Kaupunkiluonto ry:n kannanotto Käpylän Louhenpuistosta

Kaupunkiluontoliike ry

Kannanotto Käpylän Louhenpuistosta

Käpylässä, Tuusulantien ja pääradan väliin jäävä Louhenpuisto on hieno, mutta yllättävän vähän tunnettu metsä. Se työntää kiilan etelään, Koskelantielle. Louhenpuiston luontoarvot ovat maininnan arvoiset, mutta niitä tulisi selvittää vielä lisää. Jotain kuitenkin on jo nytkin tiedossa.

Louhenpuisto muodostaa viherkäytävän Käpylän ja Itä-Pasilan jäävän velodromin ja Kumpulan viheralueiden suunnasta Käpylän Taivaskalliolle, josta viherkäytävä jatkuu Veräjämäen suuntaan ja Vantaanjokivarteen. Sellaisena se on myös potentiaalinen liito-oravien dispersaali. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan dispersaali, vaan alueelta on myös niin runsaasti liito-oravan papanahavaintoja, esimerkiksi kevättalvelta 2021, että alueen päivänkohtainen liito-oravastatus on syytä tutkia. Vähintäänkin siellä on lisääntymis- ja/tai levähdyspaikkoja. Mahdollisesti ydinalueitakin.

Näin järeitä kuusia löytyy Helsingistä hyvin harvoista paikoista. Takana vanha honka. 

Alueen metsistä on hoitoluokitukseltaan C5-luokan arvometsiksi sopivia alueita erityisesti alueen pohjoisosissa; juuri siellä, jonne asuinrakentamista tutkitaan. Yhtenäiskoulun ja Tuusulanväylän kainaloon jäävä osa on erityisen runsaslahopuustoista, monimuotoista lehtomaista ja tuoretta kangasmetsää. Se on Metso-luokitukseltaan vähintään luokkaa Metso II, ellei jopa Metso I. Alueella on runsaasti maa- ja lahopuuta ja jalopuustoa: niin vaahteraa kuin lehmustakin sekä jokunen aivan poikkeuksellisen järeä kuusi. Alueella kasvaa lehtoisuuden indikaattorilajeja, mm. taikinamarjaa. Lisäksi aivan Tuusulanväylän varressa kasvaa edustava kookkaiden haapojen rivistö, joka soveltuu erinomaisesti liito-oraville.

Haavikkoa, joka olisi kuin tehty liito-oraville.

Alueen luontokartoitusta ei kuitenkaan olla tehty loppuun saakka; esimerkiksi junaradan puoleiset metsät on kartoitettu puutteellisesti. Tämä puutteellinen luontotieto mahdollisti pyöräbaanaan liittyvien puunkaatojen toteuttamisen. Myös alueen hoitoluokitusten ylläpito lopetettiin vuoteen 2019, jotta tieto alueen arvokkaimmista osista pikku hiljaa menetettäisiin, jolloin ei enää olisi ajankohtaista tietoa, johon voi vedota.

Pidämme valitettavana, että alueen luontotiedon annetaan vanhentua ja katsomme, että Helsingin kaupungin tulee päivittää Louhenpuiston luontotieto nykypäivään. Pelkäämme, että tämä tehdään siksi, että alueen kaavoittaminen Mäkelänkadun/Tuusulanväylän kaupunkibulevardiksi mahdollistuisi. Katsomme, että tämä luontokartoitusten puutteellisuus ja hoitoluokitusten vanhentuminen on laiminlyönti. Toivon mukaan kyseessä ei ole tarkoituksellisesta tiedon pimittämisestä eli salailusta.

Riippumatta siitä, mikä on Louhenpuiston itsensä kohtalo, sen dispersaali- ja viherkäytävämerkitys menevät samalla pesuveden mukana, jos jo nykyisellään kapea (pyöräbaanan kaventama) alue menetetään kaupunkibulevardisaation oheiskaavoituksen myötä. 

Metsälehmusten lehvästöä.

Kumpulanmäen vaahterametsä

Hämeentien, Helsingin yliopiston geotieteiden laitosten ja Kumpulan-/Vallilanlaakson välisellä mäellä on ainakin Helsingin mittakaavassa täysin poikkeuksellinen metsä. Poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että mieleeni ei äkkipäätä tule yhtään muuta paikkaa, jossa olisi niin paljon jalopuuta pinta-alayksikköä kohden. Tässä tapauksessa ne jalopuut ovat vaahteroita.

Kumpulanmäen vaahterametsä lienee siis Helsingin edustavin ja runkotihein vaahterametsä. Luonnonsuojelulain mukaan sellainen jalopuumetsä, jossa on hehtaaria kohden vähintään 20 saman jalopuulajin runkopaksuista edustajaa, on suojeltava biotooppi. Runkopaksuisella jalopuulla tarkoitetaan rinnankorkeudelta läpimitaltaan vähintään 7-senttistä; tammen pitää olla vähintään 20-senttinen.

Helsingin yleiskaava on kuitenkin laskenut synkkiä pilviä tämän alueen ylle: siihen suunnitellaan asuinaluetta. 

Osa näistä vaahteroista on hyvinkin vanhoja. Ei ole kysymystään, etteivätkö runkopaksuuskriteerit täyttyisi.

Niitä runkopaksuisia vaahteroita on tosiaan enemmänkin, ja seassa ei vielä aivan runkopaksuisiksi yltäneitä yksilöitä. Muitakin puulajeja alueelta toki tavataan, mm. jokunen vanhaksi ehtinyt koivu.

Aluskasvillisuus on lehtomaisen runsasta.

Jalopuista syntyy hieno vaahteranlehtikatto.

Alueen läpi kulkee etenkin yliopistolaisten suosima polku.

Lähellä Hämeentietä on nähtävissä vanhan rakennuksen kivijalka.

Kumpulan metsä on monimuotoinen. Maa- ja lahopuutakin on runsaasti. Ainut miinus tulee roskaisuudesta, joten siivoustalkoot metsä kyllä kaipaisi.

Helsinki tulee syyllistymään luonnonsuojelurikokseen, jos se aikoo toteuttaa asemakaavan tälle yleiskaavassa kaavoitettavaksi osoitetulle alueelle.

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta. 

Lausunto Helsingin kaupungin LuMo-ohjelmaan

Kannanotto Helsingin kaupungin LuMo (luonnon monimuotoisuuden) ohjelmaan

Kiitämme mahdollisuudesta lausua Helsingin luonnoksesta luonnon monimuotoisuuden turvaamisen toimintaohjelmaan. Yhdymme siihen kattavaan ja erinomaiseen lausuntoon, jonka Helsingin luonnonsuojeluyhdistys (Helsy ry) on jättänyt, muutamalla lisähuomiolla.

1. Tavoitteet -osion tavoite no 2 vahvistaa sini- ja viherverkostojen toimivuutta ei onnistu, jos jo ennestäänkin vihersormiksi kavennetut yhteydet kapenevat entisestään. Jos viheralue kapenee liiaksi, jo tämä itsessään heikentää monimuotoisuutta ilman sitä heikentäviä niin sanottuja hoitotoimiakin. Kati Vierikon et al. Östersundomin liitosalueesta tehdyn selvityksen mukaan viheralueen leveyden on oltava vähintään sata metriä voidakseen olla monimuotoisuuden kannalta ydinalue. Vierikon argumentit pätevät tietenkin muuallekin kuin Östersundomiin. 

Jos kaupunki tavoittelee sini- ja viherverkostojen toimivuutta, tällöin sen tavoitteen kanssa ei ole loogista kaventaa keskeisiä viheryhteyksiä. Jos koko kaupungin yksi keskeisimpiä, yhtenäisimpiä, kattavimpia ja laajimpia viheryhteyksiä - jonka on ollut tarkoituksena toimia myös ehdotetun kansallisen kaupunkipuiston pohjana - eli Keskuspuisto kapenee Pirkkolasta rakenteilla olevan uuden urheiluhallin kohdalta sadalla metrillä 240 metriin, joka sekin on usean ulkoiluväylän pirstoma,  Keskuspuisto ei enää kykene täyttämään tehtäväänsä monimuotoisuutta kuljettavana keskeisenä viheryhteytenä. Jos kaupunki ei huolehdi edes keskeisten viheryhteyksien säilymisestä siten, että ne voisivat säilyä monimuotoisina, ei ole uskottavaa, että tätä kapeammat vihersormet säilyisivät niin eheinä, että monimuotoisuus säilyisi nykytasollaan. 

Kaupunki on luopunut kaikessa hiljaisuudessa vihersormista, jotka nekin olivat varsin kapeiksi nipistetty paikallinen toteutus kansallisen kaupunkipuiston jatkuvuuden kriteeristä, ja aivan erityisesti kaupunki katkaisee kokonaan läntisen vihersormen läntisessä raitiotiesuunnitelmassa. 

2. Luontodirektiivilajeja oikeasti kunnioitettaisiin. Nyt kaupunki ja sen konsortiokumppanit kovin herkästi hakevat poikkeuslupia liito-oravareviireille tuhoisille hankkeille. Kaupungin tulisi aina kääntää kaikki kivet selvittääkseen, onko muita vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja kaavoituskohteille tai reittejä liikennehankkeille. Lahokaviosammal on toinen direktiivilaji, jolle kaupunki kovin herkästi hakee alueellisen suojelutason riittäväksi toteavaa tulkintaa ELY-keskuksesta. Lahokaviosammalen kanssa käy herkästi niin, että kun vedotaan, että lajin riittävä suojelutaso täyttyy jossain muualla (esimerkiksi kun tuhotaan esiintymä A mutta esiintymä B säilyy), niin samoja perusteita käytetään myös esiintymän B kohdalla, jonka tuhoutuessa vedotaan esiintymään A.

3. Luonnonsuojelulain luontotyyppejä tulisi kunnioittaa. Nyt esimerkiksi jalopuumetsiin monin paikoin suunnitellaan rakentamista, esimerkiksi Kumpulanmäen vaahterametsään, ja jalopuumetsienkin kohdalla saivarrellaan, missä määrin luontaisesti ne ovat syntyneitä (kuten Pajamäen vaahteralehto).

4.. Lintujen pesimäaikaa kunnioitettaisiin, eikä rakennus- tai infrastruktuuritöitä sijoitettaisi pesimäaikaan.

5. Kaupunki sitoutui julkisesti hallitun hoitamattomuuden ohjenuoraan jo yli 10 vuotta sitten kaupunkimetsiensä hoitoa ohjaavana yleisperiaatteena. Edelleenkään tämä periaate ei ole jalkautunut käytäntöön kattavasti, eivätkä edes Staran työnjohtajat ole sisäistäneet tätä. Helsingissä on hyvin vähän perinnemaisemia, joilla jopa ennakoiva, vahvalla kädellä suoritettu luonnon- ja maisemanhoito olisi paikallaan myös monimuotoisuuden takaamiseksi, eikä "näkymien avaamista" saa esittää perinnemaiseman hoitona. Puistoissa näkymiä voi paikoitellen avata, mutta metsät eivät ole puistoja vaan metsiä. 

6. On hienoa, että kaupunki on huolissaan kaupunkilaisten luontosuhteesta, mutta helpointa luontosuhde on luoda ja säilyttää, jos lähellä on luontoa eikä lähiluontoa uhrata levittämällä yhdyskuntarakennetta vielä rakentamattomille luontoalueille, kutsuen levittämistä tiivistämiseksi. 

7. Vieraslajien torjuntaa tulisi voimistaa, kaupungin omin voimin. Nyt monin paikoin kaupunkilaisten oma torjuntatyö on turhaa, jos viereisiltä kaupungin alueilta alueelle leviää vieraslajeja. Näin on esimerkiksi Kumpulan siirtolapuutarhassa, joka on jättipalsamien reunustama.

8. Kaupungin tulee pitää luontokartoituksensa ajantasaisina ja tehdä ne oikeaan aikaan. Kaupungin kannattaa olla avoin myös kuntalaisten tekemille kartoituksille, jotka voivat tuoda lisätietoa kaupungin luontoarvoista, mutta siltikään luontokartoituksia ei saa sälyttää kuntalaisten hartioille. Esimerkiksi liito-oravakartoitus tulee tehdä kevättalvella. Väärään aikaan tehdyt luontokartoitukset herättävät epäilyn joko asiantuntemattomuudesta tai siitä, että luontoa ei halutakaan suojella.

9. Toivomme myös, että kaupunki osoittaisi erikseen määrärahoja kouluille ja päiväkodeille ympäristökasvatuksen tilaamiseen. 

10. Elina Nummen lanseeraamat opastetut puistokävelyt ovat positiivinen perinne, jonka toivoisi säilyvän henkilöistäkin riippumatta; samoin Harakan luontokeskus on hieno paikka. 

Vielä lopuksi yhdistys tahtoo huomauttaa, että luonto on paras ekosysteemipalvelu. Mitä enemmän kaupungista on asfaltin ja betonin peitossa, sitä enemmän täytyy rakentaa melumuureja, viherkattoja, hulevesien imeytysaltaita ja muita ekosysteemipalveluita. Monimuotoisuus on helppo menettää, mutta sitä on hankala saada takaisin. Lähiluontoa ei myöskään voi ulkoistaa tai kompensoida, eikä myöskään esimerkiksi uhanalaisten lajien elinympäristöjä.

Michael Perukangas

Kaupunkiluonto ry

puheenjohtaja