Suomi nousuun sosiaalisilla innovaatioilla

Kolmansiin, nopeaa vauhtia teollistuviin maihin kadonneita savupiipputeollisuustyöpaikkoja haikailevien kannattaisi tulla 2000-luvulle, jälkiteolliselle ajalle. En tarkoita jälkiteollisuudella sitä, että ennen perustuotantoon kuuluneita töitä on nimetty uudestaan ja saatu niitä näennäisesti siivottua palveluiksi, joiden työntekijöiden ammatillinen asema muistuttaa usein lähinnä orjuutta. En tarkoita myöskään sitä informaatioteknologiaa, jossa Suomi piti itseään Nokian vanavedessä 90-luvulla edelläkävijänä. Siitäkin on kohta sukupolvi. Muut ovat käyneet edelle, meidän.

Missä me sitten olemme hyviä? Sosiaalisissa innovaatioissa. Niitä meillä riittäisi vientituotteiksi asti. Kyse ei ole niinkään teknologioista kuin pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ominaisista tavoista tehdä. Tähän kun lisätään suomalainen ratkaisukeskeisyys, meillä on menestystarina!

Millaisia innovaatioita tarkoitan? Esimerkeiksi käyköön työpajatoiminta, kouluruokailu, kirjastolaitos, kuivauskaappi, äitiyspakkaus, iltapäiväkerho ja ainutlaatuinen musiikkioppilaitosverkostomme, joka sisältää suoran jatkumon muskarista Sibelius-Akatemiaan. Mikä näitä innovaatioita yhdistää? Kaikki tuottavat tasa-arvoa, siis lisäävät mahdollisuuksien tasa-arvoa, tasaten eroa lähtökohdissa. Melkein kaikki palvelut ovat lapsiperhepalveluita, tai ainakin lapsiperheet niistä nauttivat.

Edes pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kaikki nämä eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi Oslon kirjastolaitosta ei voi verratakaan Helsingin vastaavaan, hyvä kun Porvooseen. Ja jokaisissa vaaleissa säännönmukaisesti jokin puolue tekee poliittisen itsemurhan ehdottamalla maksutonta kouluruokailua. Yleensä tästä maksaa huuhaa-puolueeksi leimautumisella paikallinen vasemmistopuolue, koska eihän heillä ole moiseen varaa, Norjalla.

Sosiaaliset innovaatiot kannattaisi patentoida, sillä niitä kopioidaan. Esimerkiksi Venezuela on rakentanut samantapaisen musiikkioppilaitosverkoston, ja tämä il Sistema tuottaa jatkuvalla syötöllä kansainvälisiä muusikoita, joista tunnetuin helmi on kapellimestari Gustavo Dudamel.

Ehdotan siis suomalaisen tieto-taidon viennin systematisoimista ja sosiaalisten innovaatioiden patentointia kiireen vilkkaa. Suomesta voi tulla tasa-arvon tuottamisen mallimaa!

Tosiasioita Norjasta

"Mitä muuta Suomessa on? Siellä on Lahti, se hiihtohuijauspaikka, ja Kirvesniemen pariskunta, mikä sen naisen nimi nyt olikaan, ensin hänellä oli jokin muu sukunimi ja sitten hän meni naimisiin, Harrinko kanssa se oli? Ja tuhansia järviä, ja Jean, suuri Sibelius, ja muotoilua, ja Nokia, herrajumala, tuottavin yhtiö koko Euroopassa, minulla on itsellänikin Nokian puhelin, se on luotettava kuin mikä ja siinä on infrapunaporttikin niille, jotka sellaista tarvitsevat, mutta minä en tarvitse, en pidä infrapunaporteista enkä infrapunaisista asioista ylipäätään, ne tuovat mieleeni sairauden, syövän, ja kuoleman, ja kuolema merkitsee muutosta, samoin kuin vesi, se merkitsee muutosta enemmän kuin mikään muu, ja siitä minä en pidä, helvettiin koko infrapuna.
Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt otteita siitä televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalille ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.

Tiedän Suomesta vaikka mitä."

Näin summasi tietonsa Suomesta kirjailija Erlend Loe mainiossa veijarikirjassaan Tosiasioita Suomesta (julkaissut Like), alkuteos Fakta om Finland. Tai siis ennakkoluulonsa. Ei nimittäin käynyt edes Erlend Suomessa.

Jos suomalaiset huijaavat hiihtämällä, norjalaiset huijaavat kirjoittamalla. Erlend Loe oli vielä melko tuntematon kirjailija, anoessaan matka-apurahaa kirjoittaakseen matkakirjan Suomesta. Hän ei koskaan käynyt Suomessa, minkä hän peitti tekaistuilla tositteilla. Ihan niinkuin kirjansa päähenkilö. Kirjanpidollisesti hänen rikoksensa on vanhentunut, mutta kirjallinen petos ei vanhene koskaan. Nyt on takaisinmaksun aika. Seuraavaksi esitän tarkistettuja, kokemusperäisiä tosiasioita Norjasta.

Norjalaiset tunnetaan kalasta. Ei siellä sitä ainakaan syödä, ainakaan Oslossa. Sitä nimittäin ei edes myydä. Ei ainakaan norjalaista kalaa. Norjalaisen kalan he dumppaavat esimerkiksi meille, suomalaisille. Itse syövät thaimaalaista kalaa, jos syövät. Oikeasti he syövät Pizza Grandiosaa. Ja niin juntteja ovat, että nyppivät siitä kaikki paprikat pois niin että Grandiosan piti alkaa valmistamaan pitsoja junteille ja vielä junteimmille (siis ilman paprikaa). Ja ne kaikkein junteimmat eivät edes osaa laskea, sillä ne paprikattomat ovat kalliimpia kuin ne, joissa on paprikaa.

Norjasta ei saa mistään smetanaa eikä kermaviiliä. Eivät onnistu monet ruoat. Ja Mandalissa 30 vuotta asunut isäni ystävä tilaa isältäni aika ajoin ruoka-apuna Koskenlaskija-sulatejuustoa, ja sanoo, että aina kun hän palaa Suomesta Norjaan, tuntuu että hän palaisi ajassa 30 vuotta takaisin. Heidän ruokavaliostaan puuttuu sitäpaitsi lounas kokonaan, koska Kekkonen söi sen. Kaikissa vaaleissa joku naiivi hölmö erehtyy ottamaan mallia Suomen Pisa-palkitusta koulusta, ja ehdottaa ilmaista koulu- ja päiväkotiruokaa, samalla tehden poliittisen itsemurhan. Yleensä hän on SV:stä eli paikallisesta Vasemmistoliitosta.

Erlend Loe heijastelee yleisiä norjalaisia tuntoja pitäessään suomalaisia kansana, jotka juksaavat hiihtämällä. Myös valtalehtien urheilukriitikot pitävät hiihtämistä niin keskeisenä kansallisen identiteetin rakennuspuuna, tai oikeastaan lasikuituna, että pääkirjoitustasollakin muistetaan tavan takaa kehua Norjan hiihtoihmeen syntyneen puhtain keinoin, ja voi sitä vahingonilon määrää aina kun Kaisa Varis jää kiinni siitä, että pussissa olevat jauhot eivät ole aivan puhtaita tai kun Matti Nykänen taas erehtyy luulemaan jotakin naista jukiksi (jukki on tanskalaisen uskomuksen mukaan suomalainen seurapeli, jossa miehet heittävät ilmaan puukkoja ja se, jonka päähän niitä jää eniten, valitaan jukiksi). Ja samat norjalaiset, jotka olivat ilakoineet Mika Myllylästä suurimpana suksien päällä kulkeneena roistona, muistivat heti ensimmäisinä mainita hänen olleen mitä suurin urheilija ja myös hienoin, arvostetuin ja pidetyin ihminen hiihtopiireistä hänen kuoltuaan. Hyi hitto tuota kaksinaamaisuuden määrää.

Loe syyttää suomen kieltä vaikeaksi. Suomi on sentään yksi kieli. Itse ovat sotkeneet asiat tahallaan siten, että heillä on kaksi kieltä. Ja niitäkin saatanat sönkkäävät kukin vielä ihan omalla tavallaan. Vastuu on täysin kuulijalla.

On norjalaisillakin ympäriinsä neitojen kauloja halailevia ja raiskailemassa juoksentelevia partaveikkoja. Ja niitä on paljon enemmän kuin meillä. Meillä on vain yksi, Väinämöinen. Norjassa koko kansa on sellaisia. Niitä kutsutaan viikingeiksi. Ja niillä on sarvet päässä kuin piruilla, saatanat.

Oslossa ylpeillään sillä, että kaupunki lämmitetään miltei yksinomaan uusiutuvilla energiavaroilla ja että muissa maissa (kuten esimerkiksi meillä, Suomessa) sotketaan energia-asioissa estotta. Me poltamme öljyä, maakaasua ja hiiltä ja olemme syypäitä ilmaston lämpenemiseen. Norjalaisilta ostetuilla fossiilisilla polttoaineilla.

Norjassa ei osata kierrättää, eikä rakentaa. Biojätteiden kierrätys on alkanut Oslossa vasta joissakin taloyhtiöissä, ja ne norjalaiset, jotka laittavat biojätteensä vihreisiin säkkeihin, asuvat joko väärissä taloissa tai kokonaan väärässä maassa. Taloissa on yksinkertaiset ikkunat, koska norjalaiset ovat niin hölmöjä, että luulevat voivansa lämmittää talojaan ikuisesti öljyllä. Jota he eivät edes juurikaan käytä lämmitykseen, vaan he dumppaavat sen tänne. Meille suomalaisille.

Norjalaiset ovat maailmanmestareita hiihdon lisäksi yhdessä lajissa. Se on norjalainen yhdistetty: omatunnon ulkoistaminen ja hurskastelu. Ensin peitetään omat rötökset, sitten dumpataan rikoksentekovälineet puoli-ilmaisiksi suomalaisille, js lopulta syytetään suomalaisia. Hyi helvetti.

Nämä eivät ole ennakkoluuloja Norjasta, vaan tosiasioita. Olen käynyt itse tarkistamassa. Enkä vain käymässä, vaan asumassa siellä. Kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävin havainnoimassa, toisella tarkistamassa. Ihan varmuuden vuoksi. Tiedän siis, mistä puhun. Toisin kuin Erlend.