Väsynyt suvaitsevaisuuteen

Minä olen väsynyt olemaan suvaitsevainen. Ei enää huvita. Pitäkää käsitteenne, vajakit, niin suvaitsevaisuuden kuin suvakitkin. 

Tarkoitan tällä sitä, että koko keskustelu siitä, mitä ja kuka on suvaitsevainen, on sivuseikka varsinaisen asian rinnalla. Itse asiassa sillä yritetään peitellä itse asiaa. Se ei ole ollenkaan tärkeätä sen rinnalla, mitä pitäisi ja ennen kaikkea mitä ei milloinkaan pitäisi suvaita.

Suvaitsevaisuuskeskustelun tarkoitus on kääntää katse pois omasta suvaitsemattomuudesta. Tai: jos tarkoitukseni kerran oli poistaa kyseinen termi omasta sanavarastostani - ei muuten ole ensimmäinen sellainen termi, monet on jo alkujaansa blokattu, kuten oppija ja haastava - niin se on kuin peili, joka heijastaa omat viat ja häikäisee niillä toisen.

Maahanmuutosta ei voi puhua, siitä on vaiettava

Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen, lausahti Ludwig Wittgenstein. Suomennettuna tämä kuuluu siten, että "minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava".

Kai maahanmuutosta pitäisi voida keskustella, kuten avoimeksi yhteiskunnaksi väitetyssä Suomessa. Mutta kun ei siitä tule mitään, ainakaan televisiossa.

Jürgen Habermas näki jo 1980-luvulla, että demokratian edellytyksenä on avoin yhteiskunta, minkä edellytyksenä taas on se, että kaikki käyttäisivät mahdollisuutensa päästä käsiksi tietoon. Jo hän näki tiedonvälityksen pirstaloitumisen ja kuplat, ja sivistyksen murenemisen. Sivistynyt keskustelu edellyttää tietoisuutta omien mielipiteiden tiedollisista ja asenteellisista lähtökohdista, eikä tällaiselle keskustelulle ole edellytyksiä. Ihan kuin Habermas olisi ennustanut myös MV:n: kun jokainen paitsi valitsee, myös räätälöi itse oman mediansa, ei enää voida puhua yhteisesti jaetusta oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta, ja lähdekritiikki on mennyt persuveden mukana, kun siihen ei enää ole edellytyksiä. Toki aina voi kaikuna toistella luuloja ja kuulopuheita, mutta ei se täytä habermasilaisen kommunikatiivisen rationaalisuuden kriteereitä.

Olen jo ajat sitten lopettanut katsomasta tv-keskusteluja, jotka on nimetty milloin maahanmuuttoilloiksi ja tuolloin suvaitsevaisuusilloiksi. Niihin on raahattu paikalle parhaaseen katseluaikaan verovaroilla subventoitua ihmisvihaansa esittävien lisäksi näennäisen sananvapauden edellyttämän tasapuolisuuden nimissä ja rasistien leimaamista estämään postuloitu ns. vastakkainen ääripää.

TV-toimittajat nimittävät studioon marssitettuja asiantuntijoita toiseksi ääripääksi häivyttääkseen rasistien syytöksiä punavihreästä mediasta, muka tasapuolisuuden takaamiseksi koettavat häivyttää edes osan idioottien idiotismista tuottamalla heille edes periaatteellisen mahdollisuuden argumentaatioon. Mikä ihmeen punavihreä media, rakentamassa olkiukkosuvaitsevaistoa yhdessä rasistien kanssa. Pitäkööt areenansa, en minä menisi sinne gladiaattoriksi tarjoamaan sirkushuvia.

Yksi tuttavani tosin antoi ajateltavaksi toisenkinlaisen tulkinnan siksi hypoteettiseksi ääripääksi, Jos ääripään ajattelee neutraalisti arvolatautuneena terminä, tällöin voidaan ajatella, että toinen ääripää edustaa tietoa, toinen luuloa, ja yksi ääripää ihmisvihaa, toinen humanismia. Niin että kaikin mokomin, hyväksytään sitten, että on olemassa kaksi ääripäätä, mutta keskustelua ei edelleenkään synny. Ei sellaisen kanssa voi keskustella, jonka mielestä toisen ääripään sietäisi raiskata ja maahanmuuttajat kaasuttaa.

Kuvitteellisen ääripään kanssa keskustelu on kuin Hamletin ihmettelyä pääkallo kädessään. Pääkallo ei vastaa. Ollako vai eikö olla. Vai ollako täysi nolla. Ymmärrän hyvin yksi kerrallaan ohjelmasta kieltäytyneitä poliitikkoja, jotka koetettiin väen vängällä sovittaa äärisuvaitsevaiston penkille. Kyllä idiooteilta onnistuu itsensä nolaaminen ihan itse, ei siihen tarvitse raahata paikalle peiliksi ihmisarvoa puolustavaa "toista", idiotismi kun ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen ominaisuus.

Kun tolkuttomuuskriittinen presidentti jakoi kansan kahtia

Ns. tolkkua puolustanut tasavallan presidentti valitsi sitten puolensa. Hän on tolkun mies tai ainakin tolkuttomuuskriittinen.

Tolkun luulisi viittaavan ns. ääripäiden väliin, siihen tilaan, jossa suuri, hiljainen enemmistö sijaitsisi, mutta koska toinen ääripää sijaitsee vain äärioikeistobloggareiden fantasiamaailmassa, poissulkemismenetelmällä tolkkua ei voi paikantaa minnekään muualle kuin juuri tänne. Äärioikeiston fantasiamaailmaan. Ainakin minulle on opetettu sellainen ontologia, jossa olevaisen ja tyhjän välissä ei voi olla mitään muuta kuin tyhjää.

Kun Sauli Niinistö oli juuri ehtinyt suosittelemaan tolkullisuutta, hänen seuraava puheensa sitten paikoitti lopullisesti tolkun ontologian, sen,  missä se tolkku on. Tolkullisuus on presidentin kuvaamana suvaitsemattomuuden suvaitsemista, rasismin hyssyttelyä, vaikenemista ja käsien nostelua.

Presidentin tulee olla arvojohtaja, ei peesaaja. Retorisesti tämä kieltämättä yrittää olla ovela temppu: käyttää arvojohtajan asemaa, toimien peesaajana niille tahoille, jotka ovat nousseet valtaan sillä, että ovat keksineet johtaa parinkymmenen prosentin kansanosaa harhaan siinä määrin, että ovat myyneet heille sen ajatuksen, jonka mukaan edustavat heitä, vaikka tosiasiassa he johtavat näitä harhaan omassa vallanhimossaan. Tosiasiassa he ovat markkinamiehiä, jotka kaupittelevat arvotyhjiössä eläville omia arvojaan.

Nyt meillä on siis presidentti, joka mukailee ja peesailee nuivia. Jos se on arvojohtamista, että peesaillaan sitä, että hallituksessa peitellään rasistien tekosia ja naamioidaan se hyväksyttävän näköiseksi, olen sitten johtamiskriittinen.

Monikulttuurisuus kuuluu opetussuunnitelmaan

Arkikeskustelussa piilo-opetussuunnitelmaan ajatellaan kuuluvan kaikki ne koulun välittämät asenteet ja tieto, joita ei suoranaisesti löydy oppikirjoista. Piilo-opetussuunnitelma-ajatuksen ytimessä ovat koulussa opittavat asenteet, joita edellytetään kunnon työläiseltä, mieheltä, naiselta tai kansalaiselta, jolloin piilo-opetussuunnitelma on yhdistävä tekijä koulun ja sen ulkopuolisiin vaatimuksiin sosiaalistumisen välillä (Antikainen, Rinne ja Koski 2000, 225-227). Kuitenkin laajemmin ymmärrettynä opetussuunnitelmaan kuuluu myös näitä asenteita, jolloin piilo-opetussuunnitelman alue kapenee.

Tätä ei ymmärtänyt ainakaan se nurmijärveläisäiti, joka muutamia viikkoja sitten oli laajalti levinneessä Facebook-statuksessaan valittanut, että hän ottaa lapsensa pois koulussa aina silloin kun tunneilla ”aivopestään” hänen lapsestaan suvaitsevaista. Suvaitsevaisuus ei kuitenkaan ole koulun piilo-opetussuunnitelman, vaan opetussuunnitelmatason asia, eikä opetuksesta ole mahdollista leikata pois suvaitsevaisuustunteja; viimeisimmän perusopetuksen opetussuunnitelman mukaan perusopetus ”ohjaa niiden (elämän ja ihmisoikeuksien) puolustamiseen ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Tasa-arvon tavoite ja laaja yhdenvertaisuusperiaate ohjaavat perusopetuksen kehittämistä. Opetus edistää osaltaan taloudellista, sosiaalista, alueellista ja sukupuolten tasa-arvoa. ” Lisäksi opetusssuunnitelmassa todetaan, että ”opetus vahvistaa luovuutta ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta, edistää vuorovaikutusta kulttuurien sisällä ja niiden välillä”.

Ylläoleva puheenvuoroni oli alunperin tarkoitettu avoimen yliopiston kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri keskustelunavaukseksi, mutta se käyköön myös kurssin ulkopuolisessa yhteiskunnassa avaukseksi.

En enää jaksaisi olla suvaitsevainen

Minä en enää jaksaisi kohta olla suvaitsevainen. On sivuseikka, minne sijoittuu suvaitsevuusasteikolla. Paljon tärkeämpää on, minne sijoittuu rasismi- ja humanismi-/misantropia -asteikolla: miten kohtelemme toisia ihmisiä, mikä perustuu siihen, mikä on näkemyksemme ihmisarvosta: kuuluuko se vain itselleni ja niille, jotka haluan nähdä itseni kaltaisiksi, vai kaikille.

En enää koskaan sano "maahanmuuttokriittinen", vaan käytän rehdisti sanaa rasisti. Olen lopettanut tyystin rasismin suvaitsemisen, sillä on paljon tärkeämpää, että ihmisiä kohdellaan ihmisinä kuin se, että suvaitaan sitä, että ihmisiä ei kohdella ihmisinä. 

Myös se, mikä on sinun sananvapautesi tai minun sananvapauteni tila, on sivuseikka, jolla koetetaan kääntää huomio pääasiasta: rasismista, ihmisarvon kunnioittamisesta ja hädänalaisten auttamisesta. Positiiviset vapausoikeudet, mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää, on paljon tärkeämpää kuin se, miten joku suhtautuu sinun oikeuteesi levittää ***:aa. 

Aikuinen ihminen valitsee itse, miten suhtautuu kanssaihmisiinsä. On turha piiloutua sen taakse, ettei tiedä, ja sen takia - tai minkä tahansa muun takia - pelkää, ja levittää tätä omaa paniikkiaan, tai sitten pahaa oloaan, jota ei pidä sekoittaa pelkoon. Sanottu pelko on ase, jota voidaan käyttää niin susia kuin maahanmuuttajiakin vastaan. Maahanmuuttajat ovat uusi susi.

Minä en jaksa enää yrittää käydä sellaista yksipuolista keskustelua, josta ei mitään tule. Lapset ovat eri asia, heillä sentään on vielä toivoa, kunhan vain eivät joudu rasistien indoktrinoimiksi. 

Je ne suis pas Charlie

Kun ranskalaisessa aivopierujulkaisu Charlie Hebdossa julkaistiin taannoin joitakin muslimeja loukanneita pilakuvia, tästä ilahtuivat monet kahdesta syystä, Eräät sananvapauden esitaistelijoiksi itseään mieltävät mukasuvaitsevaiset ilahtuivat tästä, koska heidän mielestään ei ole mitään pyhää, joka olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Jotkut taas innostuivat, koska heidän mielestään islaminusko ei olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Vaihda "mitään" sanaan "islam", muuten argumentin muoto on identtinen.

"Ei mitään" on sama kuin "mikä tahansa". Kun loukataan "ei mitään", samalla tullaan väittäneeksi, että tähän ei-mihinkään uskovat eivät ole mitään. Kannattaa lukea Emile Durkheimia: yhteisöt pyhittävät itsensä toteemeillaan, ja kun loukataan toteemia, loukataan yhteisön jäseniä. Ja silloin kun mikään ei ole arvokasta, ei millään ole väliä. Sen tautologisemmin en tautologiaa osaa sanoa. On äärimmäisen nihilististä, jos toisiltakin kielletään arvon mahdollisuus vain siksi, että itse on täydellinen nihilisti.

En muuten usko siihen, että olisi olemassa poliittisilta arvoiltaan kaksi äärilaitaa, vaan yksi marginaali ja maltillinen mainstreami, mutta jos sananvapaus olisi kuvio, olisi se pallo, jonka kehältä löytyisivät nämä em. näennäisesti kahta hyvin erityyppistä lajia olevia sananvapauden esitaistelijat. He tässä pallossa eivät ehkä sijaitsisi äärilaidoilla, koska pallo on sulkeutuva kuvio, vaan vastapäissä, ja kuten vastapäät pallossa käyttäytyvät, ne olisivat vierekkäin.

Tästä minua muistutti brasilialaiskirjailija Paolo Coelhon kannanoton postannut ystäväni, joka yritti muistuttaa joitakin mukasuvaitsevaisia huonolla menestyksellä. Kyseisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.