Parhaat levyt vuonna 2025

Franz Schubert: Sinfonia C-duuri "Suuri" nro 9. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Minulla oli alkutalvesta irtisanomisen yhteydessä kausi, jolloin vertailin eri levytyksiä tästä sinfoniasta. Furtwängleriltä minulla jo oli hänen sota-aikainen radiotaltiointinsa, mutta tämä on sitä maineikkaampi ja rauhallisempi. Mutta muutaman vuosikymmenen lisää perspektiiviä hankkineena, tämä on maineensa väärti ja kelpaa jopa David Hurwitzille. Pidin kovasti aiempien suosikkieni Wandin ja Kripsin lisäksi Böhmistä, Fricsaysta, Sawallischista ja Haitinkista; Abbadokin on erinomainen.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tämä sota-aikaisten tallenteiden sarjaan kuuluva levytys oli ensitutustumiseni Brucknerin viidenteen, ja kun sinänsä aikakautensa tasoon nähden dynaamisesti yllättävänkin hyvään levytykseen (1942) tottuu yskäisyineen, niin käsillä on poikkeuksellisen dramaturgisesti koherentti, jännittävä ja vauhdikas levytys. Furtwängler asetti minulle standardin tämän teoksen koostamiselle: hitaasti hiipivä, mystinen avaus, käyskentelevästi sykkivä toinen osa, myrskyisä scherzo ja pyörremäinen finaali. 

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Günter Wand

Wandin Brahmseista - joita esimerkiksi nuoruuteni raamatussa eli Penguin Guidessa ei juurikaan arvostettu - on tullut salavaivihkaa tämänhetkinen suosikkisyklini Brahmsin sinfonioissa. Ensimmäisen ja neljännen sinfonian Wand tekee Toscaninin tavoin yllättävänkin intohimoisesti ja melko vauhdikkaasti ja keskimmäiset sinfoniat, numerot 2 ja 3 taas Klempererin tavoin epäsentimentaalisesti, teosten struktuuria painottaen. Wandin tapa tehdä Brahmsia ei tietenkään ole ainut oikea, mutta hän tarjoaa modernisti äänitetyn synteesin kahta hyvin eri tavoin Urtextiään lukeneita klassikoita, Toscaninin kiihkeyttä ja Klempererin selkeyttä. Niissä on kamarimusiikillista selkeyttä ja valoisuutta, mutta raudanluja pohja.

Carl Nielsen: Hiemvee. Underlige Aftenlufte. Aksel Schiøtz

Ei ainoastaan tämä laulu, vaan koko Danacord-levy, jossa Schiøtz laulaa Nielsenin lauluja, on maaginen. Schiøtzin ääni on rauhoittava kuin Hans Hotterin ja luonnollinen kuin Björlingin. Jos tämä ei ole tuutulaulu, en tiedä, mikä tämä on. 

Heitor Villa-Lobos: Bachianas brasileiras numero 7. Ranskan radio-orkesteri, joht. Heitor Villa-Lobos

Villa-Lobos oli mahtavan tuottelias säveltäjä, joka musiikki on aivan omanlaisensa keitos. Tässä ehkä parhaassa hänen kymmenestä bachianas brasileirasistaan finaalin fuuga on aivan hurja pyörre. Soitto ei varmaankaan ole kaikkein hiotuinta, mutta vakuuttavuus ja intensiteetti korvaavat tämän täysimääräisesti. 

Johann Sebastian Bach: Goldberg-muunnelmat. Beatrice Rana

En ole keräillyt Bachin klaveeriteoksista juurikaan vaihtoehtoisia esityksiä Glenn Gouldien lisäksi, mutta Perahian soitto jättää, kuten aina, vaikutelman siitä, että kaikki menee kuten pitääkin. Perahialla huomio kiinnittyy soittajan ratkaisujen sijasta itse musiikkiin. Perahia odotteli vuosikymmeniä, kolmisenkymmenen vuotta konsertoivan pianistin uraa ennen kuin ryhtyi soittamaan Bachia, ja odottelu kannatti. Perahia oli valmis haasteeseen, ja aktivoi minulla Bachin pianomusiikin kuuntelemisen. Kuitenkin minua uudehkoista ei-Gouldin levytyksistä puhuttelee vieläkin enemmän nuori italialaispianisti Beatrice Rana, joka pitää teoksessa jatkuvan pulssin ihailtavasti yllä, koko 32 osan muodostavan kaaren ylitse.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Junge Deutsche Filharmonie, joht. Rudolf Barshai

Tästä opiskelijaorkesterin soittamasta Mahlerin vitosesta sana levisi internetin alkuaikoina vuosituhannen vaihteessa, ja siitä tuli ilmiö. Ja täydellä syyllä: kyseessä on ainutlaatuinen, ylivoimainen levytetty taltiointi Mahlerin vitosesta. Ja kapellimestari on yllätysnimi; Sostakovitsin ystävä, joka on paremmin tunnettu Sostakovitsin kvartettoja kantaesittäneenä alttoviulistina. Nuoriso-orkesteri soittaa mitään pelkäämättä: vasket purevat kuin hait ja jouset lentävät kuin aarnikotkat.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Stuttgartin radio-orkesteri, joht. Carl Schuricht

Schuricht on musikaalinen ja vakuuttava oikeastaan kaikessa kuulemassani ohjelmistossa. Hänen tyyliään on vaikea kuvailla, mutta Schurichtin johtaminen on läpikuultavaa ja eteenpäinmenevää. Schurichtissa yhdistyy Szellin tiukka kamarimusiikillinen ote Walterin inhimilliseen lämpöön.

Miloslav Kabelac: Ajan mysteeri. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Karel Ancerl

Muistan 90-luvulla lukeneeni Hesarista jutun Ancerlista, ja siinä jutussa ylistettiin muun muassa tätä teosta. Vasta nyt tulin kuunnelleeksi sen, ja kyseessä on toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkkiteos, joka muodostaa 23-minuuttisen intensiivisen kaaren. Kabelacilla on oma äänensä, vaikka hänen sävelkielessään voi kuulla häivähdyksen Janacekia ja ehkä Einojuhani Rautavaara on kuunnellut teoksen? Ancerlin esitys kuulostaa niin autenttiselta ja intensiiviseltä kuin mahdollista.

Wigwam: The Big Farewell

Kitarataidetta leppoisan keinuvassa rytmissä parhaimmillaan, vaikka tämä 6 1/2 -minuuttinen onkin dramaturgisesti täydellisesti rakennettua progea. Teos kasvaa kasautuen jokaisen heleän välisoiton jälkeen vähä vähältä aina yksi elementti kerrallaan. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Berliinin radio-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tämä oman aikansa referenssilevytys ei ole aiemmin mitenkään erityisesti soittanut kelloja, mutta irtisanomisaikana tämän levytyksen - ja teoksen - tarjoama hunajaeliksiiri hoiti sielua. 

Hector Berlioz: Grande Messe des Morts. Bostonin sinfoniaorkesteri, Uuden Englannin konservatoriokuoro ja solistit, joht. Charles Münch

Muutamia vuosia sitten keräilin tätä teosta, ja Mitropoulos on tähän saakka ollut suosikkini. Münch on esityksenä tunnelmallinen siinä missä Mitropoulos, mutta äänitys on vielä selvästi parempi. Ihannelevytys tästä yhdestä suosikkiteoksestani. 

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti op. 109 (numero 30). Stephen Kovacevich

Tämän sonaatin kolmas osa on yksi koko pianokirjallisuuden eeppisimmistä. Hienoja levytyksiä siitä tarjoavat kuulemistani esimerkiksi Mitsuko Uchida - joka ajankohtaisti tämän sonaatin minulle - Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat, Solomon, Artur Schnabel, Rudolf Serkin, Eric Heidsieck, Stephen Kovacevich ja Wilhelm Backhaus. Kovacevich toteuttaa teoksen melko lailla ihanteellisesti, kuten muutkin häneltä kuulemani Beethovenin myöhäiset sonaatit. Hänen soitossaan ei samalla tavalla kiinnitä huomiota soittajaan kuin vaikka Schnabelissa, vaan nimenomaisesti musiikkiin. 

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2. Wilhelm Backhaus ja Wienin filharmonikot, joht. Carl Schuricht

Harvinaisen jännittävä, paikoin myrskyisäkin esitys tästä yhdestä pianokonserttokirjallisuuden mahtavimmista järkäleistä. Backhaus on tehnyt tästä teoksesta kolme levytystä: 30-luvulla Böhmin kanssa, 60-luvulla taas Böhmin kanssa ja tämän, 50-luvun alun Decca-levytyksen Schurichtin kanssa. Böhmin johtaminen on varsin jäykkää, kun taas Schuricht on paljon joustavampi temmonkäsittelyssään. Tässä ollaan peruselementtien ja luomisen äärellä.

Bela Bartok: Ihmeellinen mandariini. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tätä Bartokin ehkä kulmikkainta tai pikemminkin terävintä partituuria ei voi tämän muhkeammin ja virtuoosisemmin esittää, ja mikä parasta, Chailly ei tee ainoastaan Ihmeellisen mandariinin sarjaa, vaan koko teoksen! Samalla levyllä on myös hyvin komea Orkesterikonsertto.

Jean-Philippe Rameau: Dardanus. 18. vuosisadan orkesteri, joht. Frans Brüggen

Boreaduksen ja Dardanuksen sisältävä levy oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Sen kuunteluun liittyy paluuta nostalgisiin lukiovuosiin, mutta ei tästä barokkimusiikki parane, eikä periodisoitanto. Osa "Les Songes" (Gracieusement et un peu gai) on miltei itkettävän melodinen, harvinaisen täyttä tavaraa puolitoistaminuuttiseksi. 

Felix Mendelssohn: Sinfonia no 3 "Skottilainen". Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Peter Maag

Olen jo parisen vuotta metsästänyt tästä ehdottomasti Mendelssohnin sinfonisesta huippusaavutuksesta ihanteellista levytystä, ja usein kannattaa tarttua klassikkoon, sillä sitä Maag on. Lontoolaiset soittavat innoittuneesti, imevästi, hengittävästi ja henkevästi ja äänitys on aikakaudekseen (1960) upea.  .

Johann Sebastian Bach: Ich ruf zu dir. Wilhelm Kempff

Joskus levyille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Nuorena kuulin joskus varmaankin Ensiolla tai sitten kirjastossa Kempffin kuuluisia Bach-levytyksiä, ja tuohon aikaan minun maailmaani mahtui vain neljä tapaa soittaa Bachia pianolla: Glenn Gould, Dinu Lipatti, Edwin Fischer ja das Wohltemperierte Klaverierissa Svjatoslav Richter. Lipatti oli jo levyttänyt nämä Kempffin sovitukset, ja hänen soittonsa on toki minulla edelleen standardi, mutta Kempffin soitosta säteilevälle ajattomuudelle ja rauhalle on kyllä sillekin paikkansa, ei vähiten levottomina aikoina. Kempffin Bach-albumilta voisi valita minkä hyvänsä raidan, mutta tämä välittää Sicilianon ohella eniten juuri sitä ajatonta rauhaa.

Antonin Dvorak: 8. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Talich

Entisvuosikymmenien Tsekkiläisellä filharmonialla oli harvinaisen omanlaisensa sointi, jota leimasivat varsinkin pirteät puupuhaltimet. Talich johtaa sanalla sanoen täydellisesti: hänen tulkintaansa leimaa toscaninimainen tiukkuus, mutta siitä huolimatta hän antaa soittajille vapauksia, ja rubato on tässä levytyksessä vaihtelevampi kuin melkein missään, olematta silti mengelbergmäisen arvaamaton. 

Igor Stravinski: Keijun suudelma. Columbian sinfoniaorkesteri, joht. Igor Stravinski

Kuunnellessani jälleen Ferenc Fricsay -boksiani lävitse pysähdyin Keijun suudelman kohdalle. Hankin jouluksi Stravinskin kootut levytykset, ja tässä teoksessa on Stravinskille harvinaista viattoman idyllin tuntua. Stravinskia on kapellimestarina haukuttu, enkä ehkä kuuntelisi kuin kertaluontoisena kuriositeettina, jos saatavilla olisi vaikkapa hänen Mahleriaan, mutta kyllä hän oman tuotantonsa tuntee ja onnistuu myös välittämään tämän tälle taitavalle studiokokoonpanolle. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Zdenek Kosler

Kiitos kuuluu Rich Evansille, joka vinkkasi tämän levytyksen olemassaolosta. Se on Supraphon-tuotantoa 90-luvulta, erittäin mainosti äänitetty, aikana, jolloin Tsekkiläisellä filharmonialla oli vielä jotakin jäljellä omasta erityissaundistaan. Kyseessä on paitsi todella muhkea Alppisinfonia, mutta Tsekkiläisen filharmonian saundin rustiikkisuus tekee siitä todella ainutlaatuisen. Ja Kosler, jos kuka, on aliarvostettu, mutta mainio kapellimestari, jolta olen nauttinut myös Dvorak- ja Janacek -levytyksistä.

Vuonna 2025 ajankohtaisia muusikoita: Wilhelm Furtwängler, Riccardo Chailly, Daniel Barenboim, Carl Schuricht, Murray Perahia, Wilhelm Kempff, Karel Ancerl, Frank Peter Zimmermann, Wigwam

Säveltäjiä: Johannes Brahms, Igor Stravinski, Johann Sebastian Bach, Heitor Villa-Lobos, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Franz Schubert, Anton Webern, Franz Liszt

Orkesteri: Tsekkiläinen filharmonia

Parhaat levyt vuonna 2023

Vuoden musiikillinen pääprojektini oli kyllä Brahmsin pianomusiikki. 90-luvulla lähtökohtiani tähän musiikkin olivat Wilhelm Backhausin ja Arthur Rubinsteinin tulkinnat ja tämän vuoden projektiin lähdin Radu Lupun paaluttamana; tämän vuoden aikana kirjastoni on rikastunut Stephen Kovacevichin, Helene Grimaudin, Emil Gilelsin, Julius Katchenin, Rudolf Firkusnyn, Garrick Ohlssonin ja Glenn Gouldin levytyksillä. Gould pakotti minut ottamaan vielä kerran aivan uuden näkökulman tähän musiikkiin. Gould oli ikään kuin korvienpuhdistaja, taulun puhtaaksipyyhkijä. 

Brahmsin pianomusiikin lisäksi yritin kovasti ottaa haltuun Schubertin pianomusiikkia, osittain siinä onnistuenkin. Syksyllä minulla oli brittiläisen musiikin kausi, jolloin Elgar avasi salojaan lisää, ja Walton ja Delius raottuivat. Kevättalvella kuuntelin paljon Rafael Kubelikia ja Mozartin viulusonaatteja ja keväällä koin tarvetta yrittää uudistaa suhdettani Händelin orkesterimusiikkiin, jossa olen ollut ohjelmiston minulle yli 30 vuotta sitten esitelleen Trevor Pinnockin varassa näihin päiviin. Muutama itselleni uusi ooppera avautui minulle vuoden aikana; Myyty Morsian ja Fidelio etunenässä. Carl Nielsen tuli myös aikaisempaa tutummaksi.

Ludwig van Beethoven: Missa Solemnis. Solistit ja Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer

Yllättävää kyllä: vaikka olen pitkän linjan vannoutunut klempereriaani, törmäsin tähän legendaariseen levytykseen vasta nyt. Ja millainen levytys se onkaan! Klempereriä syytetään usein verkkaisuudesta, mutta tässä on imua, draamaa, potkua ja voimaa enemmän kuin useimmissa levytyksissä yhteensä.

Johannes Brahms: Intermezzo nro 2 op. 117. Radu Lupu

Minulla on alkuvuodesta ollut kausi, jolloin Brahmsin pianomusiikki puhutteli. Kuuntelin omistamiani levytyksiä mm. Gilelsiltä, Natilta, Backhausilta ja Rubinsteinilta, mutta maksimaalisen tunnelman tarjoaa romanialainen, viime vuonna kuollut arvoituksellinen Radu Lupu. Lupu antaa jokaiselle fraasille aikaa, vaikkakaan ei tapa musiikkia kuoliaaksi kuten hänen maanmiehensä Celibidache välillä teki. Onneksi hankin Lupun kootut levytykset viime talvena, poikkeuksellisesti lähes tutustumatta niihin ennen ostopäätöstäni, sillä nyt ne kolahtivat. Kertakaikkisen hienoa ja herkullista soittoa ovat Lupun molemmat Brahms-levyt, jotka lienevät myös markkinoiden kaksi hienointa Brahms-soolopianolevyä.

Georg Friedrich Händel: Concerto grosso op. 3 no 2. Mainzin kamariorkesteri, joht. Günter Kehr

Olen tullut toimeen, elänyt 32 vuotta Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin esittämän Händelin orkesterimusiikin kanssa siinä määrin, että en usko montaakaan äänilevyä elämässäni kuunnelleen niin paljoa. Sitten mieleeni tuli, että kun kyse on minulle niin keskeisestä materiaalista, pitäisikö siitä olla joku toinenkin näkemys kuin Pinnockin sinänsä definitiivinen versio. Kuuntelin mm. Yuli Turovskin johtamaa I Musici di Montrealia, Karl Richteriä ja Münchenin Bach-orkesteria ja Neville Marrinerin johtamia The Academy of St. Martin in the Fieldsiä. Kehr on unohduksiin jäänyt kapellimestari, johon törmäsi aika usein vielä 80-luvulla, mutta läheskään kaikkea hänen tekemisiään ei olla edes siirretty cd-muotoon. Kehrin bändi on siinä mielessä "tyylinmukainen" (mitä ihmeessä sitten tarkoittaakaan), että kyseessä on kuitenkin kamariorkesteri eikä sinfoniaorkesteri, mutta soitto on etenkin adagio-osissa vähäsen makeaa alkuperäissoittimien kanssa kasvaneelle. Mutta häpeämättömän iki-ihanaa. Sellaisena se tarjoaakin nimenomaan erilaisen vaihtoehdon Pinnockin soittajistolle.  

Ludwig van Beethoven. 9. sinfonia. Solistit ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen, joht. Rafael Kubelik

Kun Furtwängler tekee Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta elämän ja kuoleman kamppailun, jossa teesi ja antiteesi taistelevat lopun apoteoosiin saakka, Kubelik sen sijaan korostaa teoksen toivonsanomaa. En ole koskaan kuullut Beethovenin yhdeksäistä, jossa teos on toivon sanoman sävyttämä heti alusta alkaen.

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, joht. George Szell

Gronowin ja Saunion Äänilevyn historian vanhemmassa painoksessa nostettiin tämä levytys erityisesti esiin esimerkillisenä romanttisen sinfonian tulkinnasta. Tämä levytys, jota ensin pidin makuuni liian viileänä, on kasvanut kerta kerralta. Siinä on jotenkin sellainen tunnelma, että tämä riipaiseva, melodinen ja sykkivä teos soitattaa itsensä. Ja jos se näin tekee, sonorisemmin sitä on vaikea tehdä. Ja silloin kun soitto on näin valtavan sonorista, riipaisevuus tulee jo sonorisuuden sivutuotteena. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämä myyttinen levytys on monille ollut ensimmäinen kosketus Brucknerin musiikkiin. Se on myös yksi harvoja Rosbaudilta (kuoli 1962) jääneitä stereotaltiointeja. Se on myös täysin maineensa veroinen; tunnelma on äärimmäisen intensiivinen, ja siltikin tulkinnasta jää jotenkin "objektiivinen" vaikutelma. Rosbaud käyttää varsin joutuisaa tempoa. Harvinaisen riipaiseva ja verevä taltiointi tästä riipaisevasta teoksesta.

Modest Mussorgski: Näyttelykuvia. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik

Tämä sotaratsu ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, mutta tämän harvinaisen koherentin tulkinnan, joka on äänityksenä parasta varhaista monoajan hifiä, kuuntelee nautinnokseen ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin suurenmoisen vaskiosaston takia. 

Richard Wagner: Parsifal. Karl Muck

Viime kevättalvesta löysin Knappertsbuschin, mutta tämä on kaikkein lähinnä "autenttisuutta", jos sellaisesta voi musiikin kohdalla puhua. Ajankohtaan nähden yllättävän hyvä (1927-28) levytys Parsifalin katkelmista on äärimmäisen tunnelmallinen, ja esimerkiksi kellot on tuotu todella eteen niin että ne vanhassakin äänityksessä kuuluvat. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay

90-luvun alussa luin, että Dvorakin sinfonia "Uudesta maailmasta" olisi koko ohjelmiston levytetyin sinfonia, ja tämä on sen definitiivinen levytys ja samalla yksi historian parhaista minkään sinfonisen teoksen levytyksistä. Nämä todelliset klassikot elävät ikuisesti, ja aina välillä niihin on pakko palata. 50-luvun loppupuolen äänitys on erittäin onnistunut, puupuhaltimet erottuvat ennen kuin Karajan hautasi ne jousien alle ja vasket ovat kuin tulessa. Harvoin Berliinin filharmonikot kuulostavat näin innoittuneelta. Fricsayllä on joitakin jänniä ritardandoja, mutta ne vain maustavat esitystä viehättävästi. 

Jean Sibelius: Satu. Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Vladimir Ashkenazy

Satu oli varhainen suuri Sibelius-suosikkini aikoina, jolloin Sibeliuksen sinfoniat menivät vielä yli horisonttini. Ehkä ei vähiten siksi, että olin tuolloin, 16-17 -vuotiaana ihastunut erääseen Satuun. Nuoruusvuosieni jälkeen Satu jäi minulla pitkäksi aikaa taka-alalle, mutta teos ajankohtaistui jouluksi hankkimani Kurt Sanderling -paketin myötä. Ashkenazy tarjoaa Sadusta ihannelevytyksen, jossa on mystistä tunnelmaa, loistava äänitys ja Filharmonia esittelee parasta virtuositeettiään.

Wolfgang Amadeus Mozart: Prahalainen (38.) sinfonia. Pariisin oopperaorkesteri, joht. Carl Schuricht

Schurichtin Mozart on äärimmäisen vitaalia ja rivakkaa, jopa siinä mitassa, että varsinkin ensimmäisessä osassa mennään miltei nenilleen. Hyvin virkeää ja piristävää kuultavaa; musiikki pirskahtelee ja ikäänkuin räjähtää kaiuttimista ulos.

Ludwig van Beethoven: Fidelio. Covent Gardenin oopperakuoro ja -orkesteri, joht. Otto Klemperer

Joskin Klempererin studiolevytys on monien mielessä se ultimaattinen Fidelio, niin Covent Gardenin esitys vuosi ennen studiolevytystä on legendaarinen. Siinä on monien mielestä parempi laulajisto (kaksi samaa laulajaa on myös studiolevytyksessä) ja intensiivisempi tunnelma. Leonore II -alkusoiton aikana Klemperer oli noussut seisomaan; mahtaneeko karvojanostattava intensiteetti johtua tästä.

Georg Friedrich Händel: Ilotulitusmusiikkia. Berliinin filharmonikot, joht. Rafael Kubelik

Olen tottunut kuulemaan Händelin orkesterimusiikin pääasiassa pienellä kokoonpanolla, alkuperäissoittimin, kiitos omaksi Vanhaksi testamentikseni kutsumani Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin levyttämien Concerto grossojen, joista olen pääsemättömissä, mutta Ilotulitusmusiikkiin kaipaan suureellisempaa otetta. Isosta orkesterista tulee juhlallisempi olo. Kun Karl Richterin ja Münchenin Bach-orkesterin taltiointia ei ole saatavilla, niin lähinnä sitä, mutta vieläkin isommalla soinnilla ovat liikenteessä Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot. Ja erinomaisella tyylillä, ei mitään karajanilaista sointimattoa.

Carl Nielsen: Saul og David. Kuninkaallinen Tanskan radio-orkesteri ja solistit, joht. Thomas Jensen

Kohokohta tanskalaislevy-yhtiö Danacordin laajassa historiallisten Nielsen-äänitysten boksin levytyksissä. Sain itselleni aiemmin hahmottomaksi jääneen Nielsenin musiikin haltuuni, ja Saul og David on todella kummallista musiikkia. Jotenkin pyörivää ja pyörryttävää. Thomas Jensen kuuluu olleen kansainvälisen luokan kapellimestari, vähintäänkin puoli päätä pitempi muita saman sukupolven tanskalaiskapellimestareita.

Frederick Delius: Paris. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Andrew Davis

Brittiläisen musiikin sydämenasiakseen ottanut ystäväni on ehdotellut minulle useasti Deliuksen musiikkiin tutustumista. Tähän saakka olen pitänyt sitä muodottomasti vellovana maisemamattona, juuri sellaisena kuin englantilaista musiikkia kliseisesti pidetään. Andrew Davis kuitenkin tekee tälle tunnelmalliselle musiikille maksimaalisesti oikeutta. Siinä on särmääkin, ja aineksia vaikka mistä: on Griegiä, Sibeliusta, Richard Straussia, Debussytä ja jopa Gershwiniä. Sekä soitto että varsinkin äänitys ovat 10/10 luokkaa tässä yhden levyn ihanteellisessa Delius-johdannossa, joka sisältää suurimman osan Deliuksen tunnetuimmista kappaleista.

Bedrich Smetana: Myyty morsian. Tsekkiläinen filharmonia ja solistit, joht. Zdenek Kosler

Jo Dvorakin sinfonialevytyksistään minulle tuttu Kosler on aliarvostettu kapellimestari, ja tsekkiläisten sointi vielä 1981 oli kansallinen ja idiomaattinen. Kosler tarjoilee tasapainossa rustiikkia sointia ja piiskaavaa rytmillistä tarkkuutta. Ja kyllähän ooppera kuuluu kuulla alkukielellä, ei englanniksi (Mackerras) tai saksaksi (Suitner), ja tämä lopullisesti käänsi valintani Koslerin puoleen. 

Johann Strauss nuorempi: Lepakko-alkusoitto. Berliinin filharmonikot, joht. Erich Kleiber

Ehkä kaikkien aikojen paras ooppera- ja Beethoven -kapellimestari Erich Kleiber saattoi olla myös ylittämätön Strauss-johtaja. En tarkoita Richard Straussia, vaikka hänen Ruusuritarinsa Kleiber tekikin laittamattomasti. Ehkä hieman yllättävää on, että tiukka klassikko Kleiber venyy tällaiseen tanssillisuuteen. Kleiber on taltioinut Strauss-sikermää yhteensä reilun kahden tunnin verran niin Wienin kuin Berliininkin filharmonikkojen kanssa, ja äänitykset vuosilta 1928-1933 ovat ihmeellisen hyviä. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 "Eroica". Konservatorion konserttiseuran orkesteri, joht. Carl Schuricht

Tätä Beethoven-sykliä on pidetty sympaattisena, mutta nyrpistelty ranskalaisorkesterille. Ei kannattaisi. Heillä on energiaa kuin pienessä kylässä ja aivan omansa, nasaalisten puupuhaltimien johtama soundi. Ja esityksessä on kaikki Toscaninin tulisuus, lisättynä Bruno Walterin humanismilla. Mahtava esitys!

Franz Schubert: Impromptu no 3 D. 899. Wilhelm Kempff

Kempff tekee sen taas; kuten vanhoissa Liszt-äänitteissään, tästä on karsittu kaikki turha. Ikäänkuin Kempff piilottelisi virtuositeettiaan. Sen asemesta esillä on pohdittua, suorastaan filosofista pianismia, punnittua puhetta, jossa jokainen ääni merkitsee. 

Claude Debussy: Nokturnit. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Claudio Abbado

Debussyn Nokturnit ovat yksi kaikkein suurimpia suosikkisävellyksiäni, ja olen löytänyt nyt sen definitiivisen tulkin, vaikka vallan erinomaisia ovat myös mm. Cantelli, Tilson Thomas, Haitink, Monteux ja van Beinum. Bostonin sinfoniaorkesteria on sanottu maailman parhaaksi ranskalaisorkesteriksi, ja sillä onkin pitkät, katkeamattomat perinteet ranskalaisen musiikin esittämisestä Koussevitskin ja Münchin kautta Abbadoon ja Ozawaan. Abbadon Nokturnit sykkivät hienopiirteisesti ja tuoksuvat kuin kesäyö. Maagista. 

Arthur Honegger: Sinfonia nr 3 "Liturginen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Monille voi tulla yllätyksenä, että noin 800 levytystä tehneen Herbert von Karajanin useimmat parhaat levytykset ovat germaanisen ydinohjelmiston ulkopuolelta. Honeggerin sinfoniat numerot 2 ja 3 Karajan vaati saada levyttää, ja on helppo ymmärtää, miksi. Kaikesta kuuluu poikkeuksellisen kiihkeä vakuuttuneisuus, ja Karajanin mössöjousilegatosoinnista ei ole tietoakaan; tässä motorisessa ilotulituksessa räikyvät niin vasket kuin puupuhaltimetkin todella epätoivoisesti. Jos et ole koskaan kuullut mitään Honeggeria, kuuntele tämä. Honeggerin motorisuudessa ja kirpeydessä on annos Prokofievia. 

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri joht. George Szell

Jotkut levyt ovat klassikkoja, syystä. En ole vertaillut mitenkään kattavasti tämän historian riipaisevimman rakkaudentunnustuksen levytyksiä - Strauss sävelsi sen kiitokseksi elämänmittaisesta rakkaudesta vaimolleen Paulinelle - mutta tämä on täydellinen. Siinä on kamarimusiikillista herkkää toisensa kuuntelua, äärimmilleen hallittu dynamiikka ja väritys, josta Debussy voi nähdä vain unia. Tätä on täysin mahdotonta kuunnella kyyneltymättä.

Johannes Brahms: Serenadi no 1. Hans Rosbaud

On hyvin vaikea määritellä, mikä tekee Hans Rosbaudin taiteesta yleensä niin vakuuttavaa. Brahmsin Serenadin Rosbaud piirtää täysipainoiseksi musiikiksi, sinfonioiden veroiseksi, ja tavallisesti hyvin vakava Rosbaud löytää kerrankin musiikista hymyä (samoin kuin Haydnistakin). 

Jean Sibelius: Sinfonia no 4. Hans Rosbaud

Minuun ovat aiemminkin vedonneet vallitsevasta traditiosta poikkeavat vaihtoehtonäkemykset Sibeliuksen neljännestä. Aiempi suosikkini oli Ernest Ansermet, joka teki tästä kosiskelemattomasta, miltei raa`sta teoksesta ranskalaistyylisesti koloristisen; Rosbaudkin suorastaan pakottaa kuuntelemaan, etenkin kolmatta Il tempo largo -osaa. Rosbaud tekee sen erittäin hitaasti. Muuten tämän poikkeuksellisen ja upean esityksen sanalliseen analysointiin ei alkeellinen amatöörimusikologinen osaamiseni anna eväitä.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 6. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi

Dohnanyi on levyttänyt Dvorakin sinfonioista vain neljä viimeistä, ja kuudes sinfonia on kolmen viimeisen sinfonian veroinen mestariteos. Dohnanyi toteuttaa alleviivaamatta ilman silmiinpistävän omintakeisia painotuksia teoksen pilkulleen; loistava äänitys nostaa esiin jopa yleensä jonkin verran pimentoon jäävät lyömäsoittimet, ja Dvorakin usein korkeintaan keskinkertaiseksi sanottu orkestraatio kuulostaa kerrankin hyvin osuvalta puupuhaltimineen. "Vain musiikkia", mutta soitto ja äänitys ovat 11/10. 

Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Euridice. Lamoureux-orkesteri ja Ensemble Vocale Roger Blanchard. Leopold Simoneau, Suzanne Danco, Pierrette Alarie; johtaa Hans Rosbaud

Tämä levytys panee miettimään autenttisuuden käsitettä ja stereoäänityksen tuomaa lisäarvoa. Tämä 1957 tehty monolevytys ei ainakaan minua pane kaipaamaan stereoäänitystä, sillä siitä kuuluu aivan riittävästi; ponnekas orkesterisoitto ja persoonalliset, loistavat solistit. Tässä ollaan musiikin ytimessä, ja aivan erityisesti olen Simoneau-fani; hän laulaa myös Mitropouloksen kenties ylittämättömässä Berliozin Requiemien livetaltioinnissa. Ja Rosbaud. Hän lienee historian monipuolisimpia muusikoita, joka oli Gluckissa aivan yhtä vakuuttava kuin Mahlerissa tai ranskalaisessa orkesterimusiikissa. Tässä on nerouden kosketus.

Johannes Brahms: Intermezzo op. 117 no 3. Helene Grimaud

Enemmän kuin mitään muuta olen vuoden 2023 aikana kuunnellut Brahmsin pianomusiikista, ja siitä eniten opusta 117. Muistan kun 90-luvun kansikuvapianisti Helene Grimaudilta ilmestyi levyllinen Brahmsin myöhäistä pianomusiikkia, ja luin Gramophone-lehdestä Töölön kirjastossa, että Grimaudin levy jo tuoreeltaan rankattiin parhaaksi Brahmsin soolopianomusiikkia sisältäväksi levyksi. On helppo ymmärtää, miksi, kun nyt kuulen sen melkein 30 vuotta myöhemmin. Grimaudin soitto on poikkeuksellisen mielenkiintoista sen lisäksi, että hän toteuttaa musiikin tunnelmallisuuden maksimiinsa. Grimaud vaihtelee säestäviä ja pää-ääniä siten, että hänen ratkaisuihinsa kiinnittää huomiota musiikin lisäksi, huomaa, millaisia ratkaisuita Grimaud on tehnyt nostaessaan säestysääniä esille. 

Johannes Brahms: 10 intermezzoa, 4 balladia (op. 10), 2 rapsodiaa (op. 79), soittaa Glenn Gould

Irtonaisen polyfonian mestari Glenn Gould on jäänyt jälkipolville etupäässä Bach-tulkkina. Moni muusikko saavutti mielenkiintoisimpia tuloksia oman mukavuusalueensa tai ydinohjelmistonsa ulkopuolella; tästä Karajanin Honegger-levyn lisäksi erinomainen esimerkki on Gould Brahmsin parissa. Romanttiseksi Gouldin tyyliä ei voi sanoa tai hämyiseksi Radu Lupun tyyliin; omalla tavallaan Gouldin soiton luoma vaikutelma on kuitenkin aivan siinä tunnelmallisen keskittynyt kuin Lupullakin. Gould ei ole sonorinen taiteilija, mutta harmonioita hän nostaa todella kiinnostavasti esille. 

Vuoden 2023 tärkeimmät muusikot:

Hans Rosbaud, Rafael Kubelik, Radu Lupu, Andrew Davis, Erich Kleiber, Carl Schuricht, George Szell, Rudolf Firkusny, Otto Klemperer, Helene Grimaud

Vuoden 2022 parhaat levyt

Vuosi 2022 on ollut maailmalle huono vuosi, mutta minulle se on ollut erinomainen musiikkivuosi. Olen systemaattisesti koettanut laajentaa ohjelmistoani, ja vuoden säveltäjänimiä minulle ovatkin olleet Brucknerin, Mahlerin ja Beethovenin sijaan tai oikeastaan heidän lisäkseen Bach, Dvorak, Berlioz, Suk, Wagner ja Martinu. Olen systemaattisesti vertaillut levytyksiä esimerkiksi Beethovenin viulukonsertosta, Beethovenin 3. pianokonsertosta, Dvorakin ja Martinun sinfonioista sekä Berliozin Requiemista ja Janacekin pianomusiikista. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 9. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Seiji Ozawa

Ozawa ei tule ensimmäisenä mieleen Mahler-johtajista, eikä edes toisena, mutta kaikki Ozawan taltioidut Mahlerin ysit ovat erinomaisia. Ozawan tyyli on ehkä hieman hitaasti lämpiävä; hän ei paljasta heti kaikkia korttejaan, mutta hänen Mahlerissaan on hiljaista intensiteettiä. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 7. Clevelandin orkesteri joht. George Szell

Viime talven lumikenkäilylenkeilläni ahmin Dvorak-levytyksiä, ja Szell on seitsemännessä sinfoniassa täysin omassa luokassaan. Minulle testinä toimii heti ensimmäisen osan avaus, joka on useimmilla aivan liian veltto. Vertailukohtina olivat mm. Kubelik, Kertesz, Neeme Järvi, Dohnanyi, Mariss Jansons, Colin Davis ja Pierre Monteux, joka olisi kakkoslevytykseni. 

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 5. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley

Rakastuin Ralph Vaughan Williamsin musiikkiin syksyllä 2021 polkulenkeilläni. Viides sinfonia on hänen ylivoimaisesti melodisin sinfoniansa; sen jousicantabile on vastustamaton, ja Handleyn levytys on syystäkin legendaarinen. 

Josef Suk: Asrael-sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Neumann

Josef Suk oli kevättalven löytöjäni, ja Tsekkiläinen filharmonia kuulosti vielä 1980-luvulla tsekkiläiseltä, ja tähän teokseen vaadin kansallista sointiväriä. Neumannin levytyksessä myös ensiosan koodan kohtalokkaat rummuniskut kuulostavat kohtalokkaamilta kuin missään muussa levytyksessä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink

Haitink ei enää minua yllätä, mutta toisillekin tiedoksi: jopa hänen Bartokinsa pärjää intensiteetiltään syntyperäisille unkarilaisille, kuten Reiner ja Dorati. Fricsay on oma lukunsa. Ja tietenkin Concertgebouw-orkesterin soittoa kuuntelee ilokseen. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Tätä teosta on turha esittää, jos ei halua hehkuttaa. Ja sen Karajan ja Berliinin filharmonikot osaavat. Alppisinfonia liteä ei minulle. 

Claude Debussy: Pelleas et Melisande. Solistit ja Orchestre de la Societe des Concerts du Conservatoire de Paris, joht. Roger Desormiere

Ranskalainen laulukoulukunta on ihan oma juttunsa. Siihen kuuluu tietty nasaalisuus. Tähän levytykseen tutustuin, koska Gronowin ja Saunion Äänilevyn historia -kirjassa sitä pidettiin peräti onnistuneimpana kaikista toisen maailmansodan aikana tehdyistä levyistä. Autenttinen atmosfääri ainakin on ihan katossa.

