Kalasataman arvostelu

Tein ystävieni kanssa arkkitehtuurikävelyn uuteen Kalasataman kaupunginosaan. En osta. On hämmästyttävää, että talot, joissa asuntojen neliöhinta on 6000 ja 8000 euron välillä, on näin hutaisten valmisteltu. Tai ehkei puolivalmista saisi arvostella. Tai sitten rosoisuus onkin tavoiteltu tyylilaji, vähän niinkuin kivipestyä farkkua.

Ingen svenskspråkig bättre folk hit. Bara finska snackas här.
 

... utan estiska och ryska.

Puisto kalasatamalaisittain. Ei kannettu vihreys kaivossa pysy, vai miten se meni?

 Tässä olisi tarjolla halpoja neliöitä. Tosin ikkunoita ei ole, mutta mukavuuslaitoskin löytyy. Ja kuntopyörä.

Ehdottomasti kiintoisinta Kalasatamassa on julkinen tila. Graffititaiteilijat ovat ottaneet tilan omakseen, julistaen luokkasotaa. Kalasatamassa useimmilla on varaa vain julkiseen tilaan, neliöt maksavat maltaita. Uskoisin kuitenkin, että asukkaatkin voivat tulla tänne turvallisin mielin, luokkasota tapahtunee ilman polttopulloja.
 

Ihmiset tosiaankin pitävät eri asioista.

Seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä

Budjetin kehysriihen yhteydessä tehty leikkaus lapsilisään on herättänyt sosiaalisessa mediassa suoranaisen vastalausemyrskyn, johon ovat pienituloisten lisäksi syyllistyneet myös keskiluokkaiset ja -tuloiset. Tarkastellaanpa nyt, mitä oikein leikataan ja miten.

Kehysriihi alentaa lapsilisää yhdestä lapsesta 7,71 euroa kuukaudessa. Vaikka lapsilisä onkin lapselle korvamerkittyä tuloa, tämä on saivartelua, koska vanhempihan sitä käyttää ja sen käytöstä päättää. Kaikki menee samaan, pohjattomaan kassaan.

En kelpaa virallisesti pienituloiseksi, siihen olen aivan liian rikas, mutta akateemisesti koulutetuksi koen ainakin suhteellista deprivaatiota, tai Erik Allardtin sanoin, tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Kuukausituloni ennen verotusta ovat 2163 euroa ja verotuksen jälkeen 1725 euroa kuukaudessa. Pakollisten menojen - asumisen, työmatkalipun, elatusavun, Visan minimilyhennyksen, sähkö- ja puhelinlaskun sekä asuntolainan pakollisen kylkiäisvakuutuksen jälkeen käteen jää hyvänä kuukautena 675 euroa kuussa. Hyvä kuukausi tarkoittaa sitä, että mitään ylimääräisiä laskuja ei tule ja en lyhennä Visaa kuin minimisummalla.

Minun pohjattomaan kassaani on tulossa toukokuussa 104,19 euron sijasta tulossa 96,48 euron lisäys. Kehyshiiri nakertaa tästä lisäyksestä 7,71 euroa, tosin on makuasia, kumman vanhemman tuloihin se kohdistetaan. Jos elatusapu jaettaisiin kahtia molempien vanhempien kesken, silloin vähennys odotettavissa olevissa tuloissani on 3,855 euroa, mikä on nettotuloistani 5,3 promillea.

Toki tosiasiallisen melko pienituloisena otan kernaasti jokaisen sentin ja millin, joka annetaan, mutta eiköhän seitsemästä eurosta seitsemästäkymmenestäyhdestä sentistä valittaminen ole saivartelua. Mitä sillä saa? Hädin tuskin puolikkaan vaippapaketin. Onko kukaan koskaan ostanut puolikasta vaippapakettia? Minä ainakaan en, siitä syystä että sellaisia ei saa.

Miksi sitten moinen parku pikkusummasta? Kyse on periaatteellisesta joustamattomuudesta. Saavutetuista eduista ei haluta tinkiä, silloinkaan kun niitä ei vielä edes olla saavutettu.

Yksinhuoltajaäidin poikana ja ajoittaista työttömyyttä maistaneena tiedän kyllä, että seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä on sekin raha. Siksi olisikin parasta leikata lapsilisistä progressiivisesti. Tämä tapahtuisi reiluimmin ja parhaiten siten, että lasketaan lapsen kanssa samassa taloudessa asuvien huoltajien tulot yhteen, ja verotettaisiin progressiivisesti aivan kuten nytkin. Muutos vaatisi lapsilisän subjektiivisuuden poistamista, eli se laskettaisiin tuloksi vanhemmalle, ei lapselle, mitä se toki nytkin tosiasiallisesti on, ja kuten se jo nytkin lasketaan toimeentulotuessa perheen, ei lapsen tuloksi. Tässä laskutavassa yksinhuoltajat ja pienituloiset voittaisivat, tai siis häviäisivät vähiten, kun taas isompituloiset saisivat luvat olla enemmän solidaarisia. Tämä laskutapa ei poistaisi lapsilisää keneltäkään, mutta kohdistuisi oikeudenmukaisimmin.

Julkisen liikenteen löytötavaroiden kadottamo

Käväisin eilen iltapäivällä Pitäjänmäellä. Menin sinne viisysin bussilla, kiitos reittioppaan antaman käyttökelpoisen osviitan. Kun tulin palaveristani, jota ei ollut - se voisi olla oman bloginsa aihe - kaivoin taskustani pipoa, jota ei ollut.

No, onneksi oli kahdeksisen astetta lämmintä ainakin ihomittarini perusteella, joten ei pääni paleltunut. Muistin pitäneeni pipoa päässäni vielä bussipysäkillä menomatkalla, joten lähdin kävelemään takaperoisesti, en kuitenkaan takaperin sille bussipysäkille, jolla jäin pois.

Ei ollut siellä eikä ollut matkalla. Poissulkemismenetelmällä minun oli siis kohtuullisen loogista odottaa, että pipo olisi tipahtanut bussin penkille. Sitten vaan selvittämään, mistä sen saisi takaisin.

Ei ole ihan helppoa. Kun laitoin googleen "HSL löytötavarat", löysin linkin (se löytyy tämän bloggauksen otsikon alta), jossa lueteltiin firmakohtaisesti, minkä bussifirman busseihin jätetyt tavarat löytyisivät ja mistäkin, jos siis löytyisivät. Koska eihän minulla vapaan kilpailun edessä hoomoilaisena voinut olla mitään hölkästäkään siitä, mikä liikennöitsijä ajaa bussia numero 59 - sen verran tiedän, että HKL-niminen firma ei aja busseja, saati HSL - niin sen verran osaan, että avasin uuden netti-ikkunan, josta tarkistin muutamalla klikkauksella, mikä yhtiö ajaa viisysiä.

No, siellä luki että Pohjolan Kaupunkiliikenne. Ja sieltä löytötavaralinkistä kerrottiin, että Pohjolan Liikenteen bussien tavarat saa Kampista. Missään ei kerrottu, mistä saa niiden bussien tavarat, joiden edustamia firmoja ei oltu mainittu missään, eikä sitä, onko Pohjolan Kaupunkiliikenne sama kuin Pohjolan Liikenne.

On jotenkin roisia soittaa palvelunumeroon, hinta 1,97 euroa/minuutti vain saadakseen mahdollisesti tietää, että on soittanut väärään numeroon, vain siksi, etteivät ole laittaneet nettiin mainintaa siitä, missä Pohjolan Kaupunkiliikenteen tavarat ovat ja että onko Pohjolan Kaupunkiliikenne sama asia kuin pelkkä Pohjolan Liikenne.

Täytyi taas googlata. Laitettiin hakusanaksi Pohjolan Kaupunkiliikenne. Ensimmäiseksi hakutulokseksi tuli Pohjolan Kaupunkiliikenne - Pohjolan Liikenne.

Kyllä on tehty helpoksi käyttää joukkoliikennettä!

Jokainen työpaikka tarvitsee luottamushenkilön

Isoissa työpaikoissa luottamushenkilöt eivät työskentele samassa talossa edustamiensa työntekijöiden kanssa. Tämä on ongelma monessakin mielessä: kestää kauemmin, että heidän kanssaan saa sovittua palaverin. Toiseksikin luottamusmiehen paikallaolo ehkäisisi monia ongelmatilanteita jo ennakolta: luottamusmiehen silmien alla esimiehet eivät voi elää aivan kuin pellossa.

Esimerkiksi nykyinen työpaikkani kuuluu valtavaan kuntayhtymään, ja työntekijöiden käytettävissä on kyllä luottamushenkilöitä, mutta edellämainituista syistä sellainen pitäisi olla jokaisessa työyksikössä (en nyt puhu yhden tai kahden hengen yrityksistä, mutta esimerkiksi jo noin kymmenenkin hengen yksikkö tarvitsisi luottamushenkilönsä).

Luottamusmiehen läsnäolo lisäisi työntekijöiden turvallisuudentunnetta. Se lisäisi myös työyksikön me-henkeä, kun kaikki ammattiryhmästä riippumatta voisivat luottaa siihen yhteen ja samaan luottamushenkilöön, ainakin välikätenä. Esimerkiksi työyksiköiden johtaminen, työn tekemisen alakulttuuri ja työpaikkasosiaalisuus ovat työyksikkökohtaisia, ja osittain ammattiryhmittäisistä luokitteluista riippumattomia sosiaalisia faktoja, ja niiden ratkomiseen tarvittaisiin talokohtaisia luottamushenkilöitä. 

Kehyshiiren voittajat ja häviäjät

Häviäjiä hallituksen budjetin kehysriihessä ovat lapsiperheet, kehitysyhteistyön kautta kansainvälinen maineemme, köyhät pitkäaikaissairaat ja yleensäkin asuminen, erityisesti vuokra-asuminen ja omakotitaloasuminen: kiinteistövero nousee, asuntolainojen korkovähennysoikeus laskee asteittain 5%-yksikköä vuodessa ja pääomatulovero nousee, mikä vieritetään suoraan vuokriin. Toivottavasti sentään korkovähennysoikeuden leikkaaminen tulee laskemaan asuntojen hintatasoa edes keskipitkällä tähtäimellä, sillä korkovähennyshän on subventiota pankeille ja asunnonmyyjille.

Häviäjiä ovat myös perijät, perintöveron noustessa, mikä on ihan ok, samoin suurituloiset, mikä sekin on hyväksyttävää. Lisäksi häviäjiä ovat peruspäivärahan varassa elävät, huonokuntoiset ja vaikeasti työllistyvät työttömät, joiden tilannetta hyvinvointietuisuuksien irrottaminen indeksistä kurjistaa.

Voittaja oli ympäristö erilaisten ohjausverojen - kuten nostettavan työmatkavähennyksen omavastuun - muodossa, siksi Vihreidenkin oli mahdollista pysyä hallituksessa, ainakin toistaiseksi, polttoaineverojen noustessa ja työmatkavähennyksien pienentyessä. Lisäksi Metso-suojeluohjelmaan liitetään 13 000 hehtaaria uusia alueita, mikä ei ole aivan vähän.

Helsinki on myös voittaja, sillä sille luvattiin rakennuttaa Malmin lentokenttä ja Pisara-rata, joka tosin tuhoaa sekä Alppipuiston että Eläintarhan alueen. Jotkut keikkatyön kannusteet myös kohentuvat, asumistuen 300 euron suojaosan myötä, vaikkakin sitten työmatkavähennyksen omavastuu nousee 600:sta 750 euroon.

Hesarin pikakoosteen hallituksen kehysriihestä voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. En tosin ole aivan sen varassa, vaan lähteenäni ovat myös Outi Alanko-Kahiluodon ytimekäs listaus plussista ja miinuksista sekä Anni Sinnemäen ja Ville Niinistön analyysit.

Jo joutui armas aika, Suvivirren vastustaminen suloinen

Suvivirsikeskustelu on kevään merkki siinä missä koirankakkakeskustelukin. Itse asiassa vielä varmempi: se ei riipu säästä. Nyt kun hädin tuskin vähälumisestakaan talvesta on hädin tuskin selvitty, kakkaa ei paljastu, koska se ei ole alun alkaenkaan piilotellut minkään alla. Suvivirsikeskustelu sen sijaan ei riipu säistä.

Minulla esiintyi (käytän lääkärien suosimaa verbiä, koska taudinkuva on helposti diagnosoitavissa)  parikymppisenä (epä)pyhää vihaa ties millaisia kaikenkarvaisia käytäntöjä vastaan, joissa koin uskontoa pakkotuputettavan, kun mentiin normiluterilaisuuden oletusarvojen mukaan. Esimerkiksi käyköön se kun armeijassa jouduin vannomaan kirkkoon kuulumattomanakin juhlallisen vakuutuksen, joka päättyi "ja Jumala minua siinä auttakoon".

Erosin kirkosta välttääkseni kirkollisveron, ja tämän kuorrutin maailmankatsomukselliseksi välttämättömyydeksi jo siitä alkaen kun kirkosta 19-vuotiaana erotessani kirkkoherranvirastossa täyttämässäni lomakkeessa vaadittiin perusteluja kirkosta eroamiselle. Olin järkyttynyt: miksi sitä nyt pitää erikseen perustella jotain sellaista jota en erikseen edes ole voinut valita? Vähän kuin minun olisi pitänyt perustella, miksi olin valinnut äidikseni sellaisen henkilön, puhumattakaan siitä henkilöstä, joka sattui siittämään minut. Joka on isäni.

Nyt olen kasvanut tällaisten pyhien vihojen yli. Vihaa ei yleensäkään kannata tuntea, siinä vain myrkyttää oman mielensä, mutta paljon mieluummin kokisin sitä vihaa sellaisia epäoikeudenmukaisia rakenteita kohtaan, jotka pystyttävät jo kadonneeksi luultua mahdollisuuksien epätasa-arvoa uudestaan esimerkiksi sosioekonomisten koulutus- ja hyvinvointierojen muodossa, ja tämä vain siksi, että kokoomuslaisuus on läpäissyt yhteiskuntamme 90-luvun alkupuoliskon lamasta saakka, siis kaiken alistaminen taloudelle.

Samaten olen paljon enemmän harmissani siitä, että jo kadonneeksi luulemani rasismi on palannut sisään ensin takaovesta ja sitten se on salonkikelpoistunut, mutta vielä enemmän olen harmissani siitä, että tämä rasismi peitellään joksikin muuksi. Kaikkein eniten minua kuitenkin harmittaa se, että jotkut eivät erota sitä, mikä on yhteiskunnallinen epäkohta, luullen omaa harmistuneisuuttaan yhteiskunnalliseksi vääryydeksi.

Kiitos äiti

Lukiessani Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerran Taisteluni neljättä osaa, tajuan hänen kirjassaan tekemällään isänmurhalla vapauttavansa itsensä synneistään. Minulla ei onneksi ole tähän aihetta, tajuan. Isäni onneksi on vielä varsin vetreissä voimissaan, joten häntä ei vielä käy muistelemaan.

Monisairas äitini uhrasi elämänsä takiani. Hän jaksoi elää juuri sen verran kuin katsoi olevan välttämätöntä jotta jaksaisin omilla siivilläni. Minä olin hänen elämänsä paras saavutus, oikeastaan ainut, vaikkakin hän onnistui tekemään kaikkiin hänet kerrankin tavanneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Luulen, että hänen fyysisestä hataruudestaan huolimatta hänestä säteili rikas sisäinen elämä ja voima sekä usko ihmisiin aina hyväuskoisuuteen saakka.

Minua kannustettiin kotoani, ei koskaan potkittu mihinkään. Riippumatta siitä, millaisia valintoja tein, tekemiini valintoihin uskottiin: koska ne olivat äitini pojan valintoja, niiden täytyi olla oikeita. Kasvatukseni koostui pääasiassa äitini kanssa jo kuusivuotiaasta käymistäni tasaveroisista keskusteluista.

Sain varsin vahvan itsetunnon, joka on kantanut minua heikkojenkin hetkien ylitse. Olen oppinut jo lapsesta olemaan enimmäkseen piittaamatta siitä, mitä toiset minusta näyttävät ajattelevan.

En ehkä ole aivan lunastanut kaikkia niitä toiveita, joita äitini minua kohtaan saattoi sisimmässään kantaa, mutta uskoisin, että hän jos hän tietäisi, niin hän olisi kuitenkin varsin tyytyväinen: suurimmat saavutukseni ovat rikkaan sisäisen elämäni lisäksi perheeni ja ystäväni. Sitäpaitsi äitini oli sen verran viisas, että jos hän koskaan minuun olisi kohdistanut mitään odotuksia, niin hän olisi halunnut, että olen tasapainossa mahdollisuuksieni ja kykyjeni suhteen, että voin kokea hyödyntäväni kykyjäni niin että en turhaudu.

Äitini jätti rikkaan henkisen perinnön, vaikkei maallinen perintö koostukaan kuin muutamista koriste-esineistä ja lp-levyistä. Äitini perintö on malli siitä, miten olla hyvä vanhempi: uhrata työuransa - joskin kyseenalainen - ja terveytensä ainoalle lapselleen. En pysty samaan. Toki opin arvostamaan myös kauneutta sen kaikissa muodoissaan, etenkin musiikkia.

Jotakin oppia sentään pystynkin siirtämään jälkipolville, jos en muuta, niin sen, että isältäni voi tarkistaa asioiden oikean laidan silloin kun oma tietovarantoni ei riitä, niin olisin tyytyväinen, että minut muistetaan isänä, joka oli läsnä ja silloinkin kun en ollut läsnä, olin saatavilla. Toki yritän opettaa myös suhteellisuudentajua: kukaan ei osaa eikä tiedä kaikkea, ei isänikään. Ne asiat kannattaa tarkistaa Wikipediasta, jos minä en sattumoisin tietäisi.

Jos jotakin yritän opettaa, niin ainakin sitä, että raha ei kasva puussa, sitä, että ihmisen itsensä kannattaisi tehdä eikä odottaa että toiset tekevät hänen puolestaan ja sitä, että ihmisarvo ei riipu suorituksista ja että silloinkin kannattaa yleensä yrittää, vaikka luulisikin, että ei jotakin osaa tai ei jostakin pidä. Ja vaikka olenkin oppinut isältäni arvostamaan tietoa, niin kuitenkin tärkein tieto liittyy siihen, miten olla ihminen toisille.

Packalen tuomitsee huono-osaiset ylisukupolviseen kadotukseen

Kansanedustaja Tom Packalén on esitellyt Helsingin segregaatiomalliaan, jossa kaupunginasuntojen asukkaat pisteytettäisiin siten, että esimerkiksi huumeista tai häädöistä tulee miinuksia, ja eniten miinuksia keränneet keskitettäisiin esimerkiksi Vesalaan. Rajoittuisiko tämä vain asunnonvaihtajiin vai olisiko segregaatio tarkoitus toteuttaa pakkosiirroilla, se jää minulle avoimeksi.

Packalén lopettaisi sosiaalisen nousun mahdollisuuden ja tuomitsisi häiriökäytökseen syyllistyneiden lapset yksisuuntaisella menolipulla helvettiin. Pitää olla aika vahvoista aineksista tehty, jos aikoo ns. ongelmalähiöstä ponnistaa. Mikäli nyt yliopistokoulutusta minään mittarina pitää, ei omasta kohortistani tainnut omasta lukiostani tulla kuin kourallinen yliopisto-opiskelijoita (kokonaan toinen juttu on se, kannattiko, sillä tiedän, että on sieltä tullut yrittäjääkin ilman sen kummempia papereita).

Kun yleensä sosiaalisia verkostoja pidetään yhtenä syrjäytymisen ehkäisijöinä, eivät lähiön verkostot kovin kauas kannattele. Oikeat sosiaaliset verkostot ovat sellaisia, joissa vaihtuu sosiaalista pääomaa. Onhan se kivaa, että joillakin entisillä koulukavereilla voi Facebookin perusteella todeta menevän niin hyvin että he ainakin edes selviytyvät, mutta aika moni on päätynyt ostarille, ei edes sen eteen. Niin että taisikin olla hyvä, että suojauduin aika hyvin sosiaalisilta verkostoilta, mikäli se tarkoittaa jengejä. Niinkuin se kai lähiöissä aika usein tarkoittaa.

Miksi? Jotain tekemistä asian kanssa on sillä, että lähiöissä puuttuu julkinen tila. Tai on sitä. Kannelmäessä esimerkiksi on juna-asema ja ostarin porstuapuoli. Siellä saa taatusti verkostoja, jos kantapeikot kaljakasseineen sellaisiksi kelpaavat.

Oli minulla kavereita. Me leikimme lähinnä sisätiloissa. Ja koirani ansiosta tunsin puoli kylää, ja Kannelmäen koiranulkoiluttajat ovatkin sellainen sosiaalinen verkosto, joka poiki perheystävyyksiä.

Jos vanhemmilla ei ole varaa kustantaa mitään muuta harrastusta kuin kirjaston niin sitä onkin tosiaan syytä käyttää, jos aikoo pois kadotuksesta. Jonne Packalén kaltaisineen olisi valmis lähiölapset tuomitsemaan. Ainakin kannattaa hankkia koira, niin saa liikuntaa ja tutustuu ihmisiin, jos nimittäin tulee työnnetyksi ongelmayliedustettuun ja palveluyliresurssoitavaan get - eiku kaupunginosaan. Tosin olen nähnyt, kun koirille juotetaan olutta pullon suusta ja kuinka juoppoperheeseensä hermostunut bullmastiffi hermostui ja puraisi emäntäänsä, joten ei koiraakaan saa käyttää minään laastarina. Sitäpaitsi se koira, joka puraisi, oli Malminkartanossa...

P.S. Minä rakastan Kannelmäkeä. En vaan viitsi sitä liikaa kehua että Helsingissä säilyisi edes muutama salattu helmi, joissa asuntojen hintataso on tavallisille ihmisille edes miten kuten mahdollinen...

Helsingin Uutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Nato on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan

Keväällä -91 näin, että Suomi tulisi hakemaan EU-jäsenyyttä ja Neuvostoliiton romahdus olisi jo ovella. Tuolloin YYA-sopimus joutuisi uudelleentarkasteltavaksi ja Suomi tulisi hakemaan EU-jäsenyyttä, ja hakemaan turvatakuita WEU:sta, joka ei tietenkään ole mikään reaalinen ratkaisu koska se on paperitiikeri (onko sitä muuten enää?)

