetovereitaan viheralueiden arvokkuudesta lisääntyvässä määrin.
Demarit haukkuvat Vihreitä Kokoomuksen puisto-osastoksi. Tämä on sikäli kummallista, että tähän mennessä demarit ja Kokoomus ovat käsi kädessä tuhonneet Helsingin vihreyttä pala palalta. Tähän mennessä. Yksi Jarmo Nieminen ei vielä tee kesää, vaikka kuinka toivoisinkin yhden Troijan puuhevosen salakuljettavan riittävästi viherryttämisen siementä puolueeseensa.
Nyt kun otan perhesyistä ainakin vuoden tauon aktiivisesta puoluepolitiikasta, minulle tarjoutuu erinomainen mietintätauko. Millaisten asioiden puolesta haluan tehdä työtä? Mikä on minulle kaikkein arvokkainta?
Liityin aikanani Vihreisiin ikään kuin spin offina sille Helsingin keskuspuistoa suojelevalle kansalaisliikkeelle, jota olin perustamassa. Näin tuolloin ja näen edelleenkin puolueet välineinä asioiden ajamiselle, vaikka sieltä löytyisikin kuinka kivoja ihmisiä, ideaalitapauksessa kavereitakin.
Jos väline on rikki, silloin on kaksi mahdollisuutta: joko yrittää korjata sitä tai sitten vaihtaa sitä. Ennemminkin näkisin itseni luonnonsuojelujärjestössä tai ulkoilujärjestössä kuin Vihreiden sijaan toisessa poliittisessa puolueessa; esimerkkinä toimikoon Oslo Friluftsforening, joka oli vahvasti myötävaikuttamassa Osloa kiertävän Oslomarkan metsäalueen rauhoittamiseen erityislainsäädännölle.
Tällaisen lainsäädännön haluaisin myös Suomeenkin. Ja itse asiassa sellainen onkin: laki kansallisista kaupunkipuistoista. Näiden kansallisten kaupunkipuistojen verkostojen kasvattaminen, ja uusien virkistykseen sopivien alueiden hankkiminen rauhoitettavaksi yksinomaan virkistyskäyttöön on tärkein missioni aktiivikansalaisena. Uudenmaan Virkistysalueyhdistys, jonka hallituksessa toimin, voisi potentiaalisesti olla tulevaisuudessa Oslo Friluftsforeningin kaltainen yli puoluerajojen arvostettu, vaikutusvaltainen toimija.
Toki minua kiinnostaa uteliaana aktiivikansalaisena viheralueiden lisäksi moni muukin asia, kuten esimerkiksi kirjastojen kohtalo, pätkätyöläisten sosiaaliturva, yleinen mielipide-ilmasto, kevyen ja julkisen liikenteen edellytysten voimakas parantaminen, ja tämän takia olenkin kokenut tärkeänä vaikuttamisen puoluepolitiikan kautta. Vihreän puoluepolitiikan, jonka tiedän jakavan kanssani näiden edellämainittujen asioiden itseisarvoisen tärkeyden.
Mutta, mutta. Kyllä kirjat ja fillarit ovat kivoja asioita, mutta ilman metsää minä en ole minä. Enkä minä ole tärkeä, tai puolue, vaan luonto. Helsinkiä ei saa tiivistää hengiltä, enkä sano tätä huonosti peiteltynä aluepolitiikan peittely-yrityksenä. Kyllä täytyy olla politiikassa jotakin kivempaakin agendaa kuin unilukkaroiminen. Mieluummin liittoutuisin muiden puolueiden hyvisten kanssa luontoa puolustamaan kuin yrittäisin keksimällä löytää pienintä yhteistä erottajaa puoluetovereistani.
Olen maakuntiin muuttaneena - vaikkakin vain 50 km itään - muuttaneena ollut havaitsevinani, että metropoliraja on vallihauta, jossa on krokotiileja. Onko Helsingin oikeus kasvaa niin tärkeä että se ajaa kaiken edelle? Jos kerran osallisuudesta muuten ollaan niin huolissaan, niin miksei se ulotu koko maan pääkaupungin kaupunkisuunnitteluun vaikuttamiseen, sen kerrannaisvaikutukset kun ulottuvat pitkälle työssäkäyntialueelle ja sen ulkopuolelle? Ymmärrän oikein hyvin sipoolaisia, vaikka he ovatkin itse viime kädessä syypäitä kaappaukseen.
Jos ja kun kuitenkin tehnen paluun aktiiviseen puoluepolitiikkaan, aion vakavissani yrittää keksiä syitä uusmaalaisen identiteetin konstruoimiselle, oli sitten kuinka synteettinen hyvänsä ja vaikka vain antiteesinä helsinkiläisyydelle, vaikka ymmärsin Vihreiden kohtalonkysymykseksi maa- ja valtakunnallistumisen jo ensimmäisessä puoluekokouksessani, jossa lipesin helsinkiläisestä ryhmäsuosituksesta, äänestäen kolmen helsinkiläisen sijaan yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä varapuheenjohtajaksi. Rakastan Helsinkiä mutten välttämättä helsinkiläisyyttä.
Vaikka - ainakin vielä toistaiseksi - Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan äänestykset hyvien asioiden tappioksi ovat säännönmukaisesti jo ajasta Anttilan päättyneet 4-5 Vihreiden ja vihreyden tappioksi, niin on jotenkin yllättävää havaita kokoomuslaiselta painavimpia puheenvuoroja kaupunkiviheralueiden puolesta, ja hämmentävää huomata joutuvansa muistuttelemaan helsinkiläisiä puoluetovereitaan viheralueiden arvokkuudesta lisääntyvässä määrin.
Demarit haukkuvat Vihreitä Kokoomuksen puisto-osastoksi. Tämä on sikäli kummallista, että tähän mennessä demarit ja Kokoomus ovat käsi kädessä tuhonneet Helsingin vihreyttä pala palalta. Tähän mennessä. Yksi Jarmo Nieminen ei vielä tee kesää, vaikka kuinka toivoisinkin yhden Troijan puuhevosen salakuljettavan riittävästi viherryttämisen siementä puolueeseensa.
Nyt kun otan perhesyistä ainakin vuoden tauon aktiivisesta puoluepolitiikasta, minulle tarjoutuu erinomainen mietintätauko. Millaisten asioiden puolesta haluan tehdä työtä? Mikä on minulle kaikkein arvokkainta?
Liityin aikanani Vihreisiin ikään kuin spin offina sille Helsingin keskuspuistoa suojelevalle kansalaisliikkeelle, jota olin perustamassa. Näin tuolloin ja näen edelleenkin puolueet välineinä asioiden ajamiselle, vaikka sieltä löytyisikin kuinka kivoja ihmisiä, ideaalitapauksessa kavereitakin.
Jos väline on rikki, silloin on kaksi mahdollisuutta: joko yrittää korjata sitä tai sitten vaihtaa sitä. Ennemminkin näkisin itseni luonnonsuojelujärjestössä tai ulkoilujärjestössä kuin Vihreiden sijaan toisessa poliittisessa puolueessa; esimerkkinä toimikoon Oslo Friluftsforening, joka oli vahvasti myötävaikuttamassa Osloa kiertävän Oslomarkan metsäalueen rauhoittamiseen erityislainsäädännölle.
Tällaisen lainsäädännön haluaisin myös Suomeenkin. Ja itse asiassa sellainen onkin: laki kansallisista kaupunkipuistoista. Näiden kansallisten kaupunkipuistojen verkostojen kasvattaminen, ja uusien virkistykseen sopivien alueiden hankkiminen rauhoitettavaksi yksinomaan virkistyskäyttöön on tärkein missioni aktiivikansalaisena. Uudenmaan Virkistysalueyhdistys, jonka hallituksessa toimin, voisi potentiaalisesti olla tulevaisuudessa Oslo Friluftsforeningin kaltainen yli puoluerajojen arvostettu, vaikutusvaltainen toimija.
Toki minua kiinnostaa uteliaana aktiivikansalaisena viheralueiden lisäksi moni muukin asia, kuten esimerkiksi kirjastojen kohtalo, pätkätyöläisten sosiaaliturva, yleinen mielipide-ilmasto, kevyen ja julkisen liikenteen edellytysten voimakas parantaminen, ja tämän takia olenkin kokenut tärkeänä vaikuttamisen puoluepolitiikan kautta. Vihreän puoluepolitiikan, jonka tiedän jakavan kanssani näiden edellämainittujen asioiden itseisarvoisen tärkeyden.
