tiistai 31. tammikuuta 2017

Mikä on illuusioiden menettämisen diagnoosi?

Jos polvi kuluu niin että kävely kotoa kustannuspaikalle tai edes bussipysäkille käy mahdottomaksi, tällöin työntekijää pyritään kuntouttamaan tai sitten järjestämään hänelle kuljetus kustannuspaikalle. Jos tämä ei muuten onnistu, niin sitten auttaa vaikka palokunta. Kuulin eilen eräältä työterveyslääkäriltä tarinan potilaasta, jonka juna-asemalla hissi oli mennyt rikki, jolloin hän oli soittanut palokunnan, josta kaksi rotevaa miestä oli kantanut hänet keppeineen laiturille. Muuten olisi jäänyt saapumatta töihin.

Sama pätee useisiin muihinkin vaivoihin. Alkoholistikin voidaan passittaa hoitoon, jos on toivoa saada hänestä työkykyinen kansalainen. Neuropsykologi voi ainakin koettaa kuntouttaa, jos työntekijää on kohdannut esimerkiksi työperäisestä stressistä johtuva työmuistin rasittuminen. Toiminnanohjauksellisetkin vaivat voivat johtua työoloista, jolloin voidaan korjata joko niitä tai sitten työntekijää.

Miten sitten on laita, jos työläinen on menettänyt uskonsa tulevaisuuteen, horisonttinsa, luottamuksensa esimiehiin tai ylipäätään ihmisiin, illuusionsa? Mikä on illuusioiden menettämisen diagnoosi, miten siitä kuntoutetaan ja kuka kuntoutuksen maksaa, jos työnantaja on tähän menettämiseen vikapää?

torstai 26. tammikuuta 2017

Mitä teen kunnallisvaalien kanssa?

Yksi käsi vetää minua ehdokkaaksi, ja se on oma käteni. Ratkaisuun liittyy kuitenkin enemmän muttia kuin minulla on tällä hetkellä tarjota niihin vastauksia kenellekään, itsellenikään. Kuitenkin jotkut voivat miettiä sitä, mitä aion tehdä, odottaakin siirtojani, ja katson aiemman toimintani perusteella olevani selityksen velkaa.

Oma suhteeni puoluepolitiikkaan on tällä hetkellä kriisiytynyt siinä määrin että päätin mennä jäähylle. Tämän kehityksen, joka kyllä on ollut kehitteillä on jonkin aikaa, laukaisivat lopullisesti Helsingin yleiskaavan käsittely ja Porvoon synnytyslaitoksen kohtalo. Nämä yhteenlaskettuna menetin uskoni siihen, että osaisin, jaksaisin ja haluaisin perustella toreilla ja teltoilla mahdollisille äänestäjille mitenkään rakentavasti sellaisia ratkaisuja, joiden puolesta puoluetoverini toisaalla ovat painaneet nappia, ja paikka paikoin enemmänkin kuin vain painaneet. Eikä vika ole vain puoluetovereissani, vaan järjestelmässä, joka on kansalaisten aktiivisuuden hidaste ja este eikä sen kanava ja mahdollistaja.

Kuitenkin veri vetää alati mukaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että julkinen liputtaminen minkään puolueen puolesta tekee hallaa aktivismilleni esimerkiksi virkistysalueiden puolesta, ja puolueettomuus saa ehdokkaat kilpailemaan äänestäni. Puolueisiin sidottuna valintani on lukittu, enkä välttämättä saa valita parasta mahdollista, mihin minulla kuitenkin äänestäjänä on oikeus. Tätä kirjoitettaessa koen, että minulle paras paikka on olla ainakin vähän aikaa jäähyaitiossa, karanteenissa ennen mahdollisia seuraavia siirtojani. Sieltä käsin on hyvä tuumailla parhaita mahdollisia ehdokkaita niin talossa kuin puutarhassakin. Kyllä minä sieltä sitten joskus poiskin löydän, kun rauhoitusaikani on päättynyt. Tämän rauhoitusajan omistan kuntoilulle, musiikille ja ennen kaikkea perheelleni, johon on luvassa perheenlisäystä huhtikuussa, juuri vaalien aikoihin.

Ehdokkaaksi lähteminen ei tuntuisi rehelliseltä, koska en halua uhrata muutenkin vähäistä vapaa-aikaani toimintakyvyttömässä ja politiikantekoa esittävässä valtuustossa tässä elämäntilanteessani. Lautakunnissa toki tehdään mielekästä käytännön politiikkaa, samoin nykyisessä luottamustehtävässäni Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen hallituksessa pääsen vaikuttamaan sydämenasiaani. Minusta sitä paitsi tuntuu, että tänne Kevätkumpuun lähiöityneenä Länsirannan ympärillä vellova kaavoituskeskustelu ei kosketa elämääni juuri ollenkaan. Minulla ei ole annettavaa siihen, vaikka toki toivonkin Porvoon keskustan pysyvän elävänä. Citymarketkeskustelu tuntuu valmiiksi annetulta agendalta, ja minulla on muita agendoja, enhän edes pysähdy keskustaan matkalla Onnibussilla kustannuspaikalta kotiin. Jos tuo on vaalien tärkein asia Porvoossa, sitten minulla ei ole kunnallispolitiikassa tekoa.

Enkä minä olisi minä, jos niitä siirtoja ei olisi luvassa, olenhan ehdolla JHL:n edustajistovaaleissa Vasemmiston ja sitoutumattomien riveissä.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Sivarit eivät ole rintamakarkureita

Puolustusministeri Jussi Niinistö (PS.) ei näyttäisi tunnustavan siviilipalvelusta osana puolustusjärjestelmää, jos on uskominen hänen eilisellä maanpuolustuskurssilla suustaan päästämiä päästöjä. Tämän käsityksensä kanssa Niinistö on yksityisajattelija, vastoin yleisesti hyväksyttyä puolustuspoliittista käytäntöämme, jossa siviilipalvelus on tärkeä osa paitsi siviilikriisinhallintaa, myös sodanaikaisten kodinturvajoukkojen selkäranka. Lisäksi siviilipalvelusmiehiä voidaan kutsua myös rintamalle aseettomiin tehtäviin, joitakin aseellisiinkin.

Valistan nyt puolustusministeriä kertomalla hänelle, että Suomessa on ollut mahdollista suorittaa siviilipalvelus aseellisena. Näin tein minä ja noin sata muuta nuorta miestä vuonna 1992. Tuolloin oli hetken aikaa voimassa sellainen siviilipalveluslaki. Tässä laissa aseellisen koulutuksen mitta oli 8 kuukautta, kutsua kertausharjoituksiin ei tule, mutta rintamakarkureita me emme ole, sillä joutuisimme mekin sotaan.

Puolustusministeri myös leimaa osan kansalaisista maanpettureiksi. Onko tämä ministerille sopivaa, arvokasta kielenkäyttöä ja kansalaisten tasaveroista kohtelua? Onneksi minun ei enää tarvitse hakeutua reservikarkuriksi - kuten Vihreiden kansanedustaja Touko Aalto totesi reaktionaan tähän vastenmieliseen leimaamiseen - sillä minut on jo vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta. Ministeri Niinistölle tiedoksi: se ei estä minun joutumistani maata puolustamaan tosipaikan tullen. Tulenjohtomiehenä minun sotani kestäisi ehkä minuutin. Olisin luultavasti yksi ensimmäisiä ihmisuhreja, joten ei tarvitse olla huolissaan: en minä ja kaltaiseni pääsisi sotaa karkuun, päinvastoin: meidät uhrattaisiin ensimmäisenä.

Tätä miestä, joka ei tiedä, mitä on siviilikriisinhallinta ja mikä on siviilipalvelusmiesten merkitys siinä, pidetään yhtenä perussuomalaisten terävimmistä kynistä. Ei heillä hyvin kyllä mene. Ministeri Niinistön ulostulo ei ainakaan ole omiaan lisäämään siviilipalvelusmiesten puolustustahtoa.

Hesarin jutun puolustusministerin yksityisajattelusta (?) voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kaksi vasemmanpuoleista nuorta miestä - tykkimies Salonen ja alikersantti Soininen - ovat kunnollisia, puolustuskykymme selkäranka. Oikeanpuoleinen veltto vätys on siviilin tykkimies Perukangas.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Miksi vaihtoehtomedia vaikenee rauhanomaisesta islamista?

Noin 20 miljoonaa siiamuslimia marssi yhdessä maailmanhistorian suurimmassa marssissa Karbalasta Arbaeeniin viime viikolla. Tämä islamilaisterroristijärjestö ISIS:iä uhmaamaan järjestetty marssi on koko lailla vaiettu valtamediassa.

