Kantaaottavuus ei sovi musiikkiin

Selvennykseksi sanottakoon, että tarkoitan ns. länsimaista konserttimusiikkia, en laulumusiikkia, jossa teksti lienee useimmiten musiikin sanoma. Sen sijaan soitinmusiikin sanoma on sen melodia, rytmi, tunnelma. Se tunnelma toki voi olla lohduttava, toiveikas, uhkaava, repivä, mitä tahansa inhimillisen kokemuksen kirjoa.

Ohjelmamusiikki oli suosittua 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Tämä tarkoitti sitä, että säveltäjällä oli mielessään esimerkiksi jokin antiikin draama, Shakespearen näytelmä tai vaikkapa taulu, joka innoitti kyseisiin säveliin. Siltikin Sibeliuksen Myrskystä, Prokofievin Romeosta ja Juliasta, Sostakovitsin sotateoksista, Rahmaninovin Kuolleiden saaresta, Berliozin Haroldista Italiassa voi nauttia tuntematta näitä alkuteoksia edes päällisin puolin (Straussin Macbethista kyllä ei, on se niin tyhjää pumputusta). 

Nykykulttuuri katkaisi yhteytensä antiikkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun kansakoulusta siirryttiin yhtenäiseen peruskouluun, vaikka toki peruskouluhistoriassa käydäänkin pääpiirteittäin antiikin aika lävitse, myös taidehistoriallisesti. Yleissivistykseen kuuluu nyt tietää kaikki laulukilpailuvoittajat, ei osata latinan tai kreikan kieltä. Niinpä nykysäveltäjien ei kannata enää viitata Sofokleen draamoihin tai edes Schilleriin, sillä nyky-yleisö on kadottanut kosketuksensa näihin, mutta eivät ne enää ole nykysäveltäjäillekään itsestäänselvää peruskauraa, ovathan he saman koulujärjestelmän ja mediakulttuurin tuotteita kuin yleisönsäkin. Innoittavat ja ajatuksiaherättävät aineistot pitää hakea jostain muualta.

Minulla on ollut tapana muodostaa mielipide jokseenkin kaikesta lukuuottamatta ehkä sijoittamista ja lentämistä, ja teen nyt varmuuden vuoksi selväksi turvatakseni selustani, että minulle ei ole mitään epäselvää, etteivätkö ilmastonmuutos, luontokato, sota, rotu- ja muut etniset kysymykset, sukupuolisuus ja tasa-arvo ole ihmiskunnan suuria kysymyksiä, ja rohkaisen ja kehotan kaikkia ihmisiä ottamaan ihmisinä kantaa näihin ihmiskunnan kysymyksiin ja tekemään sen kantansa myös mahdollisimman äänekkäästi selväksi. Kuitenkin silloin kun kuuntelen musiikkia, haluan kuunnella musiikkia itse muodostaen omat mielikuvani siitä, mitä musiikki tuo mieleeni. En kaipaa kuuntelemaan lähtiessäni käyttöohjeita, joiden mukaan tämä ja tämä teos kertovat nais- tai rotukysymyksestä tai ilmastokatastrofista. Olen näistä kysymyksistä muutenkin tietoinen, ja ehkä musiikkia kuunnellessani haluan edes hetkeksi irtikytkeä itseni näistä ihmiskunnan ja aikamme suurista kohtalonkysymyksistä. 

Säveltäjille: kaikin mokomin säveltäkää kantaaottavaa musiikkia. Mutta en ole kiinnostunut mielipiteistänne, vaan musiikistanne. Wagner oli ilmeinen mulkku ihmiseksi, kaiken kukkuraksi antisemitisti, mutta hänen musiikkinsa elää. 

Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Miten vähentää mielenterveysperäisiä sairauspoissaoloja?

Hyvin opiskeluajoiltani tuntemani Kelan tutkimuspäällikkö Jenni Blomgren ja tutkija Riku Perhoniemi kirjoittivat Kelan blogissa, että ahdistuneisuushäiriöistä johtuvat sairauspoissaolot ovat kasvaneet yhtäjaksoisesti vuodesta 2016 alkaen. Viime vuonna jo satakuntatuhatta suomalaista sai jossain vaiheessa  Kelan sairauspäivärahaa mielenterveydellisistä syistä. Lisäksi Blomgren ja Perhoniemi kirjoittavat uni- ja syömishäiriöperäisten sairauspoissaolojen lisääntyneen.

Syiksi Blomgren ja Perhoniemi mainitsevat seuraavat:

1) Mielenterveysongelmia koskeva stigma on vähentynyt

Tähän liittyy hoitoon hakeutumisen kynnyksen madaltuminen, mikä on pelkästään myönteinen asia.

2) Työelämän psyykkinen kuorma on kasvanut

Tästä Blomgren ja Perhoniemi mainitsivat, että fyysinen työ on korvautunut ihmisten kanssa välillisesti tai välittömästi suoritettavalla sellaisella työllä, joka luokitellaan "palveluammateiksi" ja myös edellämainittuun perinteiseen fyysiseen työhön sisältyy tietotekniikkaa. Siivoojakaan ei enää välty tietokoneilta. Kelan tutkijat puhuivat myös tietotulvasta; minä puhuisin informaatiotulvasta. Ärsykkeitä tulee jatkuvasti monista eri suunnista, rooliodotukset eri suunnista ovat erilaiset ja tämä kuormittaa työntekijää, jolta vaaditaan kykyä "johtaa" itseään; samanaikaisesti itsenäisestä ajattelusta, varsinkaan jos se yhtäänkään livahtaa kriittisen puolelle, voi tulla turpiin. 

3) Työn ja yksityiselämän yhteensovittamisen haasteiden koetaan lisääntyneen

4) Laajemmat yhteiskunnalliset kuormitustekijät

Ukrainan sota ja sen aiheuttama ahdistus ja hintojen kallistuminen, luontokato ja ilmastonmuutos eivät voi olla vaikuttamatta. Covid-pandemia muutti myös työelämää; etätyöstä on tullut jos ei normi niin ainakin vaihtoehto, ja vaikka Teams-kokoukset ovat siinä mielessä hyvä juttu, että ne säästävät paljon aikaa ja liikennöintiä, mutta toisaalta, nyt kun palavereja on niin helppo järjestää, niin eivät ne ainakaan ole vähentyneet. Joillekin etätyö sopii, toisille ei. Virtuaalista työyhteisöä ei oikein voi pitää työyhteisönä.

5) Nuorten pärjäämisen paineet ja odotukset ovat kasvaneet

6) Mielenterveysoireilu on osin saattanut medikalisoitua

On hankala erottaa sitä, milloin kyseessä on työstä riippumaton psyykkinen oirehdinta ja milloin ihmiselämään kuuluva mielialan ja vireystilan normaalivariaatioon kuuluva aaltoilu.

7) Mielenterveyden häiriöt ovat yhteydessä myös muuhun terveydentilaan ja elintapoihin

Jos toimenkuvaan ei sisälly työmatkoja, jolloin voi hoitaa omaa kansanterveyttään vaikka pyöräilemällä ja työpäivään ei kuulu työpaikkalounasta runsaine salaattipöytineen, tämä näkyy kolesteroliarvojen nousuna, keskivartalon rapistumisena, niska-hartiavaivoina (joka on tietotyössä mutta myös monessa staattisen kuormituksen fyysisessä työssä tavallista) ja painon nousuna. Eivätkä nekään voi olla heijastumatta työntekijäkansalaisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jos esimerkiksi kipeä niska pitää hereillä tai vartalon rapistumisen takia hengästyy.

8) Digitalisaation ja älylaitteiden yleistyminen

Blomgren ja Kelloniemi syyttävät älylaitteita ja digitalisaatiota tavanomaiseen tapaan mm. oman riittämättömyyden tunteen ruokkimisesta ja vertailuista muihin "kauniisiin ja rohkeisiin" sekä keskittymiskyvyn pirstojina, mutta kyllä työelämä itsessäänkin tuottaa em. ongelmia, kun esimerkiksi ruudulle pongahtavia ja työn keskeyttäviä Teams- ja sähköposti-ilmoituksia ei voi/saa kytkeä pois päältä. Tunne siinä sitten työn "flow-tilaa".  Digitalisaatio vähentää myös työpaikkoja; omassa työpaikassani on ollut jatkuva lopunajantunnelma henkeen kuka sammuttaa valot, kun tekstinkäsittelijöitä on vähennetty kahdestasadasta noin neljäänkymmeneen, eikä tämä voi olla onnen omiaan lisäämään turvallisuudentunnetta.

9) Mielenterveysperusteiset poissaolot ovat yhteydessä myös työllisyyteen

Tällä Blomgren ja Kelloniemi tarkoittivat sitä, että mitä suurempi on työllisyysaste, sitä paremmin työllistyvät myös osatyökykyiset, joilla voi olla keskivertoväestöä suurempi alttius mielenterveyden ongelmille.

Blomgren ja Kelloniemi nostivat tärkeän ongelman pöydälle. Ehdottaisin tutkimusprojektin perustamista, jossa selvitettäisiin kattavasti syyt mielenterveysperäisiin poissaoloihin ja ehdotettaisiin keinoja vähentää niitä. Tässä tiedonkeruumenetelminä voisivat olla sairauspoissaolotilastojen lisäksi laadullista tietoa tuomaan esimerkiksi työpaikkojen työolobarometrit, etenkin niiden avovastaukset. Lisäksi syvällisintä tietoa, jolla täydennettäisiin em. tiedonhankintatapoja voisi hankkia haastatteluilla. Voin kuitenkin ehdottaa omien kokemusteni perusteella jo joitakin tapoja ehkäistä ongelmia:

1. Kognitiivisen ergonomian huomioiminen kaikessa. Avokonttoreista takaisin toimistoihin, jatkuvat organisaatio- ja atk-uudistukset pois.

2. Työnkuvaukset näkyville. Jokainen toimenkuva pitäisi kuvata, mukaanlukien siihen liittyvät rooliodotukset. Etenkin kahvia ja tupakkia tulee käytettämän kaikkien aiemmin kirjoittamattomien sääntöjen kirjaamiseen.

3. Lisää luottamusta työntekijöihin. Tavoitteena tulee olla se, että työ tulee tehtyä eikä se, että paikallaan jäkitään 8 tuntia.

4. Keskitytään perustehtävään. Leikkimiset vähemmälle.

5. Annetaan palautetta myös silloin kun työntekijä on suoriutunut hyvin. Tai edes suoriutunut. Tai kollega. Jos ainut palaute tulee punakynän muodossa, työntekijä alkaa itsekin uskomaan olevansa kehno.

Ilmastonmuutos kesällä

Kesä pitenee molemmista päistään. Kaikkein tuntuvimmin tämä näkyy syyskuun lämpenemisenä. Kun vuosien 1970-1999 välillä Kaisaniemessä syyskuun keskilämpötila on ollut 10,9 astetta, vuoden 2000 jälkeen keskilämpötila on ollut 12,6 astetta. Vantaalla samat lukemat ovat 9,9 ja 11,8 astetta. Syyskuu onkin termisesti eteläisimmässä Suomessa kesäkuukausi. Kuumimman kesäkuukauden, eli heinäkuun keskilämpötila sen sijaan on noussut siten, että kun se oli 1970-1999 17,2 astetta, vuoden 2000 jälkeen se on ollut 17,9 astetta. Sen sijaan hellepäivien määrällä, eli päivien, jolloin vuorokauden keskilämpötila on enemmän kuin +25,1 astetta muutos on vielä kouriintuntuvampi. 

Kun Kaisaniemessä hellepäiviä oli vuosina 1970-1999 keskimäärin 6 hellepäivää kesässä, niin vuoden 2000 jälkeen hellepäiviä on ollut keskimäärin 10,8. Vuosikymmenittäin tarkasteltuna nousutrendi on lineaarinen ja kiihtyvä: 1970-luvulla hellepäiviä oli yhteensä 55, 1980-luvulla 58, 1990-luvulla 68, 2000-luvulla 79 mutta 2010-luvulla jo 116. Ja suuntaus jatkuu; vuosina 2020-2023 hellepäiviä on ehtinyt olemaan yhteensä jo 65, eli tasaisen vauhdin taulukolla päästäisiin yli 160. Hellepäiviä on ollut eniten kesällä 2021; seuraavaksi tulevat kesät 2018, 2010, 2014 ja 1988. Viidestä kesästä, jolloin on ollut eniten hellepäiviä, neljä on sattunut vuoteen 2010 tai senjälkeiseen aikaan.

Hellepäivät ovat lisääntyneet 20 kilometriä mantereisemmalla Vantaalla yhtä lailla lineaarisesti mutta kiihtyvään tahtiin. Jo 1970-luvulla Vantaalla mitattiin 119 hellepäivää, kolme enemmän kuin Kaisaniemessä 2010-luvulla. Vantaalla on kesäisin keskimäärin päivän ylin lämpötila parisen astetta lämpimämpi, joten tämä selittyy sillä. 1980-luvulla hellepäiviä oli 134, 1990-luvulla 152, 2000-luvulla 161 mutta 2010-luvulla jo 213, joten kuumeneminen on kiihtynyt. Vuosiin 2020-2023 on ehtinyt Vantaalla mahtumaan jo 107 hellepäivää, joten kuumeneminen jatkuu. Eniten hellepäiviä oli kesällä 2010; seuraavaksi tulevat kesät 2014, 1997, 2021 ja 1988. Vantaalla kolme eniten hellepäiviä sisältäneistä viidestä kesästä on sattunut vuoden 2010 jälkeen.

Kolmas kesien lämpenemisen indikaattori on kesien maksimilämpötilojen kehitys. Kaisaniemessä tämä keskiarvo oli välillä 1970-1999 27,1 astetta, mutta vuoden 2000 jälkeen 28,3 astetta. Vantaalla vastaavat lukemat ovat 28,7 astetta ja 30,0 astetta. 

Ilmastonmuutos talvella

Viime keväänä latasin ilmastoaineistot Kaisaniemestä ja Helsinki-Vantaalta vuoden 1970 alusta nykypäivään. Kirjoitin silloin, että kaksi kaikkein kouriintuntuvinta indikaattoria ilmastonmuutokselle ovat talvien lämpeneminen ja hellepäivien määrän lisääntyminen. Käsitellään nyt ensin talvet.

1980-lukua on sanottu minijääkaudeksi, sillä siihen mahtui kaksi poikkeuksellisen kylmää talvea; 1986-1987, jolloin ympäri maata mitattiin ennätyspakkasia, mutta kaksi talvea aiemmin, 1984-1985 keskilämpötila oli vielä tätäkin kylmempi. Kymmenen vuoden seurantajaksossa kaksi kylmää talvea jo tuntuu. Talvien lämpeneminen alkoi sitten toden teolla näiden pakkastalvien jälkeen, kunnolla 1990-luvulta alkaen.

Toinen minijääkausi sattui 2010-luvulle. 2009-2010, 2010-2011 ja 2011-2012 nähtiin kolme kylmää talvea peräkkäin. Nämä eivät siltikään muuta suurta kuvaa, jonka näkee kymmenen vuoden seurantajaksoa selvemmin 30 vuoden seuranta-aikana, mitä käytetään myös virallisissa ilmastotilastoissa. 

Jos näiksi 30 vuoden seurantajaksoiksi otetaan 1970-1999 ja 2000 alkaen, niin tammikuissa muutos näkyy siten, että ensimmäisenä 30 vuoden jaksona tammikuiden keskilämpötila oli -4,4, kun taas vuosina 2000-2023 se oli -3,4. Helmikuiden kohdalla keskilämpötila on noussut -5,2 asteesta vieläkin enemmän -3,3 asteeseen. Joulukuiden keskilämpötila ensimmäisenä 30-vuotisjaksona oli -2,2 astetta, mutta vuoden 2000 jälkeen -0,5. Talvikuukausien keskilämpötila on siis noussut keskimäärin yli puolellatoista asteella. Joulukuu on etelärannikolla poistumassa virallisen termisten talvikuukausien joukosta. Saa nähdä, miten kauan lapsille vielä opetetaan esikouluissa, että talvikuukausia on kolme. 

Toinen talvien lämpenemisen indikaattori on vuotuisen pakkasmaksimin nouseminen. On viitteitä, että tämä keskiarvo on nousussa; kun se vuosina 1970-1999 oli -22,2 astetta ja vielä 2000-2019 välillä keskimäärin -20,5 astetta, vuodesta 2020 alkaen se on vain -15,1 astetta. Uusi "pohja" tässä luvussa saavutettiin talvella 2019-2020, jolloin koko talven kylmin mittaus Kaisaniemessä oli -8,2 astetta! Todellinen englantilainen talvi.

Tarkastelemalla hieman mantereisempaa ilmastoa 20 kilometrin päästä Helsinki-Vantaalta tulos on samansuuntainen. Jos näiksi 30 vuoden seurantajaksoiksi otetaan 1970-1999 ja 2000 alkaen, niin tammikuissa muutos näkyy siten, että ensimmäisenä 30 vuoden jaksona tammikuiden keskilämpötila oli -5,5, kun taas vuosina 2000-2023 se oli -4,3. Helmikuiden kohdalla keskilämpötila on noussut -6,2 asteesta vieläkin enemmän -4,3 asteeseen. Joulukuiden keskilämpötila ensimmäisenä 30-vuotisjaksona oli -3,4 astetta, mutta vuoden 2000 jälkeen -1,6. Talvikuukausien keskilämpötila on siis noussut keskimäärin yli puolellatoista asteella. 

Tarkasteltaessa talvien minimilämpötiloja Vantaalla ovat jossain vaiheessa talvea mittarilukemat tippuneet -30 tai jopa sen alle tarkastelujaksona 7 talvena, viimeisen kerran talvella 2002-2003, ja kuusi näistä alle -30 asteen mittauksista on tapahtunut ennen vuosituhannen vaihdetta. 

Seuraavassa osassa tarkastelen, mitä on tapahtunut kesillemme. 

Varokaa hiipivää subtropiikkia

Kun ikkunasta katsoo, kaikki näyttää valkoiselta. Tämä aiheuttaa näköharhan ja harhauttaa monet luulemaan, että ilmastonmuutos olisi peruttu. Tosin ilmastonmuutos merkitsee myös sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä, kuten kesäisten helle- ja kuivuusjaksojen ja sadekausien, ja näillä leveysasteilla sateet toistaiseksi tulevat niin sanottuina talvikuukausina vielä voittopuolisesti lumena. Näin ei tule kauaa olemaan, vaikka tulee esimerkiksi Istanbulissakin joka talvi lumikaaos. 

Pohjoismaissa ilmasto lämpenee keskimäärin tuplasti niin nopeasti kuin muualla Euroopassa, ainakin niin kauan kuin Golf-virta vielä toimii. Ja omana elinaikanani esimerkiksi talvikuukausien keskilämpötila Suomen etelärannikolla on noussut yli 2 asteella. Se tarkoittaa talven lyhentymistä molemmista päistään useilla viikoilla. Siis keskimäärin. Jos ei ole täysin heikkopäinen, muistaa pari talvetontakin talvea ihan lähivuosilta: talvia, jolloin keskilämpötila ei laskenut niin pitkäksi aikaa alle nollan, että terminen talvi on loppunut ennen kuin se on alkanutkaan. Hellepäivien määrä on myös samana elinaikanani moninkertaistunut; varhaislapsuudessani hellepäiviä oli keskimäärin kourallinen, ihan vain muutama vuodessa kun nyt 3-4 viikon hellejaksoista on tullut miltei jokakesäisiä, samoin siitä, että käytännöllisesti katsoen jokaisena kesänä lämpötila ylittää 30. Paitsi oliko se nyt kesä 2017 vai 2018, kun mittari nousi "parhaimmillaan" sinne 24-25 asteeseen.

Olen harrastanut paikallissään havainnointia ja tilastointia mutta myöskin vähän laajemmin kuin mitä ikkunasta ja lämpömittarista näkyy eli ilmastoasioita vuodesta 1978, siis ekaluokkalaisesta. Piirtelin omia maapallon sääkarttoja jo reilusti yli 40 vuotta sitten, jotten uskoakseni minulla on perspektiiviä siihen, mitä ilmastolle on tapahtunut. 70-luvun lopulla olisi tuntunut apokalyptiseltä se, että Kanadassa lämpötila voi nousta lähes 50 asteeseen ja helle polttaa kokonaisen kaupungin, tai se, että nyt subtrooppinen ilmastovyöhyke on Euroopassa noussut jo 48-50 leveysasteen tuntumaan, omana elinaikanani hiipinyt siis Etelä-Euroopasta keskelle maanosaamme. Budapest ja Bratislava ovat jo jääneet subtrooppisen vyöhykkeen reunan alle, samoin Saksan Heidelberg, jossa sattuu olemaan subtrooppinen mikroilmasto. 

Mikroilmasto tarkoittaa siis lähialueen ilmastosta poikkeavaa ilmastoa. Sellainen on esimerkiksi niinkin pienellä alueella kuin lenkkimaastojen varrella, Porvoon Humlan takalenkillä, jossa on muutama niin varjoisa notko, että niissä pysyvät viimeiset lumet usein jonnekin toukokuun puolivälin tietämille. 

Seuraavaksi "kaatuu" Wien ympäristöään kuumempana subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kaupungeissa on helposti 2-3 astettakin ympäristöään kuumempaa, joten se siitä lisää kaupunkia -ajattelun ilmastoviisaudesta. 

Ilmaston luokittelemiseksi subtrooppiseksi on typistäen kolme kriteeriä. Ensinnäkin: vuoden kylmimmän kuukauden keskilämpötilan tulisi olla plussan puolella. Toiseksi: vähintään kahdeksan kuukauden keskilämpötilan tulisi olla enemmän kuin +10. Ja kolmanneksi: kesän lämpimimmän kuukauden keskilämpötilan pitäisi olla vähintään +22. Jos täyttää kaikki nämä kriteerit, silloin luokitellaan Köppenin ilmastoluokituksessa luokkaan Cfa, eli kostea subtrooppinen ilmasto. 

Lumettoman meri-ilmaston ja subtrooppisen raja on häilyvä; jopa Iso-Britannian Cornwall täyttää kaksi näistä kriteereistä ja sitä pidetään rajatapauksena; tosin kesät siellä eivät ole keskimäärin sen lämpimämpiä kuin meilläkään. Köppenin luokittelussa Cornwall kuuluisi ilmastovyöhykkeeseen Cfb, eli lauhkean merellinen, vuoden lämpimimmän kuukauden keskilämpötilan jäädessä alle 22 asteen. Vuoden keskilämpötilan raja kulkee siinä +12-13 kieppeillä; suunnilleen sen yläpuolella ilmasto luokitellaan subtrooppiseksi. Lontoo luultavasti tulee yltämään kaikilla kriteereillä subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen lähimmän 20-30 vuoden sisällä, samoin Frankfurt. 

Lämpenevän ilmaston myötä tulevat myös sakaali, jossain vaiheessa ehkä pesukarhu, visentti ja rukoilijasirkka. Sakaaleista ja rukoilijasirkoista tulee mieleen lapsuuden Afrikka-dokumentit, ja ne tuntuvat todella tieteisfiktiolta. Mutta kyllä: sakaaleista on jo havaintoja, ja visenttejä on aika lähellä Pietarin alueella. Tosin ne eivät ole varsinaisia lämpenemisen sanansaattajia, vaan ovat tottuneet elämään aika kylmissäkin olosuhteissa.

Ilmastosta ja sen muutoksesta: mitä tilastot sanovat. Osa II: Helsinki-Vantaa

Kuten kirjoitin juttusarjani edellisessä osassa, otin ilmastollisiin aikasarjoihin Helsingin Kaisaniemen lisäksi mukaan Helsinki-Vantaan lentoaseman, koska sen sää vastaa yleensä varsin tarkkaan syntymäkontuani Kivistöä, josta vanhempani ovat kotoisin. 

Helsinki-Vantaalla ilmasto on jo selvästi mantereisempi kuin Kaisaniemessä vajaan 20 kilometrin päässä. Tämän osoittaa useampikin indikaattori. Talvien minimilämpötilojen keskiarvo 50 vuoden aikana on Helsinki-Vantaalla -3,3 astetta matalampi kuin Kaisaniemessä. Kesällä ero on tuntuvasti pienempi, ainakin jos asiaa mitataan vuotuisten maksimilämpötilojen keskiarvolla; tällä mittarilla Helsinki-Vantaa on vain tasan asteen lämpimämpi kesäisin kuin Kaisaniemi. Kuitenkin näillä vuotuisilla minimi- ja maksimikeskiarvoilla mitattuna Helsinki-Vantaan keskimääräinen lämpötilan vaihteluväli on 4,3 astetta suurempi kuin Kaisaniemessä (3,3 +1,0), mikä pitää varsin hyvin yhtä sen näppituntumani kanssa, että ilmasto mantereistuu rannikolla noin kaksi astetta kohden jokaista kymmentä kilometriä sisämaahan päin. 

Kuukausikeskilämpötilojen eroissa nämä erot puolittuvat, koska Vantaalla mannerilmastoon sopien on myös kylmemmät yöt. Talvikuukausien keskilämpötiloissa Vantaalla on yleensä noin asteen kylmempää kuin Helsingissä. Kesäkuukausien keskilämpötilat taas ovat käytännössä samoja Kaisaniemessä kuin Vantaalla, selittävän tekijän ollessa juuri Vantaan alemmat yölämpötilat. Vantaalla on mitattu 50 vuoden seurantajaksolla ankarimmaksi pakkaslukemaksi -35,9 tammikuussa 1987 ja paahtavimmaksi hellelämpötilaksi +33,7 heinäkuun lopulla 2010. (Helsingin vastaavat ovat -34,3 ja +33,2). 

Kuukausien keskinäinen vaihtelu osoittaa, että talvikuukausia on selkeästi enää kaksi: tammi- ja helmikuu. Viimeisen 20 vuoden aikana maaliskuu ja joulukuu ovat vaihtaneet paikkaa keskimäärin kolmanneksi kylmimpinä kuukausina; maaliskuut ovat nykyään keskimäärin hieman joulukuita kylmempiä. Lapset: älkää siis uskoko, kun päiväkodeissa opetetaan, että talvikuukausia ovat joulukuu, tammikuu ja helmikuu. Viime vuosikymmenten aikana kesäkuun keskilämpötila on selvästi jäänyt jälkeen elokuusta. 

Ehkä kaikkein yksiselitteisin ilmaston lämpenemisen indikaattori on, kuten Helsingissäkin, hellepäivien määrän kehitys. Hellepäivien määrä on noussut miltei pystysuoraan viimeisimmän 50 vuoden seurantajakson aikana. Ja hellepäiviä Vantaalla on selvästi enemmän kuin Helsingissä; maksimilämpötilojen 1-2 asteen ero on kesällä merkitsevä: onko lämpötila esimerkiksi 23 ja risat vai 25 ja risat. Kun 70-luvulla hellepäiviä Vantaalla oli 119, 80-luvulla 134, 90-luvulla 152, 00-luvulla 161, mutta sitten 2010-luvulla luku pomppasi 213:een. Hellepäivien määrän lisääntyminen ja yleensäkin hellejaksojen yleistyminen näkyy myös siinä, että kun 1970-luvulla vuotuisten maksimilämpötilojen keskiarvo oli +28,6, niin 2010-luvulla tämä keskiarvo oli noussut jo yli 30 asteen (+30,3).

Yleinen tendenssi Vantaalla on samanlainen kuin Helsingissä; talvet ovat alkaneet lämmetä keskimäärin suunnilleen vuodesta 1988 lähtien (vaikka vuosina 2010-2012 olikin eräänlainen minijääkausi) ja kesät vasta suunnilleen vuodesta 2010. Heinäkuun keskilämpötila oli 2010-luvulla 2,2 astetta korkeampi kuin 1970-luvulla. Muina poimintoina todettakoon, että helmikuun keskilämpötila oli 2,4 astetta korkeampi, huhtikuun 3,1 astetta, toukokuun 2,8 astetta, syyskuun 2,6 astetta, lokakuun 2,1 ja joulukuun 2,3 astetta korkeampi kuin 1970-luvulla. 

Ilmastosta ja sen muutoksesta: mitä tilastot sanovat I. Helsinki-Kaisaniemi

Olen ollut koko elämäni ajan erittäin kiinnostunut säästä ja ilmastosta, ja oman muistini tueksi pidin jopa omaa tilastointiani joulukuusta 1978 elokuuhun 1987. Toki vielä pidemmältä ajalta on Ilmatieteen laitoksen tilastoja, jotka perustuvat mittauksiin vakioiduissa olosuhteissa, kuten tieteelliseen metodiin kuuluukin. Sademääriä en ole ottanut tarkasteluuni mukaan, joten tässä tarkastellaan pelkkiä lämpötiloja.

Latasin Ilmatieteen laitoksen aineistot vuoden 1970 alusta nykypäivään kahdelta mittausasemalta, joilta on saatavissa mittaustietoa koko tältä aikaväliltä: Helsingin Kaisaniemestä ja Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Helsinki-Vantaan otin mukaan siksi, että sen mittaukset ovat yleensä suhteellisen yhtäpitäviä oman syntymäkontuni Kivistön kanssa, ja Kivistössä olen myöhemminkin viettänyt paljon aikaa. 

Kävin ensin Kaisaniemen aineistot läpi. Oma empiriani sanoo, että Kaisaniemessä on siksi verran meri-ilmasto, että Helsinki-Vantaalla yleensä on talvella sitä 1-3 astetta kylmempää ja kesällä saman verran lämpimämpää. Kun Kaisaniemestä on lentoasemalle/Kivistöön linnuntietä noin 20 kilometriä, niin peukalosääntönä on siis se, että rannikolta sisämaahan päin mentäessä ilmasto on jopa nelisen astetta mantereisempi, jos siis asiaa tarkastellaan tavanomaisen talvi- ja kesälämpötilan välisenä vaihteluvälinä. Asuessani pitkiä aikoja Kannelmäessä, joka on suunnilleen näiden kahden mittausaseman puolivälissä, niin Kannelmäessä on jo selkeästi mantereisempi ilmasto kuin Kaisaniemessä, mutta ei yhtä mantereinen kuin Vantaalla. 

Tarkemmin siis Kaisaniemen tilastoista. Löytyykö niistä tukea ilmastonmuutokselle? Puolen vuosisadan tarkastelujaksosta voi nähdä, että tietenkään ilmastonmuutos ei tapahdu aivan lineaarisesti. Esimerkiksi vuosina 1985-1987 oli minijääkausi, jolloin talvet olivat suhteellisen kylmiä. Kaikkein kylmin jakso nähtiin tammikuussa 1987, jolloin lämpötila ei missään vaiheessa noussut kahdeksaan päivään yli -20. Tällöin mitattiin myös Kaisaniemen havaintoaseman pakkasennätys -34,3; lisäksi tammikuu 1987 oli mittaushistorian kylmin kuukausi, keskilämpötilan ollessa -16,5. Kun viralliset keskilämpötilatilastot katsotaan 30 vuoden ajanjaksojen keskilämpötiloista, niin tuollainen yksi pakkastalvi vaikuttaa keskilämpötilaan virallisella tarkastelujaksolla 1961-1990 noin 0,3 astetta kylmentävästi. 

Kun ensin tarkastellaan keskilämpötiloja 30 vuoden ajanjaksoilla, niin selvin muutos on tapahtunut talvikuukausien keskilämpötiloissa. Kun tarkastelujaksolla 1931-1960 (mitä käytettiin keskilämpötilojen määrittämiseen vuoden 1991 alkuun saakka) tammikuun keskilämpötila oli -5,4 ja helmikuun -6,0, niin nyt käytössä olevalla tarkastelujaksolla 1991-2020 tammikuun keskilämpötila oli -3,1 ja helmikuun -3,8. Toisin sanoen, näinä varsinaisina talvikuukausina keskilämpötila on noussut yli 2 astetta. Maaliskuun keskilämpötila on noussut peräti -2,4 astetta -3,1 asteesta -0,7 asteeseen. Vähiten ovat lämmenneet kesäkuukaudet, mutta nekin ovat lämmenneet noin 0,3-0,4 astetta. 

Sitten kun tilastoja hajotetaan pienempiin osiin ja katsellaan tarkemmin, mitä niiden taakse kätkeytyy, niin silloin silmiinpistävintä on hellepäivien (jolloin vuorokauden maksimilämpötila on vähintään +25,1) lisääntyminen. Kun asiaa tarkastellaan kymmenvuosittain, niin 1970-luvulla niitä oli yhteensä 55, 1980-luvulla 58, 1990-luvulla 68, 2000-luvulla 79 ja 2010-luvulla peräti 116. Hellepäivien määrän nousussa on siis havaittavissa lineaarinen eli suoraviivainen nousutendenssi, ja erityisen silmiinpistävää on se, että 2010-luvulla pitkistä hellejaksoista on tullut normi. Asia käy selville myös tarkastelemalla lämpimimpien heinäkuiden keskilämpötiloja; tarkastelujaksolla yhdeksänä heinäkuuna keskilämpötila on ollut yli +20, ja tällaisia heinäkuita sattui 70-luvulla 2, 80-luvulla 1, 90-luvulla ei yhtään, mutta 2000-luvulla 2 ja 2010-luvulla 4. Heinäkuut näyttävät pysyvästi lämmenneen, sillä vuoden 2021 heinäkuu oli mittaushistorian toiseksi lämpimin (+21,4). Kaikkein lämpimin heinäkuu oli 2010, jolloin keskilämpötila oli +21,7. Kaisaniemen aseman lämpöennätys on heinäkuulta 2019; 33,2 astetta.

Helsingissä -10 on talvikuukausien keskilämpötilana ollut yhtä poikkeuksellinen kuin +20 heinäkuussa. Tällaisia kuukausia on myös sattunut tarkastelujaksoon 9 kappaletta: yksi joulukuu, kolme tammikuuta ja viisi helmikuuta. Kylmin kuukausi oli tuo jo mainittu tammikuu 1987, -16,5 astetta. Tammikuussa 1985 oli -13,9 ja helmikuussa 1985 -13,7 astetta. Näistä yhdeksästä kaikkein kylmimmästä kuukaudesta vain kaksi on sattunut vuoden 1987 jälkeen ja vain yksi 2000-luvulla; tammikuun 2010 keskilämpötila oli -10,4 astetta. 

Päällisin puolin näyttäisi siltä, että talvet ovat lämmenneet vuodesta 1988 alkaen, kun taas kesien lämpeneminen on saanut vauhtia vasta 2000-luvun puolella, tämän näkyessä selkeimmin heinäkuissa. Tähän on kolme syystä: ensinnäkin suurin osa hellepäivistä osuu heinäkuille. Toiseksikin: kesäkuussa yölämpötilat ovat usein vielä varsin alhaisia. Kolmanneksi: elokuulle ei yleensä enää satu kovin paljoa hellepäiviä, vaikka yöt ovatkin usein vielä varsin lämpimiä. 

Tämä oli ilmastonmuutosaiheisen juttusarjani ensimmäinen osa. Toinen osa koittaa sitten, kun olen samaan tapaan käynyt läpi Helsinki-Vantaan aineiston.

 

Hallituksen tehtävä ei ole kustantaa pilluralleja

 Yleisradion nettiuutisessa kerrottiin siitä, miten bensan hinta on noussut niin korkealle, että Kehä kolmosen ulkopuolella ei enää kohta ole varaa mennä töihin. Työmatkakustannuksiin sopiva täsmätoimenpide on työmatkavähennyksen nosto, mutta se ei taas tepsi esimerkiksi opiskelujen takia ajamaan joutuviin.

Juuri käydyissä alue- tai hyvinvointivaaleissa perussuomalaiset haistoi veren - tosin surkealla tuloksella - ja otti bensanhinnat vaaliteemakseen, vaikka syytökset voikin hallituksen sijasta osoittaa Saudi-Arabiaan. Ei hallitus ole bensan maailmanmarkkinahintoja nostanut.

Ylen jutussa haastateltiin nuoria aikuisia, jotka sitten todistivat, että "työmatkakustannuksistahan" tässä tosiaan on kyse; haastatellut surkuttelivat sitä, että nyt ei sitten enää ole varaa harrastaa "pillurallia" (mikä on haastattelijoiden omakäyttämä termi, ei keski-ikäisen sedän harjoittamaa seksismiä). 

Tiedän autottomana, Kehä kolmosen ulkopuolelle muuttaneena ja Helsingissä pitkään asuneena joukkoliikenteen palvelutasoon tottuneena, että kun markkinaehtoisuus on karsinut joukkoliikenteen sekä linjat että vuorot - mistä todistavat eri puolilta Porvoota löytyvät aavepysäkit, jotka eivät ole olleet käytössä ainakaan sinä aikana kun olen asunut Porvoossa - niin kyllä huoli syrjäseutujen asukkaiden pääsemisistä kustannuspaikoilleen on todellinen, kun semiperiferiastakaan ei pääse julkisilla toisiin semiperiferioihin. Porvoossa asuessani viimeisetkin bussivuorot esimerkiksi Lahteen ja Järvenpäälle on lopetettu. 

Oliko juttuun sitten tarkoitushakuisesti haettu haastateltaviksi ihmisiä, jotka tulevat osoittaneeksi, että heidän ajonsa eivät ole välttämättömiä? Nämä haastateltavat tekevät itse tyhjäksi esittämänsä huolet siitä, että heillä ei ole enää varaa ajaa omille kustannuspaikoilleen, kun ei kysymys olekaan siitä. Kysymys on pillurallista itseilmaisun muotona.

Kuten haastateltava Minna Jaala itse sanoo:

"Olisi kiva päästä moikkaan kavereitakin eikä vaan olla yksin neljän seinän sisällä ja miettiä, että jos lähden tänään näkemään kavereita ja ajelemaan, sitten minulla ei ole varaa mennä loppukuusta kouluun tai ostaa ruokaa."

Elämä on valintoja. Itse Minna ja hänen kaltaisensa valitsevat, mikä heille on pillurallin, opiskelun ja syömisen keskinäinen priorisaatiojärjestys. Ei hallitus.

Mitä sitten hallituksen pitäisi tehdä syrjäseutujen asukkaiden asioinnin ja siis elämän helpottamiseksi? Tarvitaan toimenpidepaketti, johon kuuluu sekä joukkoliikenteen tukeminen, työmatkavähennyksen helpottaminen ja ehkäpä uuden tuen perustaminen opiskelun takia ajaville. Hallituksen tehtävä ei kuitenkaan ole subventoida pilluralleja, ei sen paremmin ilmastosyistä kuin liikenneturvallisuussyistä.

Jutun pääsee lukemaan allaolevasta linkkiosoitteesta.

https://yle.fi/uutiset/3-12310891?utm_source=facebook&utm_campaign=yleuutiset&utm_medium=social&fbclid=IwAR0JxuuvKFAQrUvNwR4P_TFNp53VSEh44e6H1llBJ3zSG75nf9deGcI-UA4

Ilmastonmuutos on jo täällä: johtopäätökset

Näin eilen tilaston, jonka mukaan Helsingin vuotuinen keskilämpötila on noussut kymmenessä vuodessa 0,6 asteella. Olen vakuuttunut siitä, että taistelu on siinä mielessä hävitty, että ilmaston lämpenemistä ei voida pysäyttää, semminkin kun hiilidioksidin keräytyminen jatkuu vaikka kaikki saastuttaminen lopetettaisiin. Tämä ei siltikään tee ilmastotoimia turhiksi. On kaikkea muuta kuin samantekevää, onko lapsillamme vanhoina Turkin vai Saksan sää, ja nouseeko meri 20 cm vai 50. Ero on kymmenien miljoonien ilmastopakolaisten ja satojen sukupuuttojen välinen.

Johtopäätös 1: tarvitaan välittömiä toimia, ei sellaisia, jotka vaikuttavat vasta 50 vuoden päästä. Tämän vuoksi kaikki hiilinieluja heti, tässä ja nyt vähentävät toimet pitäisi kieltää. Jos siis rakentamisen tai infran alta kaadetaan metsää, se ei kasva takaisin ihan heti.

Johtopäätös 2: jotta ilmastotoimet olisivat tehokkaita, niiden pitää läpäistä kaikki tasot ja sektorit. Silloin kaikki pitää saada mukaan, ja jotta kaikki saataisiin mukaan, toimet on perusteltava, oikeutettava ja perusteltava oikeutetusti. Tämän vuoksi älkää, pliis, ikinä käyttäkö "ilmastoviisauden" tapaisia termejä, jotka vain herättävät vastarintaa, koska niillä tunnutaan oikeuttavan suunnilleen ihan kaikki, myös sellaiset toimet, joiden välitön vaikutus hiilitaseeseen voi olla negatiivinen.

On tyhmää puhua ilmastoviisaudesta

Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta. 

En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä. 

En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana. 

Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina. 

Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla. 

Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.

Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille. 

Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä. 

Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa? 

Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia. 

Tässä se on, ilmastoviisas ekosysteemipalvelu. Lähimetsä Haagan riistavuoressa. 

 

Keskiluokkaisia ilmastouhrauksia

Kirjoitin erään uusmaalaisen vihreän ehdokkaan some-seinällä, jossa vertailtiin sitä, millaisia ilmastolupauksia (tai uhrauksia) itse kukin olisi valmis tekemään. Ehdokas itse lupasi välttää lentämistä nyt alkaneena vuonna.

Tässä mennään jotenkin vikaan mittakaavasta, jos pidetään uhrauksena sellaista, joka ei joillekin ole edes mahdollista, tai jos pidetään uutena oivalluksena sellaista, jonka joku on tehnyt jo kymmeniä vuosia sitten. Esimerkiksi veljeni kertoi eilen ettei ole lentänyt 32 vuoteen. Miksei hän sitten ole ilmastonmuutoskeskustelun todellinen sankari, vaan näinä sankareina esiintyvät sellaiset "huippu"osaajat, jotka joko työnsä puolesta tai muutoin vain lentelevät jopa kymmeniä kertoja vuodessa. Yllättävän usein näitä työnsä puolesta lenteleviä löytyy sinänsä hyvää tarkoittavista kehitysyhteistyö-, ympäristö- ja ilmastoalan toimijoista, jolloin toimijat eivät kyllä oikein täytä omia kriteereitään.

Olen joskus keskustellut isäni kanssa siitä, että on jotenkin säälittävää, että nyt herätään paniikinomaisesti ilmastonmuutokseen, vaikka asia on tiedetty jo vuosikymmeniä, ja sitten tehdään uhrauksia, joita pidetään lähes paleoliittisina, vaikka esimerkiksi lomalennoista ja lihansyönnistä luopuminen (tai ainakin niiden karsiminen) ei tarkoita sen kummempaa kuin paluuta 70-lukuun, juuri niihin Rooman klubin aikoihin jolloin ensimmäisen kerran läntinen maailma alkoi heräämään siihen, että luonnonvaramme ovat rajalliset.

Tässä on myös auttamatta jotenkin elitistinen näkökulma, jos ilmastoteot edellyttävät luopumista. Toisilla kun on enemmän, mistä luopua, ja toisille miltei riittää vakiintuneen elämäntavan noudattaminen. Otan esimerkiksi pitkäaikaistyöttömän (joskin nyt yrityksen perustaneen) ystäväni, joka ei juurikaan matkustele, ei aja autoa, asuu yksiössä, ei juo eikä polta ja elää paljolti poimimillaan sienillä ja kalastamillaan kaloilla. Toki globaalissa mittakaavassa kyse on Suomessa luopumisesta, mutta keskiluokan ja pitkäaikaistyöttömän tai eläkeläisen valinnoilla ja valintaedellytyksillä on vissi ero, ja jos joillakin soimaava omatunto nyt aiheuttaa köyhäilyharjoituksia, toisilla se on pakon sanelemaa. Välttämättömyydestä hyve, ei hyveestä välttämättömyys kuten eräillä.

Vielä vähän aikaa sitten vastustin lentomaksua (tai -veroa, ihan miten haluaakin sitä sanoa), vedoten omiin kokemuksiini vuosilta 2007-2013, jolloin osa perheestäni vaikutti Norjassa ja minä Suomessa. Tuona aikana sain paljolti lentelykiintiöni täyteen; arvioni mukaan nousin tuolloin ilmaan yli 30 kertaa. Nyt olen ymmärtänyt, että lentovero on välttämättömyys, suitsimaan niin seiväsmatkailua kuin niin sanottua kansainvälistä yhteistyötä, sillä onhan siihenkin kehitetty videotekniikka. Laitettakoon siis lentomaksu, ja ohjattakoon se suoraan hiilinielua kasvattamaan.

Trump peruutti ilmastonmuutoksen

9-11, tai suomalaisittain, 11.9. merkitsi kansainvälisten lintukotokuvitelmien päättymistä, ja 11-9 taas sitä, että ilmastonmuutos peruttiin. Tähän epäilykseen saattoi päätyä kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, jos katsoo ikkunasta ja uskoo, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin on helppo leimata ilmaston lämpeneminen kuulopuheeksi. Toiseksi, jos on uskonut, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin kyllä ne ovat. Niin meillä asiat koetaan, kuten puoluesihteeri Slunga-Trumpsalo on todennut. Todellisuudesta on tullut Truman Showta, ja maailman mahtavimmaksi mieheksi on valittu Nakke Nakuttaja, joka on rikas kuin Roope-setä ja jolla on Zlatan Ibrahimovicin kokoinen ego.

Ilmastonmuutoksen ja Trumpin valinnan välinen yhteys ei ole sattumanvarainen, vaikka sattumaa onkin se, että molemmat tuli todennettua samanaikaisesti. Niiden välillä on kuitenkin sosiologinen kolmas eli näkymätön käsi: asiat näyttäisivät olevan niinkuin ne näyttävät, tai niinkuin halutaan uskoa. Usko onkin tietoa voimakkaampi, ja empiirinen kokemustieto vahvistaa vain sen, jota jo aiemminkin epäiltiinkin varmaksi. Ei ehkä demokratia, vaan sen edellytyksenä oleva valistus on tullut kriisiin.

Muistini sääilmiöistä ulottuu noin vuoteen -78 tai -79, mistä alkaen pidin kirjaa säähavainnoista vuoteen 1994 saakka. Siltä aikaväliltä ja sen jälkeen muistan kyllä yhden vastaavan talven alkamisen. Syyskuu 2002 oli lämmin, melkein kesäinen, ja kolmen viikon syksyn jälkeen 28.10. tuli lumi. Ja se pysyi. Niin että ei tämä aikainen lumikuorma mitenkään ainutlaatuista ole, mutta toki ääri-ilmiöksi luokiteltava.

Yksinäinen soihtu valaisee ja (valistaa) yhä harvinaisemmaksi käyvää talvista Helsinkiä.

Havaintokokemus itse asiassa vain vahvistaa ilmastonmuutoksen, sillä se merkitsee lämpenemisen lisäksi ilmaston ääri-ilmiöiden lisääntymisen ja meidän leveysasteillamme sateiden lisääntymisen, ja ei pitäisi olla mitenkään yllättävää, että silloin kun lämpötila on pakkasen puolella, sateet tulevat lumena. Ja aika usein ne tulevat, kun sijaitaan 60 ja 70 leveyspiirin välissä. Niin sanotuille ilmastoskeptikoille tämä looginen päättely ei kuitenkaan osoita mitään, ainoastaan heidän oman harhaisuutensa oikeellisuuden. Logiikka ja empirismi lakaistaan valistuksen kriisin mukana kaatopaikalle. Valitettavasti Trump on tällaisten luulottelijoiden näkyvin äänitorvi, änkyröiden edusmies. joka takertuu hupenevaan öljyyn kuin hukkuva oljenkorteen.

Perussuomalaiset on kesytetty

Perussuomalainen puolue on kasvanut ja se elää tyytymättömyydestä, etenkin tyytymättömyydestä vallanpitäjiin, eli hallitukseen. Nyt kun ovat hetimiltään huomanneet olevansa nyt osa tätä joukkoa, jota pitäisi kritisoida, ovatkin he perustaneet hallituksen sisäisen, performatiivisen opposition. Tätä oppositiota toimitetaan näön vuoksi, showksi omille kannattajille. Uhrilampaiksi tähän toimitukseen on heitetty työministeri Lindström ja peruspalveluministeri Mäntylä.

Suurin uhrilammas kaikista on kuitenkin ulkoministeri Timo Soini, jonka EU-puhe varmaan saa kahvit väärään kurkkuun monilla hänen kannattajillaan. Vielä huhtikuussa plokissaan ilmastonmuutokselle ilkkunut Soini puolustaa nyt tasa-arvoa niin feministisin sanankääntein, että moni punavihreä feministikin saisi olla niistä ylpeä; samaten Soinin tarmokkuus ympäristön puolustajana voi kylvää epäilyksen siemenen monissa niissä kannattajissaan, joille Soinin makkara ja lada -puheilla voi olla symboliarvoa.

Soinilaisten integroiminen hallitukseen oli oiva veto ympäristön ja tasa-arvon kannalta: hallituksessa he eivät pääse tekemään niin paljon kolttosia, kun ulkoministeri-Soini onkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisoikeuksista. Onneksi on - ainakin vielä - hyvää työtä tekeviä virkamiehiä, jotka Troijan puuhevosen tavoin salakuljettavat suomalaisen ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikan keskipitkää linjaa ministerinsä puheisiin. Saa nähdä, missä vaiheessa Soini keksii, että julkisen hallinnon järkeistäminen voitaisiin aloittaa näistä koltiaisista.

Missäköhän vaiheessa peruskannattajat huomaavat, että heitä ei enää tarvitakaan kun Timo saatiin istutettua ministeriauton takapenkille? Että enää ei ole työväenpuoluetta ilman sosialismia, kun ei ole edes työväenpuoluetta.

Kannattaisiko nuoria äänestää?

Kun katsoo eduskuntaa, niin ei siellä ole alle kolmekymppisiä kuin vajaa kourallinen. Toisin oli silloin, kun uraansa aloittelivat Sundqvist, Väyrynen, Tuomioja, Kanerva ja niin edelleen. Tästä pitäisi olla etenkin nuorten itsensä huolestuneiden, mutta kyllä myös meidän iäkkäämpien. Puhun nyt 44-vuotiaan setämiehen kokemuksella.

Ei meistä setämiehistä nyt enää niin väliä, mutta lapsistamme kyllä. Kannattaa tietysti äänestää itseään valistuneempia ehdokkaita, jos sellaisia ei löydy - jos ei löydä, niin itse lähteä ehdolle, iästä riippumatta. Uskon kuitenkin, että nuoret tekevät pääsääntöisesti valistuneempia, sivistyneempiä, kauaskatseisempia ja - parempia päätöksiä. Nuoret eivät vielä tiedä sellaisista esteistä kuin varainsiirtoveroista tai nuivista esimiehistä, onneksi. Siksi heillä onkin pokkaa muuttaa maailmaa mieleisekseen.

Nuoret ovat meitä koulutetumpia, kielitaitoisempia, matkustellumpia, heille ovat itsestäänselvyyksiä esimerkiksi tasa-arvo ja ilmastonmuutos, vaikka ei tämä aina välttämättä näkyisikään sen perusteella, mikä on ulkona näkyvien nuorten otoksen käyttäytyminen. Fiksuimmilla ei ole aikaa hengailuun. He pelastavat maailmaa.

Jos nuorissa jotain kehittämistä on, niin se, että he ovat - nuoria. Tästä syystä he ovat kehityskelpoisia, ja oppivat kyllä esimerkiksi sen, että heidän käsityksensä itsestään ja maailmastaan muuttuu kyllä vielä moneen otteeseen, ei välttämättä parempaan suuntaan, jos ei huonompaankaan. Toivottavasti ei yhdestä ehdottomuudesta toiseen, vaan näkemään harmaan sijasta monia sävyjä.

Joskin mediassa nuoruus olisi yliarvostettua, ei se näy päättäjistössä. Meidän lapsemmekin ansaitsevat maailman, joka ei välttämättä ole parempi, mutta se toivottavasti on vielä asumis- ja elämiskelpoinen. Kannattaa vakavasti miettiä, jos kannattaisi äänestää nuoria, myös meidän vanhempien ihmisten, tasapainottamaan kalkkeutumista, jota jotkut myös elämänkokemukseksi nimittävät.

Miinus ja miinus ei aina tee plussaa

Vihreä feminismi on sellainen ikiliikkuja, jota ei millään saada ammuttua pois sieltä meitä kiertävältä radalta. Vihreänä toimijana turhaudun aika ajoin siitä, että vaikka mitä koettaisit tehdä vihreyden valtavirtaistamiseksi - että mies, lihansyöjä tai autoilijakin voisi olla vihreä - sitten aina uudestaan törmäät siihen, että meitä halutaan marginalisoida. Turhauttavinta on se, että tämä itsensä marginalisointi onnistuu meiltä itseltämme, siihen ei tarvita hommafoorumeita.

Yleensä fiksu antaa periksi, mutta minä en halua antaa periksi siinä, että taistelen sitä vastaan, että minun aamiaismuroihini kustaan jatkuvalla syötöllä tekemällä tyhjäksi työtäni vihreyden valtavirtaistamisessa. Jos miessihteerinä saan jatkuvasti harjoittaa aktiivista asennekasvatusta, yhtä rankkaa on vihreänä miehenä eläminen.

Feminismi herättää monissa kielteisiä tunteita, kuten vihreyskin. Jos vihreys on jo itsessään aikamoinen leimakirves monille, tarvitseeko tätä kielteistä mielikuvaa vielä vahvistaa liittämällä siihen toinen yhtä vahvan kielteisesti arvolatautunut termi? Kun me odotamme, että me omalla työllämme todistamme, että feminismi on ihan myönteinen ja arvoneutraali termi, sinä aikana ilmasto on jo pilattu ja sadat tuhannet syrjäytyneet perustuloa odotellessa. Ja senkin toimintatarmon, jolla rintaliivejä on polteltu ja sen suklaan, jota on käsitteidenkuorrutukseen käytetty, olisi voinut suunnata maailman pelastamiseen.

Tiedän kyllä, että on mahdollista ajaa montaa asiaa samanaikaisesti. Äänestäjät eivät tätä kuitenkaan tiedä, joten näyttää helposti siltä, että me keskitymme siihen, saadako vessanoveen uroksen, naaraan vai neutrin merkki kun mieluummin pitäisi saada siitä vessasta biohajoava. Jos politiikassa asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan, on peffa edellä puuhun kiipeämistä, jos asiantiloja ajatellaan muutettaviksi muuttamalla niitä kuvaavia käsitteitä.

Tiedän hyvin, että poliitikot eivät ole vain kansansa edustajia, vaan myös johtajia, merkityksessä edelläkävijöitä ja johdattelijoita. Se kansanjoukko, jota johdatellaan, uhkaa vaan jäädä kovin pieneksi, jos emme tiedä, mitä se joukko ajattelee, miten tulkitsee ja mitä se tuntee. Tässä perussuomalaiset ovat meitä 6-0 parempia.

Politiikka on psykologiaa, ja viestintää, ei matematiikkaa, vaikka siinä paljolti näytetäänkin askartelevan valtiontalouden reunaehtojen parissa. Ja jos se olisi matematiikkaa, se on yhteen- ei kertolaskua. Miinuksesta ja miinuksesta ei tule plussaa, vaan miinus kaksi.

Miksi suosittelisin äänestämään Vihreitä?

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tulen ravistelleeksi toteemia: yhteisöä, johon moni on asettanut paljon toiveita ja jonka puolesta moni on tehnyt määrättömän määrän työtä. En halua mitätöidä kenenkään tuntemani hienon ihmisen työtä maailman tai edes sen pienen osan pelastamiseksi.

Äskeisessä Vihreiden puoluekokouksessa jälleen kerran putkahtanut ikiliikkuja kirkon ja valtion erottamisesta ja sen purkukeskustelu vahvisti ennakkokäsitykseni, jonka mukaan ateistit suhtautuvat uskontoon kielteisemmin kuin uskonnottomuuteen. Ja heitä on paljon Vihreissä. 

Ateismin äänenkuljettajina esiintyvät edustavat ateismia yhtä hyvin kuin Veronmaksajien keskusliitto kaltaisiani iloisia veronmaksajia. Lisäksi he suhtautuvat erityisesti kristinuskoon kielteisemmin kuin muihin uskontoihin, mikä todistaa sen, etteivät ateismin äänekkäimmät puolestapuhujat ole maailmankatsomus- tai uskontoneutraaleja. Suvaitsevaisuus ei ulotu omaan kulttuuriin, joka halutaan kieltää. Kyllä, kristinusko on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, ja minäkin, kirkosta eronneena, olen kulttuurinen kristitty, jonka takaraivossa painaa protestanttinen eetos, joka viettää mielellään kirkollisia arkivapaita muualla kuin ansiotyössä ja joka nauttii passiomusiikista, tosin musiikkina, en hartaudenharjoituksena.

Minulla tämän aloitteen hyväksyminen ja ennen kaikkea sitä seurannut mielipiteenvaihto on aiheuttanut pahimman kriisin oman vihreyteni historiassa. Minulle uskonnot ja uskonnottomuudet ovat omassa elämässäni sen verran vähäpätöisiä asioita, että minua järkyttää, kuinka paljon moni on valmis tuhlaamaan paukkuja näin vähäpätöiseen asiaan, kun Vihreiden pitäisi olla pelastamassa maapalloa ympäristö- ja ilmastokatastrofeilta. Minua järkytti myös havaita, mikä on monien itseään suvaitsevaiseksi kutsuvien suvaitsevaisuuden todellinen aste. Karvat niin sanotusti paljastuivat.

Olen harkinnut eroa puolueesta, sillä en oikein osaa nähdä, miten voin motivoidusti perustella Vihreiden äänestämistä, jos kuitenkin salaa toivon, että me pysymme pienenä puolueena, jolloin tästä aloitteesta ei koskaan tule todellisuutta, kuten ei tule muistakaan eri lajien fanaatikkojen ajamista aloitteista, joita tämän lisäksi hyväksyttiin muitakin ikiliikkujia, kuten sterilisaatioikärajan laskeminen, lapsien ympärileikkauskielto ja keskivertoäänestäjiä - etenkin miehiä - karkottavan feminismi-sanan mukana roikuttaminen. En osaa perustella, että meillä on suhteellisuudentaju paikallaan ja että me Vihreissä erotamme olennaisen epäolennaisesta.

Jokaisella meillä on omat syymme toimia Vihreissä. Minulle se on tarjonnut paikallisympäristön suojelemisen systemaattisen välineen: katsoin, että kaupunkiluonnon suojelun asiaa auttaa, jos minulla on suorat kontaktit päättäjiin ja pääsen osallistumaan keskusteluihin, joissa päätetään itselleni rakkaista asioista. Tämän voi kuitenkin tehdä myös luonnonsuojelujärjestöissä, jotka hyväksytään ainakin lausunnonantajiksi jos nyt ei aina samaan pöytään, sinne, jossa päätöksiä tehdään. Vuosien varrella olen löytänyt Vihreistä myös yhteisön, jossa minut hyväksytään suunnilleen sellaisena kuin olen, ei kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi sosiologien keskuudessa, puhumattakaan omista ystävistäni.

Vihreät ovat myös olleet oiva kasvatuslaitos: politiikassa saa - tai joutuu - tutustumaan itselleen uusiin aihepiireihin. Yhteiskunnan ymmärrys ja yleissivistys ovat karttuneet. Ensin vieraasta tulee kannatettavaa ja sitten ajettavaa. Tällaisia asioita ovat edustaneet esimerkiksi sukupuolineutraalit oikeudet ja perustulo. 

Vihreissä on kyllä erittäin paljon erilaista osaamista. Paljon kapea-alaisuuksia. Me olemme monen yhden asian liike. 

Kasvoin 21-vuotiaana Kokoomusnuorista erilleni, tai sitten löysin itseni. Tai sitten Kokoomusnuoret tarjosi minulle sillä hetkellä parhaimman vastauksen siihen, mistä löytäisin mielekästä tekemistä ja tavan olla itseäni isompi, siis vaikuttaja. Elämä on matkaa, eikä ihminen aina ole sama. Joskus silmiä avautuu, joskus niitä suljetaan. Sen tiedän, että luonnonrakkauteni pysyy, ihmisiä, järjestöjä ja puolueita tulee ja menee. Olen surullinen, ja koen itseni petetyksi.

Meillä on todella paljon aivan erinomaisia ihmisiä ja ehdokkaita, mutta puolue on vain väline näiden ihmisten maailmanmuuttamisyrityksille. Erinomaiset ihmisemme ansaitsisivat paremman puolueen.

Nyt toivoisin, että joku kertoisi minulle, miksi minä äänestäisin Vihreitä, saati suosittelisin tovereita tai tuntemattomia äänestämään meitä. Ja kuka suojelisi meitä itseltämme?

Puutarhakaupunkipuuhastelua

Oheinen juttuni on julkaistu Vihreässä Langassa 3.10.2008.

Pääministeri Matti Vanhasen visio tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta perustuu puutarhakaupunkien verkostoon, jossa työpaikat, asunnot ja palvelut olisivat lähellä toisiaan. 

Vanhasen mielestä on puuhastelua ilmastopolitiikan asemesta keskittyä pääkaupunkiseudun autoliikenteen päästöjen vähentämiseen, sillä Suomen kaltainen harvaan asuttu maa ei voi toimia silkan raideliikenteen varassa. 

Vanhanen on ottanut lausunnoillaan mielipidejohtajan roolia. Aito visionääri hän ei ole siinä mielessä, että hän esittäisi mitään uutta, kuten esimerkiksi näkemystä yhdyskuntasuunnittelun toivottavasta suunnasta tai keinoista. 

Hän tyytyy toisintamaan perinteistä oletusta toivotusta suomalaisesta elämänmuodosta, punaisesta tuvasta ja perunamaasta kaupungin palveluilla järven rannalla.

Mikä sitten oikein on puutarhakaupunki? Puutarhakaupungin oli tarkoitus yhdistää maaseudun ja kaupunkien hyvät puolet niin, että se olisi lääke kaupunkielämän sairauksiin ja maaseudun puutteisiin. 

Viktoriaanisen ajan Lontoo oli teollisuustyöläisille ankea ja epäterveellinen elinympäristö, kun taas maaseutu ei kyennyt tarjoamaan työpaikkoja saatikka sosiaalista elämää. 

Suurkaupunkikurjuuden vähentämiseksi taloustieteilijä Alfred Marshall ehdotti 1884 julkaistussa artikkelissaan, että Lontoosta kannattaisi siirtää suurissa määrin ihmisiä maaseudulle ja se olisi mahdollista uusimman teknologian avulla. 

Marshallin arvovaltainen artikkeli toimi herätteenä Ebenezer Howardille (1850-1928), jota pidetään puutarhakaupunkikäsitteen isänä. Marshall-herätyksen lisäksi Howard oli saanut vaikutteita myös romanttisen aikakauden takaisin luontoon-liikehdinnästä.
Howardin puutarhakaupungeissa tuli asua 32 000 ihmistä 400 hehtarin alueella, joka piti ympäroidä viisi kertaa asutettua aluetta suuremmalla vihreällä vyöhykkeellä, jonne sijoitettaisiin myös julkiset palvelut. 

Nämä puutarhakaupungit muodostaisivat junan yhdistämän verkoston. 
Juna oli Howardin mallissa oleellinen, sillä hän ei olettanut, että 32 000 asukkaan yksikkö voisi tarjota metropolin palvelutasoa ja työpaikkaomavaraisuutta. Tässä mallissa satelliittien välinen yhteistyö oli tärkeää.

Puutarhakaupungit eivät olleet ainoastaan esteettisen pastoraali-idean koelaboratorioita, vaan Howardin mallilla oli vahva sosiaalinen ulottuvuus.
Puutarhakaupunkien työpaikkaomavaraisuus perustui pitkälle sellaisiin prekaariammatteihin, jotka periaatteessa sopisivat hyvin etätöiksi, kuten taiteilijan ja tutkijan työt. 

Nykyajan prekaareja ovat lisäksi valtionhallinnon virkamiehet, joiden töiden alueellistamisessa keskustalainen politiikka on ollut edelläkävijä ja joiden töiden pätkimisessä Valtioneuvosto kulkee etulinjassa. 

Vanhasen verkkopäiväkirjassaan esittämä ajatus työpaikkaomavaraisista satelliittitaajamista on kaunis ja ekologinen, mutta ei tätä päivää. Prekaarit eivät muuta alueellistettavien pätkätyöpaikkojen perässä, he sukkuloivat. 

Nykyperheen aikuiset käyvät useimmiten molemmat ansiotyössä, eivät välttämättä vain yhdessä työpaikassa eivätkä aina samassa kaupungissa saatikka edes samassa maassa. Minkä ja kenen työpaikan perässä siis sukkuloidaan? 

Puutarhakaupunki ei ole kuitenkaan ainoastaan esteettinen projekti, kuten opimme 1900-luvun alun Englannista. 

Vantaan Kartanonkoski on viimeisimpiä ja kiitellyimpiä uusista esikaupungeista. 

Helsingin Sanomissa monasti ihailtu, viimeksi syyskuun puolivälissä uudenlaisen puutarhakaupunkirakentamisen mallina esitelty Kartanonkoski voi olla arkkitehtonisesti viehättävä, mutta sieltä puuttuvat lähes kaikki sosiaalisen puutarhakaupungin positiiviset piirteet: työpaikka- ja palveluomavaraisuus, raideyhteys sekä sosiaalista elämää ruokkivat instituutiot.

Suurin osa Kartanonkosken julkisista lähipalveluista sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä joko Myyrmäessä tai Tikkurilassa, molemmat raideyhteyksien ulottumattomissa Marja-radan jatkamisen jälkeenkin. Lähimmät kaupalliset palvelut ovat yhdyskuntarakennetta hajottavia automarketteja, joihin on hyvin vaikea päästä jalkaisin tai polkupyörällä, jos sattuu asumaan näköetäisyydellä liikenneväylien väärällä puolella.

Onko Suomessa sitten puutarhakaupunkeja? Otto Iivari Meurman yritti ensimmäisenä soveltaa alkuperäisen puutarhakaupungin ideaa Vanhassa Tapiolassa Espoossa ja Käpylässä Helsingissä. 

Tapiola nykyisellään ei kuitenkaan täytä puutarhakaupungin sosiaalisia kriteereitä, koska sinne ei vie raideyhteyttä ja koska sieltä sukkuloidaan paljolti Helsinkiin työpaikkojen, opiskelun, palveluiden ja urbaanin sykkeen perässä. 

Nyt kun Tapiolaan saadaan metro, se ei enää täytä puutarhakaupungin esteettisiä kriteerejä, koska 1960-luvun ajan Smith-Polvisen innoittama autovetoinen suunnittelu on vähitellen muuttanut sitä liikenneväylillä, jalankulkukansilla ja betoniarkkitehtuurilla. 

Lähinnä puutarhakaupungin ideaa nyky-Suomessa ovat ehkä Naantali, Vantaan Vanha Rekola ja Meurmanin Käpylä.

Pääministeri Matti Vanhaselle on kuitenkin oltava reilu ja todettava, että alkuperäinen puutarhakaupungin idea taitaisikin kyllä kaivata päivitystä, sillä täydellisenä se ei toimi missään. 

Paradoksaalista kyllä, ehkä parhaat puutarhakaupunkimallin toteutukset löytyvät Yhdysvalloista, joka on tunnettu autoriippuvuudestaan. Siellä toteutettiin vastauksiksi kaupunkikurjuuteen 30-luvun lama-aikana metropoleihin junaradalla yhdistettyjä satelliittikaupunkeja, jotka olivat tyyllillisiä pastisseja eurooppalaisesta pastoraali-idyllistä. 

Yhdysvaltain satellliittikaupungit onnistuivat kohtuullisesti, koska niiden suunnitteluun kytkettiin vahvasti sosiaalisia – muttei sosialistisia – ja yhteisöllisiä ihanteita ja koska niiden suunnittelua johdettiin keskitetysti eikä sitä jätetty markkinoiden armoille.

Vanhasen malli ottaa lähtökohdaksi autoiluun perustuvan yksilönvapauden illuusion, jossa autoilija on nykyajan yksinäinen ratsumies. Jos kuitenkin ilmastonmuutos aiotaan ottaa edes pääkaupunkiseudulla vakavasti, tämän sietäisi näkyä paremmin myös hallituksen liikennepolitiikassa. 

Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä siitä, että kyllä, on tosiaankin puuhastelua keskittyä pääkaupunkiseudun liikenteen päästövähennyksiin. Marja-rata ja länsimetro eivät maailmaa pelasta. Pitäisikin vähentää sekä liikennettä että sen päästöjä kaikkialla. 

Tämä tapahtuu esimerkiksi satsaamalla raideliikenteen kehittämiseen muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, lisäämällä pyöräilyn edellytyksiä ja lisäämällä etätyöskentelyn mahdollisuuksia. 

Tähän uusi teknologia antaa mahdollisuudet aivan samoin kuin aikansa uusin teknologia mahdollisti puutarhakaupungit Howardin Englannissa. 

Vanhasen hallituksen keskihajauttavaksi rypälepommimetropolitiikaksi päivittämän hajakeskittävän aluepolitiikan soisi olevan aidosti visionääristä, niin että pyrittäisiin kohti metropolia, jossa on mahdollista käydä töissä, asioida ja harrastaa ilman autoa. Ei riitä, että ainoastaan siunataan nykytilanne.

Ullevaal Hageby Oslossa

Miksi hallitukseen kannattaa pyrkiä?

Oppositiosta käsin ei pystytä kuin räkyttämään, tekemään populistista vastuunpakoilupolitiikkaa. Näinhän Norjan Edistyspuolue on tehnyt, tai sitten muut puolueet ovat konsensuksessa pelanneet sen pois hallituksesta; 1973 tapahtuneen perustamisensa jälkeen se nousi salonkikelpoiseksi vasta istuvaan hallitukseen. 

Eipä esimerkiksi ilmastolaki olisi onnistunut oppositiosta käsin. Puolueen lopullinen päämäärä ei saa olla kannatuksen nostaminen, vaan maailman muuttaminen, ja siihen puolueet ovat välineitä. Parempi politiikka tuo sitten enemmän kannatusta ja enemmän välineitä muuttaa sitä maailmaa, ja jos oma puumerkki ei näy hallituksen politiikassa riittävän selvästi, äänestäjät rankaisevat. Toki osittain kyse on myös siitä, missä määrin tehdään näkyväksi se, missä ollaan onnistuttu ja missä epäonnistuttu, siis viestinnän selkeydestä.

Hallitusvastuu kuluttaa, se on luonnonlaki. Hallitukseen tulee aina lähtökohtaisesti pyrkiä, riippumatta vaalituloksesta; tosin murskatappio voi antaa aihetta keskittyä puolueen kuntoon saattamiseen yhden kauden ajaksi. Ja sellaisen me saimme Eduskuntavaaleissa, joten jälkiviisaana voisi ollut olla parempi jättäytyä oppositioon, niin olisi helpompaa tavoitella ensi keväänä vaalivoittoa ja sen turvin saada perustulo ja sukupuolineutraali avioliittolaki; tosin jälkimmäinen sentään saadaan jo istuvan eduskunnan voimin. Tosin eipä sitä ilmastolakia oltaisi sitten saatu, ei lukuisia uusia luonnonsuojelualueita tai perusturvan tasokorotusta. 

Vihreille ydinvoima on nemesis. Jos pysytään hallituksessa, jossa tehdään päätöksiä ydinvoiman lisärakentamisesta, poliittiset vastustajamme saavat aiheen ilkkua meidän mielistyneen valtaan, ja ydinvoiman vastustajat taas katsovat meidän pettäneen periaatteemme, vaikka hallituksessa on työn alla paljon muutakin, joka kaipaa edistämistämme; onneksi sentään ilmastolaki ei enää ehdi kaatumaan. Jos taas eroamme, ydinvoimaan neutraalisti suhtautuvat taas voivat nähdä meille periaatteet ilmaston pelastamista tärkeämmäksi. 

Minä en liittynyt VIhreisiin sähkösyistä, eikä ydinvoima herätä minussa kovin suuria tunteita. Paljon pienempiä kuin esimerkiksi hiilivoima. Kannattajissamme on kuitenkin enemmistö ydinvoiman vastustajia, joten kyllä meidän on kuitenkin pienempi paha jättää hallitus, jos istuva hallitus nyt vielä saa kikkailtua uuden ydinvoimapäätöksen. 

Miksi äänestän Nannaa

Olen ollut Johanna "Nanna" Sumuvuoren tukiryhmässä yksissä eduskuntavaaleissa. Viime vaaleissa seisoin Outi Alanko-Kahiluodon takana, mutta nämä ovat nyt Nannan vaalit. Miksi?

Outia tarvitaan vielä Brysseliäkin kipeämmin Eduskunnassa, jatkamaan väsymätöntä työtään työllistämisen, tutkimuksen, apurahansaajien ja nuorten puolesta. Nanna on aidosti kansainvälinen uuden ajan vaikuttaja, rauhanomaisen kriisienhallinnan asiantuntija. Minulla on kotonani hänen kirjansakin aiheesta. Viime ajat hän on syventänyt kansainvälisten suhteiden tuntemustansa hankkimalla aihepiirin teoreettista ymmärrystä Oxfordissa. Nanna ei kuitenkaan ole teoreetikko, vaan käytännön toimija mitä vahvimmassa määrin, rauhanaktivisti, ylioppilaskunta-aktivisti ja ennen kaikkea säkenöivä keskustelija ja verkostoituja.

Nannasta muistan sosiologian fuksibileet jostakin vuosituhannen alkupuolelta. Kun ymmärsin, että hänkin jo edustaa "vanhoja", minun oli pakko tehdä päätelmä, että minä olen liian vanha enää käymään niissä karkeloissa edes emerituksena. Arto Aniluotoa ei lasketa, hän on samanaikaisesti emeritus, muumio, jokapaikan höylä sekä elävä monumentti, ikuinen virallinen nuori mies. 

Nannan kanssa sai (ja saa) aina eloisia, viihdyttäviä ja hauskoja keskusteluita. Nanna on Uutisvuodon historian paras vieras, joka ei ainoastaan antanut ohjelman vakiokasvoille vastusta, saati tyytynyt peesailemaan heitä, mutta osoitti kykynsä nauraa itselleen lanseeraamalla myötähäpeän logon niin vastaansanomattomasti että jopa sellainen henkilö kuin minä, jolta puuttuu lähes tyystin myötähäpeän tuntemisen taito, ymmärsi asian Nannan piirustuksesta. 

Nanna kutimineen oli mitä hauskinta seuraa Lappeenrannan puoluekokouksessa 2012. Jos hänet valitaan Brysseliin, hänen kutimiaan tuskin nähdään vähään aikaan puoluekokouksissa, saati hänen ja Tiia Vanhatapion dj-kaksikkoa puoluekokouksien jatkoilla, mutta kyllä me kai sen nipin napin kestämme. Minä ainakin, eihän minuakaan perhesyistä näkyne puoluekokouksissa vähään aikaan, ainakaan seuraavassa. 

Nannan vaalimainos eduskuntavaaleissa 2007 öisessä Meilahdessa. 

Nannan lisäksi voisin kyllä äänestää näissä vaaleissa melkein ketä hyvänsä muutakin vihreää. Oras Tynkkysen asiantuntemusta EU:n yhteisen ilmastopolitiikan muodostamisessa tarvitaan kipeästi, ja Heidi Hautalan kokemuksellekin olisi vielä käyttöä. Outin kärkiteema harmaata taloutta vastaan taisteleminen vaatii myös kipeästi nykyistä enemmän panostusta, ja Maria Ohisalo nousevana poliitikkona ansaitsisi myös ääneni, paitsi sosiologina, myös tasa-arvotaistelijana, hyvinvointivaltion, sukupuolten ja sukupolvien välisen tasa-arvon puolesta.