Monen linkkaaman Stadarin - en tilaa sitä, joten ensimmäinen viitteeni siitä on toisen käden siteeraus - jutun mukaan Emma Kari on Vasemmistoliiton kannattajien suosikki Vihreiden puoluejohtoon. Tämä on puoluetaktisesti sikäli kannattamatonta pelailua, että ehdokkaista juuri Kari - ja ehkä Ohisalo - on lähinnä Vasemmistoliittoa. Ohisalo sisällöllisesti ja Kari politiikanteon tyylin perusteella, ja politiikassa tunnetusti asiat ovat niin kuin näyttävät.
Vaikka näin yleinen politiikan suunta reivautuisikin vähän vasemmammalle, samalla heidän valintansa tarkoittaisi sitä, että Vasemmiston äänestäjien sieluista syntyisi suurempi kilpailu. Emma Karin - ja luultavasti Ohisalonkin - valinta houkuttelisi siis liikkuvia punavihreitä äänestäjiä Vihreisiin Vasemmistoliiton sijaan, ja kuitenkin äänestäjien määrä on vakio.
Saman jutun mukaan Kokoomuksen kannattajat kannattavat Aaltoa, vaikka sitten Aalto voisikin houkutella joitakin mahdollisia Kokoomuksen äänestäjiä Vihreiden kannattajiksi. Ei tässä oikein ole logiikkaa, ainakaan jos halutaan maksimoida oman puolueen kannatus muiden kuin omien ydinkannattajien eli jäsenten keskuudessa. Voi tietysti olla, että yleinen trendi vie oikealle, mutta siltikin ainakaan yhden vaalikauden aikana porvarillisesti ajattelevien äänestäjien määrä tuskin lisääntyy, ainakaan jos Sipilän hallituksen politiikalla on mitään seurauksia.
Puheenjohtajan valinnassa on siis kyse paitsi puolueen suunnasta, myös kilpailusta liikkuvista äänestäjistä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emma Kari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Emma Kari. Näytä kaikki tekstit
perjantai 16. kesäkuuta 2017
torstai 1. kesäkuuta 2017
Kannatan Maria Ohisaloa Vihreiden puheenjohtajaksi
Alkuun hieman koukeroisesti itsensä ilmaiseva Ville Niinistö on parantanut kuin sika juoksuaan, ja kohonnut oppositiojohtajana miltei valtiomiesmäisiin mittoihin. Niinistön johtamissa Vihreissä olonsa ovat tunteneet ainakin suhteellisen kotoisiksi niin maaseutu- kuin cityvihreät, luonto- kuin betonivihreät ja liberaali- ja vasemmistovihreät. Aikamoinen saavutus. Niinistön varjo onkin pitkä.
Onneksi sentään maksoin jäsenmaksuni huhtikuuhun 2016 saakka niin että pääsen viimeisenä tekonani Vihreissä vaikuttamaan Villen seuraajaan. Tässä ehdokkaat omassa suosikkijärjestyksessäni:
1. Maria Ohisalo
Olen yleensä ottanut periaatteekseni äänestää tuntemaani henkilöä, ja jos en muuten löydä äänestettävää, tutustun ehdokkaisiin. Tai tässä tapauksessa, ehdokas tutustui minuun jo hyvissä ajoin ennen kuin edes oli ehdokas. Hyvin määrätietoinen ja pitkäjänteinen Maria jakaa kanssani sosiologisen näkemyksen, ja hän edustaa yhteiskunnassamme monenlaisia ryhmiä, jotka muuten jäävät vaille omaa ääntä: yksinasujat, köyhät, nuoret. Minä tutustuin Mariaan, tai Maria minuun yhdessä nuorisoseminaarissa kesällä 2010: tunsimme toisemme vain nimeltä, ja Maria oli vielä tuolloin yhtä semivähän tunnettu kuin minäkin, mutta hän halusi tulla tekemään tuttavuutta oma-aloitteisesti, Heitettyämme tittelit pois, minulle tuli heti selväksi että Maria menee vielä pitkälle. Maria ei mutuile, vaan perustaa päätöksensä tutkittuun tietoon, eikä häntä saa kiinni tekemättömistä läksyistä niin että puheenjohtajatentissä häntä ei voi puhua pussiin. Fiksun puheenjohtajan tavoin hän on aina valmis tunnustamaan oman rajallisuutensa, ja osaa kuunnella toisia silloinkin kun he eivät välttämättä ole häntä fiksumpia.
2. Touko Aalto
Sosiaalisesti ja soteaalisesti lahjakas Touko on vallannut ensin Keski-Suomeen ensimmäisen vihreän kansanedustajan, sitten nostanut Vihreät kaupungin suurimmaksi puolueeksi. Saattaa näyttää siltä, että tämä äänekäs ja suuri mies olisi tehnyt tämän kaiken yksin, eikä siinä olekaan paljoa liioittelua. Touko tietää paljosta paljon, ja hänelle ei ole mikään inhimillinen vierasta, eikä kukaan: hänestä kertoo ihmisenä paljon hänen ystävystymisensä Teuvo Hakkaraisen kanssa.
3. Mika Flöjt
Edustaa paitsi puolta Suomea, eli Vihreille perinteisesti hankalaa Pohjois-Suomea, on myös aito pitkän linjan luonnonsuojelija, jonka toiminta on suoraa jatkumoa Vihreän liikkeen alkujuurille Koijärvineen,
4. Krista Mikkonen
Ahkera kulissien takana puurtaja Krista Mikkonen on yhteistyöpoliitikko, ei ehkä niinkään kansanvillitsijä. Politiikanteon tyyliltään hän muistuttaakin suosikkipoliitikkoani ja kansanedustajaani Johanna Karimäkeä.
5- Emma Kari
Emmaa en voi väittää tuntevani henkilökohtaisesti, ja Helsingin Vihreiden toimintaa olen seurannut sivusta jo Osloon muutostani, mutta minulla on ollut varsin vankka etiäinen siitä, että Emmasta vielä tulee joskus puheenjohtaja. Niin taitavasti hän on ottanut sosiaalisen median ja julkisuuden haltuunsa, vähän Li Anderssonin tavoin hyvissä ajoin ennen mahdollista valintaansa niin että yleisölle on jäänyt aikaa tottua häneen. Emma Kari osaa taitavasti vedota tunteisiin siten, että kansalaisten tunnot tuntuvat hänen omiltaan, ja tätä piirrettä jotkut hänessä vierastavatkin. Emma on myös aktiivinen luonnonsuojelija. Jotkut jopa käyttävät hänestä nimitystä populismi; oma juttunsa on sitten, onko siinä mitään pahaa, jos taustalla on kuitenkin uutteraa ja vilpitöntä, pitkäjänteistä työtä.
6- Olli-Poika Parviainen
Hänestä olemattomat tietoni ovat toisen käden varassa. Olli-Poika mieltää itsensä liberalistiksi; minä taas olen vain yhden sortin eli kulttuuriliberalisti.
Onneksi sentään maksoin jäsenmaksuni huhtikuuhun 2016 saakka niin että pääsen viimeisenä tekonani Vihreissä vaikuttamaan Villen seuraajaan. Tässä ehdokkaat omassa suosikkijärjestyksessäni:
1. Maria Ohisalo
Olen yleensä ottanut periaatteekseni äänestää tuntemaani henkilöä, ja jos en muuten löydä äänestettävää, tutustun ehdokkaisiin. Tai tässä tapauksessa, ehdokas tutustui minuun jo hyvissä ajoin ennen kuin edes oli ehdokas. Hyvin määrätietoinen ja pitkäjänteinen Maria jakaa kanssani sosiologisen näkemyksen, ja hän edustaa yhteiskunnassamme monenlaisia ryhmiä, jotka muuten jäävät vaille omaa ääntä: yksinasujat, köyhät, nuoret. Minä tutustuin Mariaan, tai Maria minuun yhdessä nuorisoseminaarissa kesällä 2010: tunsimme toisemme vain nimeltä, ja Maria oli vielä tuolloin yhtä semivähän tunnettu kuin minäkin, mutta hän halusi tulla tekemään tuttavuutta oma-aloitteisesti, Heitettyämme tittelit pois, minulle tuli heti selväksi että Maria menee vielä pitkälle. Maria ei mutuile, vaan perustaa päätöksensä tutkittuun tietoon, eikä häntä saa kiinni tekemättömistä läksyistä niin että puheenjohtajatentissä häntä ei voi puhua pussiin. Fiksun puheenjohtajan tavoin hän on aina valmis tunnustamaan oman rajallisuutensa, ja osaa kuunnella toisia silloinkin kun he eivät välttämättä ole häntä fiksumpia.
2. Touko Aalto
Sosiaalisesti ja soteaalisesti lahjakas Touko on vallannut ensin Keski-Suomeen ensimmäisen vihreän kansanedustajan, sitten nostanut Vihreät kaupungin suurimmaksi puolueeksi. Saattaa näyttää siltä, että tämä äänekäs ja suuri mies olisi tehnyt tämän kaiken yksin, eikä siinä olekaan paljoa liioittelua. Touko tietää paljosta paljon, ja hänelle ei ole mikään inhimillinen vierasta, eikä kukaan: hänestä kertoo ihmisenä paljon hänen ystävystymisensä Teuvo Hakkaraisen kanssa.
3. Mika Flöjt
Edustaa paitsi puolta Suomea, eli Vihreille perinteisesti hankalaa Pohjois-Suomea, on myös aito pitkän linjan luonnonsuojelija, jonka toiminta on suoraa jatkumoa Vihreän liikkeen alkujuurille Koijärvineen,
4. Krista Mikkonen
Ahkera kulissien takana puurtaja Krista Mikkonen on yhteistyöpoliitikko, ei ehkä niinkään kansanvillitsijä. Politiikanteon tyyliltään hän muistuttaakin suosikkipoliitikkoani ja kansanedustajaani Johanna Karimäkeä.
5- Emma Kari
Emmaa en voi väittää tuntevani henkilökohtaisesti, ja Helsingin Vihreiden toimintaa olen seurannut sivusta jo Osloon muutostani, mutta minulla on ollut varsin vankka etiäinen siitä, että Emmasta vielä tulee joskus puheenjohtaja. Niin taitavasti hän on ottanut sosiaalisen median ja julkisuuden haltuunsa, vähän Li Anderssonin tavoin hyvissä ajoin ennen mahdollista valintaansa niin että yleisölle on jäänyt aikaa tottua häneen. Emma Kari osaa taitavasti vedota tunteisiin siten, että kansalaisten tunnot tuntuvat hänen omiltaan, ja tätä piirrettä jotkut hänessä vierastavatkin. Emma on myös aktiivinen luonnonsuojelija. Jotkut jopa käyttävät hänestä nimitystä populismi; oma juttunsa on sitten, onko siinä mitään pahaa, jos taustalla on kuitenkin uutteraa ja vilpitöntä, pitkäjänteistä työtä.
6- Olli-Poika Parviainen
Hänestä olemattomat tietoni ovat toisen käden varassa. Olli-Poika mieltää itsensä liberalistiksi; minä taas olen vain yhden sortin eli kulttuuriliberalisti.
tiistai 27. joulukuuta 2016
Pettyneen puheenjohtajaehdokkaan punasiirtymä?
Kolmannen kauden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ilmoitti jättäytyvänsä pois Vihreiden puheenjohtajaskabasta. Muita kuin hänen ilmoittamiaan syitä en voi edes arvailla; Outin itsensä mukaan ei ollut mielekästä ilmoittautua kisaan, josta ei tulisi kisaa, koska hänen mielestään väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö on niin selkeästi ilmoittanut tukensa Emma Karille.
Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.
En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.
Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.
Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.
Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.
Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?
Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.
Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.
En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.
Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.
Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.
Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.
Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?
Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Kahden ehdokkaan loukussa
Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.
Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.
Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.
Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.
Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.
Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.
Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.
Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.
Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.
tiistai 24. maaliskuuta 2015
Köyhät pitää unohtaa, ainakin vaalien alla
Jos linkkaan Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmään poliitikkojen kirjoituksia, nämä dumataan vaalimainoksina, vaikka aiheena olisikin köyhyys.
Olisiko köyhät sitten syytä jättää piehtaroimaan omaan karsinaansa? Paikkaan, jonne yksikään sellainen henkilö, joka säätää esimerkiksi sosiaaliturvaa ja verotusta koskevaa lainsäädäntöä, ei näe?
Sellaiset henkilöt ovat poliitikkoja. Pitäisikö poliitikkojen unohtaa köyhät, etenkin vaalien alla, niin että heihin osin syystäkin katkeroituneet kansalaiset saisivat lisää vettä myllyynsä, aihetta syyttää kuinka heitä ei kuulla, ja kuinka päättäjät ovat vieraantuneita köyhän asiasta, hädin tuskin muistavat köyhien olemassaolon?
Miten kuultaisiin tai miten muistaisivat, jos köyhät hautaavat itsensä poteroihin ja kieltäytyvät kontakteista juuri nimenomaan niiden kanssa, joiden heitä pitäisi kuulla?
Olisiko köyhät sitten syytä jättää piehtaroimaan omaan karsinaansa? Paikkaan, jonne yksikään sellainen henkilö, joka säätää esimerkiksi sosiaaliturvaa ja verotusta koskevaa lainsäädäntöä, ei näe?
Sellaiset henkilöt ovat poliitikkoja. Pitäisikö poliitikkojen unohtaa köyhät, etenkin vaalien alla, niin että heihin osin syystäkin katkeroituneet kansalaiset saisivat lisää vettä myllyynsä, aihetta syyttää kuinka heitä ei kuulla, ja kuinka päättäjät ovat vieraantuneita köyhän asiasta, hädin tuskin muistavat köyhien olemassaolon?
Miten kuultaisiin tai miten muistaisivat, jos köyhät hautaavat itsensä poteroihin ja kieltäytyvät kontakteista juuri nimenomaan niiden kanssa, joiden heitä pitäisi kuulla?
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Aina mun pitää kuunnella ulkomusiikkikilpailua
Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin voitto lauantaisessa Suomen euroviisukarsinnassa on kuulemma sekoittanut sosiaalisen median keskustelupalstat. En seuraa keskustelupalstoja, vielä vähemmän euroviisukeskustelupalstoja, mutta voisin kuvitella, että joku ainakin olisi saattanut kiinnittää huomiota siihen, että miksi joku olisi halunnut kiillottaa omaa kilpeään äänestämällä tätä orkesteria, halunnut näyttää itsensä suvaitsevaisessa valossa. Joku myös ehkä saattaa ajatella, että heitä äänestettiin koska he herättivät joissakin suojelunhalua.
Jos sitten joku näkee prosessin epäilyttävänä siksi, ettei pidä yhtyettä musiikillisessa katsannossa parhaana, tämä heijastelee sitä, että punk ei ole häntä varten. Se ei ole Kurikan Pertin nimipäivien vika. He soittavat, toiset tykkäävät tai eivät. Koira haukkuu, ja karavaani kulkee. Ja jos on sitä mieltä, että he eivät kuulu euroviisuihin, koska eivät (hänen mielestään) olisi musiikillisesti ansiokkaimpia, ei sekään ole Kurikan Pertin poppoon vika, että kisaa kutsutaan Uuden musiikin kilpailuksi, varmaankin sen seikan peittämiseksi, että en muista, milloin viimeksi tällä kilpailulla olisi ollut jotain tekemistä musiikin kanssa. Kyse on oikeasti Ulkomusiikkikilpailusta, ei uuden musiikin kilpailusta, eikä sekään ole Pertti Kurikan nimipäivien vika.
Ei tarvitse muistella parrakkaita naisia, venäläisiä mummoja tai hirviösauruksia, vaan voi mennä ajassa taaksepäin niinkin kauas kuin esimerkiksi vuoteen 1982, jolloin 17-vuotias Nicole hurmasi Euroopan kitarallaan ja laulullaan Ein bisschen Frieden (joka ei tietenkään ollut hänen laulunsa, vaan Siegel-Meinunger-kaksikon, joka oli myös pari vuotta aikaisemmin kitschkeisaridiscobändi Dschingis Khanin takana). Vaikka Nicolen esittämä laulu olisikin ollut hyvä, niin kuitenkin häntä äänestettiin pääasiallisesti siksi, että esitys oli niin aseistariisuva, koska esittäjä oli niin lumoava neitseellisessä viattomuudessaan.
Sanoin äsken, etten seuraa keskustelupalstoja, mutta aavistuksen näistä reaktioista sai lukemalla helsinkiläisvaltuutettu Emma Karin City-lehden kolumnin herättämää "keskustelua". Voi toki olla, että joku saattaa tuntea olonsa hyväksi äänestettyään Kurikat euroviisuihin. Ja voi olla, että he herättivät joissakin äidillisiä tunteita. Mutta mikään näistä ei ole Kurikan herrojen vika. Itse asiassa, he eivät varmaankaan voisi vähempää välittää. Hehän ovat punk, eivät mitään maskotteja, ja varmaankin näyttävät keskisormea moiselle.
Kurikan yhtyeen suuruus on siinä, että he onnistuivat pukemaan ytimekkäästi sanoiksi sen, että meillä kaikilla on ties minkälaisia pakkoja. Jos kehitysvammaiset kokevat itsensä jonkinlaisiksi epäaikuisiksi, niin me "aikuisetkin" olemme kaikenlaisten reunaehtojen alaisia, minkä kertomiseen tarvittiin Pertti Kurikan nimipäiviä. PNK:n kaverit ovat täysin aitoja ja brändäämättömiä, minkä varmasti moni myös koki piristävänä. Ei heitä kyllä voisikaan ylistailata, he ovat omia itsejään.
Esitän haasteen Pertti Kurikan nimipäivien hengessä. Sanoita uudelleen oma elämäsi Kari Aallon malliin!
Aina mun pitää nukkua liian vähän
Aina mun pitää langata hampaat
Aina mun pitää huuhdella nenä
Aina mun pitää tehdä ruokaa josta poika ei tykkää
Aina mun pitää raahata poika esikouluun
Aina mun pitää mennä bussilla Helsinkiin töihin
Aina mun pitää mennä haukuttavaksi
Aina mun pitää printata tiliotteet
Aina mun pitää olla pers'auki kaksi ensimmäistä viikkoa kuukaudessa
Aina mun pitää unohtaa salasana
Aina mun pitää soittaa atk-tukeen
Aina mun pitää
Jos sitten joku näkee prosessin epäilyttävänä siksi, ettei pidä yhtyettä musiikillisessa katsannossa parhaana, tämä heijastelee sitä, että punk ei ole häntä varten. Se ei ole Kurikan Pertin nimipäivien vika. He soittavat, toiset tykkäävät tai eivät. Koira haukkuu, ja karavaani kulkee. Ja jos on sitä mieltä, että he eivät kuulu euroviisuihin, koska eivät (hänen mielestään) olisi musiikillisesti ansiokkaimpia, ei sekään ole Kurikan Pertin poppoon vika, että kisaa kutsutaan Uuden musiikin kilpailuksi, varmaankin sen seikan peittämiseksi, että en muista, milloin viimeksi tällä kilpailulla olisi ollut jotain tekemistä musiikin kanssa. Kyse on oikeasti Ulkomusiikkikilpailusta, ei uuden musiikin kilpailusta, eikä sekään ole Pertti Kurikan nimipäivien vika.
Ei tarvitse muistella parrakkaita naisia, venäläisiä mummoja tai hirviösauruksia, vaan voi mennä ajassa taaksepäin niinkin kauas kuin esimerkiksi vuoteen 1982, jolloin 17-vuotias Nicole hurmasi Euroopan kitarallaan ja laulullaan Ein bisschen Frieden (joka ei tietenkään ollut hänen laulunsa, vaan Siegel-Meinunger-kaksikon, joka oli myös pari vuotta aikaisemmin kitschkeisaridiscobändi Dschingis Khanin takana). Vaikka Nicolen esittämä laulu olisikin ollut hyvä, niin kuitenkin häntä äänestettiin pääasiallisesti siksi, että esitys oli niin aseistariisuva, koska esittäjä oli niin lumoava neitseellisessä viattomuudessaan.
Sanoin äsken, etten seuraa keskustelupalstoja, mutta aavistuksen näistä reaktioista sai lukemalla helsinkiläisvaltuutettu Emma Karin City-lehden kolumnin herättämää "keskustelua". Voi toki olla, että joku saattaa tuntea olonsa hyväksi äänestettyään Kurikat euroviisuihin. Ja voi olla, että he herättivät joissakin äidillisiä tunteita. Mutta mikään näistä ei ole Kurikan herrojen vika. Itse asiassa, he eivät varmaankaan voisi vähempää välittää. Hehän ovat punk, eivät mitään maskotteja, ja varmaankin näyttävät keskisormea moiselle.
Kurikan yhtyeen suuruus on siinä, että he onnistuivat pukemaan ytimekkäästi sanoiksi sen, että meillä kaikilla on ties minkälaisia pakkoja. Jos kehitysvammaiset kokevat itsensä jonkinlaisiksi epäaikuisiksi, niin me "aikuisetkin" olemme kaikenlaisten reunaehtojen alaisia, minkä kertomiseen tarvittiin Pertti Kurikan nimipäiviä. PNK:n kaverit ovat täysin aitoja ja brändäämättömiä, minkä varmasti moni myös koki piristävänä. Ei heitä kyllä voisikaan ylistailata, he ovat omia itsejään.
Esitän haasteen Pertti Kurikan nimipäivien hengessä. Sanoita uudelleen oma elämäsi Kari Aallon malliin!
Aina mun pitää nukkua liian vähän
Aina mun pitää langata hampaat
Aina mun pitää huuhdella nenä
Aina mun pitää tehdä ruokaa josta poika ei tykkää
Aina mun pitää raahata poika esikouluun
Aina mun pitää mennä bussilla Helsinkiin töihin
Aina mun pitää mennä haukuttavaksi
Aina mun pitää printata tiliotteet
Aina mun pitää olla pers'auki kaksi ensimmäistä viikkoa kuukaudessa
Aina mun pitää unohtaa salasana
Aina mun pitää soittaa atk-tukeen
Aina mun pitää
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)