Näin tuolloin, että NATO-jäsenyyteen tullaan joka tapauksessa jossain vaiheessa ottamaan kantaa, ja tämä tilanne on nyt lähempänä kuin koskaan. On kuitenkin jotenkin ymmärrettävää, että kun tuon skenaarion esitin varuskuntani turvallisuuspoliittisella oppitunnilla muutamia kuukausia ennen kun Janajevin juntta hetkeksi valmiutta nostettuaan romahdutti Neuvostoliiton, sitä oppituntia pitänyt everstiluutnantti vaikutti aika hämmentyneeltä. Ei ollut upseeri varautunut turvallisuuspoliittisen asemamme muutokseen, vaikka toki se valmiustilan nostaminen onnistuikin helposti: taisi yksi tai kaksi viikonloppuvapaata palaa käkkiessä tulenjohtotornissa keskellä Suomenlahtea.

Tuolloin kokoomusnuorena olin aika länsi-integraatiosuuntautunut. EU-jäsenyydestä ei vielä uskallettu puhua mitään, ennen kuin palasin Kokoomusnuorten historialliselta tutustumismatkalta EU-elimiin. Tämä matka poiki aloitteen hakea EU-jäsenyyttä, ja loppu onkin historiaa. Kokoomusnuorten kannasta tuli "ukkopuolueen" kanta, ja demarit seurasivat pian perässä.

Suhtauduin tuolloin Natoon epäillen kahdesta syystä: 1) en ollut aivan niinkään varma, näkisikö läntinen sotilasliitto Suomen puolustaminen kaiken sotkun ja vaivan arvoiseksi ja 2) en ollut kovin ihastunut ajatukseen, että voisin varusmiehenä - tai myöhemmin reserviläisenä, vaikka 20-vuotiaalla ei olekaan tulevaisuusperspektiiviä - joutua mukaan johonkin kaukaiseen konfliktin.

Yllättävän vähän on geopoliittinen asetelmamme muuttunut 23 vuodessa, paitsi että nyt ehkä voisi olla ajankohtaisempaa ottaa muutakin kantaa Natoon kuin että pidetään optiot auki. Mielipiteitä siis: juu vai ei, ja miksi?

Pappa gör tråkiga saker

Poikani mielestä on valitettavaa, että joskus kotona täytyy tehdä töitä. Samaten esimerkiksi työnhaku, verokortin tilaaminen, laskujen maksu tai elatusavun laskeminen ovat tylsiä asioita.

Onneksi niitä tylsiä asioita ei lasten tarvitse tehdä. Sitä varten ovat vanhemmat olemassa. Poikani sanoin: pappa gör tråkiga saker. Sellaisia me vanhemmat olemme. Vanhemmat ovat määrittelyn mukaan aikuisia, ja aikuisten asiat ovat tylsiä asioita, ja aikuiset ovat sellaisia ihmisiä, jotka tekevät tylsiä asioita.

Ruotsin kielen sana tråkig on hyvä sana. Se kattaa sekä ikävän että tylsän. Molemmanlaisia asioita me aikuiset teemme.

Lapsilla on sikäli kivaa, että he paitsi välttyvät tylsien asioiden tekemiseltä, siis sellaisten aikuisten maailmaan kuuluvien tylsien. Tosin hampaat pitää joskus pestä, ja päiväkotiin täytyy mennä leikkimään.

Onneksi sentään aikuisille on varattu muitakin asioita. Kuten ymmärrys siitä, miksi niitä tylsiä asioita on pakko tehdä. Ymmärrämme myös, että jääkiekkoa pelataan siksi että voitettaisiin eikä esimerkiksi siksi, että peli olisi leikkiä. Onneksi sentään osaamme esimerkiksi nauttia viinistä, kirjallisuudesta ja seksistä.

Lahjakkuus on yliarvostettua

Olen, tai ainakin joskus ollut, poikkeuksellisen nopea lukemaan. Enkä vain nopea lukemaan, vaan myös nopea oppimaan. Olen ainakin ollut aivan poikkeuksellisen ripeä päässälaskija. Päässäni pysyvät numerot ja nimet aivan poikkeuksellisen hyvin. Ainakin pysyivät ennen kännykkäaikaa. Tutustun nopeasti uusiin ihmisiin. Tuotan myös tekstiä ripeästi, hyvin monessa tyylilajissa ja ilman, että sitä isommin tarvitsisi editoida. Oikeastaan ainut kirjallisuudenlaji, jota en osaa, ovat avoimet hakemukset...

Jos katsoo ansioluetteloani, enpä ole näitä ominaisuuksiani oikein jalostanut kovinkaan häävisti miksikään sellaiseksi hyödynnettäväksi, joka olisi tuottanut sen paremmin minulle kuin yleistäkään hyvää. Lähinnä niistä on ollut friikkiohjelmanumeroiksi eriasteisissa illanistujaisissa.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että lahjakkuus on yliarvostettua. Paljon tärkeämpää olisi, että ihmisellä on prioriteetit kunnossa: että hän tietää, mikä on todella tärkeää. Minulle se on perhe ja mahdollisuus toteuttaa itseäni, tapahtui tämä sitten aktivismin tai muun politiikan tai kirjoittamisen kautta, julkaistiin se sitten tai ei. Että osaisi pitää avoimen asenteen maailmaan, pysyä mahdollisimman puhtaana kaikista ennakkoluuloista, nauttia hetkestä, pysähtyä haistelemaan sateen jälkeisen metsän tuoksua ja kuuntelemaan lintujen laulua, nauttia musiikista ja lennokkaista juoksuaskelista metsässä. Ja ennen kaikkea, voisi rakastaa.

Kumpi ompi julmempi, leijona vaiko tiikeri?

Julkaisen uudestaan klassikkotekstini syksyltä 2011, saatuani norjalaisen veroehdotuksen. Jälleen kerran. Jota en pääse lukemaan ennen kuin olen tilannut sähköisen asioinnin koodit. Jälleen kerran. Vaikka muutin maasta jo yli neljä vuotta sitten ja vaikka minulla ei ole ollut maassa verotettavaa tuloa kuuteen vuoteen. Silloinkin hyvin vähän, kolmen kuukauden firabelihommelista yhden kuukauden suomalaista palkkaa vastaavasti.

Olen ottanut asiasta selvää, kyllä verokarhu on julmempi. No, ei sentään. Maksan veroja ilolla: niillä pääsee julkisen arvaushoidon jonoon, niillä saa koulutaksin umpisuomenkielisen kunnan ainoalle ruotsinkieliselle oppilaalle, mutta niillä saa myös lainata kirjastosta ilmaiseksi ja niillä saa lenkkipolkujeni ylöspidon. Ynnä muuta mukavaa ja sellaistakin, jonka käyttäjäryhmään en kuulu. Niillä lunastetaan kansalaisuus.

Pohjoismailla on keskenään sopimus siitä, että verottajat vaihtavat keskenään tietoja. Niin ne näköjään tekevät.

Asuin pariin otteeseen Norjassa, josta paluumuutin Suomeen 4.1.2010. Olin siis tarkasti ottaen verovelvollinen Norjaan neljä tai ehkä noin kolmisen päivää verovuoden 2010 puolella. Tosin raahasin skolioottinen selkäni vinossa niitä laukkuja lumihangessa väliaikaiseksi tarkoitettuun ensimmäiseen Helsingin-kotiini vasta noin yhdeksän aikaa illalla, joten ehkä sittenkin neljä päivää. Ai niin, sellainen pikkuinen juttu vain, ettei minulla ollut lainkaan veronalaista tuloja Norjassa! En nimittäin ehtinyt tekemään laisinkaan palkkatyötä tai edes perustamaan yritystä noina muutamana päivänä. Ei minulla ollut esimerkiksi vuokratulojakaan, Norjassa. En ollut nimittäin ehtinyt hankkia Norjasta osakehuoneistoa, eipä tämä olisi kyllä ollut helppoakaan, nollatuloilla.

Sain Suomesta töitä kuukausi ja 4 päivää paluumuuttoni jälkeen. Maksoin kuuliaisesti veroni Suomeen, sille valtiolle, joka on tehnyt sopimuksen verotustietojen vaihdosta sen maan kanssa, josta Suomeen paluumuutin. Norjan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, ei se minulle tullut ihan yllätyksenä, että Norjan valtio muisti minut vielä 1 v 3 kk poismuuttoni jälkeen ja lähetti minulle viimeisenä (?) palveluksena tehtäväksi veroilmoituksen Norjaan.

Veroilmoituksen tekemiseen tarvittiin kuitenkin norjalaisen sähköisen viranomaisasioinnin koodit, jotka olivat minulla vanhentuneet. Jouduin tilaamaan uudet, ja ne lähetettiin minun edelliseen suomalaisosoitteeseeni, siihen ensimmäiseen ja väliaikaiseen, koska heillä ei ollut voimassaolevaa suomalaisosoitettani, koska norjalaista sähköistä muuttoilmoitusta ei ole mahdollista tehdä ulkomaalaisiin osoitteisiin.

Asuinhan sentään Norjassa vielä vuonna 2010, jota siis veroilmoitus koski, joten ei vaatimus tehdä veroilmoitus ollut vallan kohtuuton. Koska minulla ei ollut tuossa maassa hankittuja verotettavia tuloja, jouduin jättämään veroilmoituksen tyhjäksi. Laitoin kuitenkin tiedot kaikesta Suomessa ansaitsemastani norjalaisen veroilmoituksen lisätietoihin, koska ajattelin että parempi olla rehellinen, koska kupletin juoni on kuulemma semmoinen, että verokarhu on julmempi. Niin olikin.

Ei nimittäin Norjan valtio edelleenkään ollut valmis hyväksymään sitä, että en enää halunnut heikäläiseksi. Sain heiltä karhukirjeen, joka velvoitti minut maksamaan veromätkyjä Suomen valuutassa noin 8500 euron (!) edestä. Mikä on aika paljon. Se on jokseenkin puolen vuoden nettopalkkani. Kun tarkemmin tutustuin norjalaisen verottajan lainsäädäntöön, ilmikävi että vaikka verotuspäätöksestä tekisi oikaisupyynnön, mätkyt pitäisi silti maksaa. Norjan valtio yritti olla kaiketi kohtuullinen minua kohtaan. Olivathan he sentään pilkkoneet mätkyt maksettavaksi kahdessa erässä.

Ei siinä sitten mikään muu auttanut kuin alkaa selvittämään sitä, voiko veromätkyt suorittaa muuntorangaistuksena Suomessa. Opin, että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi. No, tarinalla oli sentään onnellinen loppu: oikaisupyyntöni johti siihen, että minut sentään vapautettiin kaikista velvoitteista Norjan valtiota kohtaan, saatuani Suomen verottajalta todistuksen että olen asunut Suomessa ja maksanut veroni Suomeen ja vain Suomeen alkaen 4.1.2010.

Mikä on tarinan opetus? Näköjään sopimus pohjoismaisten veroviranomaisten välillä tietojen vaihtamisesta on kuollut kirjain. Ja että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi, sillä sille kansalainen on syyllinen, ja todistustaakka jää hänelle, paitsi syyttömänä, myös ei-asianosaisena. Opin myös sen, että Suomen verottajan kansainvälinen osasto ei auta omia kansalaisiaan. Siellä ei ole asiantuntemusta edes pohjoismaisesta verotuksesta. En hirveä edes ajatella, miten olisi käynyt, jos olisi Norjan sijasta muuttanut vaikka Guinea-Bissauhun tai Bhutaniin. Opin myös sen, että verottajalla on töissä sellaisia henkilöitä, jotka eivät osaa lukea. Näin on ainakin Norjassa. Ei ihme, että siellä onkin miltei täystyöllisyys.

Pohjoismainen verotuksen vaihtosopimus johtaa kaksoisverotukseen: kaikki suomalaiset verotettavat tuloni laskettiin täysimääräisesti norjalaiseksi verotettavaksi tuloksi. Ilmeisesti ainoa seikka, jossa pohjoismainen yhteistyö näkyy oli siis se, että suomalainen tulo kelpasi (!) norjalaiselle verottajalle. Yhtään ei auttanut se, että selostin myös siinä kohdassa "lisätiedot", että tulot ovat kokonaisuudessaan ansaittu Suomessa ja verotettu Suomeen.

Maksan siis mielelläni veroja, joilla kustannetaan paljon myös sellaisia palveluja joita en tarvitse. Teen tämän vaikka en saa edes sellaisia palveluita joihin minulla on kansalaisena ja veronmaksajana oikeus. Veronmaksaja voi olla kansalainen, mutta asiakas hän ei ole. Jos nimittäin kansalaisuudesta seuraisi asiakkaalle kuuluvia oikeuksia viranomaisia kohtaan, tällöin kansalaisasiakkaan kuuluisi myös saada palvelua. Verottajalle kansalainen ei siis ole asiakas, vaan syytetty.

P.S. Vastaanotan vieläkin vuosittain norjalaisen veroehdotuksen. Ovat sentään jo ymmärtäneet, että norjalaista minusta ei tule: viime vuosina veroehdotus on koostunut nollista. Mitään muita numeroita ei ole ollut niiden edessä.

Ikälisistä kannattaisi ehkä luopua

Jokainen tietää, että yli 50-vuotiaiden on vaikea saada töitä, joissakin tapauksissa jo nelikymppinenkin tulkitaan ylikypsäksi. Kyse ei välttämättä ole työnantajan ikäsyrjinnästä vaan rakenteista, jotka mahdollistavat tällaisen ikäsyrjinnän. Näistä rakenteista tulisi päästä eroon.

Mitä nämä rakenteet ovat? Vanhemmille työntekijöille pitää maksaa kokemuslisiä samalla alalla tehdystä työkokemuksesta, kun taas nuoremman saa halvemmalla. Lisäksi pidempään samassa työpaikassa olleilla on pidempi vuosilomaoikeus kuin nuoremmilla, jolloin vanhemmat työntekijät ovat siis nuoria vähemmän työnantajansa käytettävissä.

Kokemuslisistä kannattaisikin luopua, samaten edellämainitusta vuosilomakäytännöstä. Näin kaikenikäiset työntekijät olisivat samalla viivalla, ja osaaminen ratkaisisi. Sitäpaitsi rahantarve on suurimmillaan kolmi-nelikymppisillä, joilla on vielä asuntolainaa maksettavanaan ja lapsia elätettävänään, ei yleensä niinkään enää viisi-kuusikymppisillä.

Tervemenoa työttömille maahanmuuttajille

Päivän Perussuomalainen tarjoaa belgialaista maahanmuuttovirastoa. Belgian maahanmuuttoviraston tiedottajan mukaan "EU:n vapaa liikkuvuus ole absoluuttinen oikeus, vaan siihen kuuluu myös velvollisuuksia", joten Belgia katsoo oikeudekseen passittaa lähtömaahansa maahanmuuttajat, jotka eivät ole työllistyneet puolessa vuodessa. Siihen, onko työllistyminen mitenkään mahdollista, kohtuullista tai edes tarkoitus, ei oteta mitään kantaa.

Minä asuin Oslossa vuoden ja kahdeksan kuukautta. Jos kaltaiseni skandinaavisen korkeakoulutetun miehen, joskin ajokortittoman osoittautui mahdottomaksi työllistyä maassa, jossa pahimmillaankin työttömyys yltää noin kolmannelle prosentille, mitä työllistymisen reaaliset mahdollisuudet sitten ovat ilman kieli- ja jopa ilman lukutaitoa maahan muuttavalle naiselle, jolla on kokemusta vain äitiydestä?

Ei minulla ollut hätää. Olin Norjassa työskentelevän perheenjäsenenä oikeutettu ns. kontantstötteen eli peruspäivärahaan, jota muuten en nostanut kuin yhden ainoan kerran, koska en sitä tarvinnut. Eikä minun ollut muutenkaan mikään polttava pakko työllistymiseen: olin yliopistolla kursseja suorittava koti-isä. Minulla siis oli työttömyydelleni nimettävissä olevia verukkeita.

Kysymys kuuluu: olisiko kaltaiseni henkilö pitänyt karkottaa maasta? Ainakin tämä olisi mahdollista, jos maahanmuuttoviraston annetaan käyttää harkintaansa. Ja kyllä se varmastikin sitä käyttää, jos belgialainen käytäntö, jossa liberaali maahanmuuttoministeri kosiskelee ns. kriittisiä äänestäjiä, leviää, EU:ssa kun liikkuvat ihmisten lisäksi myös ideat, mukaanlukien huonot.

Miksi maahanmuuttajat pannaan kärsimään tulomaansa mahdollisesti rasistisista työllistämiskäytännöistä, jotka vaativat siivojiltakin hyvää suomen kielen taitoa? 

Uutisen belgialaisesta käytännöstä perussuomalaisten tulkitsemana voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa. 

Ei lasten eutanasialle

En kannata aikuisten eutanasiaa, ja vastustan lasten eutanasiaa. Työskenneltyäni lasten psyykkisten häiriöiden parissa tiedän, että vaikeuksia kokeva lapsi saattaa näiden vaikeuksien takia ilmaista halunsa kuolla. Pitäisikö vanhempien sitten kunnioittaa tätä lapsen toivomusta, vaikka ehdottomasti kannatankin sitä, että lasta kuullaan hänen asioissaan?

Ei. Ehdottomasti ei, ainakaan mielen sairauksissa. Myöhemmin tätä nimittäin voisi joutua katumaan, edellyttäen sitä että voisi katua. Mutta kun ei voi. Monilla meistä on jossakin vaiheessa vaikeaa: on koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, vanhempien eroa ja niin edelleen. Niistä kaikista voi kuitenkin päästä yli, samaten kun fyysisten vajavuuksien kanssa voi oppia elämään. Asiasta voi ja kannattaa kysyä muiltakin kuin Kalle Könkkölältä.

Lapsilta voi ja ehdottomasti pitää kysyä heidän mielipidettään heitä itseään koskevissa asioissa. Mutta vastuuta tästä päätöksestä ei saa jättää yksin heille. Sitä varten ovat aikuiset. Heidän tehtävänään on kantaa lopullinen vastuu, mihin kuuluu myös sen arvioiminen, milloin lasten mielipiteen voi ottaa tosissaan. 

Mitä Irja Askola oikein sanoi?

"Hänellä on oikeus omaan vakaumukseensa. Mutta ei Päivi Räsänen ole meidän kirkon ääni, jonka me olisimme valinneet", Helsingin piispa Askola sanoi, puolustaessaan sukupuolineutraalia avioliittolakia Hesarissa. 

Tästä Räsäsen puoluetoveri, poliittinen sihteeri Markus Kalmi otti herneet nenäänsä, kirjoittaen tänään Hesarin yleisönosastolla, ettei piispa saisi arvostella hänen puoluettaan. Kalmin mielestä hänen puolueensa on joutunut Askolan hampaisiin aivan eri tavoin kuin muut puolueet.

Piispa Askola on aivan oikeassa. Ei liene seurakuntademokratiankaan mukaista, että kirkon edustajat valittaisiin jossakin muussa elimessä. Kuten poliittisessa puolueessa. Askola ei sanonut Kalmin puolueen olevan hihhuleita.

Jätän minäkin tämän ilon joillekin muille, mutten myöskään suostu käyttämään heistä heidän uutta nimeään, jolla he väärinpaikantavat itsensä. Suomessa on jo kristillisdemokraattinen puolue, se on Kokoomus. Kalmin ja Räsäsen puolue ei kuulu suureen eurooppalaiseen konservatiivipuolueiden koalitioon.

Kalmi mielestään voi siis ryhtyä kirkon siveyspoliisiksi tai ainakin sanomispoliisiksi, todentaen Askolan sanomiset oikeiksi. Ei poliittinen toimija voi huudattaa itseään kirkon ääneksi, ja jos näin tekee, toimii omavaltaisesti ja epädemokraattisesti. 

Piispa Irja Askolan haastattelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa. Siitä voi tarkistaa, mitä hän todella sanoi. 

Mitä vikaa on hyvätuloisissa?

Kunnat kilpailevat hyvätuloisista - jotka naamioidaan hyväksyttävämmiksi "huippuosaajiksi" - tunnetuin seurauksin, joista kaikkein tunnetuin on se, että kun hyvätuloisilla on varaa maksaa asumisestaan pyydettyä hintaa, asuntojen hintataso ei ainakaan laske.

Toinen "ongelma" hyvätuloisissa on se, että heidän takiaan ainakaan ei kannata ylläpitää julkisia palveluita kilpailukykyisenä vaihtoehtona, koska heillä on varaa käyttää yksityisiä palveluita. Tällöin pienempituloisten palvelut kuihtuvat, vaikka kuinka tätä asukkaiden kilpailuttamista perusteltaisiinkin sillä, että hyvätuloisten kunnan kassaan maksamilla veroilla niitä julkisia palveluita pyöritetään.

Kun pyöritettäisiinkin. Pikemminkin hyvätuloisia käytetään keppihevosena sille, että palvelut jätetään markkinoiden armoille. Ensin kilpailutetaan asukkaat, jolloin vain valikoidulla kansanosalla on varaa asua kyseisessä kaupungissa. Sitten kilpailutetaan palvelut, jolloin tulee lopullisesti varmistetuksi se, että muilla ei sinne ole mitään asiaa.

Vihreyden ytimen jäljillä

Olen viime aikoina huomannut miettiväni hyvin paljon niitä syitä (niitä kootusti löytyy 5.3. päivätyssä bloggauksessani, jonne pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), joiden vuoksi Vihreillä arvoilla on niin paljon potentiaalista kannatusta, joka ei realisoidu. Yksi syy ainakin on vielä minulta jäänyt mainitsematta, ja se liittyy puolueen ohjelmatyöhön.

Moni vihreä rakastaa ohjelmatyötä, jonka kruunu on periaateohjelman päivittäminen. Periaateohjelma on kuin tilkkutäkki: jokaiselle jotain, mutta ei kenellekään kaikkea. Periaateohjelmasta käytävät keskustelut ovat viihdyttäviä kaikessa siinä fanaattisuudessaan, jolla omia lemppariasioita halutaan mainittavaksi väen vängällä ohjelmassa.

Sekä tämä fanaattinen omistautuneisuus että se väistämätön perspektiiviharha, joka siitä seuraa, että nämä ovat jonkun omia lemppareita, aiheuttaa sen, että koko periaateohjelmaa on kenenkään mahdotonta allekirjoittaa, koska nämä jonkun toisen lempparit saattavat sotia omaa maailmankatsomusta tai tavoitteita vastaan.

Nämä asiat putkahtavat aina jokaisen periaateohjelmapäivityksen yhteydessä. Yleensä nämä asiat ovat ikiliikkujia, samoilla asioilla siis on vähintään yhdeksän henkeä.

Otettakoon esimerkiksi kirkon ja valtion erottaminen, eutanasia ja vaatimus kirjauksesta feministiseksi puolueeksi, sekä ydinvoima. Nämä kysymykset erottavat, eivät yhdistä, ja mitä useammin nämä ikiliikkujat putkahtavat, sitä syvemmäksi juopa kasvaa.

Erottelevien nimittäjien sijasta meidän kannattaisi kirjata vain sellaista, joka yhdistää. Muuten ohjelmatyö vain hajottaa puoluetta, eikä siitä ole mitään hyötyä. Vaikkei se olekaan mikään strategisen toiminnan työkalu, siltikään mitään puolueen sisäisiä erottelutekijöitä ei kannattaisi ehdoin tahdoin ajaa puolueen välineistöön.

Periaateohjelma kiertää vihreyden ydintä, ja se ilmentää koko vihreyden kirjoja, mutta meidän pitäisi nimenomaan pyrkiä siihen ytimeen, mahdollisimman tiivistetysti ja ytimekkäästi, ytimekkyys kun muutenkin on meille niin vaikeaa. Periaateohjelman pitäisi viestiä kaikille, mitä vihreys on, kun kaikki tarpeeton on karsittu pois. Omia, ohjelmakirjaukseen mahtumattomia asioita ajakoon sitten itse kukin omassa kampanjoinnissaan ja arkisessa toiminnassaan.

Jos kirkon veronkanto-oikeus poistetaan...

... tämä tarkoittaa uusien tehtävien sälyttämistä kunnille, kuntayhtymille ja valtiolle. Tehtäviä, joita nytkin on jo yli 500. Jos militanttiateistien uskonnonvihassaan vaatima yhteisöveronkanto-oikeuden peruutus toteutuu, jää sitten nähtäväksi, kuka hoitaa hautauksen, kuka seurakuntien perheleirit, kuka urkukonsertit, kuka ylläpitää kirkot, joissa muuten pidetään myös maallisia tai ainakin tunnustuksettomia tapahtumia ja joista monet ovat matkailuvaltteja? Ja kuka maksaa? Ne samat ateistitko, jotka tällaista vaativat, korkeampana verotuksena kenties? Tai koska tämä niin ilmiselvästi on heidän vaatimansa maailmankuvan mukaisen yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista, niin korotettakoon sitten kaikkien verotusta, riippumatta heidän maailmankatsomuksestaan tai -katsomuksettomuudestaan? Nähtäväksi jää, mitä mieltä tästä ovat esimerkiksi buddhalaiset tai muslimit. 

Ateistit tulevat suomalaiselle yhteiskunnalle kalliiksi. Onko meillä varaa ateisteihin?

Vuorotteluvapaa hoitaa seurauksia, miten olisi syiden hoito?

Jos vuorotteluvapaan ehtoja kiristämällä aiotaan säästää, kannattaisi samalla puuttua niihin syihin, miksi vuorotteluvapaalle hakeudutaan, muuten seurauksena on lisääntyvää loppuunpalamista. 

Tiedän, että vuorotteluvapaalle hakeudutaan usein työväsymyksen takia: ei välttämättä yleisen työväsymyksen vaan ihan siihen tiettyyn työpaikkaan väsähtämisen, yleisen viihtymättömyyden, ahdistuneisuuden, loppuunpalamisen tai stressin takia. Tämän työväsymyksen syille pitäisi tehdä jotain, oli sitten vuorotteluvapaa käytössä tai ei. Siitä hyötyisivät kaikki, ne, joilla on mahdollisuus vuorotteluvapaaseen, jotka joutuvat palaamaan entiseen työpaikkaansa ja ne, joilla ei tätä palaamismahdollisuutta ole, koska vuorotteluvapaan edellytykset eivät täyty.

Jos vuorotteluvapaissa halutaan säästää tai peräti luopua niistä, työpaikkakiusaamiseen ankarasti puuttumalla säästyisi monta vuorotteluvapaata. Samaten työn organisointia ja suunnittelua kahlitsevaa turhauttavaa viranomaissäätelyä, jota THL:n ja Eviran kaltaiset vaikeuttajat harrastavat, tulee purkaa. Tämä olisi sitä kokoomuslaista normitalkoota parhaimmillaan. Kaikkien ammattiryhmien mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä he tekevät ja miten, tulee lisätä. Tämä lisää sekä tehokkuutta että motivaatiota. Työaikajoustoja pitää lisätä, ja työn vastaanottamisen esteitä purkaa mahdollistamalla nykyistä enemmän osa-aikatyö ja etätyö.

Jos jokunen vuorotteluvapaan sijaisuus jäisikin jakamatta, on toteennäyttämättä, miten julkisen hallinnon sijaisuudesta voisi kasvaa pysyvää työpaikkaa, vakanssien määrän ollessa vakio, joten työllisyyttäkään vuorotteluvapaat eivät oikeasti paranna, ne tarjoavat vain näppärän väliaikaisen siivoustempun. Sitäpaitsi vuorotteluvapaat todentavat kohtaanto-ongelman: ei ole mitään takeita, että vuorotteluvapaalle jäävien ja työttömien työnhakijoiden osaaminen vastaavat toisiaan.

Hesarin jutun, jossa kerrottiin vuorotteluvapaan ehtojen kiristämisestä, voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Opettajista ei saa tehdä syntipukkeja

Kouluissa on nykyään kaikenkarvaisia projekteja. Usein ne projektit revitään opettajan selkänahasta, sillä muut osapuolet näissä projekteissa ovat tyypillisesti eriasteisten kehittämisprojektien suunnittelijoita, jotka RAY- ja ESR-rahoilla jalkauttavat jotakin koulujen toteutettavaksi. Samaten kaikki nyt muodissa oleva verkostotyö on pois siitä varsinaisesta opettajan perustyöstä. Sitten Wilma-järjestelmä, jonka tarkoitus on ollut luoda mekanismi vanhempien ja opettajien yhteydenpitoon, revitään myöskin opettajan selkänahasta.

Sitten jos lapsella on jotakin sellaista problematiikkaa, joka vaatii tälle oppilaalle erikseen räätälöityjä tukitoimia, tämäkin revitään opettajan selkänahasta. Kun opettajan pitää suunnitella oppilaalle erikseen tälle soveltuvia tehtäviä, tämä revitään opettajan selkänahasta. Ja jos oppilas tarvitsee erityistä tukea, vaikka ihan vain aikuisen huomiota, tämä revitään opettajan selkänahasta.

Kaikki kohdat edellä, joissa lukee "revitään opettajan selkänahasta", voi korvata sanoilla "opettaja tekee omana vapaa-aikanaan, tai siis aikana, jonka kuuluisi olla hänen vapaa-aikaansa". Tämän vuoksi kouluavustajista ei saakaan koskaan leikata, eikä myöskään oppilashuollosta.

Opettaja ei ole vanhempi, vaan sekundaarisosiaalistaja. Vanhempi on primaarisosiaalistaja, vaikkakin lapset päivisin viettävätkin aikaa enemmän sekundaarisosiaalistajan kanssa. Menee tämän kirjoituksen ohi pohtia, onko vapaa-ajalla itseisarvoa ja mitä vapaa-aika ylipäätänsä on, mutta aika usein opettajilla on lapsia, joilla on subjektiivinen oikeus vanhempiinsa. Siis olisi, jos nämä eivät joutuisi roikkumaan päätteellä iltaisin sinä aikana, joka sijaitsee päiväkodista kotiutumisen ja nukkumaanmenon välissä.

Melkein kaikki, joka revitään opettajan selkänahasta, tehdään siksi, että vanhemmat eivät ole osanneet ja jaksaneet. Tämä ei ole vanhempien vika, vaan syynä on kahden ristiriidan kärjistyminen: työelämän vaatimusten ja perhe-elämän yhteensovittamisen sekä kulttuurisen ja fyysisen sukupolven välisen. Tämän vuoksi mitään perheille ja vanhemmille tarkoitettuja tukipalveluita ei saa leikata. Se on hölmöläisten matonkudontaa. Tuetaan siis mieluummin primaarisosialisaatiota kuin sekundaarisosialisaatiota, ehkäistään ongelmia ennakolta.

Valta Suomen kansalle, silloin kun se kansanedustajalle sopii

Suomen Sis... eikun Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen mukaan: "Suomalaisille pitää tarjota mahdollisuus aidosti osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tarvitsemme Suomeen suoraa demokratiaa tukemaan nykyistä edustuksellisen demokratian järjestelmää. Vain tällä tavoin voimme varmistaa kansan tahdon toteutumisen tärkeillä eri politiikan sektoreilla."

Immosen mielestä tällaisen sitovan kansanäänestyksen voisi järjestyttää pakkoruotsin poistamisesta, "massamaahanmuuton" kannatuksesta Sveitsin malliin (mikä olikin Ollin innoittajana) ja EMU-jäsenyydestä. 

Tällaisen sitovan kansanäänestyksen voisi järjestää esimerkiksi sukupuolineutraalista avioliittolaista. Tämä olisi loogisesti linjassa sen kanssa, että lakia puolustava kansalaisaloite on nyt pakottanut Eduskunnan ottamaan lain käsittelyynsä.

Selkeä enemmistö kansalaisista kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Tahdon 2013- kansalaisaloitekampanjan syksyllä tilaaman mielipidekyselyn mukaan suomalaisista 58 prosenttia kannattaa ja 34 prosenttia vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia.

Kansalaisaloite on sinänsä kelpo instrumentti, jos kansalaisten osallistumista halutaan tukea, mutta jos Immosenkin ehdottamalla tavalla halutaan lisää suoraa demokratiaa, silloin kansalaisaloitetta voi pitää vain harjoitteena, tahdonilmauksen instrumenttina, muistutuksena paremman puutteessa. Siksi sukupuolineutraalista avioliittolaista järjestettäköön nyt ensi alkuun neuvoa-antava kansanäänestys, laki kun ei vielä tunne sitovaa kansanäänestystä.

Neuvoa-antava on moraalisesti vahvasti sitova, kuten näimme 1994 äänestettäessä Suomen EU-jäsenyydestä. Olli Immonen ei taida muistaa tätä eikä siksi ymmärtäne kansan mielipiteen antaman moraalisen mandaatin sitovuutta. Hänhän oli vasta 8-vuotias.

Immosen kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Työ ja minäkuva

Vaikka en teekään lopullisia johtopäätelmiä ihmisyydestäni työni perusteella, puhumattakaan ihmisarvosta, joka on pysyvä, yhtäläinen ja jakamaton, niin olen vääntänyt sen verran erityyppistä tahkoa tässä matkan varrella, että jotakin olen ehtinyt miettimään työn ja ihmisen suhteesta.

Palkitsevaa työ on tietenkin silloin jos kokee tekevänsä jotakin mielekästä, kiinnostavaa ja sellaista, jolla kokee olevan itseisarvoa. Esimerkiksi musiikin arvokkuutta minulle ei tarvitse todistaa erikseen. Joskus kuitenkin tämän itseisarvoisuuden ja kiinnostavuuden kanssa joutuu taistelemaan, ja silloin työn täytyy ainakin tukea omaa minäkuvaa silloinkin kun oma identiteetti pääosin hankitaan palkkatyön ulkopuolelta. Parhaiten tämä onnistuu silloin kun siinä työssä ollaan hyviä ja siihen voi suhtautua esimerkiksi urheilijan kilvoitteluhenkisyydellä tai taiteilijan luovuudella.

Kilvoittelulla tarkoitan sitä, että voi yrittää tehdä työnsä aina vain paremmin, ja jos halutaan lisää urheiluanalogisuutta, oman työkyvyn ylläpitoonkin voi suhtautua vakavasti esimerkiksi taukojumppaamalla ja työmatkajuoksemalla. Ja jos luovuuden rajat tulevat vastaan siinä, miten työ organisoidaan, sitten taiteilija-analogiaa voi kehittää esimerkiksi rinnastamalla konekirjoituksen pianonsoittoon puhtaasti fyysisenä suorituksena.

Jos siis tekee jotakin mielekästä ja vielä mahdollisesti on siinä hyvä, totta kai onnistumisen kokemukset palkitsevat. Ne palkitsevat silloinkin kun on hyvä ilman sitä mielekkyyden kokemusta, mutta toki sen tekemisen kokeminen itsessään palkitsevana vahvistaa tätä tuntemusta. Sama toimii toisinkinpäin: jos jatkuvasti puskee päätään seinään, ei tämä voi olla jättämättä jälkiään.

Jos seuraavan epäonnistumisen pelko uhkaa kaataa koko korttitalon, jos tuntuu siltä, että työ tekee ihmisen kireäksi, itsekkääksi, ahdistuneeksi, araksi tai tyhmistää sen sijaan että siellä voisi oppia jotakin kuten esimerkiksi käyttämään aivojaan, kun työ nitistää, kutistaa tai nujertaa, silloin olisi parasta vaihtaa työtä, itseään kun ei voi vaihtaa. Aina tämä ei tosin ole mahdollista, työt kun eivät kasva puussa, tämä kaikenkarvaisille sankaruutta saarnaaville self help -helppoheikeille tiedoksi annettakoon. Ihan ilmaiseksi.

Helsinkiläiset eivät ansaitse Helsinkiä

Vaikken enää asukaan Helsingissä, rakastan entistä kotikaupunkiani sudeettihelsinkiläisen kiintymyksellä, kiihkeydelläkin. Pääkaupunkinamme Helsinki on kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta, ja esimerkiksi Helsingin kaupunkisuunnittelu kuuluu kaikille, mikäli tämä käsitykseni ei ole jo aiemmin käynyt selväksi.

Tätä käsitystänihän eivät suinkaan jaa kaikki. Yhtäältä Helsinkiin ollaan valmiita toivottamaan mahdollisimman moni tervetulleeksi, toisaalta rajoille haluttaisiin pystyttää krokotiileilla varustetuilla vallihaudoilla ja tulleilla suojattu muuri. Töissä saavat siellä kyllä sentään käydä, miten parhaaksi näkevät, jos niillä ei ole varaa asua siellä.

Helsinki on muuttunut paljon omista ajoistani. En ole Helsingin keskustassa asioinut säännöllisesti muutettuani 2002 syksyllä Museokadulta Munkkivuoreen, ja nyt en enää tunnista sitä kaupunkia, johon saavun, tapahtuu tämä sitten bussilla Kamppiin tai junalla päärautatieasemalle. Joku voisi syyttää minua konservatiiviksi, mutta olen pikemminkin romantikko: muistan ne kadut, joita 9-vuotiaana talsin, ymmärrettyäni, että minun ja äitini piti muuttaman Rööperistä etäiseen Kannelmäen lähiöön, josta olin kuullut vain huhuja.

Tätä eroahdistusta koetin ehkäistä tankkaamalla itseeni mahdollisimman paljon kaupungin katupölyä. Siis 9-vuotiaana. Joten minulle ei kenenkään kannata väittää, ettenkö olisi paljasjalkainen ja pesunkestävä helsinkiläinen. Tätä katupölyä minusta eivät ole pesseet kaikki kymmenet tuhannet Keskuspuiston poluilla ja muilla metsäteillä, sateisessa Pirkkolassa tai merituulen tuivertamana kulutetut kilometritkään.

Helsinkiäni eivät ole ainoastaan Rööperin divarit, Kaivarin kalliot ja Töölön puistopiknikit, vaan myös auringonnousu Talinrannassa, Kantsun ostari kaikessa karuudessaan ja sateentuoksuiset Pirkkolan polut.

Vielä asuessani Helsingissä, olin sokea kotikaupunkiini liitettäviin stereotypioihin, kuten kiireeseen, vieraantuneisuuteen, ylimielisyyteen tai suoranaiseen töykeyteen. Nyt näen selkeämmin. Helsingissä on monilla niin kova tahtotila metropoliksi, että yhdistyneenä Suomessa kovin yleiseen heikkoon kulttuuriseen itsetuntoon, tuloksena on skitso kaksoisstrategia: Helsinkiä luullaan jo metropoliksi mutta kuitenkin sitä metropolia ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, voimatta kuitenkaan myöntää että ei nyt ihan siinä sarjassa painita. Omana itsenään Helsinki on kuitenkin ainutlaatuinen, Itämeren tytär. Ansaitsevatko helsinkiläiset Helsingin?

Helsinki on aivan liian hyvä kaupunki jätettäväksi pelkästään helsinkiläisille, minkä voi päätellä muun muassa siitä kaupunkisuunnittelun puutteesta, jolle helsinkiläiset ovat sen altistaneet ja siitä kiihkeydestä, jolla se alistetaan metropolivisioinnille alttiiksi. Helsinki ei ole rajallinen hyödyke, joka kuluisi käytöstä, jonka arvo ei vähene muiden käytöstä kuten avioliitonkaan vaan commons-tyyppinen hyödyke, jonka arvo vain kasvaa siitä, mitä useampi sitä osaa arvostaa ja mitä useampi kokee voivansa vaikuttaa siihen.

Helsinkiin on päästävä, koska se on kansallisaarre, ja en nyt totta puhuen ole enää aivan niin varma siitä, onko se keskustatunnelikaan nyt niin ehdottoman vastustettava. Ehkä se helpottaessaan autolla Vironniemen alittamista saattaa samalla myös helpottaa Vironniemeen pääsyä autolla, mutta jokainen auto pois katuverkosta on seitsemän-kahdeksan neliömetriä lisää kaupunkitilaa. Siihen mahtuu aika monta pyörää ja jalankulkijaa, ja bussit menevät sujuvammin. Kaikkein parasta toki olisi saada pikaratikka Porvoosta Helsinkiin, joka voisi yhtyä Jokeri-raiteisiin. Helpottuisi sukkulointiliikenne tuntuvasti, ja samanlaiset pikaratikat toivoisi kernaasti myös Vihtiin ja Nurmijärvelle.

Kuka on helsinkiläinen? Kotini, pihani, kirjastoni, uimahallini ja ensisijaiset lenkkipolkuni ovat nyt Porvoossa, ja asun Porvoossa nyt ja mahdollisesti loppuelämäni, kuka sen tietää, mutta 37 vuotta Helsingissä asuttuani olen aina helsinkiläinen, aivan samoin kuin toisen tai kolmannenkin sukupolven irlantilainen on irlantilainen, New Yorkissakin, tai viipurilainen on aina viipurilainen. 

Tulen aina sotkeutumaan Helsingin asioihin, ainakin kaupunkisuunnitteluun. Tein sen Norjastakin käsin. En voi siis valitettavasti luvata jättäväni nykyisiä kaupunkisuunnittelupolitiikkoja rauhaan, saati entisiä, en edes tulevia.

Gunnar Huseby

Oslo, 1946.
Viikinki Islannista ja kuularinki,
josta kuula lensi 16 metrin
ja 74 sentin päähän.
Se uupui vain 19 senttiä euroopanennätyksestä.

En tiedä, minkälaiset olot
Bislettillä tuolloin oli:
saiko Gunnar työntää
aurinkoisen sään vallitessa
vai työnsikö hän sateen kastelemasta ringistä
sumuun
Viikinkien maassa.
Oletan kuitenkin, että
Gunnarin kuula katosi sumuun

koska Gunnar on saarelta,
jossa sataa vaakasuoraan.
Islannissa ei ole yhtään puuta
ja kaikkien miesten nimi on -son
Paitsi Gunnar Husebyn.

Ilman Gunnar Husebytä
ei tätä runoa olisi
Eikä ilman Leo Sextonia tai Sydney Woodersonia.

Näin viime yönä unta, jossa kirjoitin runon Gunnar Husebystä. Niinpä minun oli pakko yrittää. 

Mitkä ihmeen nautintoaineet?

Köyhät röökaavat ja dokaavat, ovat koukussa ja väärinkäyttävät, hyvin toimeentulevat, menestyvät, koulutetut tai rikkaat käyttävät nautintoaineita. Toki eri mittarein syrjäytyneet ovat todennäköisemmin myös muilla mittareilla syrjäytyneitä, ja päihteidenkäyttö ei ole vain syy tai seuraus vaan se myös ihan puhtaasti korreloi syrjäytymisen kanssa: dokaaminen vie työkunnon ja rööki rahat.

Mukana on myös aimo annos ylenkatsetta ja moralismia: on jotenkin huojentavaa kätkeä oma alkoholinkäyttö tai tupakointi "elämän pieniksi nautinnoiksi". Sen verran minullakin on kokemusta näistä nautinnoista, että osaan suuresti arvostaa sitä, ettei seuraava päivä mene rokuliksi tai työkyvyttömyyden peittelyyn ja että aamulla pääsen lenkille suoraan kotiovelta, siis jaksan. Eivätkä haise vaatteet röökiltä.

Saunaoluen napsahdus ja viinin maun pyörittely ovat kyllä nautintoja, ei siitä pääse mihinkään. Mutta tuskin ne koukussa oleviksi leimaantuneetkaan nyt niin nauttivat siitä posket lommolla vedetystä sätkästä tuulisella Vaasanaukiolla tai ensimmäisestä kulauksesta Jormaa, saati kahdennestakymmenennestäensimmäisestä.

Tuskin asia on sen paremmin hänellä, joka piilottelee pulloa toimiston alakaappiin, ei sen puoleen. Mutta miksi pärjäävät nauttivat ja syrjäytetyt syrjäytetään kuvaamalla heidän käyttöään väärinkäytöksi ja addiktioksi, vaikka moni akateeminen tai sikariporrastason käyttäjä täyttää ainakin määrällisesti kaikki mitat? Miksi toiset käyttävät nautintoaineita ja toiset päihteitä?

Rekrytointifirmat - tukipalveluita vai loisia?

Klassikkosarjani juttu on julkaistu ulkosuomalaisten Expatrium-lehden numerossa 65 (talvi 2009). Sen voi lukea Expatriumin webbiversiossa ilmaiseksi klikkaamalla otsikkoa.

Michael Perukangas on hakenut parin vuoden ajan töitä Norjassa Oslossa eri rekrytointiyritysten ja niiden verkkoportaalien kautta. Näitä väyliä käyttäen ei työtä kuitenkaan tunnu löytyvän. Perukangas pakinoi rekrytointiyritysten olemassaolon oikeudesta.

Olen hakiessani töitä Oslosta syöttänyt ansioluetteloni kaikkiin tietämiini rekrytointiportaaleihin. Tämä toiminta on poikinut kahdessa vuodessa yhden yhteydenoton puhelimitse ollessani Lontoossa jalkapallomatkalla. Koska kuulin hieman huonosti jalkapallofanien kansoittamalla Barking Roadilla, lupasin palata asiaan heti palattuani Osloon, eli kahden päivän päästä. Jätinkin muutaman viestin sen numeron vastaajaan, josta minulle oltiin soitettu. Minulle ei koskaan soitettu uudestaan. Ilmeisesti se valaanpyynti- tai öljyfirma sai sitten tekijän.

Vaikka rekrytointifirma toimi välikätenä välittäen työntekijöitä asiakasyritykselle, hyviin tapoihin kuuluisi kai kuitenkin vastata soittopyyntöihini. Näin siinäkin tapauksessa että asiakasyritys olisi jo löytänyt tekijän ilmeisen akuuttiin tarpeeseensa. Jos asiakasyritys oli jättänyt informoimatta alihankkijaansa onnistuneesta rekrytoinnista, toimipas se kehnosti, ja sellaisten asiakasyritysten sietäisi saada selkäänsä tai ainakin olla entisiä asiakasyrityksiä.

Kerran sovin tapaamisen konsultin kanssa yhdessä kansainvälisesti tunnetussa rekrytointifirmassa. Olin valmistautunut lähettämällä etukäteen ansioluetteloni. Tästä huolimatta konsultti ei osannut ehdottaa muuta kuin taksin ajamista – sitähän maahanmuuttajamiehet tekevät - vaikka ansioluettelossa ei ollut mainintaa ajokortista. Tietenkin itsetuntoani hiveli konsultin arvio, jonka mukaan ilmiselvästi olen pätevä ihminen, joskin epätoivoani lisäsi hänen jatkohuomionsa, jonka mukaan olen ”ylipätevä”. Ehkä sillä firmalla on varaa pitää töissä alipäteviä konsultteja tai sellaisia, jotka eivät osaa lukea.

Tarvitaanko kielitaitoa vai ei?
Kun yksi konsultti kehottaa minua panostamaan vain sellaisiin työpaikkoihin, joita voin varmastikin ainakin potentiaalisesti saada, toinen taas kehottaa kokeilemaan kepillä jäätä. Kun esimerkiksi julkisen hallinnon virastot ymmärrettävästi edellyttävät erinomaista norjan kielen taitoa (god fremstillingsevne), yksi konsultti antaa ymmärtää olemaan realisti ja toinen konsultti taas ymmärtää antaa. Jos niin sattuisi käymään, että saisin jopin eikä fremstillingsevneni olisi este, kielitaito toki paranisi työn myötä. Sitä odotellessa voisin aina varastaa kollegoitteni työaikaa, kun he joutuisivat oikolukemaan tai kenties uudelleen kirjoittamaan päätösdokumenttejani tai tiedotteitani.

Jos työpaikka toimii taloudellisesti kannattavasti eli järkevästi, eikä esimerkiksi tee rekrytointipäätöksiään sosiaalisin perustein, sillä ei ole varaa sellaisiin rekrytointeihin, joissa kaksi ihmistä tekee yhden työt, mutta heille maksetaan kaksi palkkaa. Ei esimerkiksi jalkapallojoukkueellakaan ole mitään järkeä eikä varaa palkata pelaajakseen ihmistä, joka ei pysty edes kävelemään, ja vaikka pystyisikin sitkeän harjoittelun jälkeen, Maradonaa hänestä ei kuitenkaan taitaisi tulla. Nythän esimerkiksi West Ham on maksanut yli vuoden ruhtinaallista palkkaa kroonisesti nilkkavammaiselle Dean Ashtonille, jolle oikea toimeentulolähde taitaisi olla työkyvyttömyyseläke. Työnantaja ei toki voi yksipuolisesti irtisanoa sopimusta ilman kultaista kädenpuristusta, joka turvaisi Ashtonin loppuelämän lapsineen. Ja palkkasihan Anaheim Mighty Duckskin Tie Domin vain Teemu Selänteen ja Paul Kariyan suoja-aidaksi, vaikka mies ei sanottavammin osannut pelata.

Toki, tässä voisi olla jotakin järkeä jos tulisi otetuksi sisään harjoittelijastatuksella; tällöinkin yleensä työn substanssi opitaan työn myötä. Jos kyse on substanssituntemukseltaan jo valmiiksi aivan ylivoimaisesta kyvystä, tämän kielellisen esitystaidon hiomiseen tuskin käytetään työnantajan aikaa, vaan hänet laitetaan kielikurssille. Näin tosin menetellään käsittääkseni yleensä vain yksityisillä tahoilla, jotka ovat pääkallonmetsästäneet eli headhuntanneet nöyrän kyvyn. Julkisella hallinnolla ole varaa kielikouluttaa työntekijöitään muuta kuin vieraisiin kieliin, eivätkä ne headhunttaa, mitä nyt joskus poliittisin perustein-vähän junttaa.

Kaikkia tuntemiani rekrytointifirmoja, niiden konsultteja ja työnhakukursseja yhdistää kokemukseni perusteella varmuudella ainakin yksi asia: ne lupaavat antaa vinkkejä, ja jopa suoranaisia kanavia niiden piilotyöpaikkojen löytämiseen, joita ei julisteta auki. Ai niin, on niillä toinenkin yhdistävä tekijä: ne jättävät aina ne vinkit tai kanavat kertomatta.

Rekrytointifirmat voivat olla käteviä: ulkoistettu rekrytointi voi helpottaa ainakin työnantajien elämää. Niillä voi olla asiantuntemusta esimerkiksi musteläiskätesteistä ja luonnehoroskoopeista, ja ne vapauttavat työnantajia varsinaisen ydintehtävänsä eli substanssin tuottamiseen. Työnhakijalle ne voivat joissakin tapauksissa antaa buustia, ja editoriaalisia kommentteja ansioluetteloon. Kuitenkin ainakin viimeksi mainittua palvelua saa julkisistakin työnhakupalveluista, ja ensiksi mainittua voi lainata kirjastojen hyllystä kohdasta elämänfilosofia, sieltä Sarasvuon ja Daniel Golemanin Tunneälyn vierestä.

Rekrytointipalveluista ei ole työnhakijalle mitään apua, jos niitä lähestyy avoimin mielin tyyliin ”tarvitsen töitä; mitäs firmoja niitä nyt onkaan ja mitä ne tekevät?” Ei. Kaikki tuntemani rekrytointikonsultit aloittavat työn vasta siinä vaiheessa kun olet ensin itse identifioinut itseäsi kiinnostavia ja potentiaalisia työnantajia. Tabula rasoja rekrytointifirmat eivät työstä. Rekrytointikonsultit eivät ole mentoreita. Ja mikä sitten onkaan rekrytointikonsulttien antama lisäarvo työnhakuprosessissa? Muu kuin itseluottamuksen buustaaminen, beats me.

Sillä hetkellä kun otan yhteyttä rekrytointifirmaan, vaikka vain laittamalla ansioluetteloni tietokantaan, olen kuitenkin heidän asiakkaansa. Asiakkaana edellytän asiakaspalvelua. Asiakkaana voin ainakin periaatteessa valita kenen palveluja käytän, siitäkin huolimatta, että työnhakijana joutuisinkin kääntämään kaikki kivet aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Nyt julistankin avoimen rekrytointifirmojen ja –konsulttien myyntipuhekilpailun avatuksi. Miksi minun kannattaa käyttää juuri teidän palveluanne? Mikä on se lisäarvo, jonka saan työnhakuprosessissani palvelunne käyttämisestä? Millä tavalla palvelunne eroavat edukseen muista rekrytointipalveluista?

Myykää itsenne minulle, niin saatan harkitakin tarttuvani houkuttelevimpaan tarjoukseen.

Lahjusta vastaan voin myös ryhtyä teollisuusvakoojaksi, ja täsmentää, mihin nimenomaiseen rekrytointiportaaliin tai-firmaan esimerkkitapaukseni perustuivat. Tästä tiedosta rekrytointifirmat voivat saada kilpailuetua, jotta osaisivat välttää muiden virheitä.

Ulkoistamisen riemu
Ehkä rekrytoinnin yhteydessä sanan firma voi lopultakin korvata sanalla portaali, sillä oma kokemukseni on, että rekrytointifirmat ovat oikeastaan sähköisten hakuportaalien – eli cv-säilöiden – fyysisiä jatkeita, mutta eivätpä oikeastaan sitten muuta. Voi niistä kyniä nyysiä, ja joissakin saa jopa lähdevettä ja kahvia.

Jälkiteollisella aikakaudella ulkoistetaan mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, jotka voi ulkoistaa, jotta jäisi aikaa tuottaa ”substanssia”. Tällaisia ulkoistettavia toimintoja ovat usein paitsi itse tuotanto, monissa tapauksissa myös niin kutsutut back office –palvelut: juristit, tiedotus, kirjanpito, mainonta, rekrytointi ja konsulttien sekalainen seurakunta, jotka voi suomentaa tukipalveluiksi. Jälkiteollisen hyödyketuotannon keskeinen tavara on palvelu, ja jälkiteollisessa tuotannossa ei olla vain ulkoistettu aikaisempia ydintoimintoja vaan myös kehitetty uusia. Ne eivät kaikissa tapauksissa ole vanhojen palveluiden tukipalveluita, vaan usein myös loisia, jotka eivät eläisi ilman substanssin tuottajaa.

Esimerkki näistä uusista toiminnoista on netti- ja puhelinoperaattoreiden käyttäjätuki, jotka voi Suomesta ulkoistaa vaikka Eestiin ja Englannista Intiaan, minne vain, jossa on saatavilla kielitaitoista ja koulutettua mutta halpaa työvoimaa. Rekrytoinninkin voisi ulkoistaa, sillä portaalit voidaan ylläpitää missä tahansa. Tässä onkin yksi ehdotus kahdenkeskisen kaupankäynnin varjolla annettavaksi kehitysavuksi: Suomi voisi lahjoittaa rekrytointiportaaleita esimerkiksi Venäjän suomalaissukuisten kansojen työpaikoiksi ja vastapainoksi saada vaikka kaviaaria.

Miksi köyhät syrjäytetään koulussa

Perjantaisen Hesari-artikkelin "Ilman älypuhelinta voi jäädä ulkopuolelle" mukaan kaveriporukat kouluissa valikoituvat paljolti lasten sosioekonomisen aseman mukaan: kaveriporukoihin hyväksytään lapsia, joilla on varaa kuluttaa kuten itsellä ja varaa harrastaa samankaltaisia asioita. Toivottavasti asia toimii myös siten, että kouluihin muodostuisi kirjastoa, luontoa ja muita maksuttomia asioita harrastavien porukoita, vaikka epäilen kyllä.

Köyhyys siis syrjäyttää, jos jo lapsena sisäistetään, että yksillä on mahdollisuuksia, toisilla rajoitteita.

Tekevät tällaista kyllä isommatkin ihmiset. Ymmärsin viimeistään silloin olevani väärässä porukassa Kokoomusnuorissa, kun minua pyydettiin muutaman päivän varoitusajalla lähtemään Itävaltaan laskettelemaan.

Lienee myös parisuhteen pidemmän skenaarion suotuisuudelle hyvä merkki, jos toinen ei kaipaa talvisin Thaimaaseen, kesäisin Söldeniin ja toinen talvisin kirjastoon lainaamaan, mikä ainakin toistaiseksi on jokseenkin harrastajalleen maksutonta ja kesäisin sieniä poimimaan Humlaan. Ehkä rakkaus voi voittaa moiset elämäntapaerot ilman että toinen tuntee syyllisyyttä ja toinen kokee kutistuvansa, mene ja tiedä, että vain toisen seura riittäisi, oli se sitten takapihalla voikukanhötöjä puhaltelemassa taikka Punaisella merellä sukeltelemassa. 

