Havaintoni mukaan työhyvinvoinnista puhutaan organisaatioissa sitä enemmän, mitä heikommalla tasolla se on. Jos jossakin fraasi "Siitä puhe, mistä puute" pitää paikkansa, niin tässä. Ja lisää tähän vielä "suutarin lapsilla ei ole kenkiä". Kun työhyvinvoinnista puhutaan, silloin johto antaa vaikutelman, että meillä nyt ihan dokumentoidusti panostetaan asiaan. Ollaan tekevinään, teeskennellään johtamista. Jos työpaikassa työhyvinvointi otetaan todella vakavasti, silloin työhyvinvoinnin eteen ei tarvita erillisiä toimenpiteitä tai varsinkaan jälkikäteisiä korjausinterventioita.
Tänään HUS:in hallituksen puheenjohtaja kehui HUS:in laadullisuutta monilla mittareilla, myös työhyvinvointia. Kokemuksesta tiedän, että työhyvinvointimittarit vääristävät: tilanteen kaikkein kriittisimmin kokevat eivät vastaa asiaa koskeviin kyselyihin, koska he ovat kokemuksen kautta oppineet, että kyynismi on realismia: tutkitaan, mitataan ja ehkä sitten puretaankin kyselyä jossakin palaverissa, mutta ei tehdä mitään.
Työhyvinvointi organisaatioissa tulee ottaa vakavasti aina ja koko ajan niin ettei tarvita mitään työhyvinvoinnin korjaussarjoja, jotka kaivetaan työkalupakista vasta sairauslomien räjähdettyä käsiin ja jonkun jo tehtyä valituksen työsuojelupiiriin tai omalle työsuojeluvaltuutetulle. Tärkeimpiä toimenpiteitä tässä ovat työntekijän mahdollisuudet vaikuttaa toimenkuvaansa, työaikajoustot ja työpaikkakiusaamisen nollatoleranssi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti