Kuka oikein on syrjäytynyt?

Juteltúani eilen taas muutaman kuukauden tauon jälkeen vanhan ystäväni kanssa, aloin miettimään, mitä se syrjäytyminen oikein on. Tarkastellaan asiaa kolmen esimerkkihenkilön valossa.

J: 35-vuotias, varmaan itseltäänkin huomaamatta aikuistunut yksin kaupunginasunnossa elävä pitkäaikaistyötön mieshenkilö, jolta on jäänyt kesken kaikki: armeija, siviilipalvelus, lukio. ammattikoulu, moni työharjoittelu ja -kokeilu. Hän harrastaa sulkapalloilua, biljardia, Japanin kieltä ja kulttuuria ja hänellä on vakiintunut ja tiivis ystäväpiiri jo alakouluajoistaan, eikä hän juo oikeastaan ollenkaan alkoholia eikä tupakoi.

A: 45-vuotias yliopistokoulutettu yksinasuva mies, joka joutui vaikeaan onnettomuuteen viitisentoista vuotta sitten, minkä johdosta hänen opiskelunsa jäivät pitkäksi aikaa hyllylle ja työhistoria pyyhkiytyi pois, samoin osa muustakin historiasta. Hän on kuntouttanut itsensä juoksu-urheilulla, harrastaa moottoripyöräilyä, sienestystä, kalastusta sekä juoksemista ja hiihtoa ystäviensä kanssa.

M: 46-vuotias yliopistokoulutettu perheellinen mies, jolla on toistaiseksi voimassaoleva työsuhde. Se ei kuitenkaan vastaa hänen osaamistaan, kiinnostuksenkohteitaan, taipumuksiaan. Hän on ollut viime kuukaudet alityöllistetty, käytännössä vailla tekemistä, säilytettävänä kuukausipalkkaisessa suojatyössä, jossa hänet on eristetty varsinaisesta työyhteisöstään. Usein hänellä kuluu kokonaisia viikkoja ilman että hän tulee vaihtaneeksi sanaakaan muiden kuin perheenjäsentensä kanssa. Mielekkään tekemisen ja sosiaalisten verkostojen vajettaan hän aikaisemmin paikkasi toimimalla aktiivisesti poliittisessa puolueessa, mutta ei enää.

Syrjäytyneisyyden ymmärtämiseksi pitää ensin määritellä sen vastakohta, osallisuus ja määritellä se, mikä on norminmukaista osallisuutta: mihin ihmisen pitää olla kiinnittynyt. Yleensä viranomais- ja tutkijanäkökulmat painottavat palkkatyötä, opiskelua ja sosiaalisia verkostoja; sen lisäksi on esimerkiksi tiedollista osallisuutta ja päätöksenteko-osallisuutta.

Nostin tarkoituksella näistä esimerkkihenkilöistä tiettyjä korostuksia esiin ja jätin toisia hieman varjoon problematisoidakseni vallitsevia osallisuuden ja syrjäytyneisyyden tulkintoja. Selvää ainakin on, että problematiikka ei tyystin palaudu palkkatyöosallisuuteen eikä sosiaalisten verkostojen olemassaoloon, vaan palkkatyö käy vain jos se osaltaan kiinnittää henkilön mielekkääksi osaksi yhteiskuntaa, jossa hän saa taidoillaan hyödyntää yhteiskuntaa. Sosiaaliset verkostotkaan eivät pelasta, sillä niitä on monenlaisia, kuten tietää jokainen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin lukenut.

Niin että kuka oikein on syrjäytynyt?

Sivarit eivät ole rintamakarkureita

Puolustusministeri Jussi Niinistö (PS.) ei näyttäisi tunnustavan siviilipalvelusta osana puolustusjärjestelmää, jos on uskominen hänen eilisellä maanpuolustuskurssilla suustaan päästämiä päästöjä. Tämän käsityksensä kanssa Niinistö on yksityisajattelija, vastoin yleisesti hyväksyttyä puolustuspoliittista käytäntöämme, jossa siviilipalvelus on tärkeä osa paitsi siviilikriisinhallintaa, myös sodanaikaisten kodinturvajoukkojen selkäranka. Lisäksi siviilipalvelusmiehiä voidaan kutsua myös rintamalle aseettomiin tehtäviin, joitakin aseellisiinkin.

Valistan nyt puolustusministeriä kertomalla hänelle, että Suomessa on ollut mahdollista suorittaa siviilipalvelus aseellisena. Näin tein minä ja noin sata muuta nuorta miestä vuonna 1992. Tuolloin oli hetken aikaa voimassa sellainen siviilipalveluslaki. Tässä laissa aseellisen koulutuksen mitta oli 8 kuukautta, kutsua kertausharjoituksiin ei tule, mutta rintamakarkureita me emme ole, sillä joutuisimme mekin sotaan.

Puolustusministeri myös leimaa osan kansalaisista maanpettureiksi. Onko tämä ministerille sopivaa, arvokasta kielenkäyttöä ja kansalaisten tasaveroista kohtelua? Onneksi minun ei enää tarvitse hakeutua reservikarkuriksi - kuten Vihreiden kansanedustaja Touko Aalto totesi reaktionaan tähän vastenmieliseen leimaamiseen - sillä minut on jo vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta. Ministeri Niinistölle tiedoksi: se ei estä minun joutumistani maata puolustamaan tosipaikan tullen. Tulenjohtomiehenä minun sotani kestäisi ehkä minuutin. Olisin luultavasti yksi ensimmäisiä ihmisuhreja, joten ei tarvitse olla huolissaan: en minä ja kaltaiseni pääsisi sotaa karkuun, päinvastoin: meidät uhrattaisiin ensimmäisenä.

Tätä miestä, joka ei tiedä, mitä on siviilikriisinhallinta ja mikä on siviilipalvelusmiesten merkitys siinä, pidetään yhtenä perussuomalaisten terävimmistä kynistä. Ei heillä hyvin kyllä mene. Ministeri Niinistön ulostulo ei ainakaan ole omiaan lisäämään siviilipalvelusmiesten puolustustahtoa.

Hesarin jutun puolustusministerin yksityisajattelusta (?) voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kaksi vasemmanpuoleista nuorta miestä - tykkimies Salonen ja alikersantti Soininen - ovat kunnollisia, puolustuskykymme selkäranka. Oikeanpuoleinen veltto vätys on siviilin tykkimies Perukangas.

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Miten lama vaikutti omaan elämääni?

Suomalainen yhteiskunta ei ole toipunut edes 90-luvun alun lamasta, saati oppinut siitä mitään. Sen huomaa siitä innosta, jolla nytkin puretaan ennaltaehkäiseviä palveluita ja karsitaan tukirakenteita. Julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion purkamisen lama aloitti, eikä se purkaminen ole vielä loppunut. 

Lama pudotti monet yhteiskunnan ulkopuolelle pysyvästi, ja niin tulee käymään nytkin. Edelleenkään laman laskua ei olla maksettu, saati selvitetty, kuinka suuri se lasku oli. Suuri kokonaistutkimus 90-luvun alun tapahtumista edelleenkin puuttuu. 

Itse onnistuin sukeltamaan yliopistolle pakoon lamaa, tai oikeastaan armeijan kautta yliopistolle. Sosiologia tarjosi minulle tuolloin poliittisen turvapaikan Iiro Viinaselta. Sen verran lama oli muuttanut, että kun ennen armeijaa (v. -90) saatoin valita työpaikoistani - sain samana päivänä kaksi työpaikkaa, ja minulla riitti niin paljon luottoa työllistymiseeni, että uskalsin kieltäytyä ensimmäisestä - niin armeijasta päästyäni (-92) en päässyt enää edes Mäkkiin.  Lamasta kuulin Mäkiluodon sotilaskodin radiosta, ja kokoomusnuorikuplassa edellisen vuoden viettäneenä olin ällikällä lyöty. 

Kuluttamiseen tai elämäntapoihin lama ei vaikuttanut olennaisesti: lamaa edeltäneet sanotut juppivuodet olivat minulle kuulopuhetta: muistan lehtiin marssitettuina friikkeinä salkkuineen, poplareineen ja tiiliskivipuhelimineen Sam Inkisen ja Jukka Keiteleen ajan ikoneina. Minä omaksuin näistä salkut ja poplarit, tästä ajan hengestä.

Äitini elämää - ja sivutuotteena minunkin - lama muutti ainakin sen verran, että hän oli syyskesästä tutustunut ja erehtynyt rakastumaan norjalaiseen ratikkakuskiin, joka jäi pian työttömäksi juuri "sopivasti" laman alkaessa, eikä enää hän saati kukaan muukaan osannut enää keksiä hänelle mitään sellaista sijoituspaikkaa, jossa hän ei olisi päässyt aiheuttamaan tuhoja. Toimettomuus sai hänet kävelemään pitkin seiniä. Hänestä tuli wannabe-levylaulaja, maailman ehkä huonoin karaokeisäntä ja humpuukimaakari, köyhän miehen Auervaara, joka pumppasi äitini luottotiedot tyhjäksi kun oma kredibiliteetti ei enää riittänyt leikkimään maailmanvaltaajaa. Äitini vapautui näistä veloistaan vasta hieman ennen kuolemaansa. 

Sohvia ja autoja ei voi viedä mukaansa hautaan, mutta sinne hautaan ei tarvitsisi mennä niin pian, jos hyvinvointivaltio ei tipauttelisi niin monia ihmisiä. Tämä olisi Sipilän hyvä muistaa. 

Jo joutui armas aika, Suvivirren vastustaminen suloinen

Suvivirsikeskustelu on kevään merkki siinä missä koirankakkakeskustelukin. Itse asiassa vielä varmempi: se ei riipu säästä. Nyt kun hädin tuskin vähälumisestakaan talvesta on hädin tuskin selvitty, kakkaa ei paljastu, koska se ei ole alun alkaenkaan piilotellut minkään alla. Suvivirsikeskustelu sen sijaan ei riipu säistä.

Minulla esiintyi (käytän lääkärien suosimaa verbiä, koska taudinkuva on helposti diagnosoitavissa)  parikymppisenä (epä)pyhää vihaa ties millaisia kaikenkarvaisia käytäntöjä vastaan, joissa koin uskontoa pakkotuputettavan, kun mentiin normiluterilaisuuden oletusarvojen mukaan. Esimerkiksi käyköön se kun armeijassa jouduin vannomaan kirkkoon kuulumattomanakin juhlallisen vakuutuksen, joka päättyi "ja Jumala minua siinä auttakoon".

Erosin kirkosta välttääkseni kirkollisveron, ja tämän kuorrutin maailmankatsomukselliseksi välttämättömyydeksi jo siitä alkaen kun kirkosta 19-vuotiaana erotessani kirkkoherranvirastossa täyttämässäni lomakkeessa vaadittiin perusteluja kirkosta eroamiselle. Olin järkyttynyt: miksi sitä nyt pitää erikseen perustella jotain sellaista jota en erikseen edes ole voinut valita? Vähän kuin minun olisi pitänyt perustella, miksi olin valinnut äidikseni sellaisen henkilön, puhumattakaan siitä henkilöstä, joka sattui siittämään minut. Joka on isäni.

Nyt olen kasvanut tällaisten pyhien vihojen yli. Vihaa ei yleensäkään kannata tuntea, siinä vain myrkyttää oman mielensä, mutta paljon mieluummin kokisin sitä vihaa sellaisia epäoikeudenmukaisia rakenteita kohtaan, jotka pystyttävät jo kadonneeksi luultua mahdollisuuksien epätasa-arvoa uudestaan esimerkiksi sosioekonomisten koulutus- ja hyvinvointierojen muodossa, ja tämä vain siksi, että kokoomuslaisuus on läpäissyt yhteiskuntamme 90-luvun alkupuoliskon lamasta saakka, siis kaiken alistaminen taloudelle.

Samaten olen paljon enemmän harmissani siitä, että jo kadonneeksi luulemani rasismi on palannut sisään ensin takaovesta ja sitten se on salonkikelpoistunut, mutta vielä enemmän olen harmissani siitä, että tämä rasismi peitellään joksikin muuksi. Kaikkein eniten minua kuitenkin harmittaa se, että jotkut eivät erota sitä, mikä on yhteiskunnallinen epäkohta, luullen omaa harmistuneisuuttaan yhteiskunnalliseksi vääryydeksi.