Hiljainen tolkun enemmistö mahdollistaa kiusaamisen

Sen jälkeen kun presidentti Niinistö peukutti lehtikolumnin, jossa suuri enemmistö nimettiin "tolkun ihmisiksi" ja esitti tämän esikuvalliseksi toiminnaksi, tolkun ihmisiksi on julistautunut vähintäänkin pieni enemmistö. Ei kuitenkaan kannattaisi. Tolkun ihmiset eivät liudenna keskusteluilmapiiriä tai sosiaalisia ongelmia muka jättäytymällä ulkopuolelle. He pakoilevat vastuutaan.

Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka pahimmillaan nauroivat, parhaimmillaan vaikenivat kääntäen katseensa toisaalle ollen muka näkemättä kun koulukaverini takinselkämykseen oli kiinnitetty käytetty kortsu nuppineulalla. He ovat niitä, jotka muodostavat jos ei muuta niin passiivisen yleisön työpaikkojen mehiläiskuningattarille ja aikasyöpöille. Tolkun ihmiset ovat niitä joiden niska taittuu aina vain vähän kumarammaksi heidän altistuessaan esimerkiksi työpaikallaan epäinhimilliselle johtamiselle, jolloin taas kynnys altistaa toisia työntekijöitä moiselle on vastaisuudessa taas hitusen matalampi.

Tolkun ihmiset mahdollistavat koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja kaikenlaisen rakenteellisen väkivallan. He ovat se seinä, josta pilkkapuheet kimpoavat, solvauksien kaikupohja. He muodostavat sen normaaliuden, johon suhteessa poikkeamat mitataan, osoitetaan ja laitetaan näytille. 

Alkukesän 1981 aloitin jokaisen aamuni kävelemällä läheiselle Vanhaistenpuiston kentälle potkimaan palloa palloseinää vasten. Niistä sessioista on peräisin nykyinenkin alkeellinen louhikkotekniikkani. Rinnastakaamme tämä toimitus kiusaamiseen: jos potkija on kiusaaja ja pallo kiusattu, palloseinä on se hiljainen tolkun enemmistö, joka mahdollistaa potkimisen. Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka eivät mene väliin kun näkevät bussissa tummaihoista solvattavan ja hänen päälleen syljettävän. Jos menisivät, niin tällaista ei tapahtuisi. 

Joskin tämä tolkullisuutta oikeammin pelkuruus onkin yksilöllisesti ymmärrettävä selviytymissstrategia, tolkun ihmiset ovat osa ongelmaa, eikä ilman heitä kiusaamista tapahtuisi, sillä kiusaaja tarvitsee toiminnalleen yleisön. Ilman että edes kaivaisi natsikorttia, niin jos Tolkun ihminen kerran on sellainen joka välttyy ottamasta kantaa, hänenhän olisi loogista pidättäytyä äänestämästä. 

Lapsilta, jotka vasta opettelevat sosiaalisen elämän vastavuoroisuutta, lammasmainen käytös eli tolkullisuus on vielä ymmärrettävää. Mutta että aikuisetkin. 

Paha olo ei oikeuta muiden kiusaamiseen

Oma paha olo ei oikeuta koulu- tai työpaikkakiusaamiseen. Jos kotona äidin isäpuoli hakkaa tai harrastuksiin on liian vähän rahaa, ei luokkakaverin naamalle silti tarvitse räkiä, hänen omaisuuttaan tärvellä tai uhata hänen julkista integriteettiään häpäisemällä hänet kiinnittämällä käytetty kortsu hänen takkinsa selkämykseen. Tai jos omat perheytymistoiveet tai parisuhde on kariutunut eikä se joskus melkein semikuuluisa kilpaveneilijä olekaan ymmärtänyt noteerata suurta juuri hänen syliinsä kaadettavaa varmaankin kukkeaa lahjaa miessukupolvelle, ei kollegaa sen takia tarvitse alistaa omaksi puhelinvastaajaksi ja evätä häneltä kaikki kollegiaalinen apu.

En tiedä ketään, joka hyväksyisi koulu- tai työpaikkakiusaamisen millään varjolla, saati em. varauksilla. Ei sitä hyväksy kiusaaja itsekään, hän vain ei tunnista omanapakeskeisyydessään tekevänsä väärin, ja jos tunnistaakin, panee palttua, koska ainut asia, jolla on väliä, on oma paha olo.

Syytä pahaan oloon on monenlaista, mutta yksikään niistä ei oikeuta perseilemään sivullisille, joilla ei ole mitään tekemistä pahan olon syiden kanssa. Miksi paha olo sitten oikeuttaisi maahanmuuttajien kiusaamiseen? Näin esitti tai ainakin toivottiin eräässä puheenvuorossa esitettiin Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmässä, jossa pyydettiin ylläpitäjiä olemaan kiusaamatta ryhmässä kaiken maahanmuuttajien syyksi kääntävää poloista, jolla tämän ymmärtäjän (myötäilijän?) mukaan oli niin paha olla.

Miten minusta tuli minä II: ihmelapsesta hikariksi

Muistan ensimmäisen koulupäiväni kuin eilisen. Ensin en löytänyt luokkaani – koulupäivää seurannut Helsingin Sanomat raportoi, että eksynyt pikkupoika olisi sulattanut Idi Amininkin sydämen - mutta jo heti ensimmäisenä päivänä opin koululaisen perustaidot, ruokailutapoja lukuunottamatta. Viittasin ja kävin kysymässä koko luokan kuullen kotitaloni A-rapussa asuneelta Minnalta ”vieläkö sä oot yhtä ilkee ku ennen”?

Tiedollisesti pärjäsin koulussa niin hyvin, että olisin turhautunut, ellei tarkkanäköinen opettaja olisi antanut minulle tehtäväksi kuudennen luokan matematiikankokeita. Toinen varaventtiilini oli puheopettaja, jonka kanssa käytyjen tapaamisten piilo-opetussuunnitelmana olivat paleontologiset ja egyptologiset keskustelumme. 

Opettajani yritti rohkaista minua sosiaalisesti hienovaraisesti pakottamalla minua mukavuusalueeni – kuten Sarasvuon muotitermi kuuluu – ulkopuolelle, esimerkiksi esiintymään koulunäytelmiin ja tv-sarjan koekuvauksiin, vaikka en kokenut näihin mitään kutsumusta. Mitään traumaa näistä kokemuksista ei kuitenkaan jäänyt, ja kukaties minun on myöhemmin ollut helpompi ottaa puhemiehen rooli kaikenkarvaisessa aktivismissa näiden kokemusten rohkaisemana.

Niin, siitä kiusaamisesta. Totuin siihen ja enimmäkseen osasin elää sen kanssa. Tiesin, että kiusaajani edustivat toisia, ja toiset olivat yleensä väärässä ja minä oikeassa. Osasin antaa sanallisesti takaisin, ja myöhemmin pelkkä isokokoisuuteni riitti saamaan kiusaajat järjestykseen. Äitini koetin pitää kiusaamisten ulkopuolella, hänellä oli enemmän kuin kotitarpeiksi omia vaikeuksiaan heikon terveytensä kanssa, taistellessa satunnaisten hanttihommien, työllistämiskurssien, työttömyysjaksojen ja eläkehakemuksien kanssa.

Vaihdoin kolmannelle luokalle kaupunginosaa ja –koulua, ja ensimmäisen syksyn ajan yritin pitää yhteyttä vanhoihin kavereihini, mikä oli puhelittomassa kotitaloudessa haasteellista, lastenpsykiatrisen eufemismin mukaisesti. Opinkin sitten kulkemaan itsenäisesti bussilla Kannelmäestä Erottajalle.

Uudessa koulussani vallitsivat viidakon lait. Olin siellä kuin huutomerkki, pikku-Einstein, ja huomasin pian, että jouduin opettelemaan itseni puolustamista. Ensimmäisen syksyn ajan olin vapaata riistaa ennen kuin ymmärsin olevani fyysisesti varsin suurikokoinen. Sitä en ymmärtänyt – enkä ymmärrä vieläkään – että miten oli mahdollista olla saman pojan kanssa kaveri koulun ulkopuolella, mutta koulussa tämän kiusaama, ja koulumatkatkin luettiin tässä katsannossa kouluun. Kavereita olen kuitenkin aina saanut varsin helposti.

En ole koskaan piitannut siitä, mikä on milloinkin muodikasta. Olen aina tuntenut itseni luokan mittakaavassa ulkopuoliseksi: en pystynyt osallistumaan suosittuja tv-ohjelmia käsitteleviin keskusteluihin (en pysty vieläkään; meillä ei muutamaan vuoteen ollut televisiota, tuskin muutoinkaan olisin katsonut), ja yläasteella muistan ihmetelleeni, että mihin ihmeen Byggalle niitä lippuja taas myydään. Olin kantelupukin maineessa: kantelin sekä kiusatuksi tulemisesta että nähdessäni toisten rikkovan sääntöjä. Varsinaisia järjestysongelmia en koulussa aiheuttanut, mutta sen sijaan harmaita hiuksia opettajille, jotka eivät olleet varustautuneet näsärikkiviisaaseen oppilaaseen, joka oli usein maantiedon ja biologian oppikirjoja paremmin ajan tasalla eläinpopulaatioista ja asukasluvuista.

Selviydyin koulunkäynnistä puolihuolimattomasti toisella kädellä yläasteelle saakka yleisen lukeneisuuteni ansiosta, sillä kognitiivisesti kouluopetus ei tuonut minulle juuri mitään uutta, ja lopustakin selvisin retoriikalla. Koulun oppimäärä sisältyi vapaa-aikanani lukemaan, joka ylittikin sen moninkertaisesti. Kerran sitten kahdeksannella luokalla ruotsintunnilla pidettiin sanakoe, johon valmistautumattomana jätin kahdeksan kohtaa tyhjäksi, kysymykseen ”vanha” vastasin ”åld” ja jääkaappi oli ”en kylkap”. 

Minulle tämä elämäni ensimmäinen nelonen toimi herättäjänä. Päätin sitten lukea seuraavaan ruotsinkokeeseen, mistä sainkin kympin. Tämän yhden sanakoeherätyksen ansiosta koko asenteeni koulunkäyntiin muuttui, ja keskiarvoni nousi kasin pinnasta yhdeksään ja puoleen. Minusta tuli hikari muutoinkin kuin kateellisten, koulussa menestymättömien silmissä. Ylioppilaaksi kirjoitin sitten yhtenä koulumme viiden ällän ylioppilaista.

En uskaltanut lähteä abiluokalle vaihto-oppilaaksi Saksaan, vaikka paikallinen Lions Club olisi tätä minulle tarjonnut. Tämä jäi hieman kaivertamaan mieltäni, vaikka olenkin jo lapsesta asti ymmärtänyt, että asioita ei kannata katua, sillä mitään tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä tekemätöntä tehdyksi. Muistan kaksi isältäni saamaa kasvatusohjetta, joista toinen oli, että minun pitäisi hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä, joka veisi minua ulkomaailmaan.

Hoidin ulkosuhteeni sitten lopulta ihan itse. Ilmoittauduin lukion tokalla tanssikurssille suuresti odottamieni vanhojen tanssien alla – odottihan siellä pääpalkinto, pitkäaikainen pakkomielteenomainen yksipuolinen ihastukseni Heidi, jonka olin itselleni harvinaisella määrätietoisuudella junaillut daamikseni – ja abiluokan kesällä yhdelle ja joulutauolla toiselle ruotsin kielen abikurssille. Nämä abikurssit olivat minulle ensimmäinen kerta poissa äidin helmoista, jos ei lasketa muutamia öitä serkuillani, ja havaitsin, että omat siipeni kantavat. 

Liityin vielä Kokoomusnuoriinkin, jotka sitten jätin pian sosiologian opintojeni aloittamisen jälkeen, huomattuani olevani väärässä porukassa, joka ei kyennyt suhtautumaan siihen, että en voinutkaan noin vain lähteä Itävaltaan laskettelemaan isäni BMW:llä, jota ei ollut, ja tämä oli koko kokoomusepisodini aatteellisinta antia.

Miten minusta tuli minä I: ihmelapsi

Otan tietoisen riskin julkaistessani sarjana kasvatustieteisiin kirjoittamani esseen, jossa piti pohtia sosialisaatiohistoriaansa suhteessa oppimiseen, kouluun ja työelämään. En ole muitakaan valintojani tehnyt uramielessä, joten peli lienee jo menetetty. Katson sitäpaitsi olevani sen verran velkaa minut vain vähän aikaa tai pinnallisesti tunteville, että pysyttäydyn kerran valitsemallani julkisuuspolitiikan tiellä; ehkä jollekin nämä paperille pohdinnat voivat selittää jotakin toimintani motiiveista. Minut hyvin ja pitkään tunteville tarjolla tuskin on mitään radikaaleja paljastuksia. Heitä, joiden on ollut tarkoitus pysyä matkassani mukana, kiitän siitä, että ovat jaksaneet pysytellä ulottuvillani; muut valitkoot itse, missä vaiheessa hyppäävät pois kyydistä, eikä heistä ole niin paljoa väliä.

Miten minusta tuli minä –kysymykseen en voi vastata, sillä se edellyttäisi, että olen valmis. Tällainen olen nyt.

Kerran päiväkävelyltä kotiin vanhempieni kanssa tultuani, lastenvaunuista kuului toteamus: ”ai, että voita on tarjouksessa”. Se olin minä, joka ilmoitin oppineeni lukemaan K-kaupan ikkunaa. Olin kolmevuotias.

Lukemaan oppiminen on määrittänyt minua enemmän kuin yksikään toinen asia.

Kolmevuotiaasta alkaen pystyin itse tyydyttämään tiedonjanoni, ja usein vastaukset löytyivät vanhempieni kirjahyllystä. Tosin aina ne eivät löytyneet: esimerkiksi bussimatkoillani mummolaan halusin aina tietää, kuinka kovaa ajoimme, ja missä olimme.

Jo lapsesta asti olen oppinut, että voin tarkistaa kaikkien väittämien todenperäisyyden ihan itse, ja minulle oli turha syöttää pajunköyttä joulupukeista tai että banaanit tulisivat banaanimaasta (kerran mursin erään lapsuudenystäväni isäänsä kohtaan tuntemansa kunnioituksen, valistamalla, että hänen isänsä väite banaanien alkuperämaasta olikin älyllistä laiskuutta ja sellaisena valhetta).

Olen hyvä esimerkki siitä, miten varhaislapsuus määrittää koko ihmisen elämää. Primaarisosialisaatiossa oppimani tiedonjano on tasoittanut sekundaarisosialisaatiotani. Vaikeudet alkoivat vasta myöhemmin. Lukemaan oppimisen lisäksi se, että en koskaan ollut päivähoidossa, edesauttoi kehittymistäni omissa oloissa varsin hyvin viihtyväksi.

Hyvin nuoret vanhempani – alle 19 ja 21 syntyessäni – olivat onneksi siinä mielessä kaukaa viisaita, että toivat lastentarhan luokseni. Meillä oli suuren osan lapsuuttani säännöllisiä hoitolapsia, Raiko, Arto, Virpi, Tuija ja joitakin lyhytaikaisempia yrittäjiä, joista osasta tuli miltei perheenjäseniä. Suuri osa näistä lapsista asui samassa kaksirappuisessa Alkon kerrostalossa kanssamme. Talossa asui paljon eri-ikäisiä lapsia, joiden kanssa pihalle vanhempieni piti minut toisinaan työntää, kilpaa huutamaan muiden kanssa ”äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa sejase”.

Tiedollisesti olin monessakin mielessä varhaiskypsä, näsäviisas, suorastaan ihmelapsi. Olin 4-vuotias kirjailija, joka tilastoi ja keräsi kaikkea mahdollista ja kronologinen muistini ulkomaailman tapahtumista ulottuu reilusti alle kouluikään. Sen sijaan sosiaaliset valmiuteni aiheuttivat vanhemmissani huolta, ja he passittivatkin minut kolmivuotiaana perheneuvolan psykologin pakeille.

Psykologin vastaanoton ovi avautui, ja sieltä tuli vesamattiloirimaisesti kaatuileva, ja mykkäfilmikoomikkomaisesti keikkuva ja törmäilevä lapsi. Olin päättänyt laittaa tilanteen täysin lekkeriksi. Psykologi vahvisti vanhempieni epäilyt: järjenjuoksussani ei totisesti ollut vikaa, mutta sosiaaliset valmiuteni kaipasivat kehittämistä. Niinpä äitini alkoikin käydä kanssani seurakunnan äiti-ja lapsi –kerhoissa, jossa tutustuimme toiseen äitiin ja poikaan, Eevaan ja Koutaan. Minua yritettiin passittaa myös musiikkileikkikouluun. Ensimmäisellä tunnilla tuskastuin heti alkuunsa, kun en ymmärtänyt, miksi nuo toiset vääntelivät käsiään niin lapsellisesti jonkun hämähäkin takia. Vähän paremmin kävi seurakunnan kerhossa, jossa jaksoin käydä pari kertaa, mutta kerran sitten juoksin sisävaatteissani kotiin asti saatuani tarpeekseni kohdalleni osuneesta kiusaamisesta. Sitä tulikin sitten osakseni pitkin koulu-uraani yhden pojan tarpeiksi, kiusaamista.

Ei kuonaa kummempaa

Facebook-ryhmässä "Porvoolaiset" oli eräs ryhmän jäsen jakanut mielestään ilmeisesti vitsikkäänä kuvan, jossa joku onneton oli hirttäytynyt julkisella paikalla. En ymmärrä, miten jonkun mielestä voi olla vitsikästä, että joku on hirttäytynyt, saati että viitsii jakaa kuvan tällaisesta inhimillisestä onnettomuudesta Facebook-ryhmään. Jos olisi vielä ollut kahvia, olisi mennyt väärään kurkkuun. 

Jos tällaista viitsii jakaa, tarkoittaa tämä sitä, että jakajan mielestä hirttäytyjän ihmisarvolla ja hänen omaistensa mielenrauhalla ei ole mitään väliä. Että he olisivat ihmiskuonaa. Ihminen, joka näin toimii tai edes näin ajattelee, ei ole itse kuonaa kummempi. Teon mahdollinen harkitsemattomuus ei tee siitä sen puolusteltavampaa, eikä sitä voi oikeuttaa millään kommervenkilla. Sitäpaitsi mistäs me tiedämme, millainen onnettomuus jonkun saa ajautumaan näin onnettomaan tekoon?

Erosin samantien em. ryhmästä "Porvoolaiset" (pitäisi olla pienellä alkukirjaimella) mielenrauhani takia, ja myös siksi, etten halua olla osallisena toisten yksityisyyttä loukkaavassa, asiattomassa roskassa, osana yhteisöä, julkista häpeäpaalua, joka mahdollistaa kuonan leviämisen. Muita tällaisia yhteisöjä ovat esimerkiksi koulukiusaamisen mahdollistava koulu. Asianosaiset hävetkööt.

Johtava eurokriitikko Stubb

Paitsi keskenjäänyt sekundaarisosialisaationi (eli bile- eli tyttöjen kaipuuni), niin myös länsisuuntautuneisuus - tai Eurooppa-suuntautuneisuus - olivat keskeisiä syitä, miksi Kokoomusnuoret vetivät minua puoleensa 90-luvun alkuvuosina. Olin yksi niistä paristakymmenestä eurooppanuoresta, joiden lähetystö pioneereinä kävi keväällä 1991 haistelemassa EU-elimiä. Teimme aloitteen Ukkopuolueelle (eli Kansalliselle Kokoomukselle) EU-jäsenyyden hakemisesta, ja loppu on historiaa.

Jos Kokoomus oli eurooppalaisuuden esitaistelija Suomessa sellaisena aikana, jolloin asiasta ei vielä ollut "yleisistä syistä" sopivaa puhua (niistä samoista, joista pidetään armeijaa, jonne olin pian menossa), niin Keskusta teki kaikkensa jarruttaakseen. Heillä vaikuttivat paitsi farmareiden pelko tukiaistensa puolesta, myös pitkä kekkoslovakialainen perinne.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, aika on kypsä omalle eurooppatilinpäätökselleni. Ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin. Ilman viinejä maitokaupassa kyllä voin elää, mutta luvattu henkilöiden ja pääomien vapaa liikkuvuus ei ole laajentunut yleiseksi eurooppalaiseksi periaatteeksi. Esimerkiksi kodittomien romanikerjäläisten asema on häpeällinen, heillä ei ole ihmisoikeuksia oikein missään. Puhumattakaan Välimeren henkensä kaupalla ylittävistä, joita pallotellaan ei sulle, ei mulle -periaatteella.

Niin että rakkauteen on tullut ryppyjä, ja suomut ovat karisseet. En kuitenkaan ole valmis hylkäämään eurooppalaisuuden ideaa, mikä on tainnut käydä valtiovarainministeri Stubbin mielessä, hänhän kohteli kreikkalaisia kuten koulukiusaaja lunttaajaa, vaikka fuskaaminen oltiin tehty mahdolliseksi, eikä vain sitä, vaan vieläpä toivotettu tervetulleiksi klubiin. Taitaa olla Stubb panttivankina niin integraation entisille pääkriitikoille (pääministeripuolue) kuin nykyisillekin (ulkoministeripuolue).

Uuden Suomen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Irtisanoutumiskarenssit pitäisi lopettaa

Irtisanoutumisesta koituva 3 kuukauden työttömyysturvakarenssi ei johda mihinkään hyvään. Päinvastoin: on kohtuutonta rangaista irtisanoutujaa ja koko hänen perhettään siitä, että hän pelastaa itsensä usein mahdottomasta tilanteesta.

Irtisanoutumiselle on nimittäin aina syynsä. Jos kyse on työväsymyksestä, sellaiselle yleensä voi työterveys tai johto tehdä jotain, jos ei muuta, niin laittaa lataamaan akkuja vuorotteluvapaalle (jos se on optio).

Irtisanoutumiset voi jakaa kokemukseni mukaan kolmeen syylajiin: 1) irtisanoudutaan siksi että ollaan saatu parempi työ, jolloin irtisanoutuminen ei ole sanoutujalle ongelma eikä mikään. 2) irtisanoudutaan työpaikkakiusaamisen takia. Aivan samoin kuin koulukiusaamisessakin, kiusattu on se, joka joutuu vaihtamaan ympäristöä eikä kiusaajia saada millään kuriin. 3) irtisanoudutaan siksi, että työ ei kannata.

Viimeisen syyn voi jakaa kahteen syyluokkaan: a) työn ja arkielämän käytännöllis-logistinen yhdistäminen osoittautuu kohtuuttoman hankalaksi b) koska ansiosidonnaisesta jää enemmän viivan alle kuin palkkatyöstä. Palkkatyökin nimittäin maksaa, siis töissä käyminen. Pitäähän työskentelijän matkustaa kustannuspaikalleen, syödä ja joissain tapauksissa myös ruokota itsensä esittelykelpoisen näköiseksi.

On liian raskas taakka sälyttää yksittäisen työläisen hartioille sitä, että hänelle maksetaan hänen työstään liian vähän (siis vähemmän kuin ansiosidonnainen). Mikään ratkaisu ei myöskään ole leikata työttömyyskorvausta, siis määrää tai kestoa, sillä tämä leikkaaminen ei tuota yhtään työpaikkaa, varsinkaan sellaista, joka kannattaisi.

Toistan vielä kerran: ei ole yksittäisen työntekijän vika se, että työnteko ei kannata, eikä tästä pidä rangaista. Rangaista ei pidä myöskään siitä, että monissa työpaikoissa kiusaajia suojellaan, koska nämä ovat pomojen kavereita tai itse pomoja.

Kun aikuiset ovatkin osa nuoriso-ongelmaa

Viime aikoina netissä on paljon kuohunut, syynä väkivaltaiset lapset ja nuoret. Jos onkin mopo karannut käsistä joiltakin nuorilta, niin on kyllä aikuisiltakin, siksi verran herkästi näitä lapsia ilmiannetaan, kun kuulemma joku on joskus nähnyt jonkun jossain.

Siitä en ole yllättynyt, että fasistiset yhteenliittymät kokoavat kadunturvajoukkoja, enkä lopuksi siitäkään, että kansanedustaja(t) levittelevät niitä perättömiä juoruja, joiden perusteella näitä joukkoja kootaan. Enkä valitettavasti voi sanoa olevani yllättynyt siitäkään, että näiden lähetyskäskyn antajana on poliisi, joka on muuttunut rauhanturvaajasta sodanlietsojaksi.

Sosiaalisessa mediassa on helppo levitellä huhuja. Niin on siellä helppoa myöskin jakaa vääriä tuomioita. En suosittele levittelemään mitään linkkejä, joissa kerrotaan kauhistuttavia asioita siitä, miten jollekin joskus jossakin on kuulemma käynyt jotenkin. Huhu leviää netissä kuin kulovalkea, eikä kauhistelu auta kenenkään asiaa, varsinkin jos uutinen on ankka.

Huhuja siis levitellään totuutena, ja näin tekevät valitettavasti myös linkkaajat, vaikka sitten kauhistellessaan tarkoittaisivatkin hyvää. Ilmiön kauhistelusta onkin näin tullut osa ongelmaa, ratkaisu se ei tosin ole ollutkaan missään vaiheessa.

Jokainen, jolla on kokemusta koulukiusaamisesta kummalla tahansa puolella ilmiötä tietää, että kiusaamiseen tarvitaan kiusaajan ja kiusatun lisäksi yhteisö, joka sallii kiusaamisen ja joskus jopa yllyttää siihen. Aikuiset, jotka levittelevät huhuja uutisina, toimivat kuin kouluyhteisön ne jäsenet, jotka katsovat kiusaamista hiljaa vierestä.

Halikko on pieni paikkakunta. Varmasti siellä jo ollaan kostamassa väitettyjen kasvojenpolttajien veljille ja siskoillekin, jos heillä on sellaisia. Toivottavasti ei ole.

Jutun Halikon ankaksi osoittautuneesta kasvojenpolttotapauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ei lasten eutanasialle

En kannata aikuisten eutanasiaa, ja vastustan lasten eutanasiaa. Työskenneltyäni lasten psyykkisten häiriöiden parissa tiedän, että vaikeuksia kokeva lapsi saattaa näiden vaikeuksien takia ilmaista halunsa kuolla. Pitäisikö vanhempien sitten kunnioittaa tätä lapsen toivomusta, vaikka ehdottomasti kannatankin sitä, että lasta kuullaan hänen asioissaan?

Ei. Ehdottomasti ei, ainakaan mielen sairauksissa. Myöhemmin tätä nimittäin voisi joutua katumaan, edellyttäen sitä että voisi katua. Mutta kun ei voi. Monilla meistä on jossakin vaiheessa vaikeaa: on koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, vanhempien eroa ja niin edelleen. Niistä kaikista voi kuitenkin päästä yli, samaten kun fyysisten vajavuuksien kanssa voi oppia elämään. Asiasta voi ja kannattaa kysyä muiltakin kuin Kalle Könkkölältä.

Lapsilta voi ja ehdottomasti pitää kysyä heidän mielipidettään heitä itseään koskevissa asioissa. Mutta vastuuta tästä päätöksestä ei saa jättää yksin heille. Sitä varten ovat aikuiset. Heidän tehtävänään on kantaa lopullinen vastuu, mihin kuuluu myös sen arvioiminen, milloin lasten mielipiteen voi ottaa tosissaan. 

Laumasieluisuus ja huono itsetunto ovat koulukiusaamisen syyt

Viime aikoina koulukiusaamisesta on taas puhuttu, ja hyvä niin. Puheenvuoroissa syitä kiusaamiseen ollaan sälytetty milloin kiusatulle, milloin kiusaajalle ja silloin kiusatun vanhemmille ja tällöin kiusaajan vanhemmille. Tai koululle. Yhtään esitystä, mitä kiusaamisen vaikutuksille tai syille voitaisi tehdä en ole tältä syytöksien pallottelulta nähnyt.

En halua yhtään vähätellä kiusaamista. Koulukiusaamista ei pidä hyväksyä mutta sen syitä kannattaa ymmärtää, ja useimmiten ymmärtäminen auttaa kestämään elämän vaikeitakin kokemuksia, joita jokainen meistä kohtaa. Eikä ole mitään objektiivista mittaria kokemuksien mittaamiseen.

Minä olin systemaattisesti useiden eri henkilöiden kiusaama kouluni alkumetreiltä ysiluokan syksyyn kolmessa eri peruskoulussa. Sitten ysiluokan keväälle tultaessa se loppui kuin seinään. Onko syynä sitten lapsien kasvaminen vai eriyttävä opetus siihen, että lukioon menevien ja ei lukioon menevien koululaisten välille muodostui kuin näkymätön seinä, en tiedä.

Ei tietenkään ollut kivaa tulla kiusatuksi. Suomalaisena minussakin asui vahva suomalainen, etenkin suomalaisen miehen selviytymisen eetos, jossa purraan hammasta ja heikkouden osoittaminen on – heikkouden osoitus. En sanallakaan vihjaissut vanhemmilleni juuri koskaan juuri mitään. Ajattelin, että en halua huolestuttaa heitä.

Jo aika nuorena ymmärsin, että kiusaaminen on heikkouden osoitus. Kiusaajat ovat laumasieluisia yksilöitä, joiden itsekunnoitus ja minäkuva on täysin riippuvainen siitä, mitä sarvikuonot heistä ajattelevat.

Minä olin varmaankin vaikea pala purtavaksi. Opin lukemaan jo kolmivuotiaana, tiesin monista asioista enemmän kuin opettajani, puhumattakaan luokkatovereistani. Enkä piilottanut sitä yhtään vakan alle. Puhuin myös kuin professori enkä pukeutunut Adidas Jaguareihin ja mikmäkin kivipestyihin, vaan pikemminkin Ahovalinnan collegeihin ja US Army –maastopukuun. Minua eivät kiusanneet vain koululaiset vaan myös opettajat. En kuitenkaan katso, että vanhempieni tehtävä olisi ollut pukea minut näihin oman aikani koulu-uniformuihin, maksoi mitä maksoi.

En näe ainuttakaan syytä olla katkera kenellekään. En kiusaajilleni, koululle tai vanhemmilleni. Moni kiusaaja, johon olen törmännyt koulun jälkeen, on pyytänyt minulta jälkikäteen ihan rehellisesti anteeksi. Ja yksi pyysi jo miltei heti peruskoulun loppumisen jälkeen.

Sanotaan, että sanat voivat satuttaa enemmän kuin nyrkit. Rohkenen olla hieman eri mieltä. Nyrkit voivat tappaa. Sanat voivat vain loukata. Mitä vahvempi identiteetti, sitä vähemmän ne loukkaavat. Voi olla, että kiusaamisesta on tullut omia kouluaikojani raaempaa; minulle ei fyysisesti käynyt juuri kuinkaan, mihin osuutensa oli ehkä se, että kasvoin fyysisesti varhain. Omilta kouluajoiltani muistan vain muutaman tapauksen, jossa joku sai koulussa ns. köniinsä, ja nyttemmin kuulemma väkivallasta on tullut paljon omia kouluaikojani silmittömämpää.

Jossain ollaan kuitenkin edistyttykin: esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ollut omassa koulutodellisuudessani mitenkään läsnä. Jos jollakin oli valtaväestöstä poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, siitä oltiin siis hys hys. Omana kouluaikanani maahanmuuttajia oli myös paljon nykyistä vähemmän, ja koulujen monikulttuuristumisen voisi luulla johtaneen etnis-kulttuurisen toleranssin lisääntymiseen. No, en mä nyt tiedä. Ne kolme luokkatoveriani, jotka tai joiden vanhemmat olivat syntyneet muualla kuin Suomessa, olivat sosiaalisesti varsin suosittuja ja pidettyjä ihmisiä.

En tietenkään halua vähätellä henkisen väkivallan vaikutuksia. Pahin tietämäni esimerkki henkisestä koulukiusaamisesta kohdistui pitkäaikaisimpaan koulukaveriini, jonka takin selkämykseen kiinnitettiin käytetty kortsu. Tämän ”vitsin” tarkoitus oli kai julistaa kaikelle kansalle, että tällä kaverilla ei ollut tärkeäksi ajateltua miehiseen kasvuun kuuluvaa pääomaa eli seksikokemuksia. Mitä tuskin oli juuri kellään kiusaajistakaan, olimmehan 15-vuotiaita.

Kasvatusvastuun jakaminen koko kylälle on ehkä liioittelua, mutta jo sattuneet tapaukset tulisi käsitellä koko koulun kesken. Koko koulun siksi, että molempien osapuolten ”taustayhteisöt” eli kaveripiirit tulee saada mukaan ja jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua kiusaamiseen sellaista nähdessään, tapahtui sitten koulussa, kadulla, talossa tai puutarhassa. Ennen kaikkea kuitenkin pitäisi tukea lasten vahvan ja myönteisen itsetunnon kehittymistä. Johan loppuisivat koulukiusaamiset, ihan kokonaan!

Toivon sydämestäni kaikkea hyvää kaikille kiusaajilleni. Minun elämäni on niin arvokas, että en halua pilata sitä katkeruudella jalkojen juuressa inisseitä hyttysiä kohtaan, joka ulottuu kymmenien vuosien päähän. Suomalaiseen kulttuuriin pesiytyneiden itsellisen selviytymisen suo, kuokka ja jussi-asenteessa ja marttyyriydessä olisi myös paljon poispestävää.

Julkaisin uudestaan tämän kirjoitukseni 3 vuoden takaa vanhasta blogistani, koska aihe on alati ajankohtainen.