Hyvästi Upton Park

Katsoin eilen yhden elämäni jännittävimmistä ja sykähdyttävimmistä jalkapallo-otteluista. Joukkueeni West Ham United pelasi viimeisen kerran 112 vuotta kotinaan toimineella Upton Parkilla. Ensi kaudeksi siirrytään Olympiastadionille.

Urheilun fanittamisessa on kyse paitsi tyylistä, tietynlaisesta pelistä tykkäämisestä - West Ham on tunnettu hyökkäävästä filosofiastaan, naiiviuteen saakka - mutta myös kulttuurisista ja paikallishistoriallisista siteistä. Näiden siteiden näkökulmasta Upton Parkia tulee ikävä. Toisaalta nykyurheilu on myös kansainvälistä liiketoimintaa, fanitanhan minäkin itälontoolaista joukkuetta, ja tästä näkökulmasta muutto mahdollistaa kilpailun, kasvun suurten joukkoon.

Tästä kasvusta on saatu jo tällä kaudella viitteitä, vaikka tosin valitettavan harvoin olenkaan ehtinyt katsomaan otteluita. Pelillä ei ole täytettävänään ihan samansuuruista aukkoa elämässäni kuin kymmenisen vuotta sitten, ja hyvä niin. 

Uusi manageri Slaven Bilic oli riskirekrytointi, jolla oli vain hävittävää: maineensa joukkueen entisenä rakastettuna pelaajana. Toisaalta tämä tausta myös sallii häneltä enemmän kuin esimerkiksi hänen edeltäjänään, "Big" Sam Allardyceltä.

Niin, siihen eiliseen peliin. Minun piti itse asiassa olla siellä. Ensimmäisen kerran kävin Upton Parkilla syksyllä 2003, hyvän ystäväni häiden yhteydessä. Tuolloin tarkoitukseni oli alun perin päästä toiselle sittemmin historiaan siirtyneelle stadionille, Highburylle, mutta Upton Parkille minä päädyin. 

Lippuluukulta ei ensin oltaisi myyty minulle lippua toisen sarjatason (jota kutsutaan nimellä Championship, eli Mestis) peliin, mutta kun vuodatin parhaat krokotiilinkyyneleeni, vakuuttaen, että "I came from Finland for just this one", minulle myytiin lippu fanikatsomoon.

Sen verran jalkapalloa ymmärsin jo tuolloin, että ymmärsin lipun velvoittavan. Kävin varustautumassa stadionkaupassa tärkeään tapahtumaan, ja joukkueen väreissä sain heti lukuisia ystäviä stadionpubissa. Sain kylmiä väreitä ollessani osa kolmenkymmenviisituhantista aniliininpuna-sini -aaltoa, joka oli nostatettavissa kenen tahansa sukkelan ja ripeästi reagoivan fanin toimesta. Ja niitähän West Hamilla riittää. 

Joskin joukkoon mahtuu aina muutama, joilla liiallinen olut kohottaa korvien väliin aina myös jotakin muuta - kuten viimeksi eilen, kun olivat rikkoneet vastustajajoukkueen bussin ikkunat - niin West Hamin fanit ovat enimmäkseen hyvässä maailmankuuluja omistautuneisuudessaan ja historiatietoisuudessaan. 

Historia on Ironseilla arvossaan: kolme Englannin edelleenkin ainoan MM-kultajoukkueen selkärangan muodostaneet Hammers-pelaajat Martin Peters, ikuisesti kiistellyn finaalihattutempun tekijä Geoff Hurst ja kapteeni Bobby Moore kannattelevat manageri Alf Ramseytä kultatuolissa. 

West Ham tarjosi minulle paitsi joukkueen, myös sosiaalisen elämän muuttaessani Norjaan kesällä 2007. Ensimmäinen asia, josta otin selvää muuttaessani, oli se, löytyisikö kaupungista otteluita näyttävä sporttibaari. Uudeksi lauantaiolohuoneekseni muodostuikin Bohemen, jonne kokoontui joukkueeni norjalaispainotteinen mutta yhteispohjoismainen kannattajakerho Scandinavian Hammers.

Scandinavian Hammersin kanssa osallistuin myös vuosittaiseen kannattajajoukkueiden futisturnaukseen, niin että voin sanoa pelanneeni virallisissa otteluissa Manchester Unitedia vastaan minäkin. 

West Ham vs. Chelsean kakkosjoukkue. Tämä jäikin ainoaksi voitto-otteluksemme,

Lisäksi kävin kerhon kanssa kevään 2009 viimeisessä kotiottelussa, jolloin stadionhotellihuoneeni ikkunoista sain ihailla suljettuja harjoituksia, kuinka silloinen manageri Gianfranco Zola venytti David di Michelen takareisiä. 

Viereisessä huoneessa taisi olla joukkueen puolustaja James Collinsin huone; Ginger muuten pelaa joukkueessa edelleenkin. 

Hieno muisto oli myös entisten pelaajien iltamat, joissa kaadoin tungoksessa olutta maalivahtilegenda Phil Parkesin päälle niin että häneltä meni paita vaihtoon. Tuoppiani hän ei saanut kiinni, vaikka pallot tarttuivatkin.

Kuvassa pitempi mies on Phil Parkes puhdas paita yllään.

Joskin välillä tuntuu siltä,  että maailmalla jalkapallo enemmänkin erottaa kuin yhdistää, niin kyllä se enemmän kuitenkin yhdistää. Jos esimerkiksi Tottenhamin vieroksunta yhdistää, niin Suomen kaltaisessa jalkapallokulttuurin kehitysmaassa kaikki jalkapalloa seuraavat kuuluvat samaan heimoon, jalkapalloheimoon, jonka sisällä keskinäinen kuittailu on aika hyväntahtoista.

Niin, siitä eilisestä pelistä. Olin lupaillut jo vuosia sitten pojalleni, että menisimme paikan päälle Upton Parkin viimeiseen peliin, mutta sain kroonisesti rahapulaisena tyytyä porvoolaisen irkkupubin kolmen miehen katsomoon. Neljäskin ihminen (mies) oli paikalla. Hän oli ilmeisen omistautunut jääkiekolle, sillä toisesta skriinistä näytetty Norja-Kazakstan kiinnosti enemmän. 

Eilinen peli oli sopiva lopetusseremonia Upton Parkille. Vaikka peli ei tällä hetkellä (enää?) täytäkään vastaavanlaista aukkoa elämässäni kuin se joskus on täyttänyt, niin eilinen peli oli kyllä koko penkkiurheilu-urani jännittävimpiä jopa objektiivisin silmin tarkasteltuna. 

Jalkapalloilullisesti mieleenpainuneita otteluita ovat olleet esimerkiksi MM-kisojen -86 puolivälierä Englanti-Kamerun tai Mestareiden liigan finaali, jossa eilinen vastustaja Manchester United nujersi lisäajan kahdella maalillaan Bayern Münchenin. Hammersien otteluista taas kysymättä palaavat mieleeni FA-cupin finaali, joka muistetaan Steven Gerrardin finaalina mutta myös Dean Ashtonin finaalina, ja sen kauden viimeinen peli, jossa Carlos Tevezin maali nujersi silloinkin Manchester Unitedin, ja piti Hammersit Valioliigassa.

Erona aiempiin vuosiin oli se, että kun ennen Manchester Unitedia tiesi pelätä lisäajan viime metreille saakka, niin nykyinen versio West Hamista ei oman ansaitun johtonsa kuitanneesta Manun äkillisestä kahdesta maalista hätkähtänyt, vaan sai niistä lisää virtaa. Kaksi viimeistä Hammersien maalia rakensi Ironsien uusi kultapoika, Dimitri Payet vapaapotkuillaan, ja viimeisen maalin sai kunnian maalata Winston Reid.

I'm Forever Blowing Bubbles. 

Minä ja Playstation

Suomen kieli erottelee leikin, pelaamisen ja soittamisen toisistaan, toisin kuin englanti, jossa ”play” viittaa näihin kaikkiin leikinomaisina kisailun muotoina.

Suhteeni kaikkeen urheiluun oli lapsena ongelmallinen. Jos näin voi sanoa, sillä sitä ei oikeastaan ollut. Ensimmäisen kerran muistan nostaneeni jalkojani juoksemisen merkeissä 5-vuotiaana, jolloin juoksin kilpaa saman pihan 2-vuotiasta Virpi-tyttöä vastaan. Kaaduin puolivälissä pihaa, Virpin päästyä jo toiseen päähän, ja sain polveni ruvelle. Toinen polvi kantaa arpea tästä muistona vieläkin.

Pelannut sen sijaan olen aina. Isäni on luonnonlahjakkuus kaikissa peleissä, ja hän taisikin haluta nostattaa omaa itsetuntoaan minun kustannuksellaan. Muistankin sen ainoan kerran kun voitin hänet shakissa. Urheilussakaan hän ei antanut minulle armoa: pyöräretkillämme hän tapasi pitkissä ylämäissä ottaa miltei vahingoniloisesti irtiottoja.

Jos en itse urheillutkaan lapsena, pyöräilyä lukuunottamatta, en myöskään ollut sanottavammin kiinnostunut muiden urheiluista. Tämä alkoi oikeastaan muuttumaan vasta kun kotiini tuli televisio ollessani 12-vuotias, mistä alkaen olen ollut enemmän tai vähemmän innokas penkkiurheilija. Opiskeluaikoina minulle tuli tauko penkkiurheiluun, sen sijaan juoksin noina aikoina tavoitteena 3 tunnin alitus maratonilla. Uudestaan suhteeni penkkiurheiluun lämpeni paradoksaalisesti ystäväni kautta.

Tämä henkiystäväni, joka tuskin erottaa aitajuoksua ja seiväshyppyä toisistaan, tarjosi minulle ensimmäisen kerran huumetta. Hän oli hankkinut Playstationin, jolla pelasimme ensin Viva Football-nimistä peliä, sitten Pro Evolution Socceria. Pelin ideaksi mielsin alusta alkaen oman elämänsä fantasiajalkapallomanagerina toimimisen, hyökkäyksessä Eusebio, Vieri ja Shevtsenko.

Jalkapallosta tuli uusi ykkösintohimoni, joka syrjäytti kirjallisuuden ja musiikin. Aloin opiskelemaan jalkapallon historiaa niinä aikoina kun en rakennellut joukkueita, ostanut Peleä HJK:hon tai Maradonaa Rosenborgiin. Oikeastaan vain oma kuntoiluharrastukseni piti minut kaidalla tiellä.

Vuosina 1999-2004 playstationjalkapallo muodosti keskeisimmän harrastukseni, jota häiritsivät vain satunnainen työnteko ja usein lyhyehköiksi jääneet ihmissuhdeyritykset. Palatessani riiaamisreissuiltani ensimmäinen asia oli kissojen ruokkiminen. Toinen oli pleikkarin virittäminen.

Noina vuosina kului jokunenkin olut peliä viritellessä. Sentään jokunen niistä oli ykköstä. Oikeastaan en saanut pelaamisesta niinkään nautintoa vaan kyse oli pakonomaisesta tarpeesta kerätä mahdollisimman paljon mahdollisimman iskukykyisiä, mielikuvituksellisia ja historiallisesti informoituja, mielenkiintoisia joukkueita, joita saatoin mainitun ystäväni kanssa pelata. Saatoin päivittää pelaajasiirtoja pikkutunneille asti. Leikki siitä puuhasta oli kaukana, vaikka kyse ei ollutkaan mistään varsinaisesti tuottavasta toiminnasta.

Ja kyllä me pelattiinkin. Ystäväni asui pihan toisella puolella, ja saattoi koska tahansa tulla koputtamaan ikkunaani. En ollut ainakaan yksin.

Tähän tuli loppu vasta tutustuessani naiseen, jonka kanssa pian muutin yhteen. Pesin yksiöstäni pelaamisen jäljet, ja vaikka vielä muuttaessani hänen kanssaan myöhemmin toiseen maahan panin muuttamisen ehdoksi sen että minun pitää saada uusi pleikkari, jolla pelata netin kautta Suomeen jääneen ystäväni kanssa, suhteeni pelaamiseen ei koskaan ollut ennallaan. Onneksi. Ainakin maksani kiittää.

Ulkopuolisen silmin suhteeni pelaamiseen saattoi varmaankin näyttää kyseenalaiselta. En kuitenkaan yhtään työpaikkaa ole menettänyt tai jättänyt saamatta sen takia, tuskin ihmissuhteitakaan menettänyt saati terveyttäni. Koin kuitenkin tekeväni ei-oikein, ja vaikka kuinka kivoja peli-illat olivatkin, mielsin ne kuitenkin korviketoiminnoksi. Pelaamiseen liittyy vahva stigma.

Jotakin hyvääkin, kuitenkin. Suhteeni jalkapalloon syveni pleikkarifutiksen myötä. Ymmärrän nyt jalkapallon taktiikasta yhtä sun toista, ja pelatessani opiskelukavereideni kanssa kesäisin (ensi kesänä jo noin 23. kesää, jos polvi kestää), en ilman pleikkaria ja Didin pitkiä zippejä keksisi itse yrittää antaa samankaltaisia pitkiä syöttöjä liberolta suoraan kärkipelaajalle. Ja Norjan muutettuani sain jalkapallon ansiosta pian kavereita, joiden kanssa kokoontua lauantaisin paikalliseen sporttibaariin. Kyllä me joskus itsekin yritimme pelata. Hävisimme Manchester Unitedille 0-7. Chelsean kakkostiimin sentään nujersimme, mikä on paljon paremmin kuin mihin todellisessa jalkapallossa kävisi. 

Minulla on ensimmäisen puolisoni kanssa nyt kohta 7 vuotta täyttävä poika, jota olen yrittänyt suojella konsolipeleiltä. Hänen saatuaan nyt joululahjaksi pleikkarin, peli ei kuitenkaan ole menetetty.

Pleikkari on kuin tuli: se on hyvä renki ja huono isäntä. Minä aion olla sen isäntä, liittyä viholliseeni ja pelata poikani kanssa. Jos polveni ei enää kestäisikään oikean jalkapallon pelaamista, pelaan sitten sohvajalkapalloa.