MIELIPIDE Kannelmäen peruskoulun uudisrakennuksen (Runonlaulajantie 40) suunnitelmasta

Vanhana kannelmäkeläisenä ja yläkouluni ja lukioni nyt purettavan Etelä-Kaarelan yhteiskoulun rakennuksessa käyneenä tiedän, että koulun pitkäaikaisen kuvaamataidonopettajan oppilaineen koulun ulkoseinään, ulko-ovien väliin toteuttama maalaus on koko alueen paikallisidentiteetin kannalta merkkiteos. 

Ehdotan, että tämä teos irroitetaan seinästä sellaisenaan, tarvittaessa vaikka palanen seinästä, jotta teos säilyisi ehjänä ja tälle teokselle annettaisiin arvopaikka uuden koulurakennuksen seinästä, mieluiten myös ulko-oven viereen, jotta sitä voisivat kannelmäkeläiset vastaisuudessakin ihailla, muutkin kuin koululaiset. Tai sitten siitä voisi tehdä Berliinin muuri -tyyppisen teoksen uuden koulun pihamaalle.

Ystävällisin terveisin

Manki Perukangas

Kannelmäki 1980-1991, 2006-2011

Kartanonmetsän vuotuinen telttaretkeni, vuosimallia 2023

Olen vuodesta 2019 lähtien käynyt juurtumassa kesäisin lapsuuteni sienimetsässä, Vantaan Kanniston Kartanonmetsässä. Sinänsä luonnossa virkistäytymiseen ei tarvita mitään tekosyitä, mutta olen tavannut asettaa näille vuotuisille retkilleni - vuosi 2020 jäi väliin - jonkin tavoitteen. Nämä itseasettamani "ohjelmat" liittyvät luontokartoituksen opetteluun, jonka ammatillisessa mielessä aloitin liian myöhään, mutta joka tapauksessa luontokartoituksen opettelu kypsähköllä iällä on syventänyt luontosuhdettani, kun nyt kykenen jo vilkaisulla havaitsemaan, missä vaiheessa metsä vaihettuu suoksi ja kangasmetsä lehdoksi. 

Tällä kertaa olin etukäteen printannut itselleni listan Länsi-Vantaan luonnonsuojelualueista. Niissä riittää tutustumista vielä vastaisillekin vuosille. Lisäksi olin onnistunut löytämään kuin minulle tarkoitetun kirjan Vantaan luonnonkasveista; kirja on 90-luvulta, mutta pikkuisen edennyt ilmastonmuutos ja rakentaminen huomioiden kirja antaa ainakin osviittaa. Tässä kirjassa Vantaa on jaettu neliökilometrin kokoisiin karttaruutuihin, ja siinä on käyty läpi kaikki Vantaalla esiintyvät kasvit karttaruuduittain. Tämä kirja on todellinen unelmateos, tosin suhteellisen rajatulle käyttäjäkunnalle. Reissuani varten olin listannut ydinalueeni eli kahdella karttaruudulla esiintyvät luonnonkasvit, siis putkilokasvit.

Oman mielenkiintoni takia lähestyin tällä kertaa kohdettani luoteesta, pyöräillen Kuninkaantien reittiä Kevätkumpu-Porvoo-Kuninkaanportti-Hinthaara-Nikkilä-Korso-Kannisto, kun tavallisesti olen käyttänyt Vanhaa Porvoontietä, missä reitissä on se vika, että loppumatka Kehä kolmosta ja/tai Tikkurilantietä myöten on todella ankea ja Vantaan Ikean kohdalta reitiltä on helppo eksyä, niin sekavasti pyörätie tuossa kiemurtelee. Tavallisesti olen siis reittini viime metrit lähestynyt Kartanonmetsää Kivistön kautta, mutta nyt tulin Seutulan kautta ja loppumatkan Forsbackantien museotietä pitkin. 

Kuninkaantien reitti oli yllättävänkin pyöräiltävä valoisaan aikaan; liikennettä oli niin vähän, että tien kapoisuus ja pyöräkaistan puute ei nyt haitannut. Reitti oli helppo jakaa neljään suunnilleen tasapitkään 14-15 kilometrin etappiin, joiden välissä ei sitten ollutkaan paljoa mitään; pysähdyspaikkani olivat Hinthaarassa, Nikkilässä ja Korsossa. Reitin loppuosa Korsosta Seutulaan oli siinä mielessä kiintoisa, että siinä käytiin yllättävänkin pitkä taival Tuusulan puolella, lentokentän takana, lähes asumattomilla Ruotsinkylän ja Maantiekylän seuduilla, eikä Tuusulan vaihtumista Vantaaksi näkynyt mitenkään. 

Jo Kartanonmetsän lähestyminen rauhoitti mieltä. Metsän omistavan Linnan kartanon yhteyteen on suunniteltu hevosurheilukeskusta, ja siihen liittyvä ajotiesuunnitelma on aiheuttanut minussa huolta jo siitä alkaen kun ensimmäistä kertaa näin Forsbackantien reunaan tökättyjä merkkejä kesällä 2018. Asia ei ole onneksi millään tavalla edennyt kuluneen 5 vuoden aikana, ja suunnitelmaa - josta joutuu kaivamaan tietoja aika hankalasti - on sen verran rukattu, että kun alunperin ajoyhteyden piti kulkea Forsbackantietä pitkin, niin nyt tästä ollaan luovuttu, sillä museotien linjausta ei voi muuttaa, eikä siitä nykykunnossaan pääsisi etenemään millään muulla kulkuvälineellä kuin - hevosella. Ei museotietä voi ryhtyä tasoittamaan ja päällystämään, sillä silloin se ei olisi museotie.

Viime talvena Kartanonmetsässä viimeksi käydessäni Kartanonmetsän itäreuna näytti aika surulliselta; metsää reunustavia raitoja oli kaatunut oikein urakalla. Raidat ovat kuitenkin aika lyhytikäisiä puita, eikä niitä varmaankaan oltu vasiten kaadettu, saati tätä ratsastuskeskusta varten (päivitetty versio suunnitelmasta on siirtänyt tieyhteyden kiertämään metsän). Nähtävästi vain kokonainen raitasukupolvi oli kerrallaan päätynyt elämänkaarensa päähän. 

Metsää lähestyessä sai vaikutelman, että kaikki on hyvässä mielessä ennallaan, ja viime kerrasta Forsbackantielle on kasattu kulkueste, kaksi valtavaa kiveä, minkä varmaankin on metsän lähinaapurina asuva farmari tehnyt. Nämä paadet varsin tehokkaasti epäajankohtaistavat kaikki mahdolliset hevosurheilukeskuksen tiesuunnitelmat.

Kartanonmetsässä ei kauheasti telttapaikkoja ole, ja metsän spirituaalinen keskus, niinsanottu Hirvikallio on niin karua, että sinne ei telttaa saa laitettua. Sitäpaitsi sen reunalla kulkee maastopyöräilyreitti, joka on sitäpaitsi nykyään koiranulkoiluttajienkin suosiossa, ja vaikka aikaisempi vakioleirini onkin satakunta metriä syrjässä Hirvikalliolta, kyseinen reitti kulkee aivan siitä vierestä. Päätinkin jo viime kesänä laittaa seuraavana kesänä leirini Forsbackantien pohjoispuolelle, korkeammalle kalliolle, jolla en elämäni aikana ole nähnyt ristinsielua. 

Tämänkertainen leiripaikkani olikin oman rauhan kannalta ihanteellinen. Tosin sielläkin kunttakerros osoittautui aika lailla olemattomaksi, koostuen lähinnä sammalista ja jäkälistä. Lisäksi tuonne "Ylemmäksi Hirvikallioksi" nyt ristimälleni kalliolle tuuli osuu siinä määrin, että kun teltan päälle vielä viritti tarpin, palaillessani päivän retkiltäni jouduin säännönmukaisesti kohentelemaan leiriäni. Toiseksi viimeisenä päivänä yksi teltankulma oli myös kastunut läpi. Vasta kun toiseksi viimeisenä leiripäivänäni löysin metsään hylättyjä tiiliskiviä, joilla pönkitin telttaani, se pysyi. Seuraavaksi käyn läpi tutkimani luonnonsuojelualueet.

Katinmäet

Katinmäkien, tai oikeammin mäen, luonnonsuojelualue sijaitsee Seutulassa, Katriinantien pohjoispuolella. Sen korkein kohta kohoaa 64 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja näkymä alapuolella avautuvalle pellolle on hieno. Mäellä kasvaa kalliokedoille tyypillistä kasvillisuutta, mm. mäkitervakkoa, katajaa, isomaksaruohoa ja ahosuolaheinää.

                                                Näkymä Katinmäeltä lounaaseen.

                                                        Mäkitervakko.

                                                        Ahosuolaheinä.

Ahtimäet

Ahtimäkien - miksi taas monikollinen nimi? - luonnonsuojelualue sijaitsee Vestrassa. Alue on osa Vestran pitkänomaista luonnonsuojelualueiden jatkumoa. Ylärinne - jossa minä kävin - on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää.

Keimolan Isosuo

Keimolan Isosuota on suhteellisen vaikea löytää, vaikka olenkin kierrellyt sitä vuosien varrella sekä etelä- että länsipuolelta. Se sijaitsee jo 70-luvun lopulla hylätyn moottoriradan "takana", siis sen länsipuolella ja uuden Keimolanmäen asuinalueen lounaispuolella. Isosuo on pääkaupunkiseudun isoin yhtenäinen, säilynyt suo. Isosuo on kokonaisuudessaan Natura-aluetta, laajuudeltaan 56 hehtaaria. Mäntyjä kasvavalla suolla kasvaa tyypillistä suokasvillisuutta, kuten rahkasammalta, lakkaa, suopursua ja tupasvillaa.

 

                                                Lakkaa, hillaa, suomuurainta.

Ensi kesänä tarkoitus olisi jatkaa ainakin Vestran alueen luonnonsuojelualueiden tarkempaa kartoittamista, kun Ahtimäetkin jäivät nyt varsin ylimalkaiselle käväisylle. 

Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.