Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä

Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä. Asun Porvoossa, eikä autoa ole käytettävissä, joten säteeltä pääkaupunkiseutu-Sipoo-Askola-Porvoo-Loviisa.

Taustani on etupäässä julkisesta hallinnosta: sairaalamaailman tukipalveluista ja koulutussuunnittelutöistä, mutta olen myös tehnyt erilaisia konsulttiselvityksiä esim. nuoriso-, vanhus- ja vammaispalveluista. Tunnen työsuojelua ja Rakennuslakia hyvin. Kokemusta järjestötoiminnasta on kertynyt paljon, ja kaikkea tekemistäni määrittää tutkijan ja aktivistin eetos.

Omat intohimonkohteeni liittyvät luontoon, etenkin metsäluontoon ja konserttimusiikkiin. Luen ja lasken poikkeuksellisen sujuvasti ja kirjoitan mistä tahansa. Vedän luontoretkiä - etenkin sieni-, marja- ja villiyrtti-, teen kannanottoja, hallintovalituksia ja selvityksiä, kartoitan liito-oravia ja kirjoitan musiikista. Minulla on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, joten minulle on luonnollista kyseenalaistaa itsestäänselvyydet ja ajatella ns. boksin ulkopuolelta. 

Nepsy-ystävällinen työpaikka

Osallistuin eilen Autismiliiton Töitä kirjolla -tapahtumaan, jonka lopuksi teetettiin osallistujilla kysely siitä, millainen olisi heidän mielestään neuroesteetön työpaikka. Tässä omat vastaukseni siitä, millainen olisi oma näkemykseni unelmien työpaikasta, tai oikeastaan työelämästä:

Millainen on sinun unelmatyösi?

Itsenäinen työ tutkijana, luontokartoittajana tai valokuvaajana. Kaikkein eniten olen elämässäni nauttinut työstä tai siihen verrattavasta toiminnasta kolutessani Loviisan takametsiä tehdessäni Särkjärven valuma-alueen kartoitusta ja kädet mullassa Kumpulan koulukasvitarhalla. Myös Horisontin elokuvakerho ja eduskuntavaalipaneeli sekä Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeen sihteerinä toimiminen ovat kuuluneet huippuhetkiini. 

Millaista tukea toivot työnhakuun?

Konkreettista neuvoa, missä niitä piilotyöpaikkoja on. Ja konkreettista ansioluettelon viilaamista, kun koulutusta vastaavat työt ovat vuosikymmenien takaa ja ansioluettelon karsiminen on mahdotonta.

Mitä tukea/mukautuksia tarvitset, jotta pystyt tekemään töitä?

Työohjeet eivät saa muuttua koko ajan, varsinkaan edestakaisin. Käytettävä teknologia ei saa muuttua ainakaan kovin usein, koska se vaikuttaa työnteon tapoihin.

Selkeät tietojärjestelmät. Selkeät rooliodotukset, jotka on kirjoitettu auki. Ei jatkuvia organisaatiomuutoksia. Mahdollisuus itse priorisoida.

Millaisia kokemuksia sinulla on työnhausta tai työelämästä?

Olen koulutukseeni ja lahjoihini nähden alisuoriutunut. Otan kirjaimellisesti työhaastatteluiden mantran "rohkaisemme sinua esittämään kritiikkiä". En ymmärrä kirjoittamattomia sääntöjä tai hiljaista tietoa, joita organisaatioissa on.

Millainen olisi juuri sinulle paras työympäristö?

Metsä.

Millainen on sinusta neuromoninainen työympäristö?

Omat työhuoneet, selkeät kirjalliset työohjeet, jotka saa printattua vaikka seinään oman työpöydän yläpuolelle, helppokäyttöiset tietokoneohjelmat, jotka eivät muutu tai päivity jatkuvasti, organisaatio, jota ei myllätä jatkuvasti. Ei pyydetä ajattelemaan omilla aivoillaan tai käyttämään "maalaisjärkeä", koska tällöin pitäisi myös kertoa, missä kohdassa se omilla aivoilla ajattelu pitäisi ymmärtää lopettaa.

Neuromoninaisuuden huomioiva, kognitiivisesti esteetön ja erilaiset olemisen ja tekemisen tavat suvaitseva työpaikka on kaikille hyvä, ei vain neurovähemmistöihin kuuluville aivan samoin kuin tasa-arvon ja vähemmistöystävällisyyden kanssa on yleensäkin. Kaikki hyötyvät aistikuorman keventämisestä ja sääntöjen ja odotusten selkeydestä. 

Ennen omaa asperger-diagnoosiani olin jo mieltänyt itseni työpaikoissani eräänlaiseksi indikaattoripaperiksi. Autistiset työntekijät ovat työelämän indikaattoripapereita. 

Suomalaisuuden neuropsykiatrinen diagnoosi

Jos neuropsykiatrin koulutuksen saanut kulttuuriantropologi saisi tehtäväkseen diagnosoida suomalaisen kulttuurin, se saisi diagnoosikseen Aspergerin syndrooma, tai nykyäänhän se on liudennettu autismiin.

Aspergeriin liittyy tyypillisesti joustamattomuus sääntöjen noudattamisessa, sosiaalisten tilanteiden lukemisen vaikeus ja asioiden kirjaimellisesti ottaminen. Suomalaisten taas sanotaan olevan sääntökansaa, jonka pitää erikseen varmistaa, mihin pöytään tuopin kanssa saa istahtaa ja joka ei kävele punaisia valoja päin tyhjälläkään tiellä. Suomalaisilta ei suju "small talk", ja asperger-ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Jos joku kysyy "mitä kuuluu", asperger-ihmiselle on luonnollista sosiologi Harold Garfinkelin tavoin kaivata tarkennuksia, että mitä kysymyksellä tarkoitetaan, että haluaako kysyjä tietää jotain mahdollisesti kysymyksen kohteen terveydentilasta, työtilanteesta tai ihmissuhteiden tilasta. 

Asperger-ihminen pitää tarkasti kiinni rutiineista ja sopimuksista. Jos päivällinen on kello 17, niin silloin se on kello 17, oltiin sitten Härmässä, Britanniassa, Italiassa tai Kiinassa. Suomalainen saattaa ylikuormittua suurkaupungeissa, suurissa juhlissa tai ruuhkissa ja alkaa kaivata luontoon. Asperger-ihmisellä taas mitta tulee täyteen hänen saadessaan yliannostuksen sosiaalisia ärsykkeitä. 

Samantyyppisen diagnoosin suomalaisuudesta voisi laatia melkein kuka tahansa ulkomaalainen, toisen kulttuurin kasvatti, jos hänellä vain on kulttuurista herkkyyttä ja tietoa autismista ja aspergerista. Suomalaisuus on maailman asperger.

Eugeniikkaa nyky-Suomessa

Ida Erämaa kirjoitti Iltalehdessä 26.9. Suomessa edelleen vallitsevasta eugeniikasta eli rodunjalostuksesta. Tarkemmin sanoen, Erämaa kirjoitti siitä, että autisminkirjon tai keskittymishäiriödiagnoosin saaneet eivät saa luovuttaa sukusolujaan.

Autismi ei ole sairaus vaan neuropsykiatrisesti tarkasteltuna enemmistöstä poikkeava tapa toimia ja hahmottaa maailmaa. Oikein kanavoituna autismi voi olla paitsi taakka, myös resurssi. Autistit ovat usein erinomaisia keskittymään yhteen asiaan ja saattamaan sen loppuun; lisäksi heillä on erinomainen oikeudentaju ja kykyä ajatella laatikon ulkopuolelta. 

Joudun tuottamaan järkytyksen niille pahaa-aavistamattomille ja hyväuskoisille, jotka aikanaan hakivat sukusoluja Väestöliitosta 90-luvun loppupuolella. Silloin minulle ei vielä oltu asetettu asperger-diagnoosia, joten on mahdollista, että "sairauteni" on tarttunut niihin noin seitsemään lapseen, jotka ovat saaneet alkunsa sukusolujeni myötävaikutuksella. 

Kuten Erämaa kirjoitti, linjaus, jossa autisteja ja ADHD-diagnosoituja kielletään luovuttamasta sukusolujaan, antaa signaalin, että nämä ihmiset ovat vääränlaisia ja oikeastaan heitä ei olisi pitänyt edes syntyä. 

Me "vääränlaiset ihmiset" olemme yhteiskunnan kognitiivisen esteettömyyden ja oikeudenmukaisen kohtelun eräänlaisia indikaattoripapereita, ja ehkä tässä sukusolujen luovutuskiellossa onkin kyse siitä, että me osoitamme neuropsykiatrisesti norminmukaisille ihmisille kiusallisia asioita heidän luomistaan instituutioista ja toimintatavoista avokonttoreineen ja jatkuvine tempoilevine organisaatiomuutoksineen. Agraariyhteiskunnassa meitä sanottiin kylähulluiksi, mutta meitä sentään siedettiin. 

Neuropsykiatrisesti norminmukaisten ihmisten eli nenttien luomissa instituutioissa, alkaen monista työelämän käytännöistä olisi korjattavaa, ei meissä. Jos meidän kykymme saataisiin nykyistä paremmin yhteiseksi hyväksi, kaikki voittaisivat; moni autisti kärsii masennuksesta ja alisuoriutuu työelämässä. 

Akateeminen autisti

Lähetin tämän kirjoituksen Hesarin mielipidesivuille, jossa sitä ei julkaistu. 

Vihaako autisti maiseman ei-luonnollista muuttumista?

Minun on tehtävä tunnustus 17 vuoden julkisen luontoaktivismin jälkeen: en yleensä pidä muutoksista. Kirjoitin kerran, että minua oli viehättänyt dokumentoida lähellä Mätäjoen suuta pikku hiljaa, useita vuosia kaatuvaa koivua. Jokaisessa kuvassa koivu oli aina vähän edellistä kenoisempi, kunnes se kerran oli romahtanut Mätäjokeen. Tämä muutos oli kuitenkin luonnollinen, ilman ihmisvaikutusta tapahtuva.

Itselleen ei voi tehdä ihmiskoetta ja eliminoida mahdollisia selittäviä tekijöitä, mutta autistiset ihmiset eivät yleensä pidä muutoksista, ja on mahdollista, että oma aspergeriin kallellaan olema autismini myötävaikuttaa siihen, että haluaisin pysäyttää tuntemani luonnon, subjektiivisen luontoni siihen tilaan kuin missä olen siihen aikanaan tutustunut. Tai ainakin toivoisin luonnon ja minun voivan vanheta yhdessä, samaa tahtia. Meillä autisteilla ympäristöahdistus nousee potenssiin kaksi, ellei potenssiin kolme.

Kun koivu pikku hiljaa kaatuu ja maatuu, niin teen minäkin. Minun Talinkukkulallani on aina puita, Pajamäen kiertävä reitti on joka kohdastaan puiden reunustama, Pirkkolan kallio on olemassa ja siellä kasvaa ikihonkia ja Kumpulan kruununa on kallio. Minun muistissani.

Syytän päättäjiä vakavista yrityksistä tuhota muistini ja muistoni, ahdistuksen aiheuttamisesta ja aistikokemukseni muuttamisesta. Luontoa millä tahansa verukkeella tuhoavat päättäjät repivät minut irti juurineen. Puilla on juuret. Niin minullakin.

Palveluiden saavutettavuus on osallisuuskysymys

Nyt voimaanastuvan sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen on tarkoitus taata nykyistä tasa-arvoisemmin kyseisten palveluiden saatavuus eri puolilla Suomea. Saatavuus on toki tärkeä tavoite, mutta se tulee erottaa saavutettavuudesta, mistä puhutaan selvästi vähemmän.

Saavutettavuus ei tarkoita vain sitä, että ainakin perustason sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kuntalaisen päivittäisen asiointimatkan varrella, vaan myös sitä, että ajanvaraus on helppoa: puhelimen takaisinsoittopalvelu toimii, mahdollinen sähköinen ajanvaraus on helppokäyttöinen ja esimerkiksi muuten umpisurkean Apotin ainoa onnistunut piirre, eli potilaan Maisa-palautejärjestelmä olisi mahdollisimman helppo käyttää. Kyse on esteettömyydestä käsitteen laajassa merkityksessä: ei vain siitä, että kuntalais-asiakkaan on mahdollista siirtää itsensä palvelun luo vaan myös siitä, että palvelun käyttäminen onnistuu myös vanhuksilta, maahanmuuttajilta ja esimerkiksi neuropsykiatrisesti normista poikkeavilta, jolloin kyse on kognitiivisesta esteettömyydestä. Kognitiiviseen esteettömyyteen kuuluu myös se, että viranomainen (kunnanlääkärikin on viranomainen) käyttää kieltä, jonka potilas ymmärtää. Kognitiiviseen esteettömyyteen ollaan vasta pikku hiljaa heräilemässä, mutta väestön vanhetessa, maahanmuuttajien määrän pikku hiljaa lisääntyessä ja neuropsykiatristen diagnoosien lisääntyessä, asian merkitys ei ainakaan pienene. Ehdotammekin, että hyvinvointialueilla hyödynnettäisiin palvelumuotoilussa kokemusasiantuntijoita sosiaali- ja terveyspalveluiden kognitiivisen esteettömyyden parantamiseksi. Manki Perukangas, asperger-diagnosoitu, 1. varatyösuojeluvaltuutettu, terveydenhuollon tekstinkäsittelijä

Mikael Söderström, kokemusasiantuntija, sosionomi

Vasemmistoliiton aluevaaliehdokkaita

Kirjoitus julkaistiin Itäväylässä 19.1.2022.

 

Miten SoTe-ja maakuntauudistus ottaa huomioon osatyökykyiset?

Juuri luin, että aspergerdiagnosoiduista vain 15% kävisi töissä (en tiedä lähdettä). Jos jostakin as-diagnosoidusta tuntuisi siltä, että olisi alisuoriutunut työelämässä, niin kyse taitaakin olla ylisuoriutumisesta, jos ylipäätään käy töissä. Osapäivätyö tai pajatoiminnan yhdistäminen voisivat toimia joillekin. Meidän maailmamme on siinä mielessä armoton, että siinä ei oikein tunneta välimuotoja 9-17 ja työttömyyden välillä. Etätyön lisääntyminen saattaa kyllä tuoda neuroepätyypillisille uusia avauksia ja mahdollisuuksia työelämään.

Nyt kun työllistäminen on siirtymässä kunnille, kunnilla on entistäkin suurempi vastuu osatyökykyisistä, joiden työllistäminen lopultakin on työllistämistä, ei sosiaalitointa tai terveydenhuoltoa. Viimeksimainittujen siirtyessä maakuntiin, kuntien ja maakuntien tulee yhdessä kehittää ratkaisut osatyökykyisten työllistämiseen.

Aiemminkin työpajatoimintaa monissa pienissä kunnissa on järjestänyt kuntayhtymä, kun kunnan omat hartiat eivät ole riittävän jykeviä. Hieman epäselväksi jääkin, mikä on työpajatoiminnan rooli tulevaisuuden sotessa ja maakunnissa. Edelleenkään kai kuntayhtymiä ei olla lakkauttamassa, ja sektorirajat ylittävä yhteistyö on mahdollista esimerkiksi ns. seinättömässä pajatoiminnassa, jossa työllistettävä sijoitetaan avoimille työmarkkinoille mutta tuettuna. Maakunta- ja SoTe-uudistuksessa tällainen sektorirajat ylittävä yhteistyö voi olla siinä mielessä kimuranttia, että osa sektoreista toimii kunnissa ja osa maakunnissa kun aiemmin kaikki oli kunnan omaa toimintaa.

Toivoisin, että kuntouttavan työtoiminnan ja työpajatoiminnan vastuut ja toimijoiden roolit määriteltäisiin em. uudistuksissa, sillä jos niitä ei määritellä, vaarana on, että kukaan ei hoida, ettei käy kuten takavuosien Myrskylässä, joka kuului Uudenmaan lääniin mutta osti palveluitaan Päijät-Hämeestä. Kun 2010 tein valtakunnallista palvelukartoitusta nuorten työpajatoiminnasta, sosiaalisesta työllistämisestä ja välityömarkkinoista, osoittautui, että Päijät-Hämeen työpaja oli Sysmässä, siis melkein Keski-Suomessa.

Soitin sitten Sysmään. "Päivää. Onko täällä näkynyt myrskyläläisiä?" "Poika, katso karttaa!" Myrskylästä Sysmään on toistasataa kilometria ilman joukkoliikenneyhteyttä, eli tekemätön paikka nuorelle mopoikäiselle, mielenterveyskuntoutujalle, autismikirjon ihmiselle tai ajokortittomalle.

Kuntouttava työtoiminta on sellaista "rosvosektorin" palvelua, jolla ei ole kotia millään sektorilla, vaan se ikään kuin putoaa sosiaali- ja työllistämissektorin väliin, ja joissakin kolmas sektori on tärkeässä asemassa, samoin yritykset, joissa kuntouttavaa työtoimintaa toteutetaan "seinättömästi". Joissakin palvelu tilataan myös kuntayhtymältä tai joltain toiselta kunnalta, jos muistetaan. Jossain tapauksessa tämä kuntayhtymä on eri maakunnan alueella tai ainakin toinen taho kuin miltä sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan.

Toivon siis että tulevissa SoTe- ja maakuntauudistuksissa on mietitty osatyökykyisten palvelujen kenttä: kenelle kuuluu. Entä kuka hoitaa työterveyshuollon kuntouttavassa työtoiminnassa? En ole valitettavasti aivan yltiöpäisen toiveikas. Jos kyse kerran on työllistämisestä, joka taas kuuluu kunnalle, onko siitä vastuussa kunta, jolloin olisi luontevaa, että kuntouttavan työtoiminnan työterveyshuoltoa koskisi sama, mitä on sovittu kunnan työterveyshuollosta.

Mitä on työkyky?

Töiden luokittelussa niiden vaativuusasteen mukaan mennään metsään: ihan kuin olisi olemassa jotakin yleispätevyyttä ja yleisvaativuutta. Esimerkiksi minun mielestäni osastonsihteerin työ on paljon vaativampaa kuin tutkijan työ, sairaanhoitajasta tai lastentarhanopettajasta puhumattakaan. Ne vasta vaativia hommia ovatkin. Kaikki vaativuusarviointi pitäisi suhteuttaa työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin, mikä tarkoittaisi sitä, että sitä ei voisi käyttää palkkauksen pohjana.

Keskusteluni työterveyslääkärin kanssa vahvisti sen, mitä olen epäillyt jo 8 vuotta: sairaalamaailmassa tekstinkäsittely on roskapankki, jonne sijoitetaan niitä työntekijöitä, jotka eri syistä joko eivät tuota riittävästi omassa leipätyössään tai jotka ovat oman työyhteisönsä Rumia ankanpoikasia. Ja sillä taustalla pitäisi sitoutua palvelulupaukseen huippulaadusta. Tekstinkäsittelyn pitäisi olla ihan oma ammattitaitonsa, mutta ei se ole, jos siihen ei tarvita mitään koulutusta ja sinne voidaan kuormata ketä tahansa työntekijää, jolle ei löydetä mitään muuta käyttöä.

HUS-konserni on viime vuosina palkannut niin sanottuja työkykykoordinaattoreita. He ovatkin omituisia otuksia, sillä heihin ei saa ottaa yhteyttä. Pienin mahdollinen seuraamus tästä majesteettirikkomuksesta on lankoja pitkin tuleva esimies. (HUS:issa keksittäisiin kaikki sellainenkin hierarkia jota vielä ei oltaisi muualla keskitty - samoin kaikki hierarkiarikkomuksista säädetyt rangaistukset on keksitty HUS:issa - ja sen arvot ovat julkilausutusti kohtaaminen, edelläkävijyys ja yhdenvertaisuus.)

Jos työntekijä on lähetetty työkykykoordinaattorin pakeille, tällöin syy on kykenemättömyys nykyiseen tehtäväänsä, tai ainakin sopimattomuus. Tällöin työkykykoordinaattorin oikeampi nimi olisikin oikeastaan työkyvyttömyyskoordinaattori. Sopimattomuudelle ei kuitenkaan ole olemassa lääketieteellistä diagnoosia, jolloin työterveyslääkärin on pakko kirjoittaa lähetteeseen, että työntekijä kykenee siihen työhön. Eihän hän kuitenkaan siihen oikeasti kykene, sillä jos kykenisi, eihän hän olisi työkykykoordinaattorin pakeilla.

Jokin tässä mättää, ja se jokin on ammattien yleinen arvostus, joka juontaa juurensa yleiseen vaativuuden arviointiin, joka tulkitaan yleispäteväksi ja yhteismitalliseksi. Eihän tässä ole mitään järkeä; tietäähän jokainen - ainakin työterveyslääkäri - että esimerkiksi aspergerdiagnosoitu ei välttämättä kykene osastonsihteeriksi mutta saattaa olla erinomainen tutkija. Yksinkertaisesti ammattien vaativuuden arvioinnissa ei ole mitään järkeä, sillä ihmisten kyvyt ovat erilaisia, ja eri ihmisille eri asiat ovat vaikeita.

Miten minusta tuli minä III: kyynistynyt sosiologi

Minun piti mennä opiskelemaan jotain biologian johdannaista, mutta päädyin sosiologiksi. Opiskeluaikana en uhrannut ajatustakaan sille, mikä minusta tulisi isona. Oletin edelleenkin käyväni sitä pakollista välivaihetta, joka alkoi jo peruskoulussa, jatkuen lukion läpi yliopistoon, joka piti lusia läpi, jotta minusta voisi tulla yliopistoprofessori (edesmennyt Niilo-pappanikin kiusoitteli minua aina tosentiksi ja kantitaatiksi). Kun sitten opintotuki uhkasi loppua, ja jouduin ulkomaailmaan yliopistolta, jonne olin paennut lamaa, sitä suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä avautuvan julkisen sektorin elinikäisten suojatyöpaikkojen taivasta ei enää ollutkaan.

En ole tehnyt elämässäni ainuttakaan valintaa siinä mielessä, että olisin miettinyt niiden hyödyllisyyttä itselleni uramielessä. Olen aina ravistanut yltäni sanat ammatti tai ura vaivautuneena, olen niitä vierastanut itselleni käsittämättöminä ja kiusallisina, ikään kuin likatahroja takissani tai jotain vastenmielisiä poltinmerkkejä. Suhteeni työelämään on ollut hyvin impressionistinen, olen osannut suuntautua lähinnä siihen, että saan maksettua seuraavan kuun vuokrani. Nyt tämä laiminlyönti onkin kostautunut.

Pidän yhteyttä reaalimaailmassa vain pariin entiseen koulukaveriini. Mielestäni se periaate, että lapsia sullotaan viettämään suurin osa hereilläoloaikaansa neljän seinän sisälle toisten lasten kanssa, on jotenkin perverssi, etenkin kun yhdistäviä tekijöitä ei välttämättä löydy muita kuin kohortti ja asuinpaikka. Olen toisaalta skeptinen nykyistäkin suuntausta kohtaan, jossa lapset irrotetaan paikallisyhteisöistään ja kuljetellaan ympäri kaupunkia erikoiskouluihin – oli erikoistumisaiheena sitten suunnistus, kiinan kieli tai skandinaavisuus – tai lastenpsykiatrisen diagnoosin vaatiman erityisen tuen perässä. Aikuiset sentään voivat valita seuransa mieltymystensä perusteella; tosin tämä ei päde työelämässä, vaikka toki joskus työpaikalle voikin valikoitua samanmielisiä ihmisiä, ja tämä samanmielisyys kumpuaa yhteisestä tehtävästä tai alasta.

Olen muistelmissani painottanut lapsuuttani, sillä jo lapsuudessa kylvettiin siemen sille, mikä olen edelleen, ja aikuisuus on paljolti ollut aikuistumisen harjoittelua, pään seinään iskemistä kun ihanteeni ovat yksi kerrallaan säröytyneet, ja lupaukset jääneet lunastamatta ja silmät auenneet.

Kun koulussa pääsin loistamaan, sen sijaan työelämän suuri kuva näyttäytyy minulle pettymysten sarjana: en ole lunastanut kykyjäni. Suurin osa onnistumisen kokemuksistani on tapahtunut oikeastaan missä tahansa muualla, etupäässä kansalaistoiminnassa. Olen pitänyt ystäviäni ja myöhemmin perhettäni aina ensisijaisena työhön nähden, ja voi olla, että seurauksesta on tullut syy.

Viimeiset 10 vuotta oikeastaan kaikki mielekäs tekemiseni on sen seurausta, että kerran kesällä 2005 lenkilläni Keskuspuistossa törmäsin puuhun kiinnitettyyn lappuun, jossa sanottiin, että alueelle suunniteltiin asuinalueen kaavoittamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, menin infotilaisuuteen, laitoin listan kiertämään, listasta tuli kansalaisliike, se poiki liittymisen Vihreisiin, viimeisen 10 vuoden mielekkäimmän työpaikan ja keskenjääneen väitöskirjan.

Kriittinen suhtautuminen tietoon menetteli vielä yliopistossa, mutta työelämässä kyseenalaistaja joutuu vaikeuksiin. Vaadin auktoriteetin voivan perustella auktoriteettinsa lähteen: auktoriteettiasema on tilannekohtainen, tiettyyn rooliin tai tehtävään sidottu, ja se on voitava perustella ylivertaisella osaamisella tai tiedoilla. Kuvaavaa on, että kun nykyisessä työssäni lastenpsykiatrian tekstinkäsittelijänä olen saanut ohjeistuksen pitäytyä tiukasti kirjoittamaan vain sen, jonka kuulen lääkärin sanelevan, kyseenalaistan senkin, mitä sitten on se, minkä kuulen: millainen skeema minun on valittava, mistä genrestä on kyse, onko tällä genrellä mitään konventioita, millä perusteella minun pitää olettaa jotain mutta jättää jotain olematta ja suhtaudunko tehtävään kuten haastattelujen litterointiin vai oikolukemiseen.

Minulla on kaikkeen tekemiseeni ja oikeastaan elämäänkin kahtalainen ote: tutkijan ja aktivistin. Usein nämä roolit sekoittuvat tai ainakin limittyvät. Olen oman ja toisten elämän osallistuva havainnoitsija.

Elämäni on jatkuvaa garfinkelläistä häirintäkoetta. Jos havaintokokemus ja oma näkemykseni asioiden mielestäni oikeasta tolasta ovat ristiriidassa, sen pahempi havaintokokemukselle. Olen jälkikäteisesti ymmärtänyt maalanneeni itseni usein työsuhteissani nurkkaan, helpottaakseni erotyötäni ja vastaisia valintojani, muuten kun en osaa valita, mihin keskittyisin työnhaussa niin että siltojen polttaminen ainakin vähentää vaihtoehtoja. Olen aiemmin yrittänyt uskotella itselleni ja toisillekin työnhauissa, että olen juuri sillä tavalla kaikkien kanssa toimeen tuleva verkostoituja kuin pitääkin, mutta vanhemmiten joko käsitykseni itsestäni on kärjistynyt, tai sitten kärjistynyt olen minä.

Nykyisessä työssäni ilmenevien ristiriitojen takia vaadin laajoja työkykytutkimuksia, jotta minun ja työni yhteensopivuudesta spekulointi voitaisiin lopettaa, ja tietoa olen aina arvostanut, arvelut jättänyt sikseen (niin että kun koulun matematiikantunnillakin pyydettiin arvioimaan, mitä on 81 toiseen potenssiin, ilmoitin, että se on noin 6561).

Vielä tätä kirjoitettaessa on epäselvää, voiko monia toimintaani selittävän maailmankuvani erityispiirteitä selittää lätkäisemällä päälleni Asperger-liimalappu, vai onko kyse ”vain” haastavasta persoonallisuudesta, eli oman maailmankuvani ja odotuksieni kriisiytymisestä työelämän todellisuuden kanssa. Kaikesta huolimatta koen olevani oikea mies kroonisesti väärässä paikassa, enkä väärä mies oikeassa paikassa. Minun on nykyisin hyvin vaikea tehdä mitään sellaista, jota en koe mielekkääksi, ja tämä työelämän uusien, mielekkäiden avauksien etsiminen on minut tuonut nyt opiskelemaan kasvatustieteitä.