If a group of Muslims does something good, it’s not mentioned or the religion is not mentioned. But if someone does something [negative], it is on the front page and their religion is mentioned,” Mohammed Al-Sharifi, viime vuoden vastaavan tapahtuman vapaaehtoinen kertoi Independentille, joka sentään vaivautui mainitsemaan tapahtuman. 

Jos kerran valtamediaa tapahtuma ei kiinnosta tai ylipäätään se, että muslimit tekevät yhdessä hyvää, nyt olisi valtamedialla tilaisuus. Kuuleeko Janitskin? Tässä olisi hyvä skuuppi, jolla nokittaa valtamedia.

Jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Kun makuuhuoneen ovi ei pysykään kiinni

Seksuaaliseen vapautusliikkeeseen näyttäisi usein liittyvän ristiriita, joka on määritelmällisen luonteinen. Mitä tämä tarkoittaa?

Ne ovat kovin usein samoja ihmisiä, jotka jossain paikassa laittavat makuuhuoneen ovea kiinni, välillä jättävät sen sepposen selälleen. Esimerkiksi silloin kun puolustetaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksien normalisoimista enemmistön oikeuksien kanssa, yhtenä perusteena tälle sanotaan, että valtion tai kenenkään muunkaan asia ei ole puuttua siihen, mitä itse kunkin makuuhuoneissa tehdään. Toisaalta kuitenkin seksistä pitäisi saada voida puhua, mitä enemmän, useammassa paikassa ja useamman kanssa, sitä parempi, viis siitä, vaikka tämä puhe voisi aiheuttaa jollekin ahdistusta.

Mikä tätä ahdistusta sitten voi aiheuttaa? Minun puolestani seksuaalivähemmistöjen oikeuksien näkyväkin ajaminen saa aiheuttaa näppylöitä joillekin, omahan on ahdasmielisyytensä. Mutta sitten on eri syistä seksuaalisesti kokemattomia tai kykenemättömiä, jotka voivat kokea itsensä entistäkin kykenemättömiksi kun seksiä tuutataan joka kanavalta. Tai jopa epänormaaleiksi, minkä nimenomaan ei kai pitänyt olla tarkoitus kun normaaliuden käsite piti muutenkin kyseenalaistaa vähemmistöjen stigman poistamiseksi.

Jos kerran se, mitä toisten makuuhuoneissa tapahtuu, ei kuulu muille, miten se nyt yhtäkkiä kuuluukin? Pitikö sen oven olla kiinni vai auki?

Niin että puhutaan vaan seksistä, mutta on tärkeää tuoda esille myös eri syistä seksittömiä, on kyse sitten valinnasta tai valitsemattomuudesta.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Näitä kirjoja luin teini-ikäisenä

Jean M. Untinen-Auel: Maan lapset -sarja. Ensimmäiset kaksi kirjaa, Luolakarhun klaani ja Hevosten laakso olivat vielä kelpo paleofiktiota. Kun Ayla tapasi Jondalarin, kirjat muuttuivat yhä pornografisemmiksi.
Richard Adams: Ruohometsän kansa. Tämä kaikkein lukuisimpia kertoja lukemani kirja kuuluu kaikkiin ikävaiheisiini. Samastun aina yhtä täydellisesti kaniinien jännittäviin seikkailuihin.
Veikko Huovinen: Kirjallinen idolini, jonka tyyliä koetin jäljitellä ainekirjoituksissani. Tästä osuvin muistutus oli veijarinovellimainen "Aleksanterin mopo". Erityisesti pidin, ja pidän, hänen lyhyistä erikoisuuksistaan "littlejutuista".
Mika Waltari: Kultakutri ja muita pienoisromaaneja, Turms kuolematon ja muut historialliset romaanit. Waltarissa on kaikki: nuoruuden into ja kokemuksen tuoma viisaus.
Yleisurheilun tuhat tähteä. Tämä oli raamattuni kiinnostuessani urheilusta, eritoten yleisurheilusta. Tunnen yleisurheilun historian edelleen kohtuullisen hyvin, ja olen kohtuullisen vakuuttunut siitä, että ainakin 4 x 400 metrin suomenennätyksiä ei koskaan rikota. Legendojen tarinat tuotiin eläviksi, ja teoksen ansiosta oveni taakse Niilo-pappaani kysellyt Voitto Hellsten oli minulle elävä legenda.
Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Jo joitakin vuosia ennen kuin itse tein ensimmäiset hapuilevat kokeilut pitkänmatkanjuoksuun - josta sitten tuli minulle miltei intohimo - kiinnostuin tämän Lasse Virenin harjoittelusta kertovan teoksen ansiosta juoksemisesta, ja myöhemmin palasin tähän teokseen aika ajoin kaivatessani taas vähän potkua juoksuharrastukseeni.
Björn Kurtén: Musta tiikeri, Mammutin suojelija. Paleontologian professori kirjoittaa paleofiktiota, jossa faktatkin ovat kohdallaan. Paleontologihan on ollut pitkäaikaisin toiveammattini, ei vähiten Kurténin ansiosta.
Max Erlich: Kuka minä olin? Äitini myötävaikutuksella olin murrosiässä kiinnostunut ns. rajatieteistä, joita moni tuntemani sanoo huuhaaksi. Tässä kirjassa päähenkilö selvittää entistä elämäänsä, ja ympyrä sulkeutuu.
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Vetosi yksinviihtyvään nuorukaiseen aikana ennen poliittista korrektiutta. Joskin hiekalla oli mustan miehen jalanjälkiä, niin on valkoisen miehen jalanjälki pidempi.
Henry M. Rider Haggard: Kuningas Salomon kaivokset. Samat sanat kuin edellinen: kyllä valkoinen mies on suvereeni, niin suvereeni että hän pelottaa alkuasukkaat toispuolisella parranajollaan. Kirja poiki äidin ja minun välisen salakielisen sanonnan, "twala". Kun näytin kirjaa äidilleni, tarkoituksena ällistellä kirjailijan hankalaa nimeä, äitini katse osui takakannen synopsiksessa mainittuun heimopäällikkö Twalaan. Siitä lähtien riitti kun toinen sanoi toiselle twala yhteisen salaisuuden merkiksi, joka tulisi jäämään toisille suljetuksi kirjaksi. Twalalle antoi aiheita etenkin äitini toinen mies Rolf.

Tuck-munkki ja Tadzio

Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa on riipaisevan, lähes sietämättömän kaunis elokuva. Se tietenkin perustuu Thomas Mannin samannimiseen romaaniin, mutta koska en sitä ole - ainakaan vielä - lukenut, innoittajanani toimii siis elokuva.

Elokuvan päähenkilö, säveltäjä Aschenbach on erehdyttävästi Mahlerin näköinen mies, ainakin elokuvassa, jossa päähahmon näyttelijä Dirk Bogarde on puettukin kuin Mahler. Kroonisesta tuberkuloosista kärsivä säveltäjä - Mahlerin heikkoutena oli sydänvika, joka hänet lopulta ajoi ennenaikaiseen hautaan 51-vuotiaana - vetäytyy Venetsiaan lepäämään.

Siellä Aschenbach näkee teini-ikäisessä rannalla kohtaamassaan Tadzio-pojassa oman itsensä nuorempana, ja hän suree sitä, että Tadzion näkeminen näyttää hänelle hänen oman aikansa rajallisuuden ja tajuaa kaikki menettämänsä mahdollisuudet, kuinka hänestä ei koskaan tullut oman itsensä paras versio. Aschenbach näkee Tadziossa kaikki ne mahdollisuudet, joita hänellä itselläänkin olisi voinut olla. Tadzio on Aschenbachin nuorempi ideaalityyppi, jolla on vielä kaikki avoinna.

Elokuvassa on tietty homoseksuaalinen värinä, joka kuitenkin jää pinnan alle. Aschenbach ei oikeastaan ihastu poikaan itseensä, vaan ihastuu tämän tarjoamaan peiliin, mahdollisuuteen vielä kerran palata omaan nuoruuteensa.

Lähdin suojelemaan Helsingin Keskuspuistoa reilut kymmenen vuotta sitten. Tässä projektissa korvaamattomana apuna ehtymättömine tietoineen oli itseään Tuck-munkiksi kutsunut juuri eläköitynyt toimittaja. Itse diagnosoimaansa ryhtymisrajoittuneisuutta uhmaten hän ei koskaan epäröinyt tarttua puhelimeen soitellessaan milloin Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ulkoilu- ja luonnonsuojelujärjestöihin sekä tietenkin toimituksiin, joista hän tunsikin väkeä henkilökohtaisesti.

Hieman pyylevä Tuck-munkki ei koskaan halunnut tuoda itseään esille eikä ottaa henkilökohtaista kunniaa Sherwoodin metsän - nimityksen hän taisi lanseerata itse, hän puhui myös Nalle Puhia mukaellen Neljän hehtaarin metsästä - suojelemisyrityksistä. Sen hän mieluummin soi Robin Hoodille, joka puolestaan yritti masinoida julkisuudenkin avukseen. olihan hänellä silloin kunnallispoliittisia ambitioita.

Tuck-munkilla oli suuria odotuksia Robin Hoodin suhteen. Hän toivoi, että Robin Hood veisi viestikapulaa kunnialla eteenpäin, kun oma askel oli jo käynyt hieman verkkaiseksi.

Tuck-munkki ei koskaan ollut ryhtymisrajoitteinen Robin Hoodin pyytäessä häneltä palvelusta. Päinvastoin. Hän oli Robinin oikea käsi aivan samoin kuin alkuperäinen Tuck. Viimeisen kerran hänet olen nähnyt Metsän joulurauhan julistuksessa joulun alla 2012. Tuolloin hän liikkui jo hieman vaivalloisesti lumihangessa, ja Robin Hood joutui hieman avittamaan häntä nostamalla kainaloista. Tuck-munkin habitus oli hieman kuihtuneen oloinen, joten hän oli yllättävän kevyt.

Kuolema Venetsiassa tulee aina mieleeni kun ajattelen Tuck-munkkia. Ja aina hän palaa mieleeni kun satun Laakson kulmille. Minä olin Tuck-munkin Tadzio.


torstai 12. tammikuuta 2017

Haluaako Soini Suomesta Pohjolan Turkin?

Ulkoministeri Soinin (PS.) mukaan Suomi tukee Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja, koska hänen mielestään Suomi ja Turkki jakavat samat demokraattiset arvot.

Jos tämä pitää paikkansa, niin sitten Suomi on kyllä hyvin huolestuttavalla tiellä. Se tarkoittaisi sitä, että kun nyt esimerkiksi yliopisto-opettajia jättää uppoavan laivan irtisanomisten kautta, meiltä alettaisiin poliittisista syistä siivoamaan yliopistojen viranhaltijoita syytettynä opposition tukemisesta, näyttöä tai ei.

Toivon, että tämä ei ole Timo Soinin visio, vaan hän olisi tarkoittanut jotain muita arvoja. Esimerkiksi vapaa tiedonvälitys, jota on pidetty yhtenä länsimaisena perusarvona, on turkkilaisittain sitä että toimittajia pidätetään ja medioita suljetaan. Meillä he sentään ymmärtävät itse irtisanoutua jos he esittävät kiusallisia kysymyksiä vallanpitäjille, ellei heille ole käynyt niin että heidän määräaikaisuuttaan on päätetty olla jatkamatta.

Entä sitten ihmisoikeudet? Mehän olemme ulkoistaneet turvapaikanhakijoiden käännyttämisen Turkille, jonka kautta pitää käydä hakemassa viisumia. Varmaan Soinille kelpaisi myös Turkin henkilökultti, jossa johtajan kyseenalaistamisesta voi seurata syyte epäturkkilaisesta toiminnasta.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Kannattajasta äänestäjäksi on pitkä matka

Viime eduskuntavaaleissa 91,5% äänestävistä kansalaisista kannatti jotain muuta puoluetta kuin Vihreitä. Tämä on toki yksi tapa tarkastella puolueen kannatusta, siis kannatuksen aktualisoitumista. Siitä tullaankin potentiaaliseen kannatukseen, joka näkyy gallupeissa. Niissä Vihreiden kannatus näyttäisi hypänneen 13-14% tietämille.

Jos tavoitellaan mahdollisimman suurta potentiaalista kannatusta, tässä tulee esiin Vihreiden poliittisen position tietty ambivalenssi/monitahoisuus/epämääräisyys. Joillekin Vihreät ovat vasemmistopuolue, toisille oikeistopuolue, ja tämä yhtäältä-toisaalta -asetelma kyllä voi tuoda lisää potentiaalisia kannattajia. Mahdollisimman suuren kannatuspotentiaalin tavoittelu, moneen suuntaan kurkottelu taas aiheuttaa sen, että siitä potentiaalisuudesta aktuaaliseen äänestämiseen onkin sitä pidempi matka, sillä joitakin karkottaa joidenkin vihreiden liberaalius ja joitakin taas vasemmistolaisuus.

Äänestämispäätöstä pähkäilevälle on turha alkaa selittämään, että "emme ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä". Edellä oleminen ei ota mitään kantaa esimerkiksi kansalaisia kiinnostavien palvelujen järjestämisen tapaan tai verotuksen painopisteeseen palkkatulojen ja pääomien välillä. Joskin sitä verotusta voi painottaa esimerkiksi haittaverojen suuntaan, nämä haittaverot eivät tee eroa käyttäjänsä taloudellisen hyvä- tai huono-osaisuuden suhteen. Itse asiassa ne ovat tasaveroina oikeistolaisia, niin paljon kuin vasemmalle kallistuvana kannatankin kulutuksen verottamista kulutuksen haitallisuutta vähentämään ohjailevasti.

Mistä tullaankin Vihreiden perinteiseen tai ainakin alkuperäiseen raison d'etreen, eli ympäristöön. Ympäristö ei erottele köyhien ja rikkaiden välillä. Raikkaasta ilmasta ja luonnosta voivat kaikki nauttia tai ainakaan se ei kysy tilipussia, mutta tämäkään ideaali ei ota mitään kantaa siihen, mitä verotetaan ja mitä verotuksella saa eli miten palvelut tuotetaan.

Jos vasen-oikea -jaottelu yritetään välttää toteamalla, että Suomessa (ainakin melkein) kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän keskustalaisia, ja keskustankin väri on vihreä, niin tämäkään ei ota mitään kantaa alkuperäisiin huolenaiheisiini: miten palvelut järjestetään ja miten ne maksetaan?

Edelleenkin äänestäjillä on vain yksi ääni. Vaikka Vihreät olisivatkin mahdollisimman monen äänestäjän mahdollinen tai jopa kakkossuosikkipuolue, siihen äänestyslippuun voi piirtää vain yhden äänen. Vaikka maailma pelastettaisiinkin kunnissa, vielä pitäisi ottaa jotakin kantaa siihen, pelastetaanko ne kunnat ja kuntalaiset.


maanantai 9. tammikuuta 2017

Alkutalven levylistani

Ludwig van Beethoven: 4. pianokonsertto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, solistina ja johtaa Edwin Fischer. Ehkä joku Van Cliburn tarjoaa nuorekkaampaa virtuositeettia; Fischerin viisautta taas pitää kuunnella herkällä korvalla. Fischerillä jokainen nuotti soi musiikkia, hän ei tavoittele minkäänlaisia ulkomusiikillisia efektejä.

Anton Bruckner; 3. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Tämä yleensä minulle vieraimmaksi jäänyt Brucknerin numeroitu sinfonia soi mahdollisimman kauniisti, suorastaan riipaisevan laulavasti tässä Jochumin vanhassa syklissä. Yleensä minulle on uudempi, häröisemmillä torvilla varustettu Dresden-sykli läheisempi, vaikka oikeastaan näissä sykleissä ei ole paljoakaan eroa. Berliiniläiset soittavat laulavammin, dresdeniläiset eloisammin.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 9 (op. 59 no 3), esittää Busch-kvartetti. Tämä kolmas Razumovski-kvartetti, jo sen hidas osa riittää muistutukseksi siitä, miksi humanismia ei kannata vaientaa, miksi kulttuuri on niin tärkeää ja mikä on musiikin rooli sivistyksessä. Maagista, maagista musiikkia.

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 4, esittää Royal Philharmonic Orchestra, johtaa Paavo Berglund. Berglund panee palttua brittiläisen maisemamaalailun traditiolle. Hän löytää VW:stään sellaista dramatiikkaa ja verevyyttä. jota siinä ei oikeasti ole. Näin VW:tä pitää soitattaa.

Felix Mendelssohn: Four Pieces for String Quartet, Op. 81: III Capriccio E-molli, esittää Busch-kvartetti. Kuten tiedossa on, Felix tunsi Bachinsa siinä määrin että esitteli hänet romantiikan ajalle, ja tässä fuuga á la Bach on pantu pesukoneen linkoukseen. Alkaen ensin pettävän rauhallisesti ja perinteisesti, musiikki ikään kuin tarttuu pyörteeseen, ja yhtäkkiä pyörintä onkin vallan vinhaa.

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Jos minulla onkin pehmeä spotti hieman rupista Skrowaczewskia kohtaan - jonka käsittelin aikaisemmassa editiossani - niin kyllä Karajanin jalo, puhdas ja suora soitatus voittanee Sostalle sellaisiakin tahoja puolelleen, jotka pitävät tätä neuvostolaisena ja jotenkin siksi epäilyttävänä.

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto, esittävät The English Concert, johtaa Trevor Pinnock. Tarvittiin iki-ihana Edwin Fischerin ei tyylin- mutta musikaalisuudenmukainen ja Busch-kamariorkesterin pioneeriversio selvittämään minulle, että kuitenkin Pinnockin tapa esittää nämä teokset on ihanteellinen: äärimmäisen vitaalinen, Bachin esikuvallisen instrumentaation päästessä tässä todella oikeuksiinsa.

Franz Schubert: Fantasia C-duuri, esittävät Adolf Busch ja Rudolf Serkin. Tämä maaginen pianon ja viulun synkopointi on yllättävän huonosti saatavilla levyllä. Teoksen alku on ehkä kamarimusiikin maagisin.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Wolfgang Amadeus Mozart: Adagio ja fuuga c-molli, K546. Busch-kamariorkesteri johtaa Adolf Busch. Kuten fuugat, alkaa viattomasti. Juoni on kätketty toistoon, joka vangitsee salakavalasti kuulijansa, imaisten mukaan pyörteeseen, Beethovenin Suuren fuugan ilmiselvä edeltäjä, maaginen pyörre, eikä mikään pieni pyökäre tämäkään.

torstai 5. tammikuuta 2017

Omaishoito on tulosidonnaista

Sote-uudistuksen sanotaan entisestään voimistavan jo nyt nähtävillä olevaa epäsuotuisaa kehitystä, jossa kukkarolla saa parasta hoitoa. Miten tämä sitten ilmenee nyt, paitsi yksityisen terveydenhuollon ohituskaistoilla ja lääkekorvausten omavastuuosuuksien nostamisena, jolloin etenkin eläkeläisten on valittava, kuolevatko nälkään vai sairauteen.

Terveydenhoidon tulosidonnaisuus näkyy myös omaishoidossa. Jos hoidettavana on vakavasti sairas tai vammaiseksi luokiteltava lapsi - tässä vammaistuki ei tee eroa - niin maksimikorvaus on 422,06 euroa kuukaudessa, mikä on olennaisesti vähemmän kuin edes toimeentulotukiminimi. Se ei tietenkään riitä kattamaan kokoaikaisesta omaishoidosta koituvia tulonmenetyksiä, ja pienempänä vammaistuki ei kata edes esimerkiksi sairaan lapsen hoidosta koituvia poissaoloja.

Lastenpsykiatrisissa tapauksissa näitä töistäpoissaoloja voi tulla esimerkiksi siksi että lapsi ei kykene menemään kouluun eikä häntä myöskään voi jättää yksin kotiin. Huoltajalle poissaoloja koituu myös hoitoon viemisistä ja hoidosta hakemisista; päälle tulevat vielä esimerkiksi erilaisista perheille ja vanhemmille suunnatuista valmennuskursseista, joille esimerkiksi autismista tai ADHD:sta kärsivien lasten (ja perheiden) vanhemmat voivat päästä. Tai siis päästä: ei kaikilla ole niille varaa mennä, vaikka itse kurssit olisivatkin Kela-korvattuja, kun niistä seuraava tulonmenetys kaataa monien talouden.

Vammaistuen sijasta kannattaakin yrittää päästä omaishoidon tuen piiriin, sillä siinä minimikorvaus on miltei samalla tasolla kuin vammaistuen maksimi, eli 387,49 euroa kuukaudessa. Raskaaseen hoidon siirtymävaiheeseen, kuten saattohoitoon voidaan maksaa kokonaista 774,98 euroa kuukaudessa. Jokainen, joka on joskus ollut töissä, tietää, että tuokaan ei ole kuin siinä ja siinä puolet alimmista kuukausipalkoista.

Jo nyt omaisen sairastuminen kysyy perheen kukkaroa. Rahalla voi ostaa yksityisiä kuntoutuspalveluita mutta epätasa-arvo hoidon saavutettavuudessa ei tähän rajoitu. Hyvätuloisimmilla on pienituloisia paremmin varaa jättäytyä töistä pois, mitä jotkut kutsuvat downshiftaamiseksi. Hyvätuloisen talous ei kaadu omaisen hoitamisesta koituvista satunnaisista töistäpoissaoloista, ellei hän sitten elä yli varojensa. Hyvätuloisessa perheessä myös lapset on varaa hoitaa, eivätkä esimerkiksi äidin masennuslääke, isän työmatkakustannukset ja lapsen terapiasta koituvat töistäpoissaolot ole vaihtoehtoja toisilleen.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kannatan Halla-Ahoa puheenjohtajaksi...

... koska hänen johtamanaan Perussuomalaisia ei tarvitsisi marginalisoida. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että Halla-Ahon johtama puolue kutistuisi, koska siellä eivät enää tuntisi oloaan kotoisiksi ne, jotka ajattelivat PS:n olevan selkeä vaihtoehto nykypuolueille, sellainen, jossa voisi ajaa pienen ihmisen asiaa. Eivät korostuisi Jussin puolueessa vanhustenhuolto, nuorisotyöttömyys tai perhesosiaalityö.

Halla-Ahon Persut hoitaisivat itsensä marginalisoinnin ihan itse. Eipä sen äänestäminenkään enää olisi luonteva vaihtoehto silkkana systeemiprotestina, ja Halla-Aho tekisi hyvin helpoksi olla äänestämättä Perussuomalaisia, sillä hän itse kyllä tulisi kertoneeksi siihen jatkuvalla syötöllä ihan oikeita syitä. 

Joten valitkaa vaan Jussi puheenjohtajaksi. Tulette samalla tekemään helpoksi syrjäytymisenne niiltä päätöksenteon areenoilta, joiden haukkuminen hyvävelikerhoksi on poliittisen strategianne polttoainetta. Luultavasti Jussin valinta saisi aikaan huomattavan lauman kodittomiksi itsensä tuntevia perussuomalaisia, jolloin on puhdas makuasia, kutsuisiko tätä diasporaa puolueen hajoamiseksi vaiko kutistumiseksi.


Näin kirjoitin marraskuussa 2012. 

maanantai 2. tammikuuta 2017

Miksi yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita ei voi kommentoida?

Tätä kysyi eräs tuntemani henkilö, joka on huomannut, että sosiaalisessa mediassa - kuten iltapäivälehtien nettisivuilla - kommenttikenttä on suljettu aihepiireissä, joilla on hänen mielestään todellista yhteiskunnallista merkitystä. Hänen mielestään keskustelu näistä aiheista yritetään estää, ja kääntää huomio viihteellisempiin aiheisiin. Hänestä tiedän sen verran, että hän ajattelee itse ja omilla aivoillaan. Hän päätyy ehdottomasti useinkin valtavirran tai ainakin enemmistön vastaisiin päätelmiin ajatelmissaan.

Entä millä aiheilla sitten on yhteiskunnallista merkitystä? Katsotaan toisen iltapäivälehden tämänpäiväistä tarjontaa, aiheita, joiden kommenttikentät on suljettu.

- Turvapaikanhakijoiden riita kärjistyi puukolla viiltämiseen Rovaniemellä.
- Moottoripyöräkerhon pihalla ammuskeltiin Varkaudessa - motiivina ampujan pahoinpitely
- Hivillä uhannut raiskasi sairaan 14-vuotiaan
- Siilitien onnettomuus: 4 yhä sairaalassa - useat muut olivat vähällä jäädä auton alle

Traagisia tapahtumia, epäilemättä, kyllä. Mikä tälle otokselle, joskin pienelle, on yhteistä? Niistä kolme on rikosoikeudellisia, yksi luultavasti onnettomuus. Niin traagisia sattumuksia kuin ovatkin, niin nämä tragediat kuitenkin kohdistuvat yksilöihin, eikä niitä näin ollen voi pitää yhteiskunnallisina tragedioina. Otos ei sisällä edes rivien välissä arvailujakaan esimerkiksi ulko- , talous- tai hyvinvointipoliittisiin aiheisiin. Joten se siitä.