Liberalismi on uusi vihreä

Norjassa aina viime vuosiin saakka muut puolueet ovat tehneet vihreän puolueen tarpeettomaksi, olemalla paavia itseäänkin paavillisempia, Edistyspuolue FRP:ta lukuunottamatta. Suomessa taas kaikki puolueet ovat tällä hetkellä liberaaleja, ja niinpä täällä ei liberaalille puolueelle olekaan ollut tilausta 70-luvun jälkeen.

Vihreät ovat toisinaan ehdottaneet identiteetikseen liberalismia, kun vasemmalla ei olla ja oikealle ei mennä. Ongelma vaan on se, että kun melkein kaikki puolueet ovat liberaaleja, ainakin markkinaliberaaleja, ja nekin, jotka eivät ole, ovat sitten edes elämäntapaliberaaleja, siis suvaitsevaisiksi ja nykyaikaisiksi ilmoittautuneita, paitsi Kari Rajamäki ja Wille Rydman ja muutama lestadiolaiskeskustalaien.

Liberaaliksi ei kannata ilmoittautua, sillä siellä on tungosta, onhan Vasemmistoliittokin liberaali puolue. Sitäpaitsi ensin pitäisi määritellä, mitä liberalismin varianttia kannattaa: nuorsuomalaisuutta, alkiolaisuutta vai punavihreää kaupunkilaista tönkkäviiniliberalismia. Jotkut liberalistit suhtautuvat tietojärjestelmiin samalla paatoksella kuin kokkarit palveluihin, ja molemmissa tapauksessa käyttäjä eli asiakas on sivuseikka.

Liberalistin on hyvä tehdä selväksi itselleen, miten suhtautua niihin, jotka eivät pärjää palveluntarjoajien tai työvoiman vapaassa kilpailuttamisessa, jotta osaa perustella oman liberalisminsa toisillekin. Ovatko lisääntyneen alkoholintarjonnan seuraukset vain näköharha, tai johtaako tietojärjestelmien kilpailuttaminen kustannuksien nousun pilviin?

Perussuomalaisten nousu on perustunut siihen, että ei-liberaalia vaihtoehtoa ei ole ollut tarjolla, paitsi Kristilliset. Heillä on ollut tarjolla markkinarako, ja maalitaulukin on ollut valmiina: kaikenkarvaiset liberalistit. Liberalistiksi julistautumisessa kannattaa olla hyvin varovainen, etteivät punavihreät, kirkollisvihreät (seurakunnissa on paljon kasvupotentiaalia) ja ekoänkyrät mene pesuveden mukana. Liberalistit ovat helppo maali änkyröille. Vaikka lasselehtisille, lokalaitisille ja timosoineille on helppo nauraa, läheskään kaikki eivät naura. Liberalismista kärsii suuri osa Vihreiden punavihreästä siivestä, joita se karkoittaa Vasemmistoliittoon, ja luonnonsuojelijat, jotka se karkottaa puoluepolitiikan paitsioon.

Liberalismissa kypäräpappi on vaihtunut pyöräilykypärättömyyteen. Suosittelisin liberalistiksi julistautumisen sijaan, että oltaisiin vihreitä.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Saako musliminainen olla poliisi?

Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.

Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.

Kevättalvena 2009 Norjan kuumin keskustelunaihe oli se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.

Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.

Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.

Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.

Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.

Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.

Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.

Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.

Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.

Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?

Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?

Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?

Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.


Julkistan kirjoitukseni viiden vuoden takaa uudestaan, koska asia on Suomessa nyt ajankohtainen, ainakin siitä käydyn keskustelun osoittamana. Tämä taas osoittaa, että Suomi on Norjaa jäljessä viisi vuotta. Ainakin. Suomessa vanhakantaisten muslimien ja vanhakantaisten kristittyjen (epä)pyhään rintamaan on liittynyt vakaumuksellisia anti-vakamuksellisia eli ateisteja, joiden tavoitteena on kaiken näkyvän tunnustuksellisuuden hävittäminen katukuvasta. Norjassa ei tällaisia ääniä keskustelussa näkynyt, vaan paikalliset ateistit näyttäytyivät maltillisina ja moniäänisyyden suvaitsevina.