Ghettoblasterit taskussa

Hiljaisuus on arvossaan oleva suure. Ja älkää tulko minulle sanomaan, että muuta maalle, senkin suvaitsematon. On sekä esteettinen, filosofinen että tasapuolisuuskysymys, millaisella äänisaastalla täyttää oman eetterinsä. Ja toisten. Radion sentään saa aina kiinni, eikä sitä edes ole pakko kuunnella, mutta skeittareiden langattomuuksia on.

Skeittausta kannatan harrastuksena kaikin tavoin, onhan se liikuntaa ja myös sosiaalista. Mietin silti vasta-aktivismia, joutuessani pakkotuputetuksi rappia. Bluetooth on paholaisen keksintö, rappi minun on viisainta jättää kommentoimatta. Kuitenkin minulla pitäisi olla oikeus olla valitsematta se. Langattomilla kuulokkeilla äänimaisemani saastuttaminen on itsekkyyttä, jossa oma nautinto asetetaan toisen kärsimyksen edelle.

Minut kauemmin tunteneet saattanevat muistaa opiskeluaikaisen kirjoitukseni, jossa pohdin hiljaisuuden jakamista ja vastavuoroista toisen äänimaiseman kunnioittamista. Jos joku haluaisi tehdä minulle poliittista väkivaltaa, saattaisi jostakin todella hyvällä tuurilla onnistua kaivamaan sen jutun, jota ei liene sähköisenä, ja se juttu olisi saattanut tehdä Halla-ahonkin ylpeäksi, sen verran syviin vesiin siinä kauhoin. 

Pohdin kirjoituksessani filosofisilta kannoilta mm. erilaisten hyödykkeiden yhteisyyttä ja jakamisen käsitettä. Yhtenä lopputulemanani esitin, että reiluuden nimissä yhteisössä jokainen voisi vuorollaan vastata eri hyödykkeiden tuottamisesta, jos ne oletetaan yhteisiksi. Auditiivisten hyödykkeiden kohdalla tämä tarkoittaisi sitä, että jos esimerkiksi yhtenä iltana yksi asukas soitattaisi vaikkapa heavyrockia, toisena iltana toinen kuorolaulua ja kolmantena iltana kolmas asukas harjoittaisi joukkohartautta (rytmikkäästi toistettu Jesus Christ), niin neljäntenä iltana voisi olla hiljaisuuden vuoro, jos vuorollaan äänihyödyketuotannosta vastaava niin valitsisi. Hiljaisuuskin nimittäin on hyödyke.

Sanovat, että aktivismille parasta lääkettä on vasta-aktivismi. Vaikkei se neutralisoisikaan alkuperäistä liikehdintää, niin ainakin se käy performanssista. Tästä eteenpäin minut tunnetaan miehenä, joka kävelee Mahlerit taskussa.

Mitkä ihmeen länsimaiset arvot uhattuna?

Moni on tulkinnut eilisen Brysselin pommi-iskujen sarjan taas yhdeksi todisteeksi siihen, että länsimaiset arvot olisivat uhattuina, puhumattakaan kulttuurista. No, mitä ne arvot sitten ovat, tai kulttuuri? Tai ihmisyys?  Ihmisyys ei tietenkään palaudu tyhjentävästi kromosomeihin, vaan kyse on ihmisenä olemisesta, joita määrittävät esimerkiksi kulttuuri ja arvot, ja eläinlajina esimerkiksi erilaiset vietit.

Tarkastellaan ensin kulttuuria. Se on molemmissa merkityksissään - niin maan kuin hengenkin viljelynä, kultivointina - peräisin Kaksoisvirtojen maan alueelta, aika lailla niiltä sijoilta, joilla nykyään sijaitsee esimerkiksi Irak, Kurdistan ja Syyria. Ihminen taas on peräisin Itä-Afrikan hautavajoamalaakson alueelta.

Entä sitten länsimainen kulttuuri? Tai länsimaiset arvot? Yleensä niiden lähteeksi mielletään siirtomaahenkisesti Eurooppa, joka sitten on jakanut näitä rikkauksia Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan, ja enemmän tai vähemmän väkipakolla yrittänyt viedä näitä myös Afrikkaan. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei ole sivistyksen mitta, minkä tietää jokainen vähänkään esimerkiksi Japania, Kiinaa tai Koreaa tunteva, tai sellainen Thaimaan matkaava, joka on malttanut pitää silmänsä auki siltä naimiselta, uimiselta ja syömiseltä.

Onko kreikkalainen filosofia sama kuin länsimainen kulttuuri? Tai onko saksalainen hierarkkisuus länsimainen arvo, tai ranskalainen taipumus älylliseen keskusteluun? Entä amerikkalainen hypettäminen, luonnehtiiko se länsimaalaisuutta? Onko katolilainen perhekeskeisyys (katolinen kirkko ei ole keksinyt perhekeskeisyyttä, lapsia on kaikissa kulttuureissa, ja perhekeskeisiä sukupolvirajat ylittävät suurperheet vasta ovatkin) länsimainen piirre? Tai protestanttinen etiikka, josta moni Suomessa on kuullut vain kuulopuheen tasolla? Joku rajakki varmaankin osaa vastata kysymykseeni: mitä on länsimainen kulttuuri? Jos osaa, varmaankin voi tuoda sitä länsimaista kulttuuria minulle nähtäväksi, peräti takoa kallooni? Miksi suomalainen kulttuuri on länsimaista? Eikö rajat pitänyt laittaa kiinni myös kulttuurilta?

EU lupasi II maailmansodan jälkeisinä kansainvälisen luottamuksen uudelleenrakentamisen vuosina olla ties mitä. Sen piti edistää pääomien ja ihmisten vapaata liikkuvuutta. kansainvälistä liennytystä ja yhdistää maat länsimaiseksi arvoyhteisöksi. On helppo sanoa, että ei ole hyvin mennyt, mutta eilisen kaltaiset tapahtumat eivät ole oire siitä, vaan pikemminkin monet yli ja ohitse ammutut reaktiot eilisiin tapahtumiin, jotka osoittavat, että länsimainen sivistys - jos siitä edes voidaan puhua - ei vielä ole onnistuneesti integroitunut kaikkiin, pikemminkin eräät ovat sanoutuneet siitä irti. Ja tässä mielessä eurooppalaisen arvoyhteisön kriisi on länsimaiden kriisi: niin Slovakian, Unkarin kuin Suomenkin äärioikeistolainen liikehdintä osoittaa, miksi historiaa ja historiasta edelleenkin pitää oppia. Länsimaisia arvoja tai kulttuuria eivät uhkaa ISIS - niin kauhea järjestö kuin onkaan - vaan kaiken maailman breivikit ja immoset ja kaikenkarvaiset tomppeliritarit. Kaikkein suurin uhka on korviemme välissä, ja sen nimi on pelko.

Oslon keskusta pian Breivikin yhden miehen iskun jälkeen. 

Erilaisuuden patologiaa

Kun kävin koulua, luokkaani mahtui kaikenlaista. Yksi kävi välillä kaatamassa vettä pesusienestä kanssaoppilaiden niskaan, toinen taas heitteli pyyhekumeja ilmaan ja otti niistä koppeja. Kolmas taas äänsi ärrän omaperäisesti, ja neljäs oli poikkeuksellisen hyvä päässälaskija. Nykyään kaikki heidät patologisoitaisiin.

Omana kouluaikanani ei ollut olemassakaan mitään ADHD:ta, ADD:ta, Aspergeria tai Tourettea. Ok, Tourette sentään perustuu neurologiseen oireiluun. Vähän poikkeavista osa häiritsi luokkaopetusta, osa ei. Satunnaisista häiriöistä pantiin välillä jälki-istuntoon, ja kun näistä satunnaisista istunnoista tuli tapa, ja opettajan auktoriteetti joutui niin pahasti kyseenalaiseksi, että kyseenalaistavaa oppilasta ei saatu kuriin, laitettiin tarkkailuluokalle.

Joku on joskus keksinyt normin, jonka mukaan kaikkien tulisi olla, elää ja käyttäytyä, ja siihen normiin perustuvat kaikenkarvaiset oirekartoituslomakkeet: ASSQ:t, 17D:t, Viivit ja mitä näitä onkaan, ja kun ylittää tietyn sovitun pisterajan, määritellään vaivaiseksi.

Tämä vaivaiseksi määrittely tehdään kolmesta syystä. Kuten elämäni ensimmäinen psykiatri, jonka kanssa keskustelin, totesi: Kelaa varten, vammaistuen maksatusta varten tai kuntoutusten tai terapioiden maksamispäätöksiä jouduttamaan.

Toinen syy on oikeuttaa kaikki psyykenteollisuus: pönkittää lääketehtaita, psykologien ja psykiatrian ammatillista statusta ja sitä oikeutusta, johon se perustuu, heidän käsissään kun on sen määritteleminen, kuka mahtuu normeihin, elää hyväksyttävästi elämäänsä. Vaikka en minä sitä sano, ettei näistä interventioista apua olisi, ne kuitenkin oikeuttavat syyt, keskittyessään oireenmukaiseen hoitoon.

Kolmas syy on se, että kun ongelma on löydetty, lokeroitu, nimetty ja eristetty, oireita on paljon helpompi hoitaa kuin syitä. Esimerkiksi silloin, jos syy oirehdintaan löytyy sosialisaatiohistoriasta, ei koulua, kavereita ja työpaikkoja oikein jälkikäteen voi laittaa kollektiiviseen vastuuseen, eikä näin haluta tehdä silloinkaan, jos on osoitettavissa, että sairas onkin jokin tietty organisaatio, ja potilas on vain oire.

Otan esimerkiksi. Jos esimerkiksi työkykytutkimuksiin kuuluvissa neuropsykologisissa tutkimuksissa tulee esille joitakin piirteitä, joita voi liittää Aspergerin syndroomaan, ja osa ei sovellukaan muottiin, eikä tietenkään sovellu, sillä Aspergerin syndrooma, ADHD ja muut lomakekartoituksilla selvitettävät diagnoosit ovat synteettisiä diagnooseja: niissä on leikattu ja liimattu yhteen erilaisia piirteitä, joiden esiintyessä riittävän usein yhdessä ajatellaan, että ne jotenkin korreloivat. Tämän vuoksi varmaan Asperger poistettiinkin äskettäin ICD-diagnoostiikasta, jolloin tilalla voidaan käyttää vaikkapa "haastavan persoonan" diagnoosia. Tällainen diagnoosi väistää kokonaan ne syyt, mitä mahdollisesti haastetaan, ja mistä haastava käyttäytyminen oirehtii, ja leimaa tutkittavan itsensä ongelmaksi.

En ole yksin skeptikkona. Esimerkiksi filosofi Lauri Rauhala, jonka oppilas psykiatrian filosofiassani olen, on sitä mieltä, että psykiatriassa maailmankuvan kriisiytyminen projisoidaan yksilöön itseensä, ja norminmukaisuudesta poikkeaminen patologisoidaan.

Psykiatriassa erilaisuus määritellään poikkeavuudeksi, ja siitä tehdään sairaus, jolloin syyt projisoidaan seurauksiin.