Richard Wagner: Parsifal. Solistit ja Bayreuthin musiikkijuhlien orkesteri ja kuoro, joht. Hans Knappertsbusch

Knappertsbusch ja Parsifal kuuluvat yhteen, ja häneltä onkin noin kymmenen taltiointia tästä armottoman pitkästä teoksesta. Tässä vuoden 1951 livetaltioinnissa, joka kaiken lisäksi on todella hidas, ei ole siltikään sekuntiakaan liikaa. Knappertsbusch onnistuu venyttämään jousen juuri niin pitkäksi, että se ei aivan katkea. Mitähän Celibidache olisi Parsifalille tehnyt. Hmm. 

Antonin Dvorak: 1. sinfonia "Zlonicen kellot". Slovakian filharmoninen orkesteri, joht. Zdenek Kosler

Yllättäen Dvorakin ensimmäinen sinfonia on hänen pisimpänsä, viimeisen eli Sinfonian uudesta maailmasta ohella. Kosler laittaa teoksen heti sen alun kellonkuminaa muistuttavan alun jälkeen reippaaseen pyörteeseen, niinkuin tämä hieman ylipitkä teos kuuluukin laittaa. Muutenkin tykkään tämän hieman vähemmän tunnetun tsekkikapellimestarin Dvorakista. Se kuulostaa mitä idiomaattisimmalta; muissa Dvorakin sinfonioissa Kosler sen sijaan suosii yleensä keskivertoa rauhallisempia tempoja. Vuoden aikana hankin Koslerin lisäksi (valitettavasti Brilliant Classicsin julkaisussa 8. sinfonia on korvattu Yehudi Menuhinin ja 9. sinfonia Paavo Järven ihan sinänsä asiallisilla levytyksillä) Ivan Anguelovin ja Otmar Suitnerin kokonaislevytykset. 

Sergei Rahmaninov: 3. pianokonsertto. Martha Argerich ja Berliinin RSO joht. Riccardo Chailly

Tässä olivat jumalat kohdillaan. Arvoituksellinen luonnonvoima nimeltään Argerich saatiin onneksi purkitettua ja Chailly malttoi seurata ja myötäillä häntä. Täysin magneettista soittoa. 

Hector Berlioz: Grande messe des Morts. Wienin filharmonikot ja solistit, joht. Dimitri Mitropoulos

Minulla oli touko-kesäkuussa kausi, jolloin ahmin Berlioz'n Requiemia, josta Eliahu Inbalin levytys ei selvästikään ollut minulle riittävästi. Hankin legendaarisen Roger Desormieren levytyksen, Leonard Bernsteinin ja Charles Münchin lp-levyllä lähinnä asiallisen Inbalin levytykseni täydennykseksi, mutta silloin kun haluan kuulla Berliozin kuolinmessun, tartun mieluiten tähän äärimmäisen keskittyneeseen livetaltiointiin Salzburgista. Siinä on sitäpaitsi aivan kelpo ääni, vaikka kyseessä on 50-luvun livetaltiointi.

Ludwig van Beethoven: 3. pianokonsertto. Claudio Arrau ja Philharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer

Syksyllä metsästin ihanteellista Beethovenin kolmannen pianokonserton levytystä. Jonkin aikaa kandidaattejani olivat Edwin Fischer ja Stephen Bishop-/Kovacevich, mutta tässä tapauksessa kahden hyvin erikaltaista esteettistä käsitystä edustavan muusikon kohtaaminen tuotti jotain hedelmällistä. Klempererin luja tausta ja sitä vastaan Arraun sointimagiikka. 

Richard Wagner: der Ring des Nibelungen. Bayreuthin juhlaorkesteri ja solistit, joht. Joseph Keilberth

Ehkä paras Ring siinä mielessä, että tässä historiallisessa pitkään arkistoissa piilotellussa historiallisessa stereolevytyksessä on taltioitu aikansa (1955) kultainen Wagner-sukupolvi aidossa Bayreuthin akustiikassa. Keilberth pitää asiat liikkeessä koko ajan, ja varsinkin Astrid Varnay paaluttaa minulle sen, miltä Brünnhilde kuulostaa. 

Leos Janacek: Umpeenkasvaneella polulla. Radoslav Kvapil

Olen vuosikymmeniä kierrellyt ja kaarrellut tätä pianosarjaa, josta löysin nyt itselleni ihanteellisen tulkin. Tsekkiläinen Kvapil soittaa teoksen sopivan evokatiivisesti ja haikeasti. Tämän musiikin voi toki hurjastellakin, kuten tekee Kvapilin maanmies Firkusny, mutta minulle tämä on parempi näin. Martino Tirimo on toinen suosikkini.

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Arthur Grumiaux ja Concertgebouw-orkesteri joht. Colin Davis

Syystalvella projektinani sitten oli etsiä minulle ihanteellista Beethovenin viulukonserton levytystä. Grumiauxin lyyrinen ja linjakas viulu ja Colin Davisin rauhallinen tyyli mätsäävät hyvin yhteen. Levytys ei ole kaikkein kiihkein, mutta sen sijaan äärimmäisen kaunis.

Hector Berlioz: Sinfonie Fantastique. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Hankin kesällä ison Markevitch-boksin tutustuakseni tähän itselleni aiemmin suhteellisen vieraaseen kapellimestariin. Erityisen kiinnostunut olin Markevitchin Beethoven- ja Berlioz -levytyksistä. Markevitchin käsissä tämä värikäs partituuri soi hyvin kukkeasti, mutta kuitenkin voimakkaisiin kohtiin riittää aivan tarpeeksi voimaa. Matkani Sinfonie Fantastiquen kanssa on kuitenkin vasta alkutekijöissään, ja esimerkiksi Charles Münchin ja Dimitri Mitropouloksen levytysten tunteminen on välttämätön. Georges Pretre tarjoaa myös positiivisen yllätyksen. 

Ludwig van Beethoven: 1. sinfonia. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Näin vakuuttavaa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa en ole koskaan kuullut. En Toscaninilta, en Reinerilta, en Wandilta. Tarvitseeko sanoa enempää? Ote on vitaali, ja ranskalainen nasaalinen soundi tuo tähän hauskan mausteen. Tekisi melkein mieli sanoa, että autenttisen.

Hector Berlioz: Les Nuits d'Ete. Dame Janet Baker ja Hallé-orkesteri, joht. sir John Barbirolli

Laulumusiikin arvosteleminen on siinä mielessä suoraviivaista, että joko laulajan äänestä tykkää tai ei. Maineikkaasta Regine Crespin levytyksestä en siinä mielessä niin välitä, että en lämpene hänen nenä-äänelleen. Janet Bakerin ja John Barbirollin moneen kertaan kuninkaallisesti palkittu esittäjistö sen sijaan tarjoaa hunajata.

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Südwestrundfunkorchester Baden-Baden, joht. Hans Rosbaud

Hans Rosbaud oli paljon muutakin kuin modernisti. Itse asiassa, hän johti mitä tahansa suurenmoisesti Haydnista Messiaeniin. Suurimman yllätyksen kuitenkin tarjoaa hänen ranskalainen ohjelmistonsa, joka yhdistää Boulezin analyyttisyyden Dutoitin kolorismiin. Hänen Debussyn Faunin iltapäivänsä ja Ravelin Hanhiemo ovat revelatorisia; kuin kuulisi musiikin ensimmäistä kertaa. 

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin sinfoniaorkesteri, joht. Kurt Sanderling

Tähän saakka olen pitänyt Karajanin levytyksiä tästä sinfonioista nimenomaan ideaalilevytyksinä, ja Mitropouloksen taas tavoittavan parhaiten teoksen lohduttoman, synkän luonteen. Sanderling on kuitenkin niin lähellä definitiivistä kuin saattaa olla, jos näkee teoksen nimenomaan lohduttoman synkkänä ja maisemaltaan autiona. 

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Leipzigin radio-orkesteri, kuoro ja solistit, joht. Herbert Kegel

Tämän levytyksen paikka olisi ollut tällä listalla jo kaksi vuotta sitten, mutta vielä siihen aikaan se ei ollut levyhyllyni valikoimissa. Syksyllä 2020 ahmin lähes kaikki saatavilla olevat levytykset Gurre-Liederistä, joka oli minulle silloin uusi tuttavuus. Suosikeiksi valikoituivat Michael Gielen ja Herbert Kegel, jonka sain hankittua vasta nyt osana Great Recordings -settiä. Minulle kappale paljolti kaatuu jo teoksen avaavaan orkesteripreludiin, jonka useimmat kapellimestarit kiirehtivät. Kegel sen sijaan suorastaan velloo tunnelmassa, joka ei niinkään ole dodekafonistinen kuin impressionistinen ja vieläpä ekspressionistinen. Kegelin käsissä tämä teosmonsteri on pakahduttavan kaunis. 

Johann Sebastian Bach: Kantaatti nro 82 "Ich habe genug". Lontoon filharmonia-orkesteri, joht, Anthony Bernard. Solistina Hans Hotter

Hans Hotterin ääni on hunajaa, mutta minulle siltikin tämän esityksen tähti ja ruusuke on jumalainen oboesolisti Sidney "Jock" Sutcliffe, jonka oboe itkee siihen tapaan, että tämä on vaarana tarttua kuulijaankin. 

Ralph Vaughan Williams: 6. sinfonia. Kuninkaallinen skottilainen orkesteri joht. Bryden Thomson

Ehkä historian muhkein levytys mistään VW:n sinfoniasta. Toimii hyvänä vastalääkkeenä niille, jotka luulevat Vaughan Williamsin vain toljottavan lehmiä laitumella. 

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Münchenin Bach-solistit, joht. Karl Richter

Kaipasin viime kevättalvella vaihtoehtoja peruslevytyksilleni: Kuijken orkesterisarjoissa ja Pinnock Brandenburgilaiskonsertoissa. Ne ovat palvelleet sentään yli 30 vuotta, ja Bach on niin universaalia musiikkia, että siitä ei välttämättä tarvitse niin montaa esitystä, sillä Bachille on mahdotonta olla tekemättä oikeutta jos muusikko täyttää kompetenssiltaan vähimmäisvaatimukset. Richter ja toinen brandenburgilaiskonsertto on ehkä paras edustamaan tätä etsintävaihettani: konsertto on mahdottoman värikäs ja tarjoaa suoranaisen bukeen sooloja.

Erkki Melartin: 5. sinfonia. Radion sinfoniaorkesteri joht. Jussi Jalas

Melartinin oppilas, Jussi Jalas teki 70-80 -luvuilla radionauhoitukset Melartinin kahdesta viimeisestä sinfoniasta. Viidennessä sinfoniassa aivan erityisesti on imua, mutta molemmat, niin viides kuin kuudes pitäisi kyllä saada äänilevylle. 

Bohuslav Martinu: 3. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia joht. Karel Ancerl

Viime talvena päätin ottaa vihdoin haltuun Martinun sinfoniat, niitä aina välillä kuultuani ja tämän aivan poikkeksellisen omaäänisen musiikin herätettyä mielenkiintoni. Ostin Bryden Thomsonin ja Kuninkaallisen skottilaisen orkesterin kokonaislevytyksen lisäksi Ancerlin levytyksiä, joissa on minun korvaani kaikkein autenttisin tunnelma. Kolmas sinfonia on ehkä säveltäjän tyypillisin teos siinä mielessä, että siinä piano on osana orkesterikudosta ja rytmiikka on pyörivää. 

Alfred Cortot: Chopinin etudit.

Kyseessä on ihmiskunnan historian legendaarisimpia pianolevytyksiä, ja joskus nuoruudessani kuunnellessani sen läpi ja muutakin Cortot'n soittoa, silloin ei ollut sen aika. Nyt on. Chopin on ollut minulla jäähyllä varmaan kymmenisen vuotta, ainakin, ja Cortot herätti ohjelmiston uudelleen. Rajattoman poeettista ja mielikuvitusrikasta soittoa, joka on teknisestikin mainettaan parempaa. Minun on hankala nostaa etudeistä esille yhtään yksittäistä, miellän teoksen kokonaisuudeksi. 

Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

Antonin Dvorakin sinfonioista

Tsekkiläisellä Antonin Dvorakilla on myös tietenkin yhdeksän sinfoniaa, useimpien muiden "oikeiden" sinfonikkojen tavoin. Näistä on oikeastaan levytetty enemmän vain kolmea viimeistä sinfoniaa, ja viimeinen eli Uudesta maailmasta mainittiin 90-luvun alun Rondon artikkelissa maailman levytetyimmäksi sinfoniaksi jopa esimerkiksi Beethovenin viidennen edellä. 

Minulla on ollut omat kauteni Dvorakin sinfonioiden seurassa. Lainasin Naxoksen tekemiä levytyksiä 2009 asuessani Norjassa; nämä Stephen Gunzenhauserin johtaman Slovakian filharmonisen orkesterin levytykset ovat aivan laatuunkäyviä, ja esittelivät minulle varhaisempia sinfonioita. Keväällä 1993 minulla oli kausi, jolloin vertailin kaikkia käsiini saamia levytyksiä kahdeksannesta sinfoniasta, ja tiedän tarkalleen, mitä on saatavilla ja mitä odotan. Ylivoimaiseksi suosikikseni jäi vuoden 1954 Tsekkiläisen filharmonian, Vaclav Talichin johtama levytys. Suositukseni saivat myös Bruno Walter, Herbert von Karajan ja George Szellin Concertgebouw-levytys.

Uudesta maailmasta -sinfoniasta siis on versioita pilvin pimein. En ole löytänyt lähimainkaan Ferenc Fricsayn ja Berliinin filharmonikkojen veroista. (toimituksen huomautus: vertailtuani laajamittaisesti kuluvan talven aikana, Suitner ja Anguelov eivät häviä paljoakaan).

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla yllättävänkin lukuisia. Paluumuuttaessani Norjasta Suomeen hankin ensitöikseni useimpien cd-opusten ykkössuosituksen, Istvan Kerteszin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin kokonaislevytyksen, ja vuosikymmenen verran vertailtuani pidän sitä ylivoimaisena, jos sitä vertaa esimerkiksi Rafael Kubelikin, Vaclav Neumannin, Neeme Järven tai Otmar Suitnerin levytyksiin. Tosin se, mitä olen nyt ehtinyt tyypittämään innovatiiviselle Oehms-yhtiölle (jonka katalogista löytyy mm. runsaasti Stanislaw Skrowaczewskin levytyksiä) varsin vähän tunnetun, bulgarialaisen Ivan Anguelovin kokonaislevytystä Slovakian radio-orkesterin kanssa, se  haastaa ihan kärjenkin. Sitäpaitsi äänitys on erinomainen ja digitaalinen. Siinä on erittelevä, kepeähkö ja valoisa ote, joka sopii erityisesti varhaisiin sinfonioihin. 

Kubelik on parhaimmillaan sinfonioissa 6-9. Varhaisemmissa sinfonioissa ote on jotenkin jähmeä, harvinaista kyllä Kubelikille. Ehkä vika on orkesterin, sillä Berliinin filharmonikoilla on liian muhkea ääni tähän musiikkiin, eikä rytmi-iloittelu ole heidän ominta alaansa. Neumannin Tsekkiläisen filharmonian sointi sen sijaan ilahduttaa. Suitnerin Dvorak kuulostaa melkein Brucknerilta, enkä pidä tätä mitenkään täysin ohilaukauksena. Suitnerilla on kuitenkin omaperäistä sanottavaa tässä musiikissa, eikä se ole aivan vähän.

Jaan Dvorakin sinfoniat kolmeen kauteen: varhaiset (1-3), keskimmäiset (4-6) ja myöhäiset (7-9). Varhaisemmat sinfoniat ovat ylipitkiä sisältöön verrattuna, ja kun Dvorak ei ole varsinaisesti mikään orkestroinnin merkkihenkilö (hän osaa laulattaa jousia ja käyttää puupuhaltimia ilahduttavasti, mutta mikään Richard Strauss hän ei todellakaan ole), niin esimerkiksi Rafael Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot tavallaan ampuvat tykillä kärpäsiä. Niiden muhkea kokonaissointi ei oikein nosta näitä teoksia siivilleen. Leikillisyyttä ja rytmillistä irroittelua pitäisi olla enemmän, ja Kertesz ja Neumann onnistuvat tässä paremmin. Erityisen lennokas mutta samalla tiukka esitys Dvorakin ylipitkästä, rönsyilevästä ensimmäisestä "Zlonicen kellot" -sinfoniasta tulee yllättävältä taholta: Zdenek Koslerin johtamilta Slovakian filharmonikoilta.

Keskikauden sinfonioissa Kertesz ja Kubelik ovat jokseenkin tasavahvoja. Niissä muoto on selvästi klassilisemman tiiviimpi kuin kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa, ja muoto ja sisältö ovat suurin piirtein tasapainossa. Sinfonioissa 4 ja 5 Kertesz on viiksikarvan verran edellä, kuudennessa sinfoniassa Kubelik menee ohi. Samaa tasoa kokonaisuutena keskipään sinfonioissa on Suitner, ja kuudennesta sinfoniasta Christoph von Dohnanyi ja Clevelandin orkesteri tarjoavat myös todella mallikkaan esityksen. Myös Ivan Anguelov tarjoaa upeita esityksiä. Aivan erityisesti neljäs ja viides sinfonia saavat todella kauniin ja keskittyneen esityksen. 

Kolmea viimeistä sinfoniaa on joskus levytetty kokonaisuutenakin ilman että kapellimestari olisi kajonnut muihin sinfonioihin. Tällaisia "kypsien" sinfonioiden settejä löytyy esimerkiksi Colin Davisiltä, Christoph von Dohnanyiltä tai George Szelliltä. Seitsemännestä sinfoniasta löytyy myös erinomaisia erillislevytyksiä, mm. Pierre Monteuxilta. Aivan oman standardinsa kuitenkin asetti George Szell Clevelandin orkesterin kanssa.

Antonin Dvorakin sinfonioita soisi soitatettavan nykyistä enemmän, sillä niissä on ihastuttavaa melodiikkaa ja rytmiikkaa, vaikkakin omien keinojen hallinta Dvorakilla kypseni koko ajan vanhetessaan. Niiden rytmiikassa on kansantanssivaikutteita, ja luonnonrakkaus kuuluu välillä lintuja imitoivissa puupuhaltimissa. Tiivistelmäksi siis suositeltavia levytyksiä Dvorakin sinfonioista:

Kaikki sinfoniat: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Otmar Suitnerilla, Vaclav Neumannilla, Neeme Järvellä ja Witold Rowickilla on kannattajansa. ja Libor Pesekillä on olemassa erittäin edullinen sarja. Sympatiseeraan myös Zdenek Koslerin johtamia Slovakian filharmonikkoja, joilla on musiikkiin rennon lyyrinen ote, ja orkesterilla on juuri oikean kotoperäinen sointi. 

Sinfoniat no 1-3: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Ivan Anguelovilta ja Otmar Suitnerilta varhaiset sinfoniat onnistuvat erinomaisesti. Erityisenä nostona otan esille Zdenek Koslerin johtamien Slovakian filharmonikkojen ensimmäisen sinfonian.

Sinfoniat no 4-6: Kertesz, Rafael Kubelik, Ivan Anguelov ja Otmar Suitner. Neljännestä ja viidennestä sinfoniasta ihannelevytys lienee Ivan Anguelov. Kuudennesta sinfoniasta pitää mainita vielä erikseen Christoph von Dohnanyin levytys.

Sinfoniat no 7-9: George Szell ja Clevelandin orkesteri. Suosittelen vielä hankkimaan erikseen kahdeksannesta sinfoniasta Vaclav Talichin ja yhdeksännestä sinfoniasta Ferenc Fricsayn levytyksen. Otmar Suitnerin levytys kahdeksannesta sinfoniasta on täynnä yllätyksellisyyttä: ritardandoja ja diminuendoja. Myös Christoph von Dohnanyi skooraa Clevelandin orkesterin kanssa. Esityksissä ei ole yhtä paljoa tulta kuin Szellillä; pikemminkin ne ovat klassisia. Soitto on kuitenkin käytännöllisesti katsoen täydellistä, rikkumatonta. 

Virallistin vanhan lempinimeni

Sain tänään tiedokseni päätöksen, jonka mukaan jo lapsuudesta perhepiirissä käytetty lempinimeni Manki (jota on tähän saakka saanut käyttää myös eräs hyvin rakas lapsuudenystäväni, jonka kanssa olemme adoptoineet toisemme sisaruksiksi) on hyväksytty viralliseksi etunimekseni. Säilytin kuitenkin vanhat etunimeni Marco Michael, helpottamaan niiden ystävien ja tuttavien tunnistusoperaatiota ja helpottamaan identiteettityötä, jotka eivät ole Manki-nimeä käyttäneet. 16.8. herran vuotta 2021 alkaen nimeni on siis Manki Marco Michael. 

Ensimmäiset parisenkymmentä vuotta yritin pyristellä Mankista eroon, sillä sen takia minua kiusattiinkin apinaksi (mutta mitäs muuta me ihmiset olemme). Hermostuin myös lapsena kuullessani, että on olemassa Honda Manki -niminen mopo (myöhemmin opin, että sen nimi kirjoitettiin hieman toisin). Ja näitä apinoita liikkui lapsuudessani todella paljon.

Mistä Manki on sitten perua? Kotonani katsottiin lapsuudessani melko runsaasti urheilua, kiitos etupäässä isäni. Olin hädin tuskin vuoden ikäinen ja tapailin ensimmäisiä sanojani. Yhdeksi ensimmäisistä tuli sitten "Manki", kisoissa kirkkaana loistaneen tsekkiläisen jääkiekkotähden Vaclav Nedomanskin mukaan, tuon aikansa Jaromir Jagrin. Ehkä jo tuo liimasi minut yhteen tsekkiläisyyteen; olen aina sympatiseerannut Tsekkoslovakiaa ja myöhemmin sen osia jääkiekossa ja jalkapallossakin, kun siihen on tullut aihetta. Ja jos olisin säveltäjä, olisin luultavasti jotain Antonin Dvorakin tyyppistä. Tsekkiläisten kansallislaulu - joka ei ole Dvorakin vaan sen Moldaun tekijän, Smetanan tekemä, on sykähdyttävä. Sen kuuleminen sentään vähän lohdutti silloin kun Leijonat hävisivät nuoruudessani lätkässä tsekeille. Ja sitä tapahtui aika usein.

Takaisin kuitenkin maan kamaralle, tämän maan näistä muisteloista. Seuraavat viisikymmentä vuotta, toisen puoliskon elämästäni yritänkin sitten saada muut tottumaan tähän uusvanhaan nimeeni, joka otettiin nyt esille kaapista.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Lasken myös esimerkiksi Debussyn preludit sarjaksi, vaikka kyse onkin lyhyehköjen pianoteosten kokonaisuudesta, samoin erilaiset kokonaislevytykset. Päivitin tätä 5 vuoden takaista listaani jonkin verran; mukana on joitakin uusia sarjoja, joitakin uusia levytyksiä ja joidenkin teossarjojen järjestys on kirkastunut minulle paremmin.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko. Kyse on ehtymättömästä aarreaitasta, joka sisältää suurinta ihmisen luomaa kauneutta. Siinä riittää tutkittavaa ja löytämistä kokonaiseksi ihmiseliniäksi.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

4. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä on pappa-Haydn. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin, Blomstedtiin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Blomstedtin sykli on aivan fantastisesti soitettu, täyteläinen ja voimakas. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

7. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

8. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

9. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

10. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

11. Anton Bruckner: 9 (11) sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta, Klempererin kutonen tai Giulinin ysi.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

12. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Riippuu fiiliksestä, kumman sijoittaa edelle, Brucknerin ja Mahlerin. Kokonaislevytyksissä valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Vahinko että siinä ei ole lauluja, joista Abbado on tehnyt ainakin des Knaben Wunderhornin loisteliain tuloksin. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias. Suurin yksittäinen Mahlerin sinfonian levytys on Jascha Horensteinin livetaltionti 8. sinfoniasta; myös Abbadon Luzernin kakkonen on ikimuistoinen.

13. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

14. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

15. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

16. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

17. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

18. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

19. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

20. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on tunnelmallisen sykkivä. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

21. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

22. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

23. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

24. Claude Debussy: Preludit

Walter Gieseking on tästä 24 preludin sarjasta klassinen referenssi, mutta minulle sarjan toteuttaa pianistisesti täydellisesti Krystian Zimerman. Myös Claudio Arrau, Arturo Benedetti Michelangeli ja Hakon Austbö ovat kuulemisen väärtejä.

25. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

26. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

27. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

28. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

29. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

30. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

31. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto. En osaa nostaa Tranea korkeammalle, koska kyse ei ole aidosta sarjasta vaan kokoelmasta.

32. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

Alkusyksyn parhaat levyt

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Webern: Passacaglia.  Berliinin filharmonikot, johtaa Pierre Boulez. Tässä on monellakin tapaa paradoksaalinen, muureja murtava esimerkki: atonaalinen musiikki voi olla räiskyvän romanttista, ja jäämies Boulez johtaa sitä todella leiskuvasti. Markkinamielessä 4D-äänitykseksi leimatun äänityksen olen tiennyt muhkeaksi, ja kyllä se muutaman vuoden tauon jälkeen asian tarkistettua sitä olikin: paitsi ilmava ja muhkea, myös käsittämättömän eloisa. Paras tuntemani modernin musiikin levytys.

Joaquin Rodrigo - Jim Hall: Concierto de Aranjuez. Tämä klassinen renkutus - jossa romantillisen toisen osan lisäksi ei oikein ole mitään oleellista nähtävää - on siinä mielessä harvinaisuus, että alkuperäinen versio ei ole paras, vaikka Rodrigo hermostuikin Miles Davisin ja Gil Evansin sovituksesta, ja vain tuottajan vakuuttelu tulevista rojalteista rauhoitti herran. Tämä on aivan toinen luenta, mutta ainakin lähes yhtä hieno, ja vasta pitkällisen harharetken jälkeen Rodrigon alkuperäisteemaan palaaminen palauttaa maan pinnalle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8. "Tuhannen". Kölnin radio-orkesteri ja lukuisia muita esittäjiä, johtaa Gary Bertini. Jos haluaa tämän mannerlaatatkin siirtävän teoksen mahdollisimman muhkeana, silloin ei voine tehdä paremmin kuin Bertini, jonka esitys on paitsi riittävän muhkea, myös koko ajan eteenpäinmenevä. Horenstein tietysti on tässä teoksessa koskematon, mutta jos vierastaa liverosoisuutta, silloin valinta on Bertini (vaikka live-versio tämäkin on, mitä on mahdoton uskoa taltioinnin virheettömyydestä).

Johann Sebastian Bach: Gleich wie der Regen und Schnee von Himmel fällt. BWV 18. Concentus Musicus Wien ja solistit, johtaa Nikolaus Harnoncourt. Bachin kantaatit ovat koko inhimillisen kulttuurin suurin aarreaitta, ehtymätön aarteisto, ja Bachin asteikollakin tämä kantaatti on yksi kauneimpia. Erityisesti alun aivan maagisen kaunis ja herkkä orkesterijohdanto, joka alkaa matalien jousten hiipivällä murinalla, ja sitten siihen pikku hiljaa liittyy muita soittimia, tuo mieleeni Laskentakeskuksen ajat yli neljännesvuosisadan takaa, Ension ja Pasilan kirjaston musiikkiaarteiston.

Claude Debussy: Jeux de Vagues, sarjasta La Mer. Lontoon Philharmonia Orchestra, johtaa Guido Cantelli. Jos olen tällä palstalla pariinkin otteeseen arvostellut Cantellin levytystä Debussyn Nokturneista, Debussyssä Cantelli on parhaimmillaan. Cantellin kehittyneen väriaistin ja rytmiikan tajun yhdistelmä pääsee tässä oikeuksiinsa, lisättynä erehtymättömällä balanssintajulla. Kaikki Cantellin Debussyt mahtuvat yhdelle levylle, joka lienee yksi historian suurimmista Debussy-levyistä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. Tämän voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 4. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tästä olen kuunnellut moneen kertaan kaikki saatavilla olevat levytykseni viime aikoina, jotkut useampaan kertaan. Joskin Mengelbergin historiallinen levytys on referenssi, ja Haitink avasi minulle Mahlerin maailman, ja Szellin soitatus etenkin toisessa scherzo-osassa on esimerkillistä, niin Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 8. Tsekkiläinen filharmonia, johtaa Vaclav Talich. Olen vakuuttunut siitä, että olen aikaisemmassa elämässäni ollut tsekki, niin syvälle munaskuihini minuun vetoaa tsekkiläinen jääkiekko ja kansallislaulukin. Keväällä 1993 kuuntelin urakalla saatavillaolevia levytyksiä itselleni silloin uudesta ihastuksesta, Dvorakin kahdeksannesta sinfoniasta, ja tämä on kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin ylittämätön. Jos mielialaansa haluaa jollakin nostattaa, se käy tällä; vaarana vain on, että se, mitä olit silloin tekemässä, keskeytyy, ja sinun on pakko pompata ylös pomppimaan ja huitomaan.

Lomamusiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.

Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?

Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.

The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.

Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.

Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.

Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)

Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.

Muusikko: Ferenc Fricsay

In memoriam Nikolaus Harnoncourt

Eilen saapui tieto kapellimestari-sellisti Nikolaus Harnoncourtin poismenosta. Harnoncourt (1929-2016) aloitti uransa sellisti Wienin sinfonikoissa, jossa hän soitti mm. Otto Klempererin, Josef Kripsin, Wilhelm Furtwänglerin, Herbert von Karajanin ja Ferenc Fricsayn johdolla. Hän oli uranuurtaja autenttisessa liikkeessä: hän perusti viulistivaimonsa Alicen kanssa ensimmäisen säveltäjän periodin soittimia käyttäneen kamariorkesterin Concentus Musicus Wienin v. 1953, ja soitti sellistinä ensimmäisessä periodisoittimia käyttäneessä levytyksessä, jossa Jascha Horensteinin (!) johdolla taltioitiin Bachin brandenburgilaiskonsertot. Nuorena hän haastoi kaanonin ja veti korvasta kaikkia hänen mielestään tyylittömästi barokkimusiikkia soitattaneita, jotka tekivät hänen mielestään Händelistä Brahmsia. Jatkuva vallankumouksellinen Harnoncourt vanhemmiten johti suurinta osaa sinfoniaorkestereistakin, ja laajensi ohjelmistoaan jopa Bruckneriin, Dvorakiin, Wagneriin ja Gershwiniin. Päivää ennen 86-vuotispäiväänsä 5.12.2015 hän ilmoitti käsinkirjoitetulla kirjeellä peruvansa kaikki konserttinsa terveyssyistä.

Tämä oli Harnoncourtin elämäkerta pähkinänkuoressa. Minun elämäkertaani Harnoncourt sivuaa siinä mielessä, että 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, opetellessani kuuntelemaan musiikkia, Harnoncourt oli yksi keskeisimpiä opettajiani. Hänen ja muutaman muun - Trevor Pinnock, Frans Brüggen, Sigiswald Kuijken ja Christopher Hogwood etunenässä - ansiosta korvani oppi pitämään Harnoncourtin luomaa posttraditionaalista uutta standardia oikeana standardina soittaa barokkimusiikkia ja Haydnia. Suurin Harnoncourtin projekti oli levyttää Gustav Leonhardtin (1928-2012) kanssa vuosina 1971-1990 kaikki Bachin kantaatit, käyttäen myöhemmin tavaksi tulleiden naisäänten asemesta poikasopraanoita.

Sain nämä levytykset käsiini uunituoreina Pasilan ihkauudesta kirjastosta. Lainasin ne kaikki, ja nyt kasettikopiot ovat venyneet käyttökelvottomiksi. Harnoncourtin ansiosta tiedän, että Bachin kantaatit ovat yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, todellinen aarreaitta, ja Harnoncourtin jättiläisprojekti oli samalla yksi äänilevyn historian merkkipaaluista.

Minulla on melko edustava valikoima Harnoncourtin levyjä. Kaksi levyllistä Telemannin darmstadtilaisalkusoittoja vetää vertoja Bachin ja Händelin barokkiorkesterimusiikille, ja ensimmäinen sarja on elämäni eniten kuultuja sävellyksiä, oikeastaan lukiovuosieni soundtrack. Kolmessa Vivaldi-levyssään Harnoncourt pyyhki viulistivaimonsa kanssa Vivaldin vuodenajoista pölyt, ja muut minulle tutuiksi tulleet Concentus Musicuksen muusikot - Herbert Tachezi, Milan Turkovic etunenässä näyttivät, että Vivaldi on paljon muutakin kuin Vuodenajat, Stravinskin panetteluista viis. Harnoncourtin levytys Beethovenin Missa Solemnisista Euroopan kamariorkesterin kanssa dramaattisena ja iskevänä on minulle referenssitulkinta, samoin hänen kokonaislevytyksensä Schubertin sinfonioista löytää ainoana niistä koherenssia ja dramaturgiaa. Aarreaitta on myös hänen levypakettinsa Mozartin messuista, ja Mozartin sinfonioissa (31, 33 ja 34) hän on iskevä vähän George Szellin malliin. Frans Brüggen-antologiassani hän komppaa milloin sellolla, tällöin taas tarjoaa orkesterinjohdon, jonka päälle Brüggenin on hyvä luritella huiluvirtuositeettiaan.

Ruhe sanft, Nikolaus.

Musiikki kantaa

Tyttöystäviä, asuntoja ja työpaikkoja on tullut, ollut ja mennyt, mutta musiikki on pysyvä seuralaiseni. Ilman sitä en olisi tässä, ainakaan täysissä järjissäni. Musiikki auttaa muistamaan, mutta myös unohtamaan. Muistan aina Mahlerin 7.sinfoniasta kesän 1999, jolloin harjoittelin maratonille. Muistan myös Brucknerin 7. sinfoniasta ensimmäisen todellisen rakastumiseni. Rakastuin samanaikaisesti H:een ja Bruckneriin. H meni, Bruckner jäi.

Brucknerin kutonen palauttaa mieleeni sen, jonka saman säveltäjän seiska toi: hitaassa osassa Jock Sutcliffen oboe nyyhki samassa tahdissa kanssani. Arnold Schönbergin Kirkastettu yö kirkasti jo muutenkin kirkkaan juhannusyöni, joka oli pian hämärtyvä, muistuttaen, että tunsin itseni aisankannattajaksi.

Musiikki tuo mieleeni myös asioita, joita minun on pakko muistaa. Joista olen pääsemättömissä. Mendelssohnin 1. ja 5. sinfonioista muistan, kun kävelin Taivallahden rantaa sulattelemassa tietoa äitini sairastumisesta syöpään. Stravinskin Tulilinnusta muistan, kuinka puskin ikuiselta tuntuvaan vastatuuleen ja räntäsateeseen Urheilukatua ylös Laakson keuhko-osastolle äitiäni katsomaan.

Dvorakin sinfoniat 1-7 löysin samanaikaisesti ensimmäisen perheeni kadottamisen kanssa, ja tämän onnettomuuden aattona, More Specialsin tahdissa kävelytin nukkuvaa poikaani. Do nothing. Derek and the Dominoesin Layla -albumi palauttaa mieleeni kouluajan polkuretket Haltiapolulla, jolloin koetin pysytellä näköetäisyydellä eräästä Annesta...

Heikkoinakin hetkinä musiikki on auttanut jaksamaan. Armeijamarssi oli hauskempaa, kun piilouduin joukkion keskelle Walkmanit korvissa, Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalista kuullen, ja muistan öiset päivystykset Mäkiluodolla, Paasilinnaa lukien, kajastavan Tallinnan valoja katsellen, Otto Klempererin Mozartia radiosta kuunnellen. Erich Kleiberin esitys Eroicasta taas palauttaa mieleeni öiset Messukeskuksen siivouskeikat, vaikka eivät ne nyt kamalia olleetkaan.

Musiikki auttaa muistamaan myös hienoja hetkiä. Aina kun kuulen Saint-Saensin Rondo Capriccioson, muistelen nuoruuden suklaailtojani Nordenskiöldinkadulla ja kaverijuhannuksiamme saaressa, ja Michael Tilson Thomasin Debussy-levy palauttaa saunailtamme Lapinrinteellä. Mikis Theodorakis tuo mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni aamut kissani ja Aku Ankkojen parissa, ja Pelle Miljoonan Moottoritie syksyn -80 illat, jolloin tutustuin kävelemällä Kannelmäkeen ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota.

Musiikki palauttaa mieleeni pienempiäkin asioita: Beethovenin Keisarikonsertto Claudio Arraun ja sir Colin Davisin levytyksenä muistuttaa minua siitä kun lukiota aloittaessani kävin ostamassa funktiolaskimen Runeberginkadulta.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Bachin das Wohltemperierte Klavieria en ole laskenut tälle listalle, sillä se usein soitetaan kokonaisena sarjana, jolloin yksittäiset preludit ja fuugat mielletään teoksen osiksi.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Anton Bruckner: 9 sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta tai Klempererin kutonen.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

4. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias.

7. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

8. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

9. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

10. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

11. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

12. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

13. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

14. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

15.. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

16. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

17. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

18. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

19. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

20. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

21. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on ylittämätön tunnelmallisuudessaan ja sykkivyydessään. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

22. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

23.. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

24.. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

25.. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

26. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

27. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä Haydn ansaitsisi ehdottomasti listalla korkeamman sijan, mutta koska en voi väittää kuunnelleeni kaikkia sinfonioita, ei olisi älyllisesti rehellistä arvioida osatuotannon perusteella koko ohjelmistoa. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

28. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

29. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

30. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto.

31. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.