Ruuhkavuodet, elämän parasta aikaa?

Suomalaisessa sosiologiassa on vahva perinne onnellisuustutkimuksesta. Sen avainkäsite on "onnellisuusmuuri": muille esitettävästä roolista, että mulla menee hyvin. Tämän ilmentymiä ovat mm. se, että kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa suomalaiset yleensä rankkeeraavat kärkisijoille, ja se, että miltei jokainen haastateltava väittää elävänsä elämänsä parasta aikaa. Vain vanhat ihmiset kehtaavat olla siinä mielessä kiittämättömiä ja piut paltata onnellisuusmuureista, että he katsovat taakse, väittäen tavallisesti ns. ruuhkavuosia elämän onnellisimmiksi. Tiedä häntä. He eivät enää juokse pakenevien työpaikkojen ja tyttöystävien perässä, joten heillä on varaa olla rehellisiä.

Ruuhkavuosina ajankäyttö hahmottuu paljolti työn - tai sen puutteen - ympärille, ja omia rakkaita ehditään juuri yöpussaamaan, ja hyvässä tapauksessa ehditään juuri tarkistamaan, onko isompi lapsi muistanut ottaa repusta sen aamupäivästä asti muhineen urheilupyyhkeen. Jos tämän priorisointivamman voisi jotenkin oikeuttaa, niin hyvä. Minä taisin voida oikeuttaa sen viimeksi joskus vuonna 2010.

Ruuhkavuosina omista harrastuksista ollaan luovuttu, jotta ehdittäisiin peitellä lapset sänkyyn. Ja ei se polvikaan sitäpaitsi kestä lenkkeilyä, ja politiikka ja muu aktivismi on taputeltu turhauttavana. Ruuhkavuosiin kuuluu omasta itsestä luopuminen, ja tämä strategia edellyttää toimiakseen arvon kieltämistä: politiikka on rikki, ja polvi on rikki.

Ruuhkavuosina päässä on ruuhkaa, liiallisten organisaatiomuutosten ja salasalavaihdosten aiheuttamaa kitkaa, minkä ansiosta aivot eivät enää niin joustavasti absorboi kaikenlaisia Winha-salasanoja, ja jopa lapsen joulujuhla saattaa unohtua sukkuloidessa.

On tässä jotain eittämättä saavutettukin. Uusia elämyksiä harrastuksien parissa saa aina harvemmin, ja uusia ihmisiäkään ei oikein tapaa, hyvä kun tapaa ihmisiä ylipäätään, mutta ainakin nyt tunnistaa sen, mikä on todella arvokasta. Minun tapauksessani sitä ovat perhe, luonto, juoksu, musiikki ja muut ruuhkavuosia elävät ystävät, jotka on siroteltu ympäri Uuttamaata kuin hernepyssyllä ikään ja joita näkee kolmasti vuodessa.

Lapset - onnettomuuden syy vai seuraus?

Mikko Myrskylän Tilastokeskuksen julkaiseman artikkelin (syksyllä 2011) mukaan lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne, joilla on lapsi tai lapsia. Kuitenkin enemmistö toivoo saavansa lapsia, ja luultavasti jok'aikuinen katsoo lapsen tekevän hänet onnelliseksi ja rikastavan hänen elämäänsä, joskin toki lapset myös väsyttävät, rasittavat ja muuten aiheuttavat harmaita hiuksia, ja suurin osa alun alkaen lapsia kavahtaneistakin on katsonut lapsen rikastaneen heidän elämäänsä. Miten tämä ristiriita pitäisi tulkita?

Myrskylän mukaan lapsien ja onnellisuuden suhdetta pitää tarkastella globaalisti. Tämä herättää ajatuksia eroavista huoltosuhteista kehitysmaiden ja ns. kehittyneiden välillä; kehitysmaissa lapset hankitaan henkivakuutukseksi. Tosin siitä ei ole mitään viitteitä, että kehittyneissä maissa oltaisiin oikeasti sen onnellisempia; jos ollaan, senkin takana lienee pitkälti onnellisuusmuuri: ollaan opittu esittämään onnellista.

Toiseksi selittäväksi muuttujaksi esitetään ikää. Mitä nuorempana lapset ollaan saatu, sitä onnettomampia ollaan. Tuloksen takana taitaa olla nk. white trash -ilmiö, jossa lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan tai niitä vain tulee. Tosin, ei minun lapsuuteni työväenluokkaisessa kodissa, jossa äiti oli 18 ja isä 20 nyt mitenkään onneton ollut.

Mitä vanhemmasta ikäluokasta on kyse, sitä onnettomammaksi ihmiset kokivat itsensä Myrskylän mukaan. Kyse on varmasti osittain siitä, että aikaisemmin lapsien tekemistä pidettiin itsestäänselvästi tavoiteltavana ja arvokkaana asiana, kun nuoremmilla sukupolvilla taas sanotaan korostuvan hedonistisen itsensä toteuttamisen ja omien tarpeiden olevan ensi sijaisia. Nämäkin piirteet ovat tietenkin nuorilla luonnollisia, ja on ennenaikaista ennustaa tämän luonnehtivan koko epookkia. Olisin aika varovainen väittämään aikaamme hedonistiseksi, ylipäätään tekemään mitään Zeitgeist-luonnehdintoja.

Ei siitä, että ihminen saa toteuttaa itseään ja että hän saa mahdollisimman paljon sitä mitä hän haluaa, voi johtaa onnellisuutta tai edes tyytyväisyyttä lopultakaan kaikkeen siihen mitä on saanut. Lopulta sitä voi huomata, että ei sitä alun alkaen olisikaan halunnut. Joskin sinkut saattavat olla perheellisempiä vapaampia ottamaan äkillisiä irtiottoja, missään ei ole sanottu, että heillä olisi sellaisiin edes varaa tai että he edes haluaisivat sellaista.

Olin minäkin mitä itsekeskeisin ja mukavuudenhaluisin nuori ihminen, jolle ajatus heräämisestä lapsen itkuun oli kauhistus. Kuitenkin oma lapsi on todella ollut rikkaus ja olen onnellinen pojastani, ja nyt saatuani vielä tyttärenkin, poikani oli jo opettanut minut isäksi. En kaipaa krapula-aamuja, ja vaikka vanhemmiten olenkin oppinut arvostamaan unta yhä enemmän - uhanalaiset hyödykkeethän ovat kaikkein kallisarvoisimpia - niin on aikaisissa aamuissa St. Hanshaugenilla ja pitkillä vaunulenkeillä Jonasbackenillakin puolensa. 

Ikä selittää lapsettomuuden ja onnellisuuden/onnettomuuden suhdetta ainakin kahdella tavalla. Ensiksi tulee mainittu White Trash-ilmiö, jossa ollaan nukuttu koulun ehkäisyvalistustunnit jos niitä ylipäätään on pidetty ja niille ollaan koskaan päästy. Toiseksikin, mitä vanhempana lapsen saa, sitä toivotumpi tämä todennäköisesti on, ja vastaavasti, sitä suurempi tragedia lapsettomuus on.

Lapset eivät siis tee onnettomaksi. Sen sijaan lapset voivat olla monimuotoisen inhimillisen onnettomuuden heijasteita; inhimillisten elämien, joissa eväät hallita omaa elämäänsä ovat jo alun alkaen kehnoilla kantimilla. Jos ihminen on syntynyt ulkopuoliseksi, apaattiseksi eikä usko voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, hän voinee uskoa parhaimmillaankin olevansa onnellinen vain häilähtävinä hetkinä, jolloin hän unohtaa hetkeksi oman elämäntilanteensa rajoitukset. Joskus lapset voivat paradoksaalisesti lisätäkin elämänhallinnantunnetta: lapset on pakko joka tapauksessa hoitaa, ja lapset saattavat olla ainoa realiteetti joka pitää pystyssä. Moni lapsi syntyy vanhempiensa rikkonaisen elämän laastariksi, vaikka krapula-aamuina eivät laastarit auta vaan tarvitaan Buranaa.

Artikkeli perustuu vanhassa blogissani syksyllä 2011 julkaistuun artikkeliin, jonka pohjalta se on päivitetty. Myrskylän tutkimukseen voi perehtyä klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.