Helpotetaan saantia, vaikeutetaan juontia

Kansanedustaja Sari Sarkomaa leikkii puolueensa omatuntoa, jos vaikka lyhytmuistisimmat eivät huomaisi, että tällainen toiminta on hyvin lyhytjänteistä, ellei peräti ristiriitaista. Ensin Sarkomaa julisti perjantaiaamuna, että alkoholi ei kuulu paikkoihin, joissa on lapsia:

"Lasinsirpaleet ja tyhjät tölkit eivät Sarkomaan mielestä kuulu päiväkotien pihoille.

– Varsinkin rikotut lasit aiheuttavat vaaratilanteita päiväkotien lapsille. Valitettavasti monessa päiväkodissa maanantaiaamut aloitetaan lasinsirpaleiden, tyhjien tölkkien ja tupakantumppien keräämisellä. Kiellon mahdollisuus olisi tervetullut helpotus päiväkotien ja koulujen arkeen ja samalla myös vahva viesti nuorten alkoholittoman vapaa-ajan puolesta, Sarkomaa sanoo."

Vain kuusi tuntia myöhemmin Sarkomaa äänesti puolueensa mukana lainsäädännön puolesta, joka mahdollistaa entistä 17% vahvempien alkoholijuomien myymisen ruokakaupoissa. Helpotetaan saantia, vaikeutetaan juontia. 

Jossain se ilo- tai suruliemi juodaan. Tai sitten alkoholia ei olekaan tarkoitettu juotavaksi. Jos ei ravitsemusliikkeessä tai ulkona, jäljelle jää koti. En mitä sitä sano, ovathan pullot ja röökit leikkipuistossa ihan perseestä, mutta tämän logiikan mukaan on siis ilmeisesti ihan ok lisätä alkoholinkäyttöä kotona, jollaisissa aika usein on myös lapsia. Tämän Sarkomaakin varmaan tietää, joten mitä muuta tämä on kuin populismia siinä toivossa, että toiset eivät huomaa ristiriitaa, kun toinen käsi ei tiedä mitä toinen tekee ja kun häntä heiluu mutta etupää murisee. Tämä varmaankin toimitetaan siinä toivossa, että saataisiin niin vinettoliberaalien kuin myös lasinsiruista kauhistuneiden äänet. 

Verkkouutisten kolumnin aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

P.S: Tämä tapaus taas todensi sen, että kokoomuslainen yksilönvapaus on aika metkaa. Kokoomuksessahan levitetään tämän tuosta propagadaa, jonka mukaan puoluekuri on vain vasemmistopuolueiden heiniä. Kuitenkin tässä äänestyksessä vain konkari Pertti Salolainen - jonka ei tarvitse ajatella uudelleenvalintaansa - uskalsi äänestää toisin kuin ryhmäpäätös. 

Kyllä se runkkaaminen onnistuu työaikanakin

Kansanedustaja Antero Vartia (vihr.) on puolueensa yleisestä linjasta poiketen perustuloskeptikko. Ainakin mitä tulee sen vastikkeettomuuteen. Ei pääse tätä vihreää luonnehtimaan elämäntapaintiaaniksi, vaikka ei yksi pääsky kesää teekään:

Työttömänä olen toki pelannut Pro Evolution Socceria, mutta olen myös - ilman työvoimahallinnon siunausta - tehnyt väitöskirjaa ja huoltanut itseäni, siis uusintanut työvoimaani juoksemalla. Jos olisin vielä enemmän tehnyt sitä väitöskirjaa kuten esimerkiksi väitellyt, sittenpä kantaisin vieläkin ylikoulutetumman stigmaa niihin töihin, joihin työhistoriani oikeuttaa hakemaan.

Niin, siitä pornosta. Opin jo 90-luvulla silloin Kokoomuksessa toimineelta tuttavaltani, että mistä sitä pornoa oikein voi katsoa. Se muuten onnistuu ihan työajallakin, valisti hän. Moni näkisi Vartialle Vihreitä luontevamman poliittisen kodin Kokoomuksesta, vaikka onkin runkkausskeptikko.

Se, että puolueella ei ole linjaa suhteessa vasen-oikea, vaan edellä, on kaksiteräinen miekka. Joskin Antero Vartian kaltaiset näkyvät vihreät houkuttelevat joitakin liikkuvia markkinaliberaaliäänestäjiä Kokoomuksesta vihreisiin, näitä pääskysiä tulisi olla paljon enemmän jottei enää vaalimökillä tultaisi uimaan liiveihin ja syyttämään stallariksi. Eikä tarvitse olla stallari, että tällaiset ulostulot vieraannuttavat, vaan esimerkiksi punertava tai vihertävä vihreä.

Niin hippi en ole ettenkö näkisi pilviä perustulon auringon edessä. Se kuitenkin mahdollistaisi työttömälle hyödyllisen osallisuuden, esimerkiksi opiskelun tai vapaaehtoistyön vailla pelkoa karensseista sovitellun päivärahan päätöstä odoteltaessa. Siitä olen yhtä mieltä Antero Vartian kanssa, että työttömältä puuttuvat riittävät kannustimet. Kannustimien puuttuminen ei kuitenkaan ole työttömien vika, eikä siitä pidä tarjota pakottimia. Perustulo ei ole taikasauva mutta se kuitenkin lisäisi työttömän vapausastetta tehdä jotakin hyödyllistä eikä esimerkiksi olla kilpailua vääristävässä pakkotyössä. Tämä yksilönvapaus ei kuitenkaan ole ennenkään porvarille kelvannut, sillä se on väärää yksilönvapautta.

Jussi Korhosen bloggauksen, jossa asia huomattiin, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. Sieltä on myös kuvamateriaali peräisin.

Miksi kouluaamuja ei voi siirtää myöhemmäksi

Jukka Relanderin Facebook-seinällä käytiin mielenkiintoista ja polveilevaa keskustelua siitä, pitäisikö koulupäivien aloitusta siirtää kahdeksasta yhdeksään tai jopa kymmeneen, kun aamuheräämiset ovat monille koulukkaille niin vaikeita. No, niinhän ne voivat olla, mutta kun koko yhteiskunta on viritetty toimimaan kello 8-16, ja koulun alkamisen siirtämisellä olisi kauaskantoisia seurauksia muihinkin yhteiskunnallisiin instituutioihin. Mikäs siinä, jos näin muutkin saisivat lisää niitä kallisarvoisia nukkumistunteja, mutta ei toisten - yleensä vähän isompien eli koululaisten - tarve yökukkumiseen ole mikään sellainen subjektiivinen oikeus, jonka takia esimerkiksi päiväkotipäiviä pitää siirtää kestämään jopa iltaseitsemään. Vaikkei omassa perheessä olisikaan niitä päiväkotilapsia, niin esimerkiksi niillä opettajilla voi olla.

