Facebookissa kiersi kysely 10 suosikkimusiikkikappaleesta. Koska tämä vaihtelee päivän kunnon mukaan, ja kymmenestä voisi helposti tulla 300, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni listatakseni kymmenen suurinta musiikkikappaletta:
Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Suurin levytys tästä on Bruno Walterin Wienissä 1952 johtama, jossa tenoriroolin laulaa Julius Patzak luonteikkaasti ja sopivan elähtäneellä äänellä. Levytyksestä tekee kuitenkin kuolemattoman altto Kathleen Ferrier, jonka joutsenlaulu tämä on. Otto Klemperer tarjoaa hienosti lauletun kirjastoversion, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritx Wunderlich. Jascha Horensteinin liveversio on tunnelmaltaan hyytävä, ei vähiten siksi, että Horenstein itse vähän ennen kuolemaansa oli todennut, että traagisinta kuolemassa on se, ettei enää voi kuulla das Liediä.
Mahler: Sinfonia no 2 (Ylösnousemus). Definitiivisen version tästäkin tarjoaa Bruno Walter, Mahlerin läheinen ystävä.
Mahler: 8. sinfonia (Tuhannen). Kuunneltuani pari vuosikymmentä Kubelikia ja sittemmin Bertiniä, kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Kuten edellä, Bruno Walterin levytys on autenttisin ja tekee parhaiten oikeutta teokselle. Walter teki teoksesta livetaltioinnin jo ennen sotia Wienissä, mutta vanhoilla päivillään Columbia-levy-yhtiölle tekemä taltiointi on ehkä historian hienoin studiosinfonialevytys, joka kuulostaa uskomattoman tuoreelta. Kuitenkin sitten - taas - Horensteiniin tutustuminen (tässä tapauksessa Lontoon livelevytykseen v. 1966) jättää Brunon version jotenkin pinnalliseksi. Horenstein tarjoaa enemmän elämänmakuisuutta kuin kukaan. Jos teoksesta kaipaisi kuitenkin vain yhtä levytystä, Bernard Haitinkin versio olisi lähellä ideaalia.
J.S.Bach: Matteuspassio. Edesmennyt ystäväni Ensio oli erikoistunut Matteuspassioon: hänellä oli kotonaan kymmeniä versioita. Minulle teoksen kattavat Otto Klemperer, Wilhelm Furtwängler ja Gustav Leonhardt. Klemperer tarjoaa muhkean ja hartaan näkemyksen, Furttis korostaa teoksen tragiikkaa livetaltioinnissaan (joka ei ole ihan kokonainen), ja Leonhardtin levytys on hyvä kompromissi romanttisemman ja autenttisen tradition välillä. Sekä Klemppiksen että Furttiksen versioiden Jeesuksena on Dietrich Fischer-Dieskau, joka on Jeesus.
J.S.Bach: Johannespassio. Isoveljensä veroinen teos, jossa on suhteessa enemmän kohokohtia ja vähemmän tarinaa kuljettavaa "löysää", kuten resitatiiveja. Minulle oikea versio on varsin pienellä alkuperäiskokoonpanolla Sigiswald Kuijkenin ja La Petite Bandin tarjoama, ja perinteisemmän version ystäviä tyydyttää Karl Richterin versio.
J.S.Bach: das Wohltemperierte Klavier. Pianon vanha testamentti on oikeastaan 64 teosparia, mutta koska se on julkaistu kokonaisuutena tai ainakin kahtena kokonaisuutena, käsittelen sitä yhtenä teoksena. Glenn Gouldin oikukasta ja nerokasta WTK:ta ilman ei voi kukaan olla, kun taas Edwin Fischerin pioneeriversio on ehkä kaikkein musikaalisin. Cembalolla Wanda Landowska taritsee ihan omanlaisensa kattauksen, cembalolla, joka jytisee kuin kirkon lasimaalaukset pommituksissa. Samuel Feinbergin vaikeasti saatava levytys on kuitenkin omaa luokkaansa.
Beethoven: 9. sinfonia. Furtwänglerin taltionti Bayreuthista vuodelta 1951 on ehkä suurin musiikillinen livedokumentti koskaan. Furttis luo teoksen tuossa taltioinnissa, joka tuo kotikuuntelijan luomistapahtuman ääreen. Toscaninin äärikiihkeä versio tarjoaa ääripään; menevää ja muhevaa peruslevytystä halajavat tyytyvät Herbert von Karajanin tai George Szellin versioihin.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Minulle teoksen esitteli Bruno Walter, mutta varsinaisesti tykö toi vasta Roger Norrington. Tämänhetkinen suosikkini on Klemperer (stereoversio), mutta lämpimästi voi suositella myös Rudolf Kempeä, Toscaninia ja Erich Kleiberiä.
Bruckner: 8. sinfonia. On, kuten Mahlerinkin kasi, ollut minulle hieman problemaattinen. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti