Ja yksikään ei vastannut

Itse asiassa vastasi, mutta enimmäkseen aika ponnettomasti tai ympäripyöreästi. Tiedän, että moni ei pidä siitä, mitä kirjoitan. Siitä ei väliä. Todellisimmat ystäväni kuitenkin löytyvät puoluepolitiikan ulkopuolelta, muista ei niin väliä. Ei minua tarvitse marginalisoida, osaan sen itsekin.

Facebook antaa mahdollisuuden laittaa päättäjiä selkä seinää vasten. Jos on onnistunut soluttautumaan Troijan puuhevosena puoluepolitiikkaan, tuolloin on mahdollista tägätä päättäjiä, joihin on onnistunut tutustumaan ja laittaa heidät tilanteisiin, joista voi peräytyä usein vain vaikenemalla. Nyt täggäsin tuntemiani helsinkiläispoliitikkoja, kun perustamassani Keskuspuisto ja kaupunkimetsät -ryhmässä eräs ryhmäläinen oli huomannut valmisteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa kavennettavan Keskuspuistoa.

Helsingin kunnallispolitiikasta ei nyt näytä löytyvän Yleiskaavan kyseenalaistajaa, ja Yleiskaavassa edellisessä yleiskaavassa taattu ja laajalti kannatettu Keskuspuiston koskemattomuus ollaan uhraamassa, reunustamalla se lähes koko pituudeltaan Hämeenlinnantien vartta seurailevalla talomuurilla, jonka sanotaan suojaavan Keskuspuistoa liikenteeltä. Voihan sen noinkin nähdä, jos keisarilla uudet vaatteet. Kyllä kääntyy Bertel Jung haudassaan.

Jokainen ulkoilija tietää, että metsä on paras mahdollinen hulevesi- ja hiilinielu. Talomuuri ei ole mitään näistä, ainoastaan melumuuri. Sitä on metsäkin, plus edellämainittuja.

Vielä 10 vuotta sitten, juuri 2002 Yleiskaavan pölyn laskeuduttua, helsinkiläinen luonnonystävä saattoi laskea toivonsa Vihreiden, Vasemmiston, Keskustan (!) ja Yrjö Hakasen varaan. Nyt on enää Yrjö Hakanen, Sole Molander  ja Jarmo Nieminen, kok, ainakin sen radiohiljaisuuden perusteella, jota täggääminen tuotti. Tai sitten betonipuoluelaisiksi paljastuminen on aika noloa, ja luen myös ponnettoman kaupankäynnin periaatteilla betonipuoluelaisuudeksi.

Tuohon aikaan Helsingissä oli kolme suurta puoluetta, betoni-Kokoomus, betonidemarit ja sitten Vihreät, jotka vetivät betonoimisen vastaista taistelua. Nyt on betoni-Kokoomus, betonidemarit ja betonivihreät. Luontopuolue on hajanainen ja pieni. Sitä kannattaa etsiä luonnosta, ei Helsingin kaupungintalolta.

Vielä asuessani Helsingissä, muistan ihmetelleeni, miten voivat strategiset päämäärät olla niin tärkeitä, että ystävyyssuhteet uhrataan periaatteelliselle itsepäisyydelle, vimmalle tuhota Keskuspuisto, kun periaate jättää oma puumerkki tuhoamalla Lääkärinkadun alue oli silloiselle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle ystävyyksiä tärkeämpää. Tuo ei ole sellainen käytäntö, jota kannattaisi kopioida: periaatteista itsepintainen kiinnipitäminen, ja ihmissuhteiden riskeeraaminen niiden takia.

Sanovat sitä strategisten päämäärien punnitsemiseksi kun mikään ei ole pyhää ja kaikki on kaupan. Keskuspuistokin. Ikään kuin kuntalainen olisi omaa tahtoaan ymmärtämätön lapsi, ja kunnallispoliitikot liittoutuneet virkamiesten kanssa rationaalisten aikuisten armeijaksi. Ja tämä tehdään vannomalla bulevardisointiuskonnon nimiin.

Tällaiseen politiikkakäsitykseen en koske tikullakaan. Toivottavasti edes jokunen kunnallispoliitikko onnistuu todistamaan käsitykseni luulotteluksi.

Metsällä ei ole puoluekantaa

Moni toveri on ilakoinut tänään vaihtoehtoisesta Helsingin yleiskaavasta. Ja mikäs siinä, osallistuvan suunnittelun periaatetta ei voi olla kannattamatta. 

Varsinaista yleiskaavaa ei Helsinkiin olla tehty vuoden 2002 jälkeen, joten siinä mielessä vaihtoehtokaava ei vielä ole vaihtoehto millekään, vaan pikemminkin avaus. Ja vaikka vertailukohtaa ei vielä olekaan olemassa, lyön vetoa, että tämä on paljon parempi kuin virkamiestyönä valmisteltava yleiskaava, johon siihenkin sisältyy kansalaisten osallistamista kyselyillä.

Mutta, mutta. Täydellinen ei tämäkään ole. Vaikka vaihtoehtokaava onnistuu säästämään Kivinokan ja Vartiosaaren, mistä propsit, niin viimeisimmän yleiskaavatyön yhteydessä omalla osayleiskaavallaan vahvistettu 100-vuotias Bertel Jungin Keskuspuisto kapenee Haagan-Metsälän kohdilta. 

Ei näin. Sen verran pitää käännellä Jungia haudassaan, että Keskuspuisto on metsä, sellainen kuin Oslomarka, ei varsinainen puisto. Siinä taas kunnioittaisin Jungin elämäntyötä, että kuten New Yorkin esikuvansa - Jung tunsi Olmstedin suunnittelun erittäin hyvin - Helsingin Keskuspuisto on kajoamaton. New Yorkin keskuspuistoa ei ole mahdollista kaventaa reunoiltaan. 

Se on kaavan kunniaksi sanottava, että ei se Keskuspuistoa pilaa, että siinä Ilmalan nykyisten toimintojen tilalle oltiin kaavoitettu asuntoja. Mutta korttelirivi Hämeenlinnantien varressa kaventaa jo entisestäänkin kapeaa Keskuspuistoa ampiaisvyötäröiseksi. 

Jos metsän eläimet voisivat äänestää, mikään puolue ei saisi niiden varauksetonta kannatusta. Kuten olen monasti aiemminkin sanonut, puolueet ovat asioiden ajamisen käytännöllisiä välineitä, ja asialle alisteisia. Tunnen päätöksenteon periaatteet sen verran hyvin, että tiedän luonnon tarvitsevan tuekseen päätöksentekoa, mutta vaikutusmahdollisuudet luonnon puolesta taitavat olla sitkeällä, taitavalla, asiantuntevalla ja verkostoituneella lobbarilla puolueen rivijäsentä paremmat.

Jos Helsingistä halutaan kasvatettu Kallio, ei siitä sellaista tule. Pikemminkin uusi Ruoholahti, Jätkäsaari tai Kalasatama, puhumattakaan uudesta Käpylästä. Tiiviihköä mutta viihtyisää ja vihreää kaupunkia ei enää tehdä, koska arkkitehtien ammattieetokseen kuuluu uuden luominen aivan samoin kuin esimerkiksi säveltäjienkin. Sitä paremmalla syyllä Helsinki pitäisikin ehkä jättää rauhaan suunnittelulta. Sanokaa sitten konservatiiviänkyräksi, romantikoksi tai kepulaiseksi, ei haittaa. Romantisointia se kaikenkalliolaistamishalukin on. 

Politiikkoja syytetään usein periaatteidensa myymisestä. Minulla on ainakin yksi pyhä: luonto. Se ei ole myytävänä mistään hinnasta, ei vaihdettavissa eikä siirrettävissä. Jotkut ovat yrittäneet, eivät ole onnistuneet eivätkä onnistu. Jos periaatteellisuus onnistuu paremmin muun kansalaistoiminnan kuin puoluepolitiikan kautta, valitsen periaatteet. 

Lähdin puoluepolitiikkaan, koska katsoin sen olevan tehokkain tapa puolustaa viheralueita. En näe ainuttakaan syytä jättää alkuperäistä agendaani. EI ENÄÄ PALAAKAAN KESKUSPUISTOSTA!

Annetaan vielä lopuksi puheenvuoro professori Liisa Tyrväiselle:

"NI­MEN­OMAAN luon­non­va­rai­set ym­pä­ris­töt te­ke­vät hy­vää val­ta­osal­le ih­mi­siä. Siis sel­lai­set, jois­sa nä­kö­yh­teys asu­tuk­seen ka­toaa. Vi­her­alueen lä­hei­syys on mo­nel­le tär­keä myös asuin­paik­kaa va­lit­taes­sa.

Luon­nos­sa liik­ku­mi­sen hy­vin­voin­ti­hyö­ty­jä tuot­ta­via me­ka­nis­me­ja tun­ne­taan vie­lä huo­nos­ti. Kun kau­pun­ki­suun­nit­te­li­jat ha­lua­vat ra­ken­taa Hel­sin­kiä yhä tii­viim­mäk­si, oli­si en­tis­tä tär­keäm­pi ym­mär­tää, mil­lai­set luon­to­alueet edis­tä­vät asuk­kai­den hy­vin­voin­tia, Tyr­väi­nen sa­noo.

Hel­sin­gis­sä ei luon­non it­seis­ar­voa ole Tyr­väi­sen mie­les­tä otet­tu huo­mioon, ku­ten esi­mer­kik­si Os­los­sa tai Tuk­hol­mas­sa.

"Kau­pun­ki­suun­nit­te­lun tii­vis­tä­mi­sen tren­di on ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, mi­tä ih­mi­set asuin­ym­pä­ris­töl­tä toi­vo­vat."

ON HEL­SIN­GIS­SÄ um­pi­ur­baa­ne­ja­kin ih­mi­siä, mut­ta vuon­na 2009 teh­dyn tut­ki­muk­sen mu­kaan suu­rin osa kau­pun­ki­lai­sis­ta löy­si mie­li­paik­kan­sa sil­ti edel­leen luon­nos­ta.

Tyr­väi­sel­lä on huo­li sii­tä, et­tä ar­jen mie­li­pai­koil­le käy huo­nos­ti. Hel­sin­ki on si­tou­tu­nut sii­hen, et­tä elä­vä ja mo­ni­muo­toi­nen kau­pun­ki­luon­to säi­lyy, mut­ta pai­neet ovat ko­vat.

Hel­sin­gin yleis­kaa­voi­tuk­ses­sa py­ri­tään va­rau­tu­maan vaih­toeh­toon, et­tä kau­pun­gin vä­ki­lu­ku on vuon­na 2040 mel­kein yh­den Tam­pe­reen ver­ran isom­pi kuin nyt. Siis 200 000 asu­kas­ta enem­män kuin nyt. Sii­nä riit­tää so­vit­te­le­mis­ta. Tyr­väi­nen ky­seen­alais­taa ko­ko kas­vupaineen." (lähde: HS 3.3.2013: Anna-Riitta Sippola)

Vaihtoehtokaavaan voi tutustua klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.