Mutta, mutta. Kyllä kirjat ja fillarit ovat kivoja asioita, mutta ilman metsää minä en ole minä. Enkä minä ole tärkeä, tai puolue, vaan luonto. Helsinkiä ei saa tiivistää hengiltä, enkä sano tätä huonosti peiteltynä aluepolitiikan peittely-yrityksenä. Kyllä täytyy olla politiikassa jotakin kivempaakin agendaa kuin unilukkaroiminen. Mieluummin liittoutuisin muiden puolueiden hyvisten kanssa luontoa puolustamaan kuin yrittäisin keksimällä löytää pienintä yhteistä erottajaa puoluetovereistani.
Olen maakuntiin muuttaneena - vaikkakin vain 50 km itään - muuttaneena ollut havaitsevinani, että metropoliraja on vallihauta, jossa on krokotiileja. Onko Helsingin oikeus kasvaa niin tärkeä että se ajaa kaiken edelle? Jos kerran osallisuudesta muuten ollaan niin huolissaan, niin miksei se ulotu koko maan pääkaupungin kaupunkisuunnitteluun vaikuttamiseen, sen kerrannaisvaikutukset kun ulottuvat pitkälle työssäkäyntialueelle ja sen ulkopuolelle? Ymmärrän oikein hyvin sipoolaisia, vaikka he ovatkin itse viime kädessä syypäitä kaappaukseen.
Jos ja kun kuitenkin tehnen paluun aktiiviseen puoluepolitiikkaan, aion vakavissani yrittää keksiä syitä uusmaalaisen identiteetin konstruoimiselle, oli sitten kuinka synteettinen hyvänsä ja vaikka vain antiteesinä helsinkiläisyydelle, vaikka ymmärsin Vihreiden kohtalonkysymykseksi maa- ja valtakunnallistumisen jo ensimmäisessä puoluekokouksessani, jossa lipesin helsinkiläisestä ryhmäsuosituksesta, äänestäen kolmen helsinkiläisen sijaan yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä varapuheenjohtajaksi. Rakastan Helsinkiä mutten välttämättä helsinkiläisyyttä.
maanantai 11. marraskuuta 2013
Porvoonseudun Vihreiden valintoja vuodelle 2014
Jättäessäni kaksi vuotta johtamani yhdistyksen, Porvoonseudun Vihreiden, puheenjohtajuuden perhesyistä, olen helpottunut siitä, että yhdistys jää hyviin käsiin. Uudeksi puheenjohtajksi valittiin perjantain syyskokouksessa jo vuoden varapuheenjohtajana sisäänajettu Tuomas Green; muut hallituksen jäsenet ovat vuoden 2013 sihteeri Marianne Chanth, päättyvän vuoden taloudenhoitaja Tatu Chanth, aktiivinen pyöräilymies Jeremias Palomäki ja biologi Johanna Karhu. Varajäseniksi valittiin Iina Virkki ja pitkän linjan porvoolaisvaikuttaja, kaupunginhallituksen jäsen Jari Oksanen. Toiminnantarkastajana jatkaa Pasi Siltakorpi ja minut valittiin varatoiminnantarkastajaksi.
En aio jättää mitään varsinaista testamenttia uusille yhdistystoimijoille, sillä kyllä he ilman minua pärjäävät. Ja eivätkä he ilman minua saa kokonaan olla, sillä kuluvan vuoden aikana autan ainakin kansanedustajavierailuiden ja muiden mahdollisten tapahtumien järjestelyissä mahdollisuuksien mukaan. En aio jäädä luurangoksi kaappiin, mutta taustapiruna, tai pikemminkin peruna, tulen varmasti vaikuttamaan, aktiivisena mielipidekirjoittajana, jonka poliittisen toiminnan pääpaino tulee olemaan sosiaalisissa medioissa seuraavan vuoden ajan. Lisäksi jatkan Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen hallituksessa ja keskusvaalilautakunnassa.
En aio jättää mitään varsinaista testamenttia uusille yhdistystoimijoille, sillä kyllä he ilman minua pärjäävät. Ja eivätkä he ilman minua saa kokonaan olla, sillä kuluvan vuoden aikana autan ainakin kansanedustajavierailuiden ja muiden mahdollisten tapahtumien järjestelyissä mahdollisuuksien mukaan. En aio jäädä luurangoksi kaappiin, mutta taustapiruna, tai pikemminkin peruna, tulen varmasti vaikuttamaan, aktiivisena mielipidekirjoittajana, jonka poliittisen toiminnan pääpaino tulee olemaan sosiaalisissa medioissa seuraavan vuoden ajan. Lisäksi jatkan Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen hallituksessa ja keskusvaalilautakunnassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)