keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Lapsuus ilman kodinkoneita monisairaan äidin kanssa

Lapsuudenkotini oli vailla puhelinta ja pesukonetta. Molemmat tulivat minun ja äitini kaksihenkiseksi kutistuneeseen talouteen vasta täytettyäni 13, äitini vanhempien kuoltua. Kun äidinisäni kuoli kaksi ja puoli vuotta Saima-mamman jälkeen, perintö mahdollisti kotitalouteni koneistamisen.

Kun kotitaloudestani hajosi pesukone toissa pääsiäisenä, ymmärsin sen, että tämän sukupolven selviö oli aikaisemman polven luksus. Ja kun keväällä ostimme uuden television, jota markkinoitiin mökkikokoisena ja joka on juuri sen verran iso, ettei tarvitse sohvaa pakittaa seinän läpi rappuun, niin minulla lapsuudenkodissani erotettiin Martti Vainio siitä, että hänen valkoiset housunsa vilkkuivat muita korkeammalla. Siis hyvässä tapauksessa, EM-kisojen -82 alla kun juuri olimme saaneet television.

Äitini syntyi 7 kuukauden keskosena, jolla oli reikä sydämessä. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin ainakin astma, endometrioosi, skolioosi, fibromyalgia, 90% sokeus oikeassa silmässä ja lopulta keuhkosyöpä. Varmaan muutakin oli mutta en muista.

Nyt tuntuu uskomattomalta, että heikko ja sairas äitini pesi ensin kolmen, sittemmin kahden ihmisen likapyykit, ja silitti lakanat kaupan päälle. Ja meillä erittäin runsaan viranomaisasioinnin: jonotukset sosiaalitoimistoon ja lääkärien ajanvarauksiin äitini hoisi syöttämällä kolikoita puhelinkioskissa, päälle vielä soittelut Kätilöopiston sairaalan syöpäosastolle, jossa hänen äitinsä vietti raskaan leijonanosan viimeisistä vuosistaan.

Vaikkei tekniikka ja elintaso ehkä tee avuttomaksi, niin ainakin se nostaa ihmisen tavoitetasoa. Kyllä, on mahdollista elää ilman pesukonetta ja ehkä jopa ilman puhelinta. Mutta hankalaa se on.

Todella syvä kumarrus äidilleni. Respektiä. Äidilleni, joka tulisi täyttäneeksi tänään 62 vuotta. Hän ei ole näkemässä, miten hänen pojanpoikansa leikkii, eikä sitä, kuinka onnellinen olen nyt. Hän olisi osannut arvostaa omenapuutani ja kasvimaatani ja ymmärtänyt, että suhteelliset epäonnistumiset työelämässä ovat pientä verrattuna siihen, mikä elämässä on todella kestävää, kuten perhe ja musiikki. Hän tiesi sen nimittäin itsekin. Hän ei myöskään tule tutustumaan toukokuussa syntyvään pojantyttäreensä, mikä on harmi. Hänestä olisi tullut varmasti suurenmoinen mummo, hän olisi omistautunut tehtävään, jakaen rakkautensa, kauneudenjanonsa ja hän oli aina pienten puolella.

Äitini oli enkeli eläessään, ja hänen enkelinsä oli monasti pitkäaikainen sosiaalipäivystyksen johtaja Olli Salin, jonka opin tuntemaan Jumalasta seuraavana. Äidilläni oli kyllä jumalansakin.

Minua harmittaa, että viimeinen puhelumme - joka oli ainoa kerta kun hän ei ollut sataprosenttisen skarppi, vahvassa lääkityksessä - katkesi kesken. Siksi kehotankin kaikkia tämän blogin lukijoita pitämään yhteyttä vanhempiinsa, sillä te olette heille tärkeintä mitä maailmassa on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti