Nuoria on suojeltava itseltään

Tutkin Vihreiden ensi kesän puoluekokousaloitteet läpi. Kaikkien muiden läpimenoa toivon, mutta yksi muodostaa poikkeuksen: aloite, jossa toivottiin omaehtoisen sterilointipäätöksen alaikärajan laskemista kolmestakymmenestä kahdeksaantoista. En ole itse paikalla Jämsässä, joten käytän puheenvuoroni nyt tässä.

En väitä, että tietäisin, mitä nykypäivän nuoret haluavat nyt saatikka 15 vuoden päästä. Mutta eivät he tiedä sitä itsekään. Siksi onkin parempi jättää mahdollisimman monta ovea auki kuin sulkea niitä. 

Ymmärrän toki, että aikuisuutta harjoittelevia nuoria harmittaa se, että jossakin katsannossa he ovat aikuisia ja jossakin eivät. Velvollisuusaikuisia ja oikeuslapsia.

Ihmiset aikuistuvat eri tahtia. Joillekin vanhemmaksi tuleminen kaksikymppisenä voi olla sekä luonnollista, haluttavaa ja siitä myös selvitään erinomaisesti. Kuten omilla vanhemmillani, olenko tästä selviytymisestä itse sitten mitenkään erinomainen esimerkki, on makuasia. Mitenkään vähättelemättä kenenkään ihmisen perspektiiviä: omaa, parasta ymmärrystä ja tulkintaa omista elämänvalinnoistaan, niin kyllä 25- tai 30-vuotiaskin on vielä kovin nuori tietämään varmuudella että ei koskaan, varsinkin kun naisten hedelmällisyys kestää yleensä noin viisikymppiseksi. Ylipäätään varmin esimerkki siitä, että ihminen on vielä nuori, on se, että hän ylipäätään luulee olevansa ehdottoman varma mistään.

Ihmettelen joskus lukiessani jälkikäteen esimerkiksi yliopistoesseitäni, että miten ihmeessä olen ollut 20 vuotta sitten noin fiksu, että olen osannut tehdä tuollaisiakin päätelmiä, jotka ovat nyt minulle aivan liian korkealentoisia ymmärtää. Informoituja valintoja en kuitenkaan osannut tehdä muiden kuin äänilevyjen ostopäätösten kohdalla. Jos 18-vuotiaan visio ei oikein yleensä vielä tahdo riittää lukitsemaan loppuelämäänsä koskevia valintoja esimerkiksi opiskelualan tai elämänkumppanin kohdalla, miksi se yltäisi muihin kauaskantoisiin päätöksiin, kuten isyyteen tai äitiyteen?

Minulle ei isyys ollut mikään reaalinen, läsnä omassa elämässäni oleva, realistisesti valittavissa tai ei-valittavissa oleva asia kolmekymppisenä niin että siihen olisi voinut jotenkin ottaa kantaa. Olin kolmekymppisenä täysi kakara, vaikka olinkin asunut itsenäisesti jo miltei kymmenen vuotta, maksanut oman koulunkäyntini 16-vuotiaasta, ulkoiluttanut koirani 11-vuotiaasta ja huolehtinut aamurutiineistani jo 6-vuotiaasta. Minun elämääni mahtui vain minä, sen lisäksi mahdollisesti vielä oma itse. Vielä kolmekymppisenä säikyin karkuun lapsilla varustettuja tai lapsia haluavia naisia, koska olin itsekin lapsi. En ollut vielä tuossa vaiheessa valmis tulemaan ulos omasta maailmastani ja mukavuusalueeltani. En ole tässä yksin omassa tuttavapiirissäni: moni sestoaa tämän päätöksen kanssa niin kauan että parasta ennen -päiväys saattaa livahtaa.

Tulin isäksi vajaat 37-vuotiaana, ja kaikille ei tätä onnea ole suotu, eikä kaikista tarvitsekaan tulla isejä tai vanhempia. Ei ole mitään yleispätevää reseptiä siitä miten ihmisen tulee järjestää perhesuhteensa eikä sen paremmin siitäkään miten ja milloin aikuistutaan. Haluaisin nyt kuitenkin setämäisellä varmuudella muistuttaa jokaista minua nuorempaa, joka luulee olevansa varma omaehtoisesta lapsettomuudestaan: älä ole. Sinä voit muuttua. Elämässäsi voi tapahtua asioita, jotka saattavat muuttaa käsitystäsi omasta itsestäsi, omasta elämästäsi ja omista olosuhteistasi. Kannattaa suhtautua omaan elämäänsä yleensäkin avoimin mielin ja silmin.

40-vuotiaana ihmisellä on perspektiivi omaan itseensä, tekemisiinsä, valintoihinsa ja motiiveihinsa kaksikymppisenä. Toisin päin taas ei voi olla. Sen sterilointipäätöksen kanssa ehtii odottamaan, ja tekemään sen myöhemmin, jos siltä tuntuu, ja sen aikaa vaan puljailla ehkäisyvälineiden kanssa, jos haluaa peuhata. Tekemättömäksi sitä päätöstä ei saa.