... koska uskon, että esimerkiksi Selim Palmgrenin, Heino Kasken tai Leevi Madetojan musiikkia ei muuten kuulisi kukaan, joka ei itse niitä osaa esittää. Yle sivistää tuomalla harvinaisempaakin musiikkia kansalle, ja kansansivistyksestä voikin maksaa. Radion sinfoniaorkesteri tarjoaa puolestaan suomalaissäveltäjille välineen, jolla he saavat musiikkiaan esitetyksi, ainakin kerran. Eivät tietenkään kaikki, mutta kyseistä instituutiota johtavien mielestä mielenkiintoisimmat.
Ainakin aiempina vuosina, kun Suomessa ei tehty juurikaan klassisia levytyksiä, Ylen kantanauhat olivat ainoa suomalaismuusikkojen taltiointien varasto. Ilman kantanauhoja meillä ei esimerkiksi olisi Heimo Haiton Sibelius-levytyksiä tai juuri mitään dokumenttia Veikko Tyrväisen äänestä.
Kantaesitykset ovat paitsi kulttuurisen elinvoimaisuuden elinehto, ne ovat myös sosiologisesti mielenkiintoisia tapahtumia: on kiintoisaa seurata yleisön reaktioita, jotka eivät tiedä, mitä sieltä tulee kun se ei ollutkaan sitä Beethoven-Sibeliusta. Etenkin kun syypää eli säveltäjä tapaa itse olla yleensä paikalla vastaanottamassa näitä reaktioita, eivätkä ihmiset nyt julkisesti kehtaa munata itseään taputtamalla huonosti niin etteivät muka ymmärtäisi, mitä vastaanottivat.
Olen aiemmin ollut käyttömaksun kannalla, mutta sitä olisi hyvin vaikea hallinnoida. Minäkin kivikautinen sentään osaan kuunnella Ylen klassista työpaikkakoneeni kautta, ja sitten kun joskus kännykästäni aika pettää, varmaan kännykästänikin. Ehkä Yle-vero sittenkin on helpompi ratkaisu, jos ei välttämättä parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti