Haagan liikenneympyrä on elintärkeä Haagan liito-oraville

 Nyt kun Haagan liikenneympyräksi nimetyn, Haagan, Talin ja Pitäjänmäen välissä olevan Suomen isoimman liikenneympyrän kaava on lausuntokierroksella, on aika tähdentää sen merkitystä liito-oraville. Liito-orava on levinnyt Espoosta Helsinkiin, ja Talin ja Munkkivuoren metsät ovat tässä levittäytymisessä elintärkeässä asemassa. Liito-oravan levittäytyessä myös Haagaan, niiden todennäköisin ja ylivoimaisesti paras uusiutumisreitti on Talin kautta. Keskuspuistostakin on mahdollista tulla Haagan ammattikoulun vieritse, mutta Keskuspuistosta taas ei ole yhteyttä Espoon runsaammille liito-oravamaille; lisäksi Hämeenlinnantien ylittäminen on erittäin riskialtis yritys nuorellekin koiraalle. 

Yksi Helsingin tiheimpiä liito-oravakantoja lienee Pohjois-Haagassa; niin sanotun Pohjois-Haagan keskuspuiston alueella, alueella, joka rajautuu lännessä Vihdintiehen ja pohjoisessa Kaupintiehen. Kaupungin mielestä tämän alueen liito-oravakanta voisi uudistua myös liitämällä Vihdintien ylitse; tämä saattaa olla paikoitellen mahdollista, mutta Vihdintien länsipuoli on lähes kokonaisuudessaan teollisuus- ja toimitila-aluetta, jota liito-orava voi käyttää vain kauttakulkuun, ei elinympäristönä. Ja on hyvin epätodennäköistä, että liito-orava lähtisi ensin ylittämään Pitäjänmäentietä ja sitten toiveikkaana etsiskelemään yksittäisiä yhteyspuita, joiden avulla se jotenkin onnistuisi navigoimaan koko laajan Pitäjänmäen-Valimon teollisuusalueen lävitse. 

Edelläkerrottujen syiden vuoksi onkin tärkeää pitää huolta, että Haagan liito-oravien ensisijainen levittäytymisreitti pysyy käyttökelpoisena. Ja se reitti kulkee Haagan liikenneympyrän poikki. 

Tässä kuvassa näkyy liito-oravan dispersaali eli liikkumisreitti Riistavuoren ja Talin välillä. Vasemmalla ovat puut ovat Riistavuorta, keskellä on Haagan liikenneympyrä ja oikealla Pitäjänmäentien ja Vihdintien kainaloon jäävä metsikkö, jota on ehdotettu liito-oravien uudeksi dispersaaliksi. Sieltä matka Riistavuoreen on kuitenkin huomattavasti pidempi kuin liikenneympyrästä.

Toivon tämän kuvan tarkentavan vielä edellisen kuvan selostusta. Tämän kuvan oikeanpuoleiset Riistavuoren puut ovat ne samat puut, jotka ovat edellisessä kuvassa äärimmäisenä vasemmalla. Jos liito-oravien nyt käyttämä liikenneympyrän dispersaali kaadettaisiin kokonaan, silloin tämän kuvan vasemmanpuoleiset puut, jotka ovat Eliel Saarisentien ja Vihdintien alittavan tunnelin yhdistävän kevyen liikenteen väylän koillispuolella, olisivat todellisuudessa uudeksi, korvaavaksi dispersaaliksi suunnitellun CGI:n toimitalon edessä olevan metsikön Riistavuoren puoleiset yhteispuut. Tässä tapauksessa välimatkaksi muodostuisi ilman ainuttakaan yhteyspuuta niin pitkä, että se on tekemätön paikka.

Tässä kuvassa näkyy siis se metsä, jota on tarkoitettu liito-oravayhteyden läntisiksi yhteyspuiksi, CGI:n talon edessä. Ihan kuvan takavasemmalla kajastelee liikenneympyrä.

Tämä kuva on CGI:n metsikön eteläreunalta. Kuvan vasemmanpuoleiset puut ovat "GGI:n metsän" eteläisimmät puut, jotka sitten saisivat myös toimittaa yhteyspuiden virkaa Pitäjänmäentien toiselle puolelle. Tästä kohtaa Pitäjänmäentie on kyllä yliliidettävissä.

Tämä kuva on välittömästi Pitäjänmäentien eteläpuolelta. Tämän kuvan vasemmanpuoleiset puut ovat samoja kuin edellisen kuvan oikean reunan puut. Tämän kuvan oikeanpuoleiset puut kuuluvat niin kutsuttuun "Piimäenpuistoon", joka on käytännössä Vanhan Viertotien Talin urheilupuiston metsistä erottama osa. Se on K. Savolan mukaan erinomaista kääpäaluetta. Edessä kajastelee Huopalahdentien alittava tunneli.

Tässä kuvassa näkyy Vanha Viertotie. Tästä liito-oravat pääsevät kyllä ylitse, no problem. Vasemmalla niin sanottua Piimäenpuistoa.

Toinen katkos liito-oravien puustoisissa yhteyksissä on Talin urheilupuistossa, Tenniskeskuksen parkkipaikan kohdalla. Kuvan vasemman ja oikean laidan koivujen lyhyin välimatka on liitämällä noin 27 metriä. Ei temppu eikä mikään liito-oravalle, joka liitää 60-70 metriä, jos puusto on riittävän korkeata.

Sama kohta toisesta suunnasta. 

Enpä kuitenkaan tiedä, onko kenenkään mieleen tullut, että tämä Huopalahdentien ilmeisestikin "kaupunkibulevardin" alta kaadettava puurivistö olisi liito-oraville kaikkein suorin reitti liikkua Talin ja Haagan välillä, siis jos kyse on vain reitistä. Toki Piimäenpuiston ja Talin urheilupuiston pohjoisosien merkitys on myös mahdollisena, tutkimisen arvoisena elinympäristönä, eikä puiden merkitystä tietenkään voi typistää pelkiksi yhteyspuiksi.

Nämä joulun alla tekemäni tutkimukset siis toivon mukaan osoittavat selvästi Haagan liikenneympyrän keskeisen merkityksen Haagan liito-oravakannan uusiutumiselle. Sitä uusiutumista ei estä Talin tenniskeskuksen parkkipaikan 27 metrin puuton väli; sen sijaan sitä hankaloittaisi Huopalahdentien varren puiden kaataminen ja Haagan liikenneympyrän kaataminen niin, ettei lounais-koillissuunnassa jättäisi yhteyspuiden rivistöä. CGI:n metsiköstä matka Vihdintien toiselle puolelle on liian pitkä. Piimäenpuistolle tulee myös tehdä luontokartoitus, jonka osana liito-oravakartoitus. 

Minä ja Keskuspuisto

Minä ja Keskuspuisto 

Isäni muutettua lokakuun neljäntenätoista päivänä 

1977 kotitalomme seitsemännessä 

kerroksessa asuvan työkaverinsa luokse, hän muutti uuden puolisonsa ja kohtapuoliin 

syntyvän velipuoleni kanssa Alkon talosta 

Vuorimiehenkatu 33:sta Töölön Toivonkadulle, 

siihen taloon, jonka kivijalassa oli myöskin pitkään

valtion pitkäripaisen liike. Alkolla oli ainakin 

työntekijöihinsä ulottuvaa sosiaalista vastuuntuntoa, ja minä sain jäädä äitini kanssa asumaan isäni 

entiseen työsuhdeasuntoon aina 

heinäkuuhun 

1980 saakka. 

Muutettuani Kannelmäkeen aloin ensin isäni kanssa pyöräilemään Keskuspuiston läpi, ikään 

kuin larpatakseni hänen työmatkaansa 

Toivonkadulta Myyrmäkeen. Kannelmäestä ei ollut

kovin pitkä matka Pirkkolaan, josta taas oli Laaksoon ja siitä Urheilukatua alas isälleni vain 

kuutisen kilometriä. Yläkouluikäisenä aloin 

pyöräilemään tätä välimatkaa joskus yksinänikin. 

Tällöin Keskuspuisto, jonka olin jo 

Vuorimiehenkadun aikoina vallannut isäni kanssa Laaksosta aina 

Ruskeasuon hevostalleille asti, tuli minulle tutuksi 

ainakin pääreittiensä varsien osalta. 

Muistan vielä hämärästi vanhan hyppyrimäen, 

joka nojasi Laakson kallioihin ja laski Laakson 

ratsastuskentältä hevosaitaukselle kaartavan 

ulkoilutien varteen. Mäen paikka erottuu 

maastossa vieläkin. 

Yläkouluiässä Keskuspuiston käyttöni sai uusia 

ulottuvuuksia, lähinnä koulun liikuntatuntien 

ansiosta. Hiihdimme Paloheinässä, jossa kolmosen ja viitosen latujen eroamiskohdassa minua odottivat 

tupakkataukoa pitävät pidemmän matkan hiihtäjät, 

jotka sitten kuntopuikon

piristäminä ohittivat minut kohdassa, jossa viiden 

kilometrin latu seuraavan kerran yhtyy 

tuskaisesti lykkimääni kolmosen latuun. Pirkkolassa yleisurheilimme; olin luonnonlahjakkuus

pituushyppääjänä ja pikajuoksijana lähes 

harjoittelemattakin, mitä nyt olin joitakin kertoja isäni kanssa 

kokeillut lajeja Myyrmäen urheilukentällä, 

pyöräretkiemme päätepisteessä. 

Lukiovuosina reviirini vielä laajeni pohjoiseen 

Keskuspuistoon. Teimme koko koulun 

jokasyksyisen “polkuretken”, kävellen noin puolet 

Haltiapolusta. Koetin aina pitää ihastukseni,

joskus Heidin, joskus Annen, näköetäisyydellä 

sähköjäniksenäni. Liikunnanopettajani Tievan

autoon matkalla Pitkäkoskelle suunnistamaan 

mahtui yleensä kaksi oppilasta; usein ne olivat 

minä ja paras koulukaverini Sami;  kirjaviisaimpina mutta 

epäatleettisimpina taisimme olla Tievan 

opetuksille otollista maaperää. Sainkin näistä 

reissuista metsässä juoksemisen kipinän, joka on 

kantanut näihin päiviin.  

Ainakin yhtä usein kyllä halusin pyöräillä koulun 

suunnistustunnille; ensin Etelä-Kaarelan yhteiskoululta Hämeenlinnantien alitse, 

sitten vastarakennettua Perhekunnantietä 

“Linjoille” eli kahden ulkoilupolun risteykseen juuri 

nykyisen Kuninkaantammen eteläpuolella

ja siitä Pitkäkosken majalle. 

En ollut hääppöinen pitkänmatkanjuoksija, mutta 

karttaa osasin lukea. Siinä vaiheessa kun 

lukiot alkoivat erikoistumaan nostaakseen omaa 

profiliaan yhteishauissa, oma lukioni

ilmoittikin olevansa pohjoismaisuuden 

ja suunnistuksen lukio.  

Armeijan lähestyessä oma fyysinen kuntoni alkoi kiinnostamaan, jopa huolestuttamaan minua. Onneksi 

jatkuva hyötypyöräily ja koirakävelyt olivat luoneet 

edes jonkinlaisen pohjakunnon 

niin että selvisin Pirkkolan kolmen kilometrin 

pururadasta edes joten kuten hengissä. Meitä oli 

täysi Aten kuplavolkkarillinen kohottamassa 

sotilaskuntoaan 

keväällä 1991.  

Ensimmäinen “oma” kotini oli opiskelijasolu

Pohjois-Haagassa, Ida Aalbergintiellä. Sieltä käsin kävin Pirkkolassa 

uimassa ja lenkillä Pirkkolassa, Maunulassa ja 

Paloheinässä. Liitän tiettyihin maisemiin vieläkin 

tiettyä 

musiikkia joka oli silloin ajankohtaista; esimerkiksi 

Maunulassa eläinten hautausmaan takana 

olevan maston maisemiin Bruno Weilin johtaman Schubertin kuudennen sinfonian.  

Moniin Keskuspuiston paikkoihin liittyy 

henkilökohtaisia muistoja. Siellä on selvitelty usein 

kovin yksipuolisiksi jääneitä rakkaustarinoita. Kuten esimerkiksi eräällä isolla kivellä Laaksossa.

 

Muutin helmikuussa 1995 Linnankoskenkadulle, 

Töölööseen. Sieltä pyöräilin Keskuspuiston 

läpi viikonloppuisin Malminkartanoon muuttanutta äitiäni tapaamaan. Hänen sairastuttuaan

nopeasti etenevään keuhkosyöpään kävin 

vierailemassa hänen luonaan Laakson sairaalan 

keuhko-osastolla. Urheilukadun loivassa mutta pitkässä

mäessä tuntui olevan aina vastatuuli matkalla 

keuhko-osastolle. Tätä synkeää taivaltani säesti Oskar Friedin rahisevansynkeä levytys Stravinskin 

Tulilinnusta.  

Kesällä 2005 asuin Talinrannassa, jolloin olin 

omaksunut säännöllisiksi lenkkeilymaastoikseni 

Munkkivuoren-Talin-Pajamäen hienot maastot, jotka ovat niin hienoja ja yhtenäisiä, että minulle ne ovat läntinen

Keskuspuisto. Kerran päätin muistoja verestääkseni

lähteä varsinaiseen Keskuspuistoon saakka. Juoksin

Koneen puiston, Munkkiniemen puistotien ja 

Paciuksenkadun ylämäen kautta 

Laaksoon, sinne, mistä Keskuspuisto alkaa. 

Uskon, että sattuma ja kohtalo ovat kaksi nimeä 

samalle asialle. Tämä lenkki oli sattumalta

koituva kohtalokseni. Heti kun pääsin Keskuspuistoon, näin katulamppuun kiinnitetyn aanelosen, risteyksessä, josta 

Urheilukadulta suoraan pohjoiseen jatkuvalla ulkoiluväylältä 

kääntyy toinen reitti koilliseen, 

sinne hevosaitauksen suuntaan, ja sen reitin varrelta löytyy se kivi, jonne minä ja M. kerran päädyimme yksipuolisen 

rakkaustarinamme. Se tarina sisälsi monia loppuja, ja tuolla kivellä näyteltiin yksi niistä. 

Tämä muistelu on luonnos loppusyksystä ilmestyvään kirjaan Huuto kaupunkiluonnon puolesta -aiottuun lukuun. Tätä materiaalia ei kirjassa käytetty, joten sen voi nyt julkaista.