Paljastan poliittisen salaisuuteni

Koska poliitikassa ja sen liepeilläkin toimivan on syytä tiedostaa, että sosiaalisen median aikakaudella politiikka on niin raadollista, että poliittiset vastustajat kaivavat kaiken mahdollisen historian tunkioilta, on parempi viedä heiltä nämä aseet heti kättelyssä. Teenkin seuraavaksi poliittisen paljastuksen. Tämä tieto ei ole mitään uutta minut vähänkään pidempään tunteneille, mutta toverini ovat selityksen velkaa: kenen joukossa seison? Ja miten olen päätynyt poliittisen spektrin toiselta laidalta tänne, missä nyt olen? 

Mainion porvoolaisen vasemmistotoverin, Samu Nikin termi toiviokokoomuslainen on niin hyvä termi, että se pitää ottaa käyttöön. Se selittää myös sen, miksi Sari Sairaanhoitajan tarina vetosi siinä määrin, että tunnen vieläkin ainakin yhden kokoomuslaisen sairaanhoitajan. Ja se selittää myös sen, miksi omassa aamuhämärässäni - kun koetin leikkiä juppia varsin vaatimattomalla menestyksellä - hairahduin mukaan kahdeksi vuodeksi Kokoomusnuoriin.

Lähinnä itseäni kokoomuslaisuudessa veti se, että halusin ajaa Suomea EU:hun, yleensäkin länsimaailmaan - me teimme sen aloitteen, jonka varsinainen puolue sitten omaksui, ja loppu on historiaa - mutta myös yleisesti se, että nuorena sitä usein haluaa samastua menestyjiin. Ajattelin, ja varmasti niin ajattelee moni muukin, että menestyjistä varisee kultapölyä vähäsen myös minun ylleni. 

Nuorena, kun otsalohko ei ole vielä loppuun kehittynyt, ollaan luonnollisesti itsekeskeisiä, ja siihen sopii tuo Kokoomuksen minäminä-ajattelu, vaikka pidinkin sosiologinalkuna sitä keinotekoisena vastakkainasetteluna, kun jossain kysyttiin, kumpi on mielestäni tärkeämpi: yksilö vai yhteisö. Toki mukana oli myös sellaista hyvä meininki -juttua: minulla oli kaksi hyvin läheistä ystävää mukana Kokoomusnuorissa, ja toinen kertoi saaneensa tanssittaa Haikon kartanon seminaarissa Sirpa Pietikäistä, jota ihailin tuolloin ja jota edelleen pidän fiksuna. Aivan liian fiksuna puolueeseensa.

Silmäni kuitenkin avautuivat. Kuitenkin lähtöön tarvitaan yleensä vähintään työntävä että vetävä voima. Yksi keskustelu havainnollistaa sitä sisäistä kehitystäni, joka sai työntövoiman liikkeelle: kerran eräs tuttavani Kokoomusnuorissa soitti, pyytäen mukaan seuraavana viikonloppuna laskettelemaan Itävaltaan. Sivuseikka tässä on se, että ei minulla olisi ollut tuolla muuta tekoa Kalpalinnaa ja Vihdin hiihtokeskusta korkeammilla kukkuloilla skimbanneena kuin sekoitella rommitoteja; olennaisempi oli tätä pyyntöä seurannut keskustelu.

Kysyin tältä tuttavaltani, millä hän aikoo matkan toteuttaa. Hän sanoi lainaavansa isin mersua. Minä siihen viattomasti, että milläs sitten isi. "Hän saa lainata bemariani". Tämä keskustelu avasi toden teolla silmäni siihen, että minulla ei ole kultalusikkaa suussa. Verho putosi silmien edestä: ei kokoomuspolitiikasta todellakaan ole mitään hyötyä pienituloisen, työkyvyttömyyden, pätkätöiden, eläke- ja toimeentulotukihakemusten välissä eloonjäämistaiteilua yrittävän siivoojan ja muovisaumaajan pojalle, saati sille siivoojalle ja muovisaumaajalle itselleen, joka on mitä suurimmassa määrin riippuvainen tulonsiirroista ja julkisista palveluista. Olin kuitenkin halunnut pärjätä äitiäni paremmin, voittaa taustatekijäni, mikä kai minulle anteeksi annettakoon. Kuitenkin: kokoomuslaiset ovat sokeita sille, että mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää toteutuakseen lähtökohtien tasoittamista, positiivista diskriminaatiota. 

Vetävä tekijä oli sitten erään opiskelukaverini eteisessä vastaan tuijottava ovenkokoinen Che Guevara. Hänen menetelmistään ja henkilöstään voi olla montaa mieltä, mutta toki hän on vetovoimainen toiminnallisen vasemmistolaisuuden ja kansanvallan ikoni, väkivaltaisena ja väkivaltaan kehottavana sissijohtajanakin. Che joka tapauksessa tuntui mittaavan minua sen pienen eerikinkatulaisen yksiön eteisessä kiireestä kantapäähän ja havaitsi minut kehitys- tai ainakin käyttökelpoiseksi.

Seuraavissa osissa paljastan, minne askeleeni ovat vieneet sittemmin, etsiessäni poliittista kotia ja miksi valitsin puolueekseni Vasemmiston. Matka ei ole ollut aivan suoraviivainen ja vailla sivuaskelia. 

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.

Miten sananvapaus suhtautuu politiikkaan?

Jo pitkään poliittisen vaikuttamisen liepeillä toimineena olen huomannut, että sananvapaus jää poliittisissa puolueissa usein sanahelinäksi. Annan tästä seuraavaksi joitakin esimerkkejä. Oma kymmenien vuosien odysseiani on kulkenut oikealta vasemmalle. En kuitenkaan ole mikään Jörn Donner siinä mielessä että olisi puoluetta suurempi. Olen vain minä. En ole osa politiikkaa, vaan se on osa minua.

Kesä 1992. Luoteis-Helsingin Kokoomusnuorista pari hallituksen jäsentä otti minuun yhteyttä. He pyysivät ylimääräistä yhdistyksen kokousta, jonka tarkoitus oli syrjäyttää silloinen yhdistyksen puheenjohtaja. No, sellainen pidettiin, ja minut valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Kun valinta kantautui lomailleen syrjäytetyn puheenjohtajan korviin, hän ns. tuli lankoja pitkin, ja sanoi selkosuomeksi antavansa minulle turpaan.

Pian tämän jälkeen aloitin sosiologian opinnot. Tapasimme fuksiryhmän kanssa mennä ns. ottelemaan pohjia erään fuksiryhmäläisemme pikkuyksiöön. Nyttemmin tämän SDP:ssä toimivan opiskelukaverini yksiön päätyseinältä minua tervehti Che Guevara. Kun asunto koostui vain eteisestä ja huoneesta, Chen katse ulottui kaikkialle, ja hänet näki jo sisääntullessa. Chen katse vuosikymmenien takaa mittasi minut kiireestä kantapäähän. Hänen mielestään toimintani Kokoomuksessa perustui itsepetokseen ja väärään tietoisuuteen.

Tein tämän harhaekskursion taustoittaakseni sitä päätöstä, kun heti alkusyksystä 1992 erosin Kokoomusnuorista. Heti eroamiseni jälkeen minulle soitti merkittävä vaikuttaja Kokoomuksen Nuorten Liitosta, joka kysyi, mitä oikein haluan. Kun osoittautui, ettei se asia ollut raha vaan aate, minulle tarjottiin paikkaa ohitse minkään hakumenettelyiden Kokoomuksen aatetyöryhmässä. Näinhän aatteellisuuden kanssa onkin kätevä toimia politiikassa: ulkoistaa se jollekin tietylle porukalle, jotteivät vain ihanteet pääsisi häiritsemään sulle-mulle -harjoitteita.

Sitten elettiin suunnilleen vuotta 2006. Toimin tuolloin aktiivisesti Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeessä, jota olin ollut perustamassa. Tässä ominaisuudessa, kerran juuri kotiuduttuani vastaperustetun Kaupunkimetsäliikkeen kokoontumiseen Vuosaaresta soitin silloiselle demareita edustavalle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle, joka oli kovakorvaisen betonoijan maineessa. Häneen verrattuna Ylermi Runkokin vaikutti partiopojalta. Näpytellessäni keskustellessamme muistiinpanoja hän uhkasi minua oikeustoimilla, jollen välittömästi lopettaisi näpytystäni ja vieläpä hävittäisi muistiinpanojani. Säikähdin, sillä tätä ihmistä ei voinut olla tottelematta; myöhemmin tosin olen ymmärtänyt, että ei muistiinpanojen tekemistä puhelinkeskustelusta voi kieltää, saati uhata siitä oikeustoimilla. Suunnilleen samoihin aikoihin saman puolueen edustaja kaupunginhallituksessa yritti käydä kanssani kauppaa. Hän kysyi minulta, että jos ei Laaksoon voi kaavoittaa, minne sitten, ikään kuin järjestäytymättömän, epämuodollisen kansalaisliikkeen edustajana olisin siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. Myöhemmin kun paljastin Mustavuoressa pidetyn muka-puolueettoman luontoretken järjestäjänä toimivan Luontodemarit, hän poistui Facebook-kavereistani.

Keväällä 2010 Helsingin Vihreiden kevätkokouksessa kuohui. Siellä pari vihreää nuorta nostivat ns. kynnyskysymykseksi erään sittemmin puoluetta vaihtaneen eduskuntavaaliehdokasehdokkaan mukanaolon ehdokaslistoilla, tämä kun oli blogannut kannattavansa pedofiliasta tuomittujen rikollisten henkilöllisyyden julkistamista (miten sivumennen sanoen tehdäänkin). Nämä pari vihreää nuorta vaativat kyseisen henkilön poistamista ehdokaslistoilta. Niin tehtiinkin. Kun bloggasin tästä manööveristä, minulle soitti kyseisen piirijärjestön puheenjohtaja, ja vaati minua poistamaan blogikirjoitukseni, näyttihän se hänen järjestönsä jäsentensäväliset ikään kuin kokoaan suuremmassa valossa.

En toimi enää missään näistä edellämainituista puolueista; Demareissa en olekaan toiminut, joten katson voivani nyt pölyn hieman laskeuduttua jakaa kokemukseni siitä, miten sananvapaus suhtautuu puoluepolitiikkaan. Tämä ei kuitenkaan ole hyvästijättö politiikalle, sillä itseni tuntien, saatan hyvinkin vielä joskus tehdä paluun. Siinä tilanteessa tulen katsomaan eteenpäin, ja voidakseni tehdä sen, katsoin nyt taaksepäin jotta sekin suunta on käsitelty.

Kirjoitustani inspiroi arvostamani vihreä toimija, pitkän linjan aktiivi, herkkä ihminen, joka vaalii ihanteitaan, joka nostatti epäilyä siitä, onko mahdollista olla vääränlainen ihminen (vihreään) politiikkaan. Kyllä voi. Voi nimittäin olla vääränlainen ihminen politiikkaan, jos nimittäin on asioita, joista ei suostu käymään kauppaa.

Alhon opetus I: arvot täyttävät tyhjiöt

Poliittisesti valveutuneena lapsena ja nuorena minua jo aikanaan arvelutti veroministerinä toimineen Arja Alhon kohtalo, tai ei kohtalo, vaan kohtelu. Aavistin siinä palaneen käryä, syntipukin etsintää. Törmäsin häneen sosiologian jatkokoulutusseminaaressa vain muutamia vuosia julkisen teurastuksensa jälkeen; samassa seminaarissa muuten istui mm. Jouko Kajanoja, ja emeritus -Allardtin hyväntahtoinen hahmo kuunteli esityksiä, haluamatta mitenkään antaa suuren hahmonsa varjostaa.

Olisivatpa muutkin yhtä hyväntahtoisia kuin Allardt. Mutta eivät ole, ainakaan työelämässä. Alhon kirjan "Kafka kävi täällä" epilogi herätti minussa monia sellaisia ajatuksia, joita jo kirjan lukeminen oli saanut iduilleen. Alho opettaa tärkeitä asioita organisaatioiden toiminnasta, arvoista, kiitollisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta), solidaarisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta) ja siitä, kuinka ystävät pysyvät kun taas töissä ei voi luottaa kehenkään, eikä mihinkään.

Ei ole olemassa arvovapaata toimintaa, oli kyse sitten tutkimuksesta tai mistä hyvänsä valinnoista. Kun erosin kokoomusnuorista aloitettuani sosiologian opinnot ja Chen mittailtua minua kiireestä kantapäähän, minulle soitti eräs keskeinen kokoomusnuorten vaikuttaja, jolle kerroin eroavani arvosyistä. Tähän hän tarjosi ensin lääkkeeksi lainaa - takaisinmaksusta ei ollut puhetta - mutta ymmärrettyään, että siitä ei kenkä puristanut, lupaili junailla minut arvotyöryhmään. Siellä voisi keskustella arvoista niin että eivät arvot tulisi politiikanteon tielle. Arvot on kätevä piilottaa erilliseen arvotyöryhmään niin että muu politiikka voisi olla arvovapaata. Niinhän Kokoomuksessa taidetaan ihan oikeasti ajatella: he tekevät järkipäätöksiä, muut sen sijaan politikoivat.

Tämä on räikeässä ristiriidassa sen yksilön kanssa, johon Kokoomus muuten uskoo. Yksilön valinnanvapaushan on muuten heille suvereeni arvo. Mitä valinnanvapautta se nyt on, jos vain sopeudutaan liike-elämän vaatimuksiin ja rahan imperatiiviin, säästämisen pakkoon?

En tunne liike-elämän toimintaa kuin kuulopuheena, mutta oma työelämäsuhteeni alkoi kriisiytymään vuoden 2001-2002 vaiheilla, kun havaitsin vähän jokaisessa virastossa puuhailtavan jotain hämärää. Kaapista kaiveltiin arvoja, joita oltiin tarvittu viimeksi joskus Snellmanin kaudella. Arvot olivat samassa kaapissa kirjoituskoneen, helmitaulun ja riimukiven kanssa. Samasta kaapista löytyivät myös missiot.

Sen sijaan yllätyksenä tuli se, että siellä kaapissa ei ollutkaan visiota, vaan se piti erikseen keksiä. Visio keksittiin käyttämällä niitä kaapista löytyneitä välineitä: fläppitauluja, tussikyniä ja Postit-lappuja.

Minä jo tuolloin kehtasin epäillä, että mitä ihmettä tuolla oikein peitellään? Ryhdyin esittämään kysymyksiä, joita rituaalinomaisena mantrana toisteltiin työpaikkahaastatteluissa, mutta joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Jos joku kaipaa arvoja, minulle herää epäily, että mahtoiko niitä ensinkään olla. Kun arvot, missiot ja visiot työstetään oikein kaikelle kansalle nähtäviksi niin että organisaation nettisivullakin niitä voidaan osoittaa olevan, niin kai niitä sitten on.

Vesi täyttää tyhjiön. Samoin tekevät arvot. Jos arvoja ei ole omasta takaa - kuten ilmeisesti kokoomusnuorilla ei ollut - ne ilmeisesti pitää sitten keksiä, tai muuten joku tulee ulkopuolelta ja laittaa tyhjiöön omat arvonsa. Näin kävi julkisella sektorilla vuosituhannen alkuvuosina, kun ministeriöt alkoivat tulossopimuksessa vaatimaan perustehtävän eksplikointia. Tämä tapa harjoittaa arvoharjoituksia on peräisin suoraan yritysmaailmasta, samoin se, että kaikkea voidaan mitata, eli pitää. Vaikka ei aiemminkaan ollut epäselvää, mikä on esimerkiksi konservatorion arvo: siellä opiskellaan musiikkia, joka on itsessään arvokasta, eikä sitä tarvitse erikseen perustella, ei varsinkaan sitä, että onko se kenties arvokkaampaa kuin kuvanveisto, maalaustaide, teatteri tai tanssi.

Miten Arja Alho sitten tähän liittyy? Hänen kirjansa sai minut ajattelemaan arvoja. Arja Alho puhuu kirjassaan paljon arvoista: sosialidemokratian arvoista, politiikan arvoista, totuuden arvosta, ystävyyden arvosta, solidaarisuuden arvosta, Kokoomuksen ja keskustapuolueen arvoista. Kaikki toiminta, poliittinen eritoten, on arvovalintojen sävyttämä. Ei tarvita Marxia osoittamaan, että se, että ihmistä kohdellaan lisäarvoa tuottavana tuotantovälinenä, on arvovalinta. Arvovalinta on sekin, jos väittää toimivansa arvovapaasti.