Jos vain päätettäisiin siirtää kouluaamujen aloitusta, tällä olisi seurauksia myös työehtosopimuksiin, ei sillä että ne olisivat jotenkin pyhiä ja koskemattomia. Niin kauan kuin kuusituntisesta työstä ei saa kahdeksantuntisen työn palkkaa, sieltä helikopteriperspektiivistä on hyvä kehottaa pienituloisia downshiftaamaan. Se olisi sama kuin pyytäisi spitaalista ottamaan vuoteensa ja kävelemään, ja jos väittää, että elämä on silleen liberaalisti valintoja, niin se varmaan onkin. Kun sitä vaan voi valita esimerkiksi sairastuvansa tai joutuvansa työttömäksi. Helppo se on huippuosaajan väittää, että toiset ovat alihinnoitelleet oman työpanoksensa kun heille ei kuusituntinen työpäivä riitäkään perheen elatukseen. Jos yhtään tuntee työehtosopimusjärjestelmää, silloin tietää, ettei kvtes tunnusta itsensä hinnoittelemista.

Joku ehtikin jo sanomaan, että voihan koululaiset laittaa iltapäiväkerhon sijasta aamupäiväkerhoon niin ettei ekaluokkalaisten tarvitse viettää aamutuntejaan yksin. Ei kaikilta voi edellyttää sitä, että he osaavat itse pukeutua äidin tai isin ennen töihinlähtöään valmiiksi tuolinsarjalle jättämiin vaatteisiin, syödä jääkaappiin jätetyn aamupalan, kuunnella vähän Mikis Theodorakista ja silittää kissaa. Jotenkin sinne aamupäiväkerhoonkin pitäisi päästä, Tietenkin voihan kieltäkin muuttaa alkamalla kutsua esimerkiksi jo aamuseitsemää aamupäiväksi, ja aamukerhoa aamupäiväkerhoksi, ja sitten sukkelasti aleta kutsumaan kotona yksin netin kautta pelaamista jossakin virtuaaliyhteisössä vaikkapa langattomaksi ja seinättömäksi iltapäiväkerhoksi; sitäpaitsi niillä iltapäiväkerho-ohjaajillakin on usein lapsia, jotka sitten tulisi viedä jonnekin ehkä jo aamuseitsemäksi. Miksi koululaisten aamut nauttivat suurempaa koskemattomuutta kuin iltapäiväkerho-ohjaajien lapsien?

Esteettömyys on muutakin kuin pyörätuoliliuskoja

Nykyaikana puhutaan paljon esteettömyydestä. Se ei tarkoita vain ympäristöä, jossa pääsee liikkumaan pyörätuolilla, vaan myös ympäristöä, jossa maailman ei välttämättä poikkeavasti mutta eri tavoin hahmottavat voisivat pärjätä. Tällä tarkoitan esimerkiksi kognitiivisen ergonomian vakavasti ottamista.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Esimerkiksi virkakieli syrjäyttää: vain paatuneimmat alan "miehet" tietävät, että positiivinen diagnoosi on inhimillisesti jotain ihan muuta, ja että "maksetaan" tarkoittaa veropäätöksessä että kansalainen maksaa. Virkakielen epäergonomisuudesta on hyvänä esimerkkinä Kelan käyttämä kieli ja lääketieteelliset epikriisit. Virkakielessä tulisi aina pyrkiä yleiskielisyyteen ja vierasperäisten ilmaisujen välttämiseen. Ihanteena tulee pitää selkokieltä.

Myös työpaikoilla esteettömyys tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin. Jatkuva hyppelehtiminen tietojärjestelmistä toiseen ja keskeytykset aiheuttavat työmuistin - ei tietokoneen, vaan työntekijän, eikä työntekijä edelleenkään ole tietokone - kuormitusta ja virhealttiutta suoranaisten inhimillisten oikosulkujen riskin lisääntyessä. Ei kenellekään ole herkkua luoviminen tietojärjestelmien välillä avokonttoriympäristössä jatkuvasti salasanoja vaihdellen, saati sitten neuropsykologisia oireita kokeville, jatkuvissa, usein edestakaisissakin ja itsetarkoituksellisilta näyttävissä organisaatiouudistuksissa, joissa työntekijän odotetaan sitoutuvan yksipuolisesti siihen työnantajaan, jonka nimikin oli eri kuin viime viikolla. Ja jos niitä oireita ei vielä ollut, niin sopii kysyä, mikä on syy, mikä seuraus. Suutarinkaan lapsilla ei ole kenkiä; niinpä esimerkiksi terveydenhuollon tukitehtävissä työskenteleviltä odotetaan lehmän hermoja, kykyä priorisoida se, mikä pöydälle lätkäistyistä toimeksiannoista on eniten priorisoitava, milloin oma ajattelu on syytä lopettaa ja lisäksi tunnistaa erilaisia julkilausumattomia rooliodotuksia ja kyky pelata kielipelejä, ja tämä kaikki toimitetaan jokseenkin nälkäpalkalla. Jos tällaisessa ympäristössä ihminen ei ala tuntemaan itseään kädettömäksi ja kroonisesti moniosaamattomaksi, niin ei missään.

Kenellä sitten on vastuu diagnosoimatta jääneistä neuropsykologisista ongelmista, ja tuotetaanko niitä nykyaikaisessa työelämässä? Onko vastuu työpaikoilla, joille nämä toiminnanohjausvammaiset ovat livahtaneet kuin takaovesta vai opinahjoilla, joilla sentään näihin haasteisiin on tarjota - joskin vaihtelevia - keinoja tukea toiminnanohjaushaasteissa vai liberaalin voimautusdiskurssin mukaisesti, ihmisellä itsellään? Ainakin lienee selvää, että neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon resursseja ei saa vähentää, ja lasten kanssa työskenteleviä tulee kouluttaa neuropsykologisten haasteiden tunnistamisessa, jotta varhainen puuttuminen olisi mahdollista. Seuraukset kantaa työterveyshuolto ja neuropsykiatrinen erikoissairaanhoito, joka joutuu punnitsemaan, missä määrin potilaalla on kyseessä patologinen persoonallisuuden erityispiirre, tipahtaminen järjestelmässä olevasta aukosta vai työelämän ja koulutuksen välisen yhteensovittamisen patologiasta. 

Ideologinen sokeus on katsojan silmissä

Vasemmistoa aina syytetään sokeasta ideologisuudesta, jonka sanotaan näyttäytyvän esimerkiksi kaiken yksityisen vihaamisena vain siksi että se on yksityistä. Kuitenkin, mitä muuta kuin ideologisuutta on pakkomielle yksityistää kaikki paitsi ideologista sokeutta, paitsi sokeutta omalle ideologisuudelle? On se itse asiassa muutakin kuin ideologisuutta, ellei sitten omien viiteryhmien -mutta vain heidän - etujen johdonmukainen ajaminen ole ideologista.

Tämä on tullut mieleen tästä hallituksen yrityksestä Sote-uudistukseen. Mitä muuta kustannuksien kasvattaminen antamalla avoin potti jatkohoitoja auliisti oman yritystoimintansa kannattavuuden takia kirjoittaville yksityisklinikoille ja jälkihoitoihin julkiselle puolelle passittaville yksityisklinikoille on kuin ideologisuutta, ja mitä muuta halu piilottaa veronmaksajien varoja verosuunnittelun keinoin paisutettaviksi harvojen pääomavoitoiksi on kuin ideologisuutta? Ellei sitten kenenleipiäsyötsenlaulujalaulat-ajattelua pidetä puhtaan käytännöllisyyden sanelemana, ja tässä tapauksessa leivät tarjoaa EK, Terveystalo ja Attendo. Ja mitä muuta on kuin ideologista ihmisvihamielisyyttä esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pikakäännytyksien poliittinen ohjaileminen?

Vasemmistolaisuus on ideologia toki sekin, siinä missä oikeistolaisuus, liberalismi tai fasismikin. Kun vasemmistolaista syytetään ideologisesta veroreikien paisuttamisesta, tästä ei liene kysymys, jos tarkoituksena on estää nimenomaisesti verovarojen valuttaminen veroparatiiseihin, optiovoitoiksi tai terveydenhoidossa terveiden sairaiksi kannattavuuden nimissä määritteleminen.

Yksi asia, josta vasemmistoa säännönmukaisesti syytetään, on yrittäjävastaisuus. Kovin yrittäjämyönteistä tuskin on sekään politiikka, jossa "kilpailukykyä" edistetään porvarihallituksen aikaansaattamilla palkansaajien lomarahaleikkauksilla. Siinä jäävät monet kotimaankin lomamatkat tekemättä, mikä tiedoksi annettakoon elinkeinoministeri Mika Lintilälle, joka kehotti tänään suomalaisia isänmaallisena tekona kantamaan lomarahansa kotimaanmatkailuun.  Itse aionkin edistää kotimaista kysyntää tekemällä tänä kesänä vielä ainakin yhden Onnibus-retken Helsinkiin.

Uuden Suomen jutun, joka sisältää ministeri Lintilän lähetyskäskyn, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Kannatan Maria Ohisaloa Vihreiden puheenjohtajaksi

Alkuun hieman koukeroisesti itsensä ilmaiseva Ville Niinistö on parantanut kuin sika juoksuaan, ja kohonnut oppositiojohtajana miltei valtiomiesmäisiin mittoihin. Niinistön johtamissa Vihreissä olonsa ovat tunteneet ainakin suhteellisen kotoisiksi niin maaseutu- kuin cityvihreät, luonto- kuin betonivihreät ja liberaali- ja vasemmistovihreät. Aikamoinen saavutus. Niinistön varjo onkin pitkä.

Onneksi sentään maksoin jäsenmaksuni huhtikuuhun 2016 saakka niin että pääsen viimeisenä tekonani Vihreissä vaikuttamaan Villen seuraajaan. Tässä ehdokkaat omassa suosikkijärjestyksessäni:

1. Maria Ohisalo

Olen yleensä ottanut periaatteekseni äänestää tuntemaani henkilöä, ja jos en muuten löydä äänestettävää, tutustun ehdokkaisiin. Tai tässä tapauksessa, ehdokas tutustui minuun jo hyvissä ajoin ennen kuin edes oli ehdokas. Hyvin määrätietoinen ja pitkäjänteinen Maria jakaa kanssani sosiologisen näkemyksen, ja hän edustaa yhteiskunnassamme monenlaisia ryhmiä, jotka muuten jäävät vaille omaa ääntä: yksinasujat, köyhät, nuoret. Minä tutustuin Mariaan, tai Maria minuun yhdessä nuorisoseminaarissa kesällä 2010: tunsimme toisemme vain nimeltä, ja Maria oli vielä tuolloin yhtä semivähän tunnettu kuin minäkin, mutta hän halusi tulla tekemään tuttavuutta oma-aloitteisesti, Heitettyämme tittelit pois, minulle tuli heti selväksi että Maria menee vielä pitkälle. Maria ei mutuile, vaan perustaa päätöksensä tutkittuun tietoon, eikä häntä saa kiinni tekemättömistä läksyistä niin että puheenjohtajatentissä häntä ei voi puhua pussiin. Fiksun puheenjohtajan tavoin hän on aina valmis tunnustamaan oman rajallisuutensa, ja osaa kuunnella toisia silloinkin kun he eivät välttämättä ole häntä fiksumpia.

2. Touko Aalto

Sosiaalisesti ja soteaalisesti lahjakas Touko on vallannut ensin Keski-Suomeen ensimmäisen vihreän kansanedustajan, sitten nostanut Vihreät kaupungin suurimmaksi puolueeksi. Saattaa näyttää siltä, että tämä äänekäs ja suuri mies olisi tehnyt tämän kaiken yksin, eikä siinä olekaan paljoa liioittelua. Touko tietää paljosta paljon, ja hänelle ei ole mikään inhimillinen vierasta, eikä kukaan: hänestä kertoo ihmisenä paljon hänen ystävystymisensä Teuvo Hakkaraisen kanssa.

3. Mika Flöjt

Edustaa paitsi puolta Suomea, eli Vihreille perinteisesti hankalaa Pohjois-Suomea, on myös aito pitkän linjan luonnonsuojelija, jonka toiminta on suoraa jatkumoa Vihreän liikkeen alkujuurille Koijärvineen,

4. Krista Mikkonen

Ahkera kulissien takana puurtaja Krista Mikkonen on yhteistyöpoliitikko, ei ehkä niinkään kansanvillitsijä. Politiikanteon tyyliltään hän muistuttaakin suosikkipoliitikkoani ja kansanedustajaani Johanna Karimäkeä.

5- Emma Kari

Emmaa en voi väittää tuntevani henkilökohtaisesti, ja Helsingin Vihreiden toimintaa olen seurannut sivusta jo Osloon muutostani, mutta minulla on ollut varsin vankka etiäinen siitä, että Emmasta vielä tulee joskus puheenjohtaja. Niin taitavasti hän on ottanut sosiaalisen median ja julkisuuden haltuunsa, vähän Li Anderssonin tavoin hyvissä ajoin ennen mahdollista valintaansa niin että yleisölle on jäänyt aikaa tottua häneen. Emma Kari osaa taitavasti vedota tunteisiin siten, että kansalaisten tunnot tuntuvat hänen omiltaan, ja tätä piirrettä jotkut hänessä vierastavatkin. Emma on myös aktiivinen luonnonsuojelija. Jotkut jopa käyttävät hänestä nimitystä populismi; oma juttunsa on sitten, onko siinä mitään pahaa, jos taustalla on kuitenkin uutteraa ja vilpitöntä, pitkäjänteistä työtä.

6- Olli-Poika Parviainen

Hänestä olemattomat tietoni ovat toisen käden varassa. Olli-Poika mieltää itsensä liberalistiksi; minä taas olen vain yhden sortin eli kulttuuriliberalisti.

Vasemmistolle mäkiennätys, Vihreille tyylipisteet

Olen toiminut kymmenisen vuotta Vihreissä joskus enemmän, joskus vähemmän aktiivisesti. Jätin kaikessa hiljaisuudessa jäsenmaksun suoraveloituksen vahvistamatta vuosi sitten keväällä, ja tähän oli kaksi pääasiallista asiasyytä: joidenkin (etupäässä helsinkiläisten) vihreiden koko lailla oikealle heittävä liberalismi, joka on lähestulkoon naiivia. Toinen on joidenkin betoniuskovaisuus.

Nämä yhteenlaskettuna olen päätynyt pitämään puheita Vihreistä Kokoomuksen puisto-osastona harhaisena, sillä he ovat Kokoomuksen Pelago-osasto. Tajusin myös, että minun on helpompi äänestäjänä kilpailuttaa ehdokkaita kun oma puoluejäsenyyteni ei sido valintaani. Haluan kaikissa olosuhteissa valita parhaan, ja Porvoossa Vihreät ovat edelleenkin hyvä valinta.

Julkinen puoluejäsenyyden tunnustaminen kuitenkin sitoo. Se tekee tilivelvolliseksi esim. Helsingin yleiskaavasta, Palmian yhtiöittämisestä tai Oskalan ja Vartian kaltaisesta valojen sammuttamisesta maakunnista (vaikka ei vain liberaalisiipi, vaan peräti Vihreästä eduskuntaryhmästä 11/14 äänesti päivystysasetuksen puolesta. Se muuten taisikin lopullisesti katkaista tämän kamelin selän). En halua, että ääneni Johanna Karimäelle on mandaatti Hannu Oskalalle, vaikka jatkossakin tulen jakamaan Johannan mainoksia.

Mietin tässä jo jonkin aikaa, että jos nyt tällä tiedolla valitsisin puolueen, saattaisin jatkaa poliittista odysseiaani vasemmalle. Vaikka vierastan (joidenkin) vihreiden pragmatismia, koska olen itse enemmän pettynyt idealisti eli änkyrä, niin vähintään yhtä lailla vierastan sitä, että pyritään vain löytämään kuvasta vähintäänkin viisi virhettä. Joskin vasemmistolla hyppy saattaa kantaa pisimmälle, niin heillä kaatuminen tai ainakin V-tyyli verottaa tyylipisteitä kuin Boklövillä ikään. Vihreät saavat paremmat tyylipisteet. Jos Helsingissä kuntavaalien alla jokunen ärhäkäs luontoaktivisti Vasemmiston riveissä jo etukäteen ääniä kalastellakseen onnistui lähinnä polttamaan siltoja jo etukäteen, ei tuollakaan strategialla pelasteta luontoa yhtään hehtaaria.

Kuka suojelisi lehmiä betonivihreiltä?

Kolmen helsinkiläisen vihreän - Antero Vartian, Hannu Oskalan ja Leo Straniuksen - puoluekokousaloitteessa oltaisiin lakkauttamassa oikeus maatalouslomittajiin turkis- ja eläintiloilta. Vaikka kuinka nihkeästi suhtaudunkin turkistuotantoon ja vaikka kasvisruokavalion osuutta pitääkin kasvattaa, tämän sietäisi tapahtua enemmän porkkanalla kuin kepillä.

Aloite herättää ristiriitaisia ajatelmia. Käsitys Vihreistä citykeskeisenä puolueena sen kun vahvistuu, ja nämä kolme iloista rosvoa romuttavat kaiken maakuntavihreiden tekemän hyvän työn valtakunnan vihertämiseksi. Asialla ovat taas veijarit Oskala et Vartia, jotka saattavat kyllä viedä Kokoomukselta pari ääntä, toisaalta kuljettavat Vihreitä vähintäänkin pari piirua betoniliberalismin suuntaan niin että en ole niinkään varma tuon "kaappauksen" suotavuudesta semminkin kun tämä helsinkikeskeinen markkinaliberalismi karkottaa äänestäjistä vasemmistovihreitä. On samantekevää, minkä lipun alla palveluiden yksityistäminen tapahtuu ja metsä lanataan. 

Vaikka maatalouselinkeinot elättävätkin enää häviävän pienen osan maakuntien väestöstä, tämä aloite on pyllistys maakuntiin. Se osoittaa, ettei maakuntien työpaikkaomavaraisuudesta välitetä tuon taivaallista. Leo Straniuksen agendan ymmärrän, hän sentään on aito ekologi, eläin- ja ilmastonsuojelun asialla, mutta nämä betonivihreät todistavat valitettavasti kaikki parodiat Kokoomuksen ei puisto- vaan ratikkaosastosta oikeiksi.

Eikä tämä ei ole ensimmäinen, eikä toinen kerta. Milloin helsinkiläiset toverit ovat veren kiilto silmissään lakkauttamassa syrjäseutujen laatikkojakelua, milloin taas ollaan väsyneesti toteamassa että Kainuussa on kylmää, kurjaa eikä ihmisiä. Ja sitten käydään painamassa nappia maakuntasairaaloiden synnyttämisen lakkauttamiseksi.

Nämä liipfraumilhliberaalit vahingoittavat puoluetta: yksityistäessään kilpaa palveluita Kokoomuksen kanssa ja vaatiessaan viinejä maitokauppaan kansanterveyden kustannuksella he tekevät Vihreistä helpon maalitaulun niin vasemmistolle kuin sentään - onneksi - yhden käden sormilla laskettavalle Helsingin keskustapuolueelle. Samojen tahojen kritiikille he altistavat puolueen keskittäessään palvelut ja ihmiset Helsinkin ja hullujussiin rakastuneina pannessaan kaupunkiluonnon kukkapurkkiin. 

Varmaankin nautaperäisten tuotteiden käyttö olisi syytä lopettaa, mutta nautakarjankasvatus on 24/7 -työtä, eikä tämä aloite poistaa lomat eläintilallisilta  ainakaan edistä eläinten hyvinvointia. Jos nimittäin on siitä kiinnostunut. Jos tarkoitus on vain päteä, siiihen tämä aloite sopii mainiosti.

En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin puolustan eläintilallisia eläinsuojelijoiksi naamioituneilta cityvihreiltä. En olisi uskonut, että minusta kehkeytyy keskustalainen kökkötraktori.

Onko puolue markkinaliberalistien armoilla? Kuka välittää lehmien hyvinvoinnista?

Maaseudun Tulevaisuus -lehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

MUU!

Liipraumilhliperaalit

Jokunenkin politiikan liepeiltä tuntemani töölöläinen on tuohtunut siitä kun heidän juuri kansainvälistymisen kynnyksellä olevaan lintukotoonsa (asuin Töölössä suurimman osan vuosista 1995-2002) ollaan avaamassa Alko. Eikä mikä tahansa pitkäripainen, vaan sellainen, joka on tuttu vielä omalle sukupolvelleni isien ja äitien tarinoista: palvelumyymälä. Minä ainakin tiesin, mitä ne olivat, olihan isäni töissäkin sellaisessa niin että kun ekalla luokalla piti piirtämän kuva joka esitti isiä tai äitiä töissä, piirsin tällaisen:

Näin kävi ostotapahtuma Alkossa yleisesti vielä 80-luvulla. Ei, en haikaile vanhoja aikoja. Kyseessä oli siis sellainen myymälä, josta oikeasti saa palvelua, kyseinen termi kun ei ole tarkoittanut mitään sen jälkeen kun kyseisestä elinkeinosta elantonsa saaneiden osuus on ylittänyt 125%.

Minä olen niin vanha, että muistan vielä joskus asioineenikin Kisistä vastapäisestä Systeemissä, jossa pullot oli aseteltu hyllyihin palvelutiskin taa, ja myyjältä piti pyytämään joko Satnnööf du pap tai liipfraumilh.

Nyt jotkut niin sanotut liipraumilhliperaalit ovat erehtyneet perspektiiviharhaan, jossa heidän henkilökohtaisesta epämukavuuden kokemuksestaan yleistetään poliittiseksi ongelmaksi. Jos tällaista länsimaista ongelmaa kummempia aiheita ihmisellä ei ole, niin kaipa hänellä aika hyvin menee. En äänestäisi.

Sitäpaitsi nämä asiakaspalvelusta huolestuneet, joilta on viety pullojenpläräilyn oikeus, osaavat kyllä oikeasti sanoa sen shätönööf dy papin.

Kannattajasta äänestäjäksi on pitkä matka

Viime eduskuntavaaleissa 91,5% äänestävistä kansalaisista kannatti jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä. Tämä on toki yksi tapa tarkastella puolueen kannatusta, siis kannatuksen aktualisoitumista. Siitä tullaankin potentiaaliseen kannatukseen, joka näkyy gallupeissa. Niissä Vihreiden kannatus näyttäisi hypänneen 13-14% tietämille.

Jos tavoitellaan mahdollisimman suurta potentiaalista kannatusta, tässä tulee esiin Vihreiden poliittisen position tietty ambivalenssi/monitahoisuus/epämääräisyys. Joillekin Vihreät ovat vasemmistopuolue, toisille oikeistopuolue, ja tämä yhtäältä-toisaalta -asetelma kyllä voi tuoda lisää potentiaalisia kannattajia. Mahdollisimman suuren kannatuspotentiaalin tavoittelu, moneen suuntaan kurkottelu taas aiheuttaa sen, että siitä potentiaalisuudesta aktuaaliseen äänestämiseen onkin sitä pidempi matka, sillä joitakin karkottaa joidenkin vihreiden liberaalius ja joitakin taas vasemmistolaisuus.

Äänestämispäätöstä pähkäilevälle on turha alkaa selittämään, että "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä". Edellä oleminen ei ota mitään kantaa esimerkiksi kansalaisia kiinnostavien palvelujen järjestämisen tapaan tai verotuksen painopisteeseen palkkatulojen ja pääomien välillä. Joskin sitä verotusta voi painottaa esimerkiksi haittaverojen suuntaan, nämä haittaverot eivät tee eroa käyttäjänsä taloudellisen hyvä- tai huono-osaisuuden suhteen. Itse asiassa ne ovat tasaveroina oikeistolaisia, niin paljon kuin vasemmalle kallistuvana kannatankin kulutuksen verottamista kulutuksen haitallisuutta vähentämään ohjailevasti.

Mistä tullaankin Vihreiden perinteiseen tai ainakin alkuperäiseen raison d'etreen, eli ympäristöön. Ympäristö ei erottele köyhien ja rikkaiden välillä. Raikkaasta ilmasta ja luonnosta voivat kaikki nauttia tai ainakaan se ei kysy tilipussia, mutta tämäkään ideaali ei ota mitään kantaa siihen, mitä verotetaan ja mitä verotuksella saa eli miten palvelut tuotetaan.

Jos vasen-oikea -jaottelu yritetään välttää toteamalla, että Suomessa (ainakin melkein) kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän keskustalaisia, ja keskustankin väri on vihreä, niin tämäkään ei ota mitään kantaa alkuperäisiin huolenaiheisiini: miten palvelut järjestetään ja miten ne maksetaan?

Edelleenkin äänestäjillä on vain yksi ääni. Vaikka Vihreät olisivatkin mahdollisimman monen äänestäjän mahdollinen tai jopa kakkossuosikkipuolue, siihen äänestyslippuun voi piirtää vain yhden äänen. Vaikka maailma pelastettaisiinkin kunnissa, vielä pitäisi ottaa jotakin kantaa siihen, pelastetaanko ne kunnat ja kuntalaiset.

Maltillinen tolkun enemmistö

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina paljon peräänkuulutettu tolkullisuutta. Tässä kaikkein näkyvimmin unilukkarina tai pikemminkin nukkumattina on esiintynyt Tasavallan presidentti, jonka tarkoituksen haluaisin uskoa olevan hyvä, pikemminkin rauhoitella kuin toivotella apatiaan. On haluttu nostaa esiin maltillista enemmistöä, mikä on sikäli paradoksaalista, että ensin ollaan pystytetty sotatila kahden ääripään välille, joista toinen on postuloitu ja sitten halutaan jälkisammuttaa.

Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.

Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.

Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.

On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.

Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.

Onko hallituksen tarkoitus tappaa juopot?

Hallituksen kaavailema alkoholilain muutos - joka sopii myös opposition liberaaleiksi itsensä mieltämille - tulee lisäämään alkoholihaittoja. Kun yleensä liberaalit näkevät syy-yhteyden, jossa lisääntynyt tarjonta lisää kysyntää, koski tämä sitten päivittäistavaroiden kulutusta tai asuinrakentamista, niin olisi kumma, jos ei tämä logiikka toimisi myös alkoholinkulutuksessa.

Alkoholihaitat taas eivät palaudu pelkkiin juoppojen maksojen poksahteluihin. Yhä useampi huomaamatta lipsuu kohtuukäytön yli kun Chateau de Siwaa ja Tölkki-Eldoradoa saakin kadun toiselta puolelta. Ihan kunnon ihmisetkin voivat olla alkoholisteja, myöntävät, tunnistavat tai tunnustavat tämän tai eivät.

Alkoholi taas on erinomainen esimerkki siitä, miten yksilöllisetkin valinnat ovat yhteiskunnallisia tekoja ja kulutusvalinnat sosiologiaa. Arkipäivisin krapularokuli on työnantajan menetys, ja se viimeinen lasillinen, joka olisi saanut jäädä kumoamatta, voi taas johtaa lastensuojelun asiakkuuteen.

Näillä ei kuitenkaan ole mitään väliä hallitukselle, joka ilmeisesti ajattelee vähentävänsä alkoholihaittoja toimimalla näkymättömänä kätenä, joka sysää mieleltään heikot mieron tielle ja ennenaikaiseen hautaan perusterveydenhoitoa rasittamasta. Tässä tapauksessa kansakin tietää paremmin, sillä tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan enemmistö kansalaisista tunnustaa, että alkoholinkäytöstä on merkittäviä yhteiskunnallisia haittoja, ja minkä luulisi olevan vieläkin tärkeämpi signaali päätöksentekijöille: kansalaiset tietävät, että alkoholin saatavuuden helpottamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta ei sillä niin väliä, kun lisätään kuluttajan valinnanmahdollisuuksia. Tämähän on uusliberalistisen diskurssin mukaista: sysätään lisää vastuuta kansalaisille itselleen, myös juoppoudesta.

Hesarin jutun alkoholilaista ja sitä koskevasta Ehyt ry:n teettämästä mielipidetutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.

Vapaus valita, mutta mistä?

Torstain 7.7. Uusimaassa muistutettiin siitä, että vuodesta 2014 alkaen potilaalla on ollut oikeus vapaasti valita hoitopaikkansa Suomen julkisesta terveydenhoidosta. Vapaus valita, mutta mistä, kun päivystysasetus ja Sote-uudistus vievät keskittämisen tielle?

Kun Porvoosta lakkautettiin synnytysosasto, tarkoittaako tämä sitä, että me porvoolaiset saamme nyt vapaasti valita, mennäkkö synnyttämään Kätilöopistolle, Naistenklinikalle, Tampereelle vai peräti Ouluun?

Valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos samanaikaisesti vähennetään tarjollaolevien vaihtoehtojen määrää. Tämä on nykyajan liberalismia, joka on levinnyt poliittisiin puolueisiin laidalta toiselle. En enää pysty perustelemaan, mitä väliä sillä on, mitä puoluetta äänestää kunnallisvaaleissa, koska on näemmä aivan sama, mihin puolueeseen kuuluu, ja kaikki HUS:in periferian paikallispäättäjien pyristelyt ovat turhia. Olenkin tullut siihen tulokseen, että puoluepoliittinen vaikuttaminen on turhaa.

Michael Perukangas
entinen melkein paikallispoliitikko, tuleva nukkuvien äänestäjä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä. 

Liberalismi on uusi vihreä

Norjassa aina viime vuosiin saakka muut puolueet ovat tehneet vihreän puolueen tarpeettomaksi, olemalla paavia itseäänkin paavillisempia, Edistyspuolue FRP:ta lukuunottamatta. Suomessa taas kaikki puolueet ovat tällä hetkellä liberaaleja, ja niinpä täällä ei liberaalille puolueelle olekaan ollut tilausta 70-luvun jälkeen.

Vihreät ovat toisinaan ehdottaneet identiteetikseen liberalismia, kun vasemmalla ei olla ja oikealle ei mennä. Ongelma vaan on se, että kun melkein kaikki puolueet ovat liberaaleja, ainakin markkinaliberaaleja, ja nekin, jotka eivät ole, ovat sitten edes elämäntapaliberaaleja, siis suvaitsevaisiksi ja nykyaikaisiksi ilmoittautuneita, paitsi Kari Rajamäki ja Wille Rydman ja muutama lestadiolaiskeskustalaien.

Liberaaliksi ei kannata ilmoittautua, sillä siellä on tungosta, onhan Vasemmistoliittokin liberaali puolue. Sitäpaitsi ensin pitäisi määritellä, mitä liberalismin varianttia kannattaa: nuorsuomalaisuutta, alkiolaisuutta vai punavihreää kaupunkilaista tönkkäviiniliberalismia. Jotkut liberalistit suhtautuvat tietojärjestelmiin samalla paatoksella kuin kokkarit palveluihin, ja molemmissa tapauksessa käyttäjä eli asiakas on sivuseikka.

Liberalistin on hyvä tehdä selväksi itselleen, miten suhtautua niihin, jotka eivät pärjää palveluntarjoajien tai työvoiman vapaassa kilpailuttamisessa, jotta osaa perustella oman liberalisminsa toisillekin. Ovatko lisääntyneen alkoholintarjonnan seuraukset vain näköharha, tai johtaako tietojärjestelmien kilpailuttaminen kustannuksien nousun pilviin?

Perussuomalaisten nousu on perustunut siihen, että ei-liberaalia vaihtoehtoa ei ole ollut tarjolla, paitsi Kristilliset. Heillä on ollut tarjolla markkinarako, ja maalitaulukin on ollut valmiina: kaikenkarvaiset liberalistit. Liberalistiksi julistautumisessa kannattaa olla hyvin varovainen, etteivät punavihreät, kirkollisvihreät (seurakunnissa on paljon kasvupotentiaalia) ja ekoänkyrät mene pesuveden mukana. Liberalistit ovat helppo maali änkyröille. Vaikka lasselehtisille, lokalaitisille ja timosoineille on helppo nauraa, läheskään kaikki eivät naura. Liberalismista kärsii suuri osa Vihreiden punavihreästä siivestä, joita se karkoittaa Vasemmistoliittoon, ja luonnonsuojelijat, jotka se karkottaa puoluepolitiikan paitsioon.

Liberalismissa kypäräpappi on vaihtunut pyöräilykypärättömyyteen. Suosittelisin liberalistiksi julistautumisen sijaan, että oltaisiin vihreitä.

Keskustapuolue uhraa pultsarit

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaan pääkirjoituksessa todetaan "Laskelmissa ei oteta huomioon alko­ho­li­kuo­le­mista yhteis­kun­ta­ta­lou­delle tulevia säästöjä. Tällaisten "etujen" kirjaaminen ei olisi poliittisesti korrektia. Monet alko­ho­li­kuo­lemat ovat keski-ikäisten tai vähän vanhempien miesten ja joskus naistenkin tapaturmista ja tappeluista aiheutuvia. Niistä ei koidu suuria tervey­den­hoi­to­kus­tan­nuksia, ja jokainen ennenaikainen kuolema vähentää eläkemenoja ja ikäihmisten sairaanhoidon kustannuksia."

Keskustapuolueen pää-äänenkannattajan mielestä on siis ihan o.k., että vapaampi alkoholipolitiikka tappaa. Se taisikin olla sen tarkoitus? Mikä on puolueen linja? Onko tämä sen mukaista? Ilmeisesti sitten alkoholikuolemia ei tapahdu ollenkaan kunnollisille veronmaksajille, vaan ne ovat spurgujen asia? Liberalismi on valmis uhraamaan lisääntyvän valinnanvapauden vuoksi rappioalkoholistit, eivätkä vain he. Lisääntyvä alkoholinkäyttö on terveysriski riippumatta siitä, mihin sosiaaliryhmään kuuluu. Maksa-arvoilla ja elämänhallintaa kuvaavilla mittareilla ei ole syy-yhteyttä, sikäli mikäli jälkimmäisiä voi mitata.

Mutta ei sen kai väliä. Puistokemisteistä viis. Eikä tämä ajattelu rajoitu pelkkään poliittiseen keskustaan, vaan liberaaleja mahtuu poliittisen värikartan kaikkiin ääripäihin ja niiden väliin.

Suomenmaan pääkirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Maksakirroosia keskieurooppalaisuuden kustannuksella

Alkoholipolitiikka jakaa vihreää puolueväkeä kahtia, tosin se ei ole ainoa pienin yhteinen nimittäjä. Slaavilaisia emme ole, eurooppalaisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.

Kun kavereiden pitää saada Alepa-chateuta, siinä vastuullisellakin päättäjällä herkästi unohtuu, ettei alkoholismi ole puliukkojen sairaus. Ei voi olla niin vaikeaa mennä sinne Alkoon hakemaan sitä vähän pahempaa kaljaa, että sen takia pitää lisätä huostaanottoja, sairauspoissaoloja ja maksakirrooseja. Vahvempien yhteiskuntaa tämäkin.

Rimanalitus tuli, eikä sitä liberalismilla voi selitellä, vaan liberalismi on sen selitys.

Mikä liberalismissa mättää?

Minua liberalismissa häiritsee ainakin kaksi seikkaa.

Ensinnäkin se, että harva itseään liberalistiksi tunnustava määrittelee tarkemmin, minkä sortin liberalisti on: talous-, kulttuuri-, sosiaali- vaiko esimerkiksi elämäntapaliberalisti, ja miten suhteuttaa nämä eri liberalismin ulottuvuudet toisiinsa. Voin esimerkiksi olla elämäntapojen suhteen suhteellinen liberalisti, jollaisia jotkut voisivat kutsua paremman puutteessa ja omaa ahdistustaan peittääkseen suvakeiksi, mutta sosiaalisessa katsannossa siinä mielessä ei-liberalisti, että katson sen ongelmaksi, että jotkut oman onnensa sepät onnistuvat takomaan vain onnettomuutta.  

Toiseksikin: se, että en ole vielä tähän mennessä nähnyt minkään sortin liberalistilta kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä sille, että kaikkien ihmisten edellytykset ja eivät ole samat. 

Kaikki eivät niin sanotusti ponnista samalta laudalta, jos mäkihypyllisesti asian näkisi. Pitääkö alempi ponnistuslava poistaa kokonaan, vai nostaa? Jos se poistettaisiin, miten sieltä hyppääville kävisi? Kaatuisivatko nenilleen vai jäisivätkö kummulle? Entä jos heidät nostettaisiin ylemmälle lavalle? Tulisiko hallitsematonta räpiköintiä ja ruumiita vai kriittisen pisteen ylityksiä ja parhaimmillaankin vain tasajalka-alastuloja, huonoimmillaan ruumiita? 

Kannanottojen puuttuessa en ole voinut olla tulematta mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että nämä alemmalta lavalta ponnistavat ovat sosiaaliliberalisteille näköharhoja, joilta suljetaan silmät. Epäonnistuminen kielletään ja epäonnistujat kiistetään, ja sosiaaliliberaaleille olisi kaikkein helpointa, että epäonnistujat itse ymmärtäisivät olla epäonnistumatta. Tai jos epäonnistuvat, niin tehkööt sen ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran, niin päästäisiin siitä iänikuisesta hyysäämisestä. 

Ei kai liberalisteja voi syyttää aatteessaan olevasta valuviasta: sokeasta pisteestä sen suhteen, mitä tehdä niille, jotka eivät osaa tai suostu osallistumaan heidän skabaansa. Paitsi että jos heihin itseensä soveltaisi heidän omia kriteereitään, niin kyllä voisi. Ei kukaan ole pakottanut valitsemaan aatetta, ja jos julkisesti tunnustaa jotakin aatetta, on oltava valmis kärsimään seuraukset, kuten altistumaan kriittiselle keskustelulle. 

Kiitos Tere Sammallahdelle (joka puolusti Elina Lepomäkeä ja vieläkin tarkemmin liberalismia Sakari Timoselta, josta epäilemättä onnistujat näkevät pahaa unta) innoituksesta! 

Itsensäsiirtohinta kansalaisille!

Oikeistolle ihmisyyden ylin mittari on kuluttaminen. Luen oikeistoon tässä myös liberaalit yleensä, ja heitä löytyy melkein kaikista puolueista. Jos se, että ihmisarvo riippuu kulutuskyvystä, ei ole aiemmin tullut selväksi, niin nyt viimeistään tuli siinä, miten Kataisen hallitus junaili maamme sähköverkoston yksityisen toimijan yksityisomaisuudeksi, tämän nostaen saneluluontoisesti ja kertaheitolla kuluttajasähkönsiirron hintaa.

Tässä olisi tutkivalla journalismilla töitä, kuka tästä hyötyi. Ketkä hyötyivät lähes verottomista eläkefirmojen sijoituksista, näiden "Carunan" ja "Elenian" (mitä ihmettä nuokin tarkoittavat) johdon lisäksi? Joskin voi näyttää hyvältä, että eläkesijoituksia vahtivat demokraattisesti valitut tahot, tästä kaksoissidoksesta aiheutuu myös jääviysongelma, vai tietääkö joku sellaista mekanismia, miten rahasäkin intressejä voi vahtia ottamatta huomioon sen omistajien intressejä, ja tietääkö joku sellaista mekanismia, jossa pyyteellinen osapuoli ei toimisi pyyteellisen osapuolen tavoin, ja siihen pyyteellisyyteen kuuluvat palvelukset ja vastapalvelukset.

Kapitalistien on mahdotonta tunnustaa vapaan kilpailun johtavan keskittymiseen, joka johtaa oligopoliin. Vastaväitteenä joku kapitalisti voi esittää, mitä tapahtui kilpailun myötä pitkän matkan bussiliikenteen hinnoille (lukuunottamatta ns. lipputuotteita, joihin tämä ei ole vaikuttanut). No, kyllähän tämä kieltämättä näkyi positiivisesti kertalippujen hinnoittelussa, mutta erotuksena sähköverkkoon on se, että teitä ei voi myydä, tai kyllä kai nekin voi siinä missä liikeyrityksiä nyt voi myydä.

Kyllä liikeyritykseksi muutetun, entisen liikelaitos-Destian myymistä on jotenkin helpompi ainakin ajatella, kuin Tie- ja vesihallituksen. Jos ajatellaan, että Suomi myisi Destian Luxemburgiin, jokainen tielläliikkuja joutuisi tavalla tai toisella maksamaan itsensäsiirtohintaa, ja helpoimmin tämä olisi kerättävissä joukkoliikenteen lippujen hinnoissa.

Tosin Matkahuollolla on edelleenkin oligopoli bussi-infran osalta kilpailulle avatuilla kvasimarkkinoilla, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että heillä on yksinoikeus linja-autoasemien käyttöön. Tätäkään ei yksityistämis- ja kilpailutususkontoa tunnustava kapitalisti varmaankaan myönnä.

Edellisten esimerkkien luulisi kuitenkin opettavan sen, että valtion infrastruktuuria ei kannata yksityistää, enkä tarkoita infralla junia, vaan infran infraa eli raiteita. Anne Bernerin tekemisiä kannattaakin pitää silmällä.

Jos jotain hyvää tästä koplauksesta seuraa, on se, että sähkölämmitettyjen talojen kysyntä romahtaa, mikä johtaa pakkoon laskea talojen myyntihintoja.

Taloussanomien jutun aiheen ympäriltä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kenen vapautta on kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen?

Liberalismin yksi äärimmäinen muoto on oman valinnanvapauden asettaminen niiden edelle, jotka tätä valinnanvapautta tarjoavat. Tässä ajatussuunnassa ihmiskunta jakautuu kahteen lajiin: palveltaviin ja palvelijoihin. Tämä minua aina on liberalismissa epäilyttänyt: se on vahvojen vapautta.

Onhan se tietysti mainiota, laitattaa yksinhuoltajaäiti käkkimään klo 11 asti lähi-Siwassa, sulkea hänen lapsensa siksi aikaa 24/7 (yö)päiväkotiin, kun itse tulen sen toisen 24/7 kautta (joka on kuntosali), ja vähän vielä Pohjanmaankin, ja sitten saan päähäni muistaa, että ai niin. Kotona ei ollutkaan minulle yhtään yöpalaa.

Yksi valituksenaihe vaan: miksi eivät voi myydä sitä Euroshopper-tölkkiviiniä niin että voisin kätevästi käydä täydentämässä varastojani, yöttömässä yössä?

Jos kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen on ollut parkkeerauskiekon liberalisoinnin ohella hallituksen positiivisin aikaansaannos, ei hyvin mee, ei sen paremmin hallituksella kuin oppositiollakaan, jolle tämä aikaansaannos kelpasi.