keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Työviihtyvyyden huononemisen lyhyt historia

Aina välillä googlaan omalla nimelläni löytyvää aineistoa, niin kuin pitääkin tehdä sellaisen henkilön, jolla on olemassa aktiviteettihistoriaa 1990-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Satuin nuoruudentyöpaikkani, Helsingin yliopiston atk-keskuksen historiamatrikkeliin.

Missään muussa työpaikassa en ole sen jälkeen viihtynyt niin hyvin, vaikka töitä ei aina ollutkaan mitenkään kiireeksi saakka, mikä minulle annettiin ymmärtää jo työpaikkahaastattelussa, minkä vuoksi sain oikein esimiehen luvalla lukea pääsykokeisiin.

Olisi ehkä pitänyt jättää lukematta ainakin ne kirjat, ja sen sijasta käyttää luppoaika hyödyllisemmin ja valmistautua tietojenkäsittelyopin pääsykokeisiin. Siten voisin vieläkin olla siellä.

Paljon työviihtyvyydestä kertoo, että matrikkelin mukaan moni on ollut atk-keskuksessa (joka omana aikanani muutti nimensä Laskentakeskuksesta) töissä nelisenkymmentä vuotta. Paljon tuttuja nimiä, joista yllättävänkin moni omana aikanani (syyskuusta 1990 huhtikuuhun 1991) siellä vaikuttanut viihtyy laitoksella vieläkin.

Kun olin syksyllä hautaamassa Ensio-ystävääni, jotakin työpaikasta kertoo sekin, että hautajaisissa oli tervehdys hänen entisiltä työkavereiltaan. Tämä ei toki ole mitenkään kohtuutonta, ottaen huomioon, että Ensio viihtyi samassa työpaikassa 38 vuotta.

Ehkä aika kultaa muistot. En osaa idealisoida sitä, että löytäisin jostakin eläkeviran, jonka kollegat sitten muistaisivat minua vielä hautajaisissakin, mutta miksi sitten viihdyin ATK-keskuksessa noin hyvin? Hyvä ilmapiiri oli varmastikin tärkein tekijä. Työskentelin fiksujen ihmisten parissa asiantuntijaorganisaatiossa, mutta siltikin työpaikkailmapiiriin täytyy vaikuttaa jokin yksilöistä riippumaton sosiaalinen fakta, jota sanottakoon vaikkapa kulttuuriksi, työntekemisen tapa, joka on vakiintunut ja kyseiselle organisaatiolle ominainen. Jokainen hyväksyttiin omine persoonallisuuksineen, ja persoonallisuuksia talossa totisesti oli niin että muistan heidät vieläkin puhetapoineen ja jopa vaatetuksineenkin. Talossa vallitsi myös kulttuuri, jossa jokaista työntekijää ja jokaista roolia arvostettiin, minkä heijastumana sitten ketään ei kyttäilty ja jokaista pidettiin ihmisenä samassa arvossa.

Tässä siis opetus kaikille työnantajille ja esimiehille. Ei edelläkuvatun luulisi olevan vaikeaa? Mitään taikatemppuja ei tarvita, ainoastaan arvostava ja luottava ilmapiiri.

Toki melkein neljännesvuosisata myöhemmin ymmärrän, että kyse saattaa ainakin omalla kohdallani olla siitä, että siedin tuolloin melko yksitoikkoisen ja minut alityöllistävän työn siksi, että koin sen väliportaaksi jonnekin. Nyt kun en enää tiedä, mikä sen jonnekinin piti olla, olen matkan varrella eksynyt reitiltä, niin osaan sitäkin paremmin arvostaa sitä väliporrasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti