Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

Pettyneen puheenjohtajaehdokkaan punasiirtymä?

Kolmannen kauden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ilmoitti jättäytyvänsä pois Vihreiden puheenjohtajaskabasta. Muita kuin hänen ilmoittamiaan syitä en voi edes arvailla; Outin itsensä mukaan ei ollut mielekästä ilmoittautua kisaan, josta ei tulisi kisaa, koska hänen mielestään väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö on niin selkeästi ilmoittanut tukensa Emma Karille.

Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.

En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.

Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.

Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.

Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.

Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?

Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.

Jos ei haluaisi mitenkään äänestää Vihreitä...

... siinä tapauksessa annan äänestyssuosituksia tänään alkaneihin ennakkovaaleihin.

Jos asuu Hämeessä, yksi hyvä ehdokas ja tulevaisuuden päättäjä on Sanna Marin, SDP.

Pohjanmaalla Demareita äänestävän kannattaa antaa äänensä Joanna Juurakolle.

Varsinais-Suomessa vasemmalle päin kallistuva voi antaa äänensä Li Anderssonille.

Pirkanmaalla kansanedustaja Anna Kontula ei kumartele ketään. Hän on epämiellyttävien totuuksien ja pienen ihmisen puolella, ja on fiksu. Tykkään.

Helsingissä ääni kannattaa antaa Jarmo Niemiselle, jos haluaa äänestää Kokoomusta. Todellinen luontovihreä, tai Sari Sarkomaata, jos haluaa sosiaalista omatuntoa. Demareiden kannattajille löytyy useampikin hyvä vaihtoehto, esimerkiksi Erkki Tuomioja, Nasima Razmyar ja Pentti Arajärvi. Jos intohimona on kaupunkisuunnittelu, tällöin parempaa ehdokasta ei voine löytää kuin Kaarin Taipale, ainakaan jos haluaa päätöksenteon perustuvan tutkittuun tietoon. Keskustan edelleenkin suhteellisen harvalukuiset äänestäjät voisivat äänestää sivistynyttä Laura Kolbea, ja Vasemmistoliiton kannattajille esimerkiksi Dan Koivulaakso on hyvä valinta, ja Paavo Arhinmäki on aina varma valinta.

Omassa vaalipiirissäni Vasemmistoliiton kannattaja voi äänestää Joonas Dachingeria tai Jussi Saramoa. Perussuomalaisia äänestävän paras mahdollinen valinta on Arja Juvonen. Demariehdokkaista tiedän parhaiten porvoolaiset Mirja Suhosen ja Marianne Korven. He ovat hyviksiä.

Listaus ei tietenkään ole mitenkään kattava, vaan vedin hatustani niitä nimiä, joita muistan. En tietenkään tunne kattavasti muiden puolueiden ja muiden vaalipiirien ehdokkaita, joten siksikin listani on vino ja muistinvarainen.

Suosittelen kuitenkin ensisijaisesti Vihreiden äänestämistä. Uudellamaalla hyviä numeroita ovat etenkin 111 (Jocke Lybeck), 100 (Johanna Karimäki) ja 92 (Tatu Chanth). Helsingissä valinta kallistuu Outi Alanko-Kahiluotoon (69), Johanna Sumuvuoreen (84) tai Maria Ohisaloon (77), ja jos haluaa äänestää miestä, Pekka Haavistoa (70) parempaa ei olekaan.

Kahden ehdokkaan loukussa

Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.

Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.

Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.

Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.

Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.

Köyhät pitää unohtaa, ainakin vaalien alla

Jos linkkaan Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmään poliitikkojen kirjoituksia, nämä dumataan vaalimainoksina, vaikka aiheena olisikin köyhyys.

Olisiko köyhät sitten syytä jättää piehtaroimaan omaan karsinaansa? Paikkaan, jonne yksikään sellainen henkilö, joka säätää esimerkiksi sosiaaliturvaa ja verotusta koskevaa lainsäädäntöä, ei näe?

Sellaiset henkilöt ovat poliitikkoja. Pitäisikö poliitikkojen unohtaa köyhät, etenkin vaalien alla, niin että heihin osin syystäkin katkeroituneet kansalaiset saisivat lisää vettä myllyynsä, aihetta syyttää kuinka heitä ei kuulla, ja kuinka päättäjät ovat vieraantuneita köyhän asiasta, hädin tuskin muistavat köyhien olemassaolon?

Miten kuultaisiin tai miten muistaisivat, jos köyhät hautaavat itsensä poteroihin ja kieltäytyvät kontakteista juuri nimenomaan niiden kanssa, joiden heitä pitäisi kuulla?

Stadin parhaat bileet 28.2.

Ilmoituksen fontti on sen verran pienellä ja sen mainostama asia sen verran tärkeä, että toistettakoon se vielä tässä: maailman parhaan Outi Alanko-Kahiluodon vaalibileet Koko-teatterissa (Hämeentie 3) lauantaina 28.2. alkaen kello 18. Luvassa on erinomaista seuraa ja lukuisia esiintyjiä!

Kaupunki ja sen viheralueet kuuluvat kaikille

Laakson lehtonatapaikka.

Jos pienet naapuruspuistot ovat oman alueensa lähivirkistysalueita, kaupunkimetsät ovat kaikkien lähivirkistysalueita. Ne ovat tärkeitä niin ekologisesti kuin ekonomisestikin.

Helsingin kaupunkimetsillä on varsin hyvin dokumentoituja luontoarvoja, jotka ovat usein itse asiassa suurempia kuin usein varsin tehokkaasti talousmetsän periaatteilla hoidetuissa maakuntametsissä, joiden lajisto on metsänhoidosta kärsineenä usein varsin
yksipuolista. Tuoreen kartoituksen mukaan Helsingin metsissä elää arvokas kääpälajisto, ja eteläisessä Keskuspuistossa elää toinen Suomen kahdesta alkuperäisestä
lehtonataesiintymästä.

Niin eläin- kuin kasvilajien elinvoimaisuuden kannalta on tärkeää, että ne pääsevät levittäytymään, minkä edellytyksenä on viheryhteyden katkeamattomuus. Aivan liian kapeakaan metsävyöhyke ei saisi olla, sillä silloin luonnonrauha vaarantuu. Näin on
käymässä monin paikoin esimerkiksi Helsingin Keskuspuistossa, jota yleiskaavaluonnos uhkaa kaventaa.

Perjantain (13.2.) Hesarissa neljä luonnonsuojelujärjestöä olikin kiinnittänyt asiaan huomiota; Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Jarmo Niemisen mukaan kaavaluonnoksessa luontoarvot on jätetty heitteille, sillä suunnitelma jättäisi rakentamisen alle kolmanneksen Helsingin kaupunkimetsistä. Heitteille jäävät hänen mukaansa myös virkistysarvot. Helsingissäkin pitäisi Jyväskylän tapaan liittää luonnonarvot osoittavat liitekartat viralliseen yleiskaavakarttaan, jotta nekin saisivat lainvoiman, ehdottaa Nieminen.

Kaupunkimetsät ovat paitsi luonnon omia melumuureja, ne ovat myös hiilinieluja, jotka suodattavat liikenteen saasteet ja puhdistavat ilman sekä palauttavat sade- ja hulevedet takaisin vesitalouteen. Tätä eivät tee talorivit asfalttipihoineen ja keinotekoisine
istutuksineen. Toki puistoksi rakennettu viheraluekin tekee tämän, mutta sen luonto- ja virkistysarvot taas ovat metsää kehnommat.

Maununnevan metsä, joka jäisi vallihautoineen viimeistäänkin Yleiskaavan rakentamisen alle, jos se ei jo jäisi jäähallin parkkipaikan alle niin että luonnon melumuuri ja hiilinielu korvautuu saastesyöpöllä ja liikennettä keräävällä laitoksella.

Kaupunkimetsät antavat pohjan koko elämän mittaiselle luontosuhteelle, ja tarjoavat terveellistä täydennystä ruokavalioon sienineen ja marjoineen. Kaupungin tulee tukea koulumetsähanketta, jonka ideana on se, että jokaisen koulun ja päiväkodin välittömässä läheisyydessä tulisi olla luonnontilainen metsä. Tämä parantaa lasten immuniteettia ja kehittää heidän luontosuhdettaan.

Luonnonarvot ja virkistyskäyttöarvot eivät missään nimessä ole toisilleen vastakkaisia: useiden tutkimusten mukaan päivittäiseen virkistykseen soveltuu parhaiten lähellä luonnontilaa oleva lähimetsä. Tämä pitäisi ymmärtää yleiskaavasuunnittelussakin, sillä Helsingin väkimäärän kasvaessa, myös virkistyskäytön tarve kasvaa, ja kaupunkimetsäkokonaisuuksien reunustaminen talorivillä työntää lähimetsän
kauemmas, mikä on varsinkin heikommin liikkuville ihmisryhmille kohtalokasta. Kaupunkimetsät tarjoavat matalan kynnyksen arkiliikuntapaikan, jossa mieli virkistyy ja keuhkot puhdistuvat.

Vaikka Helsingin kaupunkimetsien hoitoon on hyväksytty hallitun hoitamattomuuden periaate, maastossa tämä periaate ei aina toteudu, eivätkä ulkoilijatkaan arvosta puistomaiseksi karsittuja metsiä. Jos kaupunkimetsien hoitoa ohjaa virkistyskäytön, ei talousmetsänhoidon periaate, jossa metsistä pyritään ulosmittaamaan suurin mahdollinen välitön taloudellinen hyöty, miksi tämä periaate ei sitten ohjaa kaavoitusta?

En voisi olla enempää samaa mieltä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kanssa, joka totesi tuoreessa kirjoituksessaan: "Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille, ja jos ne kaavoitetaan, niistä tulee harvojen etuoikeutettujen yksityispihoja, tai mikä vielä pahempaa, asfalttipäällysteisiä parkkipaikkoja. Kaupungeissa ei muutenkaan ole liiemmälti maksuttomia oleskelupaikkoja, joten kaupunkimetsissä onkin kysymys myös demokratiasta: kenelle kaupunki kuuluu?"

Tämä on oikea ja aivan olennainen kysymys. Kaupunki ja sen viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä. Kaupunki kuuluu kaikille, ja sen virkistysalueet ovat käytännössä ainoita paikkoja, joissa tämä ei jää pelkäksi tyhjäksi ohjelmanjulistukseksi.

Outin kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Tasa-arvo luo turvallisuutta

Vinon (Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden) väistyvä puheenjohtaja, köyhyystutkija Maria Ohisalo kytki tuoreessa Nyt-liitteen haastattelussaan hyvinvointivaltion ja luottamuksen toisiinsa. Hän on erittäin oikeassa.

Mahdollisuuksien tasa-arvon ajatukseen perustuva, lähtökohtien eroja tasaava universalistinen hyvinvointivaltio on nimittäin sisäisen turvallisuuden tärkein takaaja. Täällä ei tarvitse lähteä varastelemaan, koska yhteiskunta on katsonut tärkeäksi taata perustarpeet. Hyvinvointivaltion puolustaminen onkin tärkeää, ei tarvitse kuin katsoa kahta (entistä) supervaltaa. Segregaatiota, siis sosiaalista eriytymistä, kannattaa porvarinkin vastustaa, sillä pelkääminen käy kalliiksi kukkarolle ja psyykelle.

Gated communities -ideaan perustuvat yhdysvaltalaisten kaupunkien hyväosaisten asuinalueita ja Terijoen jättilaisvilloja en Suomeen halua vartijoineen ja vallihautoineen. Nehän suorastaan kutsuvat yrittämään jotakin niin epätoivoista kuin murtautumista. Valitettavasti saman tulotason mukaisen segregaatiokehityksen aihioita on nähtävillä pääkaupunkiseudullakin; ei tarvitse mennä Westendiä tai Landbota kauemmas.

Suomessa segregaatiota aiheuttavat tekijät onneksi ovat vielä varsin eristyneitä, eivätkä kasaudu (vielä) läheskään Ameriikan malliin. Tämä tarkoittaa sitä, että täällä esimerkiksi etnis-uskonnollinen tausta ei tilastollisesti korreloi sosiaalisen aseman kanssa yksi yhteen. Taustatekijät eivät siis ennusta sitä, miten hyvin ihminen elämässään pärjää. Hyvinvointivaltion puolustaminen onkin tämän vuoksi tärkeää, ja tämä onnistuu parhaiten äänestämällä eduskuntaan sellaisia kuin Maria tai Outi Alanko-Kahiluoto.

Tasa-arvo luo turvallisuutta, koska se luo luottamusta kanssaihmisiin. Kanssaihmisten ei tarvitse pitää sinua vihollisenaan tai edes pelätä, että se, mitä sinulla on, olisi heiltä pois. Yhteiskunta, joka perustuu luottamukseen, on legitiimi, koska legitimiteetti perustuu juuri tähän edellämainittuun luottamukseen, joka perustuu hyvinvointivaltion takaamaan tasa-arvoon.

Marian haastattelun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Vaaliliitot - käytännön taktikointia vai linjapolitikointia?

Vihreät lähtivät Satakunnassa vaaliliittoon Kokoomuksen kanssa sillä ajatuksella, että yksin jäädessämme yhdenkin edustajapaikan saaminen vaatisi kaiketi suunnilleen kannatuksen triplaamista maakunnassa. Vaaliliitto perustuu siihen toivomukseen, että äänestäjät ymmärtäisivät keskittää äänet kärkiehdokkaalle (varapuheenjohtaja Anne Bland), joka nousisi yhteislistalla kahden kärkeen, minkä pitäisi riittää.

Viime vaaleissa parhaan vihreän ehdokkaan edellä taisi olla neljä tai viisi kokoomuslaista Satakunnassa, joten kovaa työtä tämä vaatii, ja samaten se vaatii päätöstä maakunnan vaalityön keskittämistä Blandille, sillä Suomessa ei ole käytössä listavaaleja. Ja koska äänestäjiä ei voi käskeä, ainut tapa on keskittää piirin tuki. Vaaliliitto saa Vihreät näyttämään Satakunnan Kokoomuksen vihersiiveltä.

Tämä manööveri on pyllistys punavihreille äänestäjille, ja vihreä eduskuntaryhmä on vasemmalle kallellaan, ainakin jos sitä vertaa suurimman kaupungin Helsingin vihreään ryhmään, jossa on kaksi vasemmistovihreää: Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori.

Vihreille kannatuksen valtakunnallisuus on kohtalonkysymys, ja jokainen otettavissa oleva paikka maakunnista pitäisi toki ottaa. Helsingissähän ja Uusimaalla me olemme jo valmiiksi iso tekijä, ja jos puolue kasvaa vain jo valmiiksi vahvassa Helsingissä, on vaarana, että punavihreiden kannattajiemme silmissä profiloidumme nykyistä(kin) sinivihreämmiksi.

Yhtä lailla meille on kohtalonkysymys se, mielletäänkö meidät punavihreiksi vai sinipunaisiksi. Jos Satakunnan vaaliliiton takia menettäisimme yhden lisäpaikan Helsingissä (tai jossakin muualla), uhkapeli ei ole kannattanut. Jos taas tämä manööveri asemoi meitä (liberaaliksi) porvaripuolueeksi ja tämä vakuuttaa sinivihreitä Kokoomuksen ja Vihreiden välillä arpovia ja tuo meille mahdollisesti sekä satakuntalaisen kansanedustajan ja lisäksi mahdollisesti Helsinkiin yhden lisäpaikan, pelaaminen on kannattanut, etenkin jos lisäpaikan saa Nanna Sumuvuori.

Vaaliliitot eivät ole siis pelkkää vaalitaktiikkaa. Ne linjaavat myös puolueen suuntaa.

Palmian yhtiöittäminen todisti, että edelläkävijyys sijaitsee oikealla

Palmian yhtiöittäminen meni, kuten odotettua, oikea-/vasen -jakolinjan mukaan. Vaa'ankieliasemassa olivat puolueet, joita ei osata sijoittaa tälle akselille, eli Vihreät, Perussuomalaiset, RKP ja Keskusta. No, Keskusta on Helsingissä marginaalinen voima, RKP on, kuten tiedetään, oikeistopuolue, ja perussuomalaiset äänestää aina silloin kun se ei tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla, kuten oikeistopuolue.

Silläkin uhalla tässä havainnoin, että helsinkiläiset toverit eivät välttämättä tykkää kun tällainen sudeettivihreä tulee mestaroimaan toisen tontille, mutta havainnointi lienee sallittua?

Kysymys on ideologisesti siitä, mitä olen aavistellut jo pitkään: kun valtakunnallisesti Vihreät on enemmän vasemmalle kallellaan - tämä näkyy myös eduskuntaryhmässä - niin Helsingissä kallistus on oikeammalle. Meitähän on haukuttu Kokoomuksen puisto-osastoksi; muuten hyvä, paitsi, ettei Kokoomuksella ole puisto-osastoa. Yksi Jarmo Nieminen ei kesää tee, valitettavasti.

Ei tästä kuitenkaan tarvitse tehdä mitään muita johtopäätöksiä kuin edellämainittu. Meitä maakuntien vihreitä tarvitaan, jottei puolue kaatuisi Kokoomuksen syliin, vaikka emme voikaan vaikuttaa helsinkiläiseen politiikkaan, mistä meitä tasaisin väliajoin muistutetaan. Onneksi sentään eroja Kokoomukseen löytyy, mm. energiapolitiikka ja sosiaalipolitiikka eivät mahdu samalle sivulle Kokoomuksen kanssa. Kaupunginvaltuustossa vain harvoin päätetään energiapolitiikasta, paitsi silloin kun pitää ottaa kantaa kaupungin mahdollisista osallisuuksista voimalayhtiöihin.

On Helsingissäkin joitakin vasemmistovihreitä. Heitä ovat esimerkiksi kaksi kannattamaani suosikkipoliitikkoa Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori. Molemmat vastustavat Palmian yhtiöittämistä. Kaksi muuta yhtiöittämistä vastaan äänestänyttä olivat Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo.

Olen kyllä kieltämättä vähän yllättynyt siitä, että muita ei löytynyt. Uskoakseni perusteluissa mahdollinen ideologia piilotetaan, ja korvataan strategialla, ja oikea-vasen -jaottelu järjellä. Vihreät tapaavat paikoittaa itsensä oikea-vasen -akselin yläpuolelle, väittäen olevansa edellä. No, edelläkävijyys tässä tapauksessa näyttäytyy äänin 15-4 sijaitsevan oikealla.

Vaikka kyse ei suoranaisesti olekaan yksityistämisestä, yhtiöittäminen lisää kaupungin mahdollisuuksia osallistua kilpailutukseen, ja kilpailutus on aina tuonut näkyville oikeisto-/vasemmisto -jaon. Kaupunki nyt ikään kuin tuo peliin tilaaja-tuottaja -mallin, jossa se on itse yksi mahdollisista tuottajista, sen lisäksi että se on tilaaja.

Palmiaan liittyvissä keskustelussa todettiin mm., että ei ole yhtiön vika, jos kaupunki ei osaa kilpailuttaa. Ei olekaan, vaan kaupungin. Miksi sitten pitää ryhtyä kilpasille, jos ei osaa, ja miksi Suomen pääkaupunki ei osaa/osaisi kilpailuttaa? Tähän voisi todeta analogisesti edellisen väitteen kanssa: ei ole maakuntien vika, jos Helsinki ei osaa kilpailuttaa.

Näennäiskokoomuslaista feikkivasemmistoa?

Sain juuri pitkän itsetutkiskelun hyvältä ystävältäni. Hän ei tällä hetkellä osaa - enää - nähdä perusteltuja syitä äänestää Vihreitä, koska hänelle näyttää siltä, että me hukkaamme aikaa sterilisaation kaltaisiin pieniin kysymyksiin, kun sen sijaan pitäisi ottaa painavasti kantaa toimeentulon, terveyden, koulutuksen ja asumisen kaltaisiin isoihin kysymyksiin, jotka puhuttelisivat pientä, tavallista ihmistä. Hän näkee, että Vasemmistoliitto vaikuttaa ajavan aidommin näitä em. asioita, kun me taas näytämme puolueelta, jolla on kyllä tietty vasemmistolainen perusviritys, jota yritetään sotkea tarttumalla pikkuliirumlaarumiin ja kampanjoimalla yhä enemmän kokoomuslaisittain, hyvä meininki- ja sampanjamentaliteetilla. Ja vaikka hän on peristadilainen, hän vierastaa (omin sanoin) luovan viherluokan patsastelua pienipanimo-oluen kanssa gallerian edustalla eikä halua kuulua mattolaiturilla proseccoa lipittävään luomuruualla elämöivään Etelä-Helsingin eliittiinkään.

En oikein osaa perustella näille liikkuville ystävilleni, että otapa tavoiteohjelma käteen ja lue sieltä. Viestin pitää tulla poliitikoiltamme ja näkyä teoissamme. Politiikassa asiat ovat valitettavan paljon sitä, miltä ne näyttävät, ja ne näyttävät siltä kuin kannatuksemme viimeisimmässä vaalissa. 

Itsetutkiskelua ja -ruoskintaa meillä kyllä aina herätään harrastamaan jokaisen vaalitappion jälkeen, mutta miksi maailman koulutetuimman kansan koulutetuimmassa puolueessa ei osata ottaa oppia ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä? 

Jos meitä pidetään feikkivasemmistona, joka yrittää peittää tämän näennäiskokoomuslaisuudella, tämä on otettava vakavasti. Juuri nämä liikkuvat äänestäjät ratkaisevat, nousemmeko koskaan yli 7-8 prosentin. Liikkuvat äänestäjät voivat suorittaa yllättäviäkin siirtymiä, kuten toinen ystäväni, joka viime eduskuntavaaleissa puntaroi, äänestääkö meitä vai Perussuomalaisia, ja päätyi antamaan äänensä Halla-Aholle. Jollakin voi olla käytössä myös koko liikkuma-ala Vasemmistoliitosta Kokoomukseen. Tästä Vihreille olisikin opiksi: koska vasen-oikea -jaottelu on monille joko vanhentunut tai muuten vaan epärelevantti, meidän lähetyskäskymme olkoon: "emme ole vasemmistolaisia, kokoomuslaisiksi emme tule, olkaamme siis Vihreitä".

Mitä vihreys sitten on? Minun mielestäni johtolankana tulee aina kulkea kestävän kehityksen. Tästä pääteemasta voidaan johtaa muunnelmia, esimerkiksi sosiaalisesti, kulttuurisesti tai ilmastollisesti kestävä kehitys. Myös liberalismia on ehdotettu, mutta tämä edellyttää käsitteen tarkempaa määrittelyä, liberalismia kun on montaa sorttia. 

Toivo ei maapallolta ja vihreydeltä kuitenkaan ole mennyttä. Toki maailma on pelastettavissa pienille ihmisille. Tästä on helppo löytää esimerkkejä kansanedustajiemme työstä. Jos kaikki kansanedustajat olisivat sellaisia kuin Outi Alanko-Kahiluoto tai Oras Tynkkynen, maailma olisi jo pelastettu pienille ja myös tuleville pienille ihmisille.

Jos se halutaan pelastaa myös näille tuleville pienille ihmisille, ystäväni kysyi, että onko se ydinvoima nyt niin paha asia, että sen vastustamiseen kannattaa käyttää paljon sellaista energiaa, jolla voisi kehittää myös niitä uusiutuvia energiamuotoja, kierrätystä tai energiansäästöä? 

Kieltämättä parista puoluekokousotsikosta on helppo repiä sellaisia otsikoita, että Vihreät askartelisivat pikkutilpehöörin parissa. Eikä sitä vaikutelmaa aina voikaan välttää. Vihreisiin tullaan erilaisista kansalaisjärjestöistä, ja jokaisella on omat darlingsinsa, eli meillä on paljon yhden, kahden tai korkeintaan kolmen asian poliitikkoja. Tai oikeastaan tämä ei koske ammattipoliitikkojamme, jotka ovat kyllä yleispoliitikkoja, vaan ennemminkin kenttäväkeä ja nuoria. Ohjelmatyö on tapa osallistaa puolueen kenttäväki, ja tämä tapa on saanut kohtuuttoman suuren julkisuusarvon. Käytännössä Vihreiden ohjelma-osasto on nuorisojärjestö Vino. 

Me hellimme itsemäärittelyä: "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä", ja Vihreät kulkevat ohjelmat edellä, vaikka ohjelman pitäisi olla taustalla ja tekojen edellä, ja kieltämättä ohjelmat ovat joskus jopa vielä enemmän edellä kuin tekomme. Vihreät ovat monen yhden asian liike. 

Seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä

Budjetin kehysriihen yhteydessä tehty leikkaus lapsilisään on herättänyt sosiaalisessa mediassa suoranaisen vastalausemyrskyn, johon ovat pienituloisten lisäksi syyllistyneet myös keskiluokkaiset ja -tuloiset. Tarkastellaanpa nyt, mitä oikein leikataan ja miten.

Kehysriihi alentaa lapsilisää yhdestä lapsesta 7,71 euroa kuukaudessa. Vaikka lapsilisä onkin lapselle korvamerkittyä tuloa, tämä on saivartelua, koska vanhempihan sitä käyttää ja sen käytöstä päättää. Kaikki menee samaan, pohjattomaan kassaan.

En kelpaa virallisesti pienituloiseksi, siihen olen aivan liian rikas, mutta akateemisesti koulutetuksi koen ainakin suhteellista deprivaatiota, tai Erik Allardtin sanoin, tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Kuukausituloni ennen verotusta ovat 2163 euroa ja verotuksen jälkeen 1725 euroa kuukaudessa. Pakollisten menojen - asumisen, työmatkalipun, elatusavun, Visan minimilyhennyksen, sähkö- ja puhelinlaskun sekä asuntolainan pakollisen kylkiäisvakuutuksen jälkeen käteen jää hyvänä kuukautena 675 euroa kuussa. Hyvä kuukausi tarkoittaa sitä, että mitään ylimääräisiä laskuja ei tule ja en lyhennä Visaa kuin minimisummalla.

Minun pohjattomaan kassaani on tulossa toukokuussa 104,19 euron sijasta tulossa 96,48 euron lisäys. Kehyshiiri nakertaa tästä lisäyksestä 7,71 euroa, tosin on makuasia, kumman vanhemman tuloihin se kohdistetaan. Jos elatusapu jaettaisiin kahtia molempien vanhempien kesken, silloin vähennys odotettavissa olevissa tuloissani on 3,855 euroa, mikä on nettotuloistani 5,3 promillea.

Toki tosiasiallisen melko pienituloisena otan kernaasti jokaisen sentin ja millin, joka annetaan, mutta eiköhän seitsemästä eurosta seitsemästäkymmenestäyhdestä sentistä valittaminen ole saivartelua. Mitä sillä saa? Hädin tuskin puolikkaan vaippapaketin. Onko kukaan koskaan ostanut puolikasta vaippapakettia? Minä ainakaan en, siitä syystä että sellaisia ei saa.

Miksi sitten moinen parku pikkusummasta? Kyse on periaatteellisesta joustamattomuudesta. Saavutetuista eduista ei haluta tinkiä, silloinkaan kun niitä ei vielä edes olla saavutettu.

Yksinhuoltajaäidin poikana ja ajoittaista työttömyyttä maistaneena tiedän kyllä, että seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä on sekin raha. Siksi olisikin parasta leikata lapsilisistä progressiivisesti. Tämä tapahtuisi reiluimmin ja parhaiten siten, että lasketaan lapsen kanssa samassa taloudessa asuvien huoltajien tulot yhteen, ja verotettaisiin progressiivisesti aivan kuten nytkin. Muutos vaatisi lapsilisän subjektiivisuuden poistamista, eli se laskettaisiin tuloksi vanhemmalle, ei lapselle, mitä se toki nytkin tosiasiallisesti on, ja kuten se jo nytkin lasketaan toimeentulotuessa perheen, ei lapsen tuloksi. Tässä laskutavassa yksinhuoltajat ja pienituloiset voittaisivat, tai siis häviäisivät vähiten, kun taas isompituloiset saisivat luvat olla enemmän solidaarisia. Tämä laskutapa ei poistaisi lapsilisää keneltäkään, mutta kohdistuisi oikeudenmukaisimmin.

Kehyshiiren voittajat ja häviäjät

Häviäjiä hallituksen budjetin kehysriihessä ovat lapsiperheet, kehitysyhteistyön kautta kansainvälinen maineemme, köyhät pitkäaikaissairaat ja yleensäkin asuminen, erityisesti vuokra-asuminen ja omakotitaloasuminen: kiinteistövero nousee, asuntolainojen korkovähennysoikeus laskee asteittain 5%-yksikköä vuodessa ja pääomatulovero nousee, mikä vieritetään suoraan vuokriin. Toivottavasti sentään korkovähennysoikeuden leikkaaminen tulee laskemaan asuntojen hintatasoa edes keskipitkällä tähtäimellä, sillä korkovähennyshän on subventiota pankeille ja asunnonmyyjille.

Häviäjiä ovat myös perijät, perintöveron noustessa, mikä on ihan ok, samoin suurituloiset, mikä sekin on hyväksyttävää. Lisäksi häviäjiä ovat peruspäivärahan varassa elävät, huonokuntoiset ja vaikeasti työllistyvät työttömät, joiden tilannetta hyvinvointietuisuuksien irrottaminen indeksistä kurjistaa.

Voittaja oli ympäristö erilaisten ohjausverojen - kuten nostettavan työmatkavähennyksen omavastuun - muodossa, siksi Vihreidenkin oli mahdollista pysyä hallituksessa, ainakin toistaiseksi, polttoaineverojen noustessa ja työmatkavähennyksien pienentyessä. Lisäksi Metso-suojeluohjelmaan liitetään 13 000 hehtaaria uusia alueita, mikä ei ole aivan vähän.

Helsinki on myös voittaja, sillä sille luvattiin rakennuttaa Malmin lentokenttä ja Pisara-rata, joka tosin tuhoaa sekä Alppipuiston että Eläintarhan alueen. Jotkut keikkatyön kannusteet myös kohentuvat, asumistuen 300 euron suojaosan myötä, vaikkakin sitten työmatkavähennyksen omavastuu nousee 600:sta 750 euroon.

Hesarin pikakoosteen hallituksen kehysriihestä voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. En tosin ole aivan sen varassa, vaan lähteenäni ovat myös Outi Alanko-Kahiluodon ytimekäs listaus plussista ja miinuksista sekä Anni Sinnemäen ja Ville Niinistön analyysit.

Miksi äänestän Nannaa

Olen ollut Johanna "Nanna" Sumuvuoren tukiryhmässä yksissä eduskuntavaaleissa. Viime vaaleissa seisoin Outi Alanko-Kahiluodon takana, mutta nämä ovat nyt Nannan vaalit. Miksi?

Outia tarvitaan vielä Brysseliäkin kipeämmin Eduskunnassa, jatkamaan väsymätöntä työtään työllistämisen, tutkimuksen, apurahansaajien ja nuorten puolesta. Nanna on aidosti kansainvälinen uuden ajan vaikuttaja, rauhanomaisen kriisienhallinnan asiantuntija. Minulla on kotonani hänen kirjansakin aiheesta. Viime ajat hän on syventänyt kansainvälisten suhteiden tuntemustansa hankkimalla aihepiirin teoreettista ymmärrystä Oxfordissa. Nanna ei kuitenkaan ole teoreetikko, vaan käytännön toimija mitä vahvimmassa määrin, rauhanaktivisti, ylioppilaskunta-aktivisti ja ennen kaikkea säkenöivä keskustelija ja verkostoituja.

Nannasta muistan sosiologian fuksibileet jostakin vuosituhannen alkupuolelta. Kun ymmärsin, että hänkin jo edustaa "vanhoja", minun oli pakko tehdä päätelmä, että minä olen liian vanha enää käymään niissä karkeloissa edes emerituksena. Arto Aniluotoa ei lasketa, hän on samanaikaisesti emeritus, muumio, jokapaikan höylä sekä elävä monumentti, ikuinen virallinen nuori mies. 

Nannan kanssa sai (ja saa) aina eloisia, viihdyttäviä ja hauskoja keskusteluita. Nanna on Uutisvuodon historian paras vieras, joka ei ainoastaan antanut ohjelman vakiokasvoille vastusta, saati tyytynyt peesailemaan heitä, mutta osoitti kykynsä nauraa itselleen lanseeraamalla myötähäpeän logon niin vastaansanomattomasti että jopa sellainen henkilö kuin minä, jolta puuttuu lähes tyystin myötähäpeän tuntemisen taito, ymmärsi asian Nannan piirustuksesta. 

Nanna kutimineen oli mitä hauskinta seuraa Lappeenrannan puoluekokouksessa 2012. Jos hänet valitaan Brysseliin, hänen kutimiaan tuskin nähdään vähään aikaan puoluekokouksissa, saati hänen ja Tiia Vanhatapion dj-kaksikkoa puoluekokouksien jatkoilla, mutta kyllä me kai sen nipin napin kestämme. Minä ainakin, eihän minuakaan perhesyistä näkyne puoluekokouksissa vähään aikaan, ainakaan seuraavassa. 

Nannan vaalimainos eduskuntavaaleissa 2007 öisessä Meilahdessa. 

Nannan lisäksi voisin kyllä äänestää näissä vaaleissa melkein ketä hyvänsä muutakin vihreää. Oras Tynkkysen asiantuntemusta EU:n yhteisen ilmastopolitiikan muodostamisessa tarvitaan kipeästi, ja Heidi Hautalan kokemuksellekin olisi vielä käyttöä. Outin kärkiteema harmaata taloutta vastaan taisteleminen vaatii myös kipeästi nykyistä enemmän panostusta, ja Maria Ohisalo nousevana poliitikkona ansaitsisi myös ääneni, paitsi sosiologina, myös tasa-arvotaistelijana, hyvinvointivaltion, sukupuolten ja sukupolvien välisen tasa-arvon puolesta.