Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.

Väkivaltainen miessukupolvi?

Viidennes miehistä tänään julkaistun ja päivässä jo paljon siteeratun mielipidetutkimuksen mukaan katsoo, että naisten satuttaminen on oikeutettua ja jopa heidän oma syynsä. Tämä mielipidetutkimus, jonka tulokset kieltämättä järkyttävät, osoittaa sen, että maailma ei ole valmis, semminkin kun tutkimuksen nuorimmat ikäluokat katsoivat naisten satuttamisen useammin oikeutetuksi kuin keski-ikäiset (45-64).

Sosiologi Erik Allardtin klassikosta Sosiologia I mieleeni jäi Allardtin puhe arvojen syklistä. Allardt kyseenalaisti ajatuksen jatkuvasta kehityksestä, joka vieläpä näyttäytyisi edistyksellisyyden jatkuvana voittokulkunsa. Arvojen syklillä hän tarkoitti sitä, että aina välillä tulee sukupolvi, joka on keskimäärin konservatiivisempi kuin edeltäjänsä.

En ymmärtänyt 19-20 -vuotiaan vielä hieman yksioikoisella elämänkokemuksellani, mitä Allardt tarkoitti ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että oma historiani ei vielä kattanut kuin yhden sukupolven. Olen nyttemmin laajentanut Allardtin ajatusta siten, että sukupolvia on paitsi lisääntymisen määrittämällä tavalla biologisessa mutta myös kulttuurisessa merkityksessä, ja nämä kaksi sukupolven käsitettä koko ajan loittonevat toisistaan.

Teknologian ja joukkotiedotuksen muuttuessa ja muuttaessa maailmaa koko ajan nopeatempoisemmin, kulttuurinen sukupolvi lyhenee kun taas biologinen pitenee. Lisääntyvä epäjatkuvuus näiden välillä aiheuttaa yhä useammissa hämmennystä. Aina vain useampi kokee pudonneensa kärryiltä, ei ymmärrä omaa aikaansa eikä hahmota itseään siinä ajassa. Tämä selittää myös tällaiset ilmiöt, joiden olisi jo luullut unohtuneen jonnekin historian romukoppaan.

Nyt tiedän, mitä on se Allardtin tarkoittama uuskonservatismi

Ihmettelin noin 30 vuotta sitten lukiessani sosiologian pääsykoekirjaa, Erik Allardtin Sosiologia ykköstä, että mitä siinä oikein houritaan. Siinä puhuttiin arvosykleistä: siinä ennustettiin arvojen kääntyvän parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kohti konservatismia, tai oikeastaan uususkonnollisuutta, jonka olin tuolloin ymmärtänyt konservatismina. Allardt nojautui tässä arvojen historiallisessa pikakatsauksessaan sellaisiin nimiin kuin Pitirim Sorokiniin ja Oswald Spengleriin. Nyt ymmärrän, mistä Allardt puhui.

Monessa mielessä maailma on kyllä yleisellä tasolla kulkenut suvaitsevaisempaan eli parempaan suuntaan. Ajatellaanpa vaikka seksuaalivähemmistöjen tilannetta. Toki poikkeuksiakin on, kuten Unkari ja Afganistan, joten edistys ei aina ole kehitystä. Perussuomalaisten tämänhetkinen menestys perustuu siihen, että he ovat sanoneet, että kyseessä ei ole petos ihmisyyttä kohtaan, jos keski-ikäisillä ja/tai työväenluokkaisilla miehillä on jäänyt välistä pari päivitystä. Arvojen tilanne on kuitenkin monin paikoin vahvasti polarisoitunut. 

Tunnen liikkuvani heikoilla jäillä, sillä tiedän, että minun tulee valita puoleni ja sitten liputtaa yksituumaisesti sen puolesta, ja tiedän senkin, että minut joku voi keksiä "canceloida" tästä, mutta konservatismia on muutakin kuin Aito avioliitto, Rajat kiinni, Suomi suomalaisille -tyyppinen liikehdintä. Konservatismi ylipäätään on oman elämänmuodon tiukkaa puolustamista väärää käyttäytymistä vastaan, ja mitä muuta on kuin konservatismia naureskella ELÄMÄMKOULULAISILLE ja paheksua Thaimaan-matkaajille etenkin jos he vieläpä kehtaavat postata Instaan kuvia tästä saastutuksestaan, kutaleet. Vaikka itsetoteutuksen piti olla juuri modernin elämänmuodon uskonkappale, mutta kun tämä on väärää itsetoteutusta samoin kun muskeliveneetkin. Pitäisi kai oikeastaan sanoa itsesaastutusta. Lipsahdukset oikeamielisyydestä aiheuttavat sisäistetyn yliminän toimesta ennakoivasti häpeän tunnetta, kun kuvaa liha-ateriasta ei uskalleta laittaa nettiin. Ei ollakaan oltu tarpeeksi puritaaneja. 

Millekään ei uskalla nauraa, paitsi varmuuden vuoksi omille ennakkoluuloilleen. On parasta känseloida itsensä itse ennen kuin joku toinen ehtii. Ruben Stiller osaa tämän aika hyvin. Keski-ikäisen valkoisen heteromiehen pitääkin, koska hänellä ei ole ruumissaan pisaraakaan toiseutta. Ainakin tässä yhdessä mielessä keski-ikäinen mies on kehittyneempi elämänmuoto kuin terminaattorit: hän sentään osaa vetää itsensä vessanpöntöstä alas. 

Kyse ei ole siis liberalismin ja konservatismin tai suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden välisestä taistelusta. Rajalinjat ovat ihan jossain muualla: lukeneisto vs. ei-lukeneisto. Ne, jotka erottavat Proustin Prostista ja ovat lukeneet muutakin kuin Autokoulun käsikirjan, mutta eivät sitä. Tässä symbolisessa taistelussa uudemman ajan sosiologiklassikko Pierre Bourdieun tarkoittama distinktiotaju on ratkaiseva valuutta: toisilla se on ja toisilla ei ole enää edes hyvää kulttuuritahtoa kun he ovat huomanneet tulevansa joka tapauksessa nauretuiksi akateemikkojen toimesta, kun hyllyssä onkin Dostojevskin sijaan lyhennettyjä kirjavalioita. Kyse on ihan klassisesta me ja muut -asetelmasta, jossa itseä vahvistetaan paheksumalla toisten tekemiä vääriä valintoja. 

Lopulta tämä omien valintojen ja arvostusten nostaminen toisia paheksumalla on yksi ilmentymä uskontososiologi Emile Durkheimin tarkoittamaa oman yhteisön totemisoimista. Jos tämä ei täytäkään perinteisen uskontotieteellisen näkemyksen tarkoittamaa käsitystä uskonnosta sosiaalisesti järjestettynä, opilliselta näyttävältä merkkijärjestelmältä, niin juuri oman yhteisön, kulttuurin ja elämänmuodon totemisointi selittää sen toiseuden ulossulkemisen, jota esiintyy yhtä lailla molemmissa piireissä. Jokainen, joka loukkaantuu tästä, todistaa, että Durkkis oli oikeassa: itselle saa kyllä nauraa, mutta se pitää toimittaa suoraan. Jos on epäonnistunut itsekilvoittelussa, silloin sopii kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta kilvoittelua ei sovi kyseenalaistaa.  

Tekstiäni innoitti Juha Siltalan kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017).

Minä ja Erik Allardt

Olen tavannut opiskellessani Erikin joitakin kertoja, hänen eläköidyttyä juuri ennen opiskelujen aloittamistani. Ensin kun hänelle paljastettiin muotokuva. Lempeänä ihmisenä Erik nauroi sydämellisesti, että muotokuva on kyllä näköinen, mutta hän itse ei välttämättä. Sitten sosiologipäivillä 1994. Istuin Erikin vieressä, ja hän mainitsi huonon kuulonsa. Illalla jatkoilla samassa pöydässä juuri eläköityneen emerituspresidentti Koiviston ja Allardtin kanssa. Miehet olivat vanhoja tuttavia, käsittääkseni ystäviäkin lähes ikätovereina ja sosiologeina. Jotkut ovat panneet Allardtin ansioksi sen, että SKDL:stä tuli hallituskelpoinen; hänen sanotaan kuiskutelleen Kekkosen korvaan, että poliittinen ääripää kannattaa integroida mukaan vastuunkantoon.

Sitten tapasin Allardtin vielä Elina Haavio-Mannilan proseminaarissa muutama vuosi myöhemmin. Allardt halusi pysyä ajan hermolla, ja hän usein tuli itsestään mitään numeroa tekemättä kuuntelemaan seminaarikeskustelua, johon hän ei puuttunut millään lailla. Vastaväittäjäni ei ole enää hengissä, hänet vei tsunami, mutta Allardt se vain jaksoi kaikki nämä vuosikymmenet.

Allardtin (jo ilman Littusta) klassinen pääsykoekirja Sosiologia I tuli minulle hyvin tutuksi 1990-1991, jolloin työskennellessäni yliopiston laskentakeskuksessa (joka sitten muutti nimekseen atk-keskus) sain korkeimmalta esimieheltäni Backströmin Lasselta ihan luvan lukea Allardtia työpäivän aikana jos muuta tekemistä ei ollut. Taisinkin lukea kirjan ehkä viitisenkymmentä kertaa tuon vuoden aikana, loppukiriaikoinani jopa kolmasti päivässä. Muistan vieläkin, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni, mutta lopulta ajautumistani sosiologiaan voi syyttää Johan Galtungin rankiteoriaa, josta Allardtin tarjoama luenta oli kiehtova ja metka.

Hyvästi, todellinen tutkimuksen suurmies, Liisankadun lempeä jättiläinen.

Natsit ovat autoritaarisia narsisteja

"Mielenkiintoinen on (Dan) Steinbockin (1980, 120-147) kuvaus autoritaarisen ja narsistisen luonteenrakenteen yhtäläisyyksistä. Muun muassa natsien juutalaisvainojen takia alettiin toisen maailmansodan jälkeen etsiä systemaattisesti rotuvihan ja kansallisten ennakkoluulojen syitä. Laajoissa asennetutkimuksissa ilmeni, että voimakkaasti ennakkoluuloisilla oli myös muita nimenomaan 'autoritaariselle persoonallisuudelle' ominaisia piirteitä. Niitä ovat mm. jäykkä sovinnaisuus, taipumus kritiikittömään alistumiseen ja syntipukkien etsimiseen, taiteellisuuden, intuitiivisen ajattelun ja filosofoinnin vastustaminen, vallan ja kovuuden ihailu, usko ihmisten pahuuteen sekä olettamus, että jatkuvasti on meneillään vaarallisia juonitteluja (Adorno ym. 1950). Steinbockin mukaan on tapahtunut siirtymistä autoritaarisesta narsistiseen persoonallisuuteen, mutta niillä on yhteisiäkin piirteitä. Narsistinen suhtautuminen ilmenee mm. poikkeavuuden pelossa, alistumisessa ihailtavien hahmojen vaikutukseen, arvoja rikkovien ihmisten paheksumisessa, kuvitteellisuuden latistamisessa, 'tieteellistyneessä' taipumuksessa ajatella jäykissä luokissa, uskossa että muut juonittelevat ja puhuivat pahaa, vakaumuksessa että ihmiset tekevät tietoisesti pahaa jne." (Erik Allardt: Sosiologia I, 4. painos. WSOY 1983).

En tuolloin ihan ollut varma, mistä ilmiöstä Allardt puhui Steinbockin suulla tahkotessani pääsykokeisiin viime laman alkumetreillä 25 vuotta sitten. Nyt tiedän. Allardt kuvaa tässä kristallintarkasti syyn kaikenlaisten vähemmistöjen vainoamiselle, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiselle, joka ilmenee mm. rasismina ja myös fasismina, ja on saanut poliittisen ilmiasunsa Perussuomalaisissa. Allardt sosiologina yhdistää Steinbockin psykohistoriallisen analyysin yhteiskunnalliseksi selitykseksi: kun Steinbock kuvaa ne yhteiskunnalliset prosessit, jotka selittivät natsismin, Allardt taas selittää natsismiakin ruokkivilla yhteiskunnallisilla oloilla ne yksilölliset tekijät, jotka saavat etsimään syntipukkeja. Allardt oli näkijä, ja Steinbockin II maailmansodan poliittisen tilan yksilöpsykologinen reduktio on pelottavan ajankohtainen.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Alhon opetus I: arvot täyttävät tyhjiöt

Poliittisesti valveutuneena lapsena ja nuorena minua jo aikanaan arvelutti veroministerinä toimineen Arja Alhon kohtalo, tai ei kohtalo, vaan kohtelu. Aavistin siinä palaneen käryä, syntipukin etsintää. Törmäsin häneen sosiologian jatkokoulutusseminaaressa vain muutamia vuosia julkisen teurastuksensa jälkeen; samassa seminaarissa muuten istui mm. Jouko Kajanoja, ja emeritus -Allardtin hyväntahtoinen hahmo kuunteli esityksiä, haluamatta mitenkään antaa suuren hahmonsa varjostaa.

Olisivatpa muutkin yhtä hyväntahtoisia kuin Allardt. Mutta eivät ole, ainakaan työelämässä. Alhon kirjan "Kafka kävi täällä" epilogi herätti minussa monia sellaisia ajatuksia, joita jo kirjan lukeminen oli saanut iduilleen. Alho opettaa tärkeitä asioita organisaatioiden toiminnasta, arvoista, kiitollisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta), solidaarisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta) ja siitä, kuinka ystävät pysyvät kun taas töissä ei voi luottaa kehenkään, eikä mihinkään.

Ei ole olemassa arvovapaata toimintaa, oli kyse sitten tutkimuksesta tai mistä hyvänsä valinnoista. Kun erosin kokoomusnuorista aloitettuani sosiologian opinnot ja Chen mittailtua minua kiireestä kantapäähän, minulle soitti eräs keskeinen kokoomusnuorten vaikuttaja, jolle kerroin eroavani arvosyistä. Tähän hän tarjosi ensin lääkkeeksi lainaa - takaisinmaksusta ei ollut puhetta - mutta ymmärrettyään, että siitä ei kenkä puristanut, lupaili junailla minut arvotyöryhmään. Siellä voisi keskustella arvoista niin että eivät arvot tulisi politiikanteon tielle. Arvot on kätevä piilottaa erilliseen arvotyöryhmään niin että muu politiikka voisi olla arvovapaata. Niinhän Kokoomuksessa taidetaan ihan oikeasti ajatella: he tekevät järkipäätöksiä, muut sen sijaan politikoivat.

Tämä on räikeässä ristiriidassa sen yksilön kanssa, johon Kokoomus muuten uskoo. Yksilön valinnanvapaushan on muuten heille suvereeni arvo. Mitä valinnanvapautta se nyt on, jos vain sopeudutaan liike-elämän vaatimuksiin ja rahan imperatiiviin, säästämisen pakkoon?

En tunne liike-elämän toimintaa kuin kuulopuheena, mutta oma työelämäsuhteeni alkoi kriisiytymään vuoden 2001-2002 vaiheilla, kun havaitsin vähän jokaisessa virastossa puuhailtavan jotain hämärää. Kaapista kaiveltiin arvoja, joita oltiin tarvittu viimeksi joskus Snellmanin kaudella. Arvot olivat samassa kaapissa kirjoituskoneen, helmitaulun ja riimukiven kanssa. Samasta kaapista löytyivät myös missiot.

Sen sijaan yllätyksenä tuli se, että siellä kaapissa ei ollutkaan visiota, vaan se piti erikseen keksiä. Visio keksittiin käyttämällä niitä kaapista löytyneitä välineitä: fläppitauluja, tussikyniä ja Postit-lappuja.

Minä jo tuolloin kehtasin epäillä, että mitä ihmettä tuolla oikein peitellään? Ryhdyin esittämään kysymyksiä, joita rituaalinomaisena mantrana toisteltiin työpaikkahaastatteluissa, mutta joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Jos joku kaipaa arvoja, minulle herää epäily, että mahtoiko niitä ensinkään olla. Kun arvot, missiot ja visiot työstetään oikein kaikelle kansalle nähtäviksi niin että organisaation nettisivullakin niitä voidaan osoittaa olevan, niin kai niitä sitten on.

Vesi täyttää tyhjiön. Samoin tekevät arvot. Jos arvoja ei ole omasta takaa - kuten ilmeisesti kokoomusnuorilla ei ollut - ne ilmeisesti pitää sitten keksiä, tai muuten joku tulee ulkopuolelta ja laittaa tyhjiöön omat arvonsa. Näin kävi julkisella sektorilla vuosituhannen alkuvuosina, kun ministeriöt alkoivat tulossopimuksessa vaatimaan perustehtävän eksplikointia. Tämä tapa harjoittaa arvoharjoituksia on peräisin suoraan yritysmaailmasta, samoin se, että kaikkea voidaan mitata, eli pitää. Vaikka ei aiemminkaan ollut epäselvää, mikä on esimerkiksi konservatorion arvo: siellä opiskellaan musiikkia, joka on itsessään arvokasta, eikä sitä tarvitse erikseen perustella, ei varsinkaan sitä, että onko se kenties arvokkaampaa kuin kuvanveisto, maalaustaide, teatteri tai tanssi.

Miten Arja Alho sitten tähän liittyy? Hänen kirjansa sai minut ajattelemaan arvoja. Arja Alho puhuu kirjassaan paljon arvoista: sosialidemokratian arvoista, politiikan arvoista, totuuden arvosta, ystävyyden arvosta, solidaarisuuden arvosta, Kokoomuksen ja keskustapuolueen arvoista. Kaikki toiminta, poliittinen eritoten, on arvovalintojen sävyttämä. Ei tarvita Marxia osoittamaan, että se, että ihmistä kohdellaan lisäarvoa tuottavana tuotantovälinenä, on arvovalinta. Arvovalinta on sekin, jos väittää toimivansa arvovapaasti.

Mihin kaikkeen sosiologista tietoa voi työelämässä käyttää?

Jo heti pääsykoekirjan ensimmäisen kerran summamutikassa avanneena, Galtung-Allardtin rankiteorian kohdalta, olin osunut johonkin sellaiseen, joka tulisi olemaan "oikeassa maailmassa" käyttökelpoista. Enpä tuota kyllä millään olisi arvannut, vaikka toki toivoin sosiologisen tiedon olevan työelämässä käyttökelpoista, vaikka tuolloin ymmärsinkin "työelämänä" hyvässä tapauksessa yliopistotutkijan työn, huonommassa tapauksessa vakituisen ministeriön virkamiehen viran.

Akateemisena osastonsihteerinä ymmärrän, että minua on kohdannut rankiepäjohdonmukaisuus, kun olen yhdellä kriteerillä (koulutus) luokka-asemaltani ylhäällä, mutta tuloiltani ja ammattiasemaltani alhaalla.

Sitten paljon iloa on ollut myös Max Weberin byrokratiakäsitysten tuntemisesta. Ymmärrän, mitä Max tarkoitti sanoessaan, että byrokratia työllistää itse itsensä, tehden itsensä tarpeelliseksi. Jos tätä ajatusta ei oltaisi sisäistetty niin voimakkaasti yhteiskunnalliseksi eetokseksi, olisin ollut suurimman osan aikuisaikaani työtön.

Toisinaan olen hahmottanut tilanteeni Michel Foucaultin panopticonin käsitteen kautta, ollen töissä laitoksissa, joissa työnantaja valvoo samanaikaisesti kaikkien työntekijöidensä syömisiä, juttelemisia ja vessassakäyntejä, ja jos tietokonelogissa näkyy vartinkin valkoinen aukko, seurauksena voi olla varoitus.

Greimasin modaliteettien merkitys on minulle kirkastunut politiikassa, mutta kyllä niistä hyötyvät virkamiehetkin. Kukaan asiantuntijana esiintyvä ihminen ei pärjää ilman ymmärrystä puhuja- ja tulkitsijapositioista ja tietoväitteiden varmuuden esittämisen tavoista.

Sosiologia tarjoaa siis silmälasit, joilla voi nähdä tarkemmin, millaisen rakenteellisen väkivallan - tai ainakin epätarkoituksenmukaisuuden - kohteeksi on joutunut. Kun olet opiskellut sosiologiaa, maailmasi ei ole enää entisensä.

Seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä

Budjetin kehysriihen yhteydessä tehty leikkaus lapsilisään on herättänyt sosiaalisessa mediassa suoranaisen vastalausemyrskyn, johon ovat pienituloisten lisäksi syyllistyneet myös keskiluokkaiset ja -tuloiset. Tarkastellaanpa nyt, mitä oikein leikataan ja miten.

Kehysriihi alentaa lapsilisää yhdestä lapsesta 7,71 euroa kuukaudessa. Vaikka lapsilisä onkin lapselle korvamerkittyä tuloa, tämä on saivartelua, koska vanhempihan sitä käyttää ja sen käytöstä päättää. Kaikki menee samaan, pohjattomaan kassaan.

En kelpaa virallisesti pienituloiseksi, siihen olen aivan liian rikas, mutta akateemisesti koulutetuksi koen ainakin suhteellista deprivaatiota, tai Erik Allardtin sanoin, tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Kuukausituloni ennen verotusta ovat 2163 euroa ja verotuksen jälkeen 1725 euroa kuukaudessa. Pakollisten menojen - asumisen, työmatkalipun, elatusavun, Visan minimilyhennyksen, sähkö- ja puhelinlaskun sekä asuntolainan pakollisen kylkiäisvakuutuksen jälkeen käteen jää hyvänä kuukautena 675 euroa kuussa. Hyvä kuukausi tarkoittaa sitä, että mitään ylimääräisiä laskuja ei tule ja en lyhennä Visaa kuin minimisummalla.

Minun pohjattomaan kassaani on tulossa toukokuussa 104,19 euron sijasta tulossa 96,48 euron lisäys. Kehyshiiri nakertaa tästä lisäyksestä 7,71 euroa, tosin on makuasia, kumman vanhemman tuloihin se kohdistetaan. Jos elatusapu jaettaisiin kahtia molempien vanhempien kesken, silloin vähennys odotettavissa olevissa tuloissani on 3,855 euroa, mikä on nettotuloistani 5,3 promillea.

Toki tosiasiallisen melko pienituloisena otan kernaasti jokaisen sentin ja millin, joka annetaan, mutta eiköhän seitsemästä eurosta seitsemästäkymmenestäyhdestä sentistä valittaminen ole saivartelua. Mitä sillä saa? Hädin tuskin puolikkaan vaippapaketin. Onko kukaan koskaan ostanut puolikasta vaippapakettia? Minä ainakaan en, siitä syystä että sellaisia ei saa.

Miksi sitten moinen parku pikkusummasta? Kyse on periaatteellisesta joustamattomuudesta. Saavutetuista eduista ei haluta tinkiä, silloinkaan kun niitä ei vielä edes olla saavutettu.

Yksinhuoltajaäidin poikana ja ajoittaista työttömyyttä maistaneena tiedän kyllä, että seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä on sekin raha. Siksi olisikin parasta leikata lapsilisistä progressiivisesti. Tämä tapahtuisi reiluimmin ja parhaiten siten, että lasketaan lapsen kanssa samassa taloudessa asuvien huoltajien tulot yhteen, ja verotettaisiin progressiivisesti aivan kuten nytkin. Muutos vaatisi lapsilisän subjektiivisuuden poistamista, eli se laskettaisiin tuloksi vanhemmalle, ei lapselle, mitä se toki nytkin tosiasiallisesti on, ja kuten se jo nytkin lasketaan toimeentulotuessa perheen, ei lapsen tuloksi. Tässä laskutavassa yksinhuoltajat ja pienituloiset voittaisivat, tai siis häviäisivät vähiten, kun taas isompituloiset saisivat luvat olla enemmän solidaarisia. Tämä laskutapa ei poistaisi lapsilisää keneltäkään, mutta kohdistuisi oikeudenmukaisimmin.