Hesarin artikkelin voi lukea tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla.

Hipsteri ei tarvitse sanomalehteä mutta mökin mummo tarvitsee

Vihreän helsinkiläisvaltuutetun aloittamassa keskusteluketjussa, joka kommentoi sitä, miten vaikeaa on jakaa aamulehti syrjäseuduille ennen syrjäseutulaisten töihin lähtöä, jolloin siitä tulee jo eilisen lehti, käy kyllä herttaisen selväksi, miksi syrjäseutujen vanhuksen on hyvin vaikeaa nähdä perusteltuja syitä äänestää Vihreitä.

Jos keskustelussa esitetyt argumentit ovat tyyppiä - vaikkeivat olisikaan tämän valtuutetun tai vihreiden yleisemminkään esittämiä, niin ne kuitenkin todentavat helsinkiläiskuplan - muuta juntti stadiin, huonompi hiihtokenkä kun saastutat ja hajotat yhdyskuntarakennetta, älä valita vaan ota läppäri ja kävele, niin on ihan turha ihmetellä sitä, miksi Vihreät ovat edelleenkin paljolti pysyneet kasvukeskuspuolueena, jos me olemme näin epäsensitiivisiä elämälle Kehä kolmosen ulkopuolella. Joka muuten ei ole sama kuin susiraja.

Jos sanomalehtien jakelemisen tyrmää sillä, ettei kaupallisia toimijoita pidä tukea, voivathan sanomalehdet olla virallisesti kaupallisia toimijoita, juu. Sen lisäksi ne kuitenkin ovat tiedotusvälineitä, tapa hahmottaa maailmaa ja saada tietoa siitä, monille se ainoa. Joten kannattaa miettiä, haluammeko todella syrjäyttää ne mökin mummot. Tieto on kansalaisen perusoikeus, demokratian edellytys.

Meillä ei olisi varaa olla näin ylimielisiä kansalaisten omalle kokemukselle omasta elämästään. Minäkin kyllä luen lehden mieluiten lehtenä, puhumattakaan siitä mökin mummosta. Ei politiikka tietenkään voi olla toiveiden pohjaton tynnyri, mutta aika julmasti tässä nyt lytätään sellaista tarvetta, jota ehkä ei itsellä ole. 

Jos nyt se karikatyyrihipsteri kaataakin lattemukkinsa mieluummin mäkkinsä päälle (en tarkoita hampurilaista), niin kannattaisi vaihtaa ne Elton John -lasit Mikko Alatalo -malliin, ja aloittaa ensin vetämällä se nettiyhteys joka mutkaan ja notkoon. Sitten varmaankin kannattaa vielä toivoa, että 80% yli 70-vuotiaista kuolee pois, niin painuvat pois mäkättämästä, tilastoja rumentamasta ja luomasta keinotekoisia tarpeita eli haluamalla samaa kuin mitä ihmiset ovat maailman sivu halunneet: hahmottaa maailmaansa sellaisesta välineestä, jonka he hahmottavat.

Me kunnioitamme erilaisuutta, siis vähemmistöjä ja muita kulttuureita, ymmärrämme sitten heitä tai emme. Jotkut ymmärtävät enemmän, suurin osa lopuista haluavat ymmärtää. Vielä kun oppisimme ymmärtämään omiamme, muita suomalaisia, jotka elävät hiukan eri tavalla kuin omat viiteryhmät. Siten kuin suurin osa suomalaisista eli vielä 80-luvulla. 

Eivätkä he nyt niin erilaisia ole kuin me: kun me luulemme olevamme maailmankuvaltamme jotenkin postmodernin pirstoutuneita, niin kyllä suurin osa meistä toimii aikamoisessa kuplassa, ihmisten kanssa, joiden arvostukset ja tavat ovat hämmästyttävän yhteneväisiä omiemme kanssa. 

Kannattaa siis todella skarpata. Vaikka sattuisikin vähättelemään toisten maailmankuvaa ja tarpeita, ei ainakaan kannattaisi sanoa tätä ääneen. 

Miksi äänestän Nannaa

Olen ollut Johanna "Nanna" Sumuvuoren tukiryhmässä yksissä eduskuntavaaleissa. Viime vaaleissa seisoin Outi Alanko-Kahiluodon takana, mutta nämä ovat nyt Nannan vaalit. Miksi?

Outia tarvitaan vielä Brysseliäkin kipeämmin Eduskunnassa, jatkamaan väsymätöntä työtään työllistämisen, tutkimuksen, apurahansaajien ja nuorten puolesta. Nanna on aidosti kansainvälinen uuden ajan vaikuttaja, rauhanomaisen kriisienhallinnan asiantuntija. Minulla on kotonani hänen kirjansakin aiheesta. Viime ajat hän on syventänyt kansainvälisten suhteiden tuntemustansa hankkimalla aihepiirin teoreettista ymmärrystä Oxfordissa. Nanna ei kuitenkaan ole teoreetikko, vaan käytännön toimija mitä vahvimmassa määrin, rauhanaktivisti, ylioppilaskunta-aktivisti ja ennen kaikkea säkenöivä keskustelija ja verkostoituja.

Nannasta muistan sosiologian fuksibileet jostakin vuosituhannen alkupuolelta. Kun ymmärsin, että hänkin jo edustaa "vanhoja", minun oli pakko tehdä päätelmä, että minä olen liian vanha enää käymään niissä karkeloissa edes emerituksena. Arto Aniluotoa ei lasketa, hän on samanaikaisesti emeritus, muumio, jokapaikan höylä sekä elävä monumentti, ikuinen virallinen nuori mies. 

Nannan kanssa sai (ja saa) aina eloisia, viihdyttäviä ja hauskoja keskusteluita. Nanna on Uutisvuodon historian paras vieras, joka ei ainoastaan antanut ohjelman vakiokasvoille vastusta, saati tyytynyt peesailemaan heitä, mutta osoitti kykynsä nauraa itselleen lanseeraamalla myötähäpeän logon niin vastaansanomattomasti että jopa sellainen henkilö kuin minä, jolta puuttuu lähes tyystin myötähäpeän tuntemisen taito, ymmärsi asian Nannan piirustuksesta. 

Nanna kutimineen oli mitä hauskinta seuraa Lappeenrannan puoluekokouksessa 2012. Jos hänet valitaan Brysseliin, hänen kutimiaan tuskin nähdään vähään aikaan puoluekokouksissa, saati hänen ja Tiia Vanhatapion dj-kaksikkoa puoluekokouksien jatkoilla, mutta kyllä me kai sen nipin napin kestämme. Minä ainakin, eihän minuakaan perhesyistä näkyne puoluekokouksissa vähään aikaan, ainakaan seuraavassa. 

Nannan vaalimainos eduskuntavaaleissa 2007 öisessä Meilahdessa. 

Nannan lisäksi voisin kyllä äänestää näissä vaaleissa melkein ketä hyvänsä muutakin vihreää. Oras Tynkkysen asiantuntemusta EU:n yhteisen ilmastopolitiikan muodostamisessa tarvitaan kipeästi, ja Heidi Hautalan kokemuksellekin olisi vielä käyttöä. Outin kärkiteema harmaata taloutta vastaan taisteleminen vaatii myös kipeästi nykyistä enemmän panostusta, ja Maria Ohisalo nousevana poliitikkona ansaitsisi myös ääneni, paitsi sosiologina, myös tasa-arvotaistelijana, hyvinvointivaltion, sukupuolten ja sukupolvien välisen tasa-arvon puolesta.

Miesten E-pillereistä

En halua enkä aio lähteä toiseksi Henry Laasaseksi, ja ilmoitankin tämän vuoksi heti alkuun ihan jo tasa-arvosyistä kannattavani sitä, että myös miehillä olisi mahdollisuus valita E-pillerin käyttö. Kuitenkin tämänpäiväisessä Hesarin kolumnissaan Maija Aalto kannatti hyvää asiaa väärillä argumenteilla kun hänen mielestään ilmiselvästi on väärin, että miesten terveydellä ei haluta pelata riskipeliä. Jutun mukaan epäillään E-pillereiden mahdollisesti lisäävän itsemurhaalttiutta; tämä yhteys tosin on spekulatiivinen ja vahvistamaton.

En tietenkään halua, että naiset altistetaan jutussa mainituille riskeille, oli kyseessä sitten mainittu itsemurhaaminen, lihominen tai akne, puhumattakaan mielialan vaihteluista tai kohonneesta veritulppariskistä, eikä se ole oikeaa tasa-arvoa, jos naisten riskiä sairastua esimerkiksi masennukseen, veritulppaan tai itsemurhaamiseen (sillekin taitaa löytyä ICD-diagnoosi) on nostettu E-pillereillä edes hieman lähemmäs miesten riskejä altistua moisille sairauksille.

Miesten eliniänodote on naisia muistaakseni seitsemän vuotta alempi, oliko se kahdeksan peräti. Miesten mortaliteetti on naisia korkeampi miltei kaikissa ikäluokissa. Niin että pitääkö miesten terveyden kanssa sitten leikkiä?

Ei pidä. Toivotan E-pillerit tervetulleeksi, mutta en miesten terveydellä leikkimistä, jos en kyllä naistenkaan. Mahdollisuuksien tasa-arvoon ei päästä paremmassa asemassa olevien lähtökohtia huonontamalla, vaan heikommassa asemassa olevien asemaa parantamalla.

Maija Aallon kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Miksi Vihreiden kannatuspotentiaali ei realisoidu?

Miksi vihreiden arvojen kannatuspotentiaali ei realisoidu puolueen kannatukseksi vaaleissa? Pääongelmana lienee paradoksaalisesti se, että meillä on seinät niin leveällä, jolloin jokaisen ajaessa omaa lemppariasiaansa, monilta hämärtyy henkilökohtaisten tavoitteiden ja suurien asioiden välinen ero, ja tuolloin se ei voi olla äänestäjällekään selvä. Ja kun me olemme tarjonneet luontevan toimintaympäristön kaikenkarvaisille yhden asian liikkeille, tästä on seurannut tietty fanaattisuus, ja fanaattisuudesta seuraa ajoittaisia lipsahduksia, esimerkiksi sellaisia, joissa on marisätkä ollut mukana.

Muina syinä vihreiden vierastamiseen tulee mieleen se, että monelle kaupunkivihreälle luonnonarvot eivät ole suinkaan itsestäänselviä sekä se, että emme vetoa enemmistöön ajaessamme vähemmistöjen asiaa. Tämä on pitkälti argumentatiivinen ongelma, kuten on sekin, että me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, kun taas identiteetit rakentuvat suhteessa historiaan. Toinen, osittain edellisen kanssa rinnakkainen ongelma on se, että me vetoamme älyyn ja aliarvostamme tunnetta, puhumme, muttemme osaa kuunnella ja rakastamme puheaktiteoriaa vähän liiankin kiihkeästi. Kyllä, sanat voivat olla tekoja, mutta sitä miettiessämme persut ovat ehtineet jo kiertämään aika monta toria.

Koska arvostamme niin kovasti älyllisyyttä, meidän luulisi myös argumentoivan älyllisesti ja loogisesti. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, tarkastellessa monien kiihkeää suhdetta esimerkiksi ydinvoimaan, geenimanipulaatioon, kristinuskoon ja ympärileikkauksiin, jolloin suunnilleen kaikki paha pannaan näiden syyksi, avioeroista alkaen. Itseironia meiltä kyllä onnistuu, itsekritiikki huonommin. 

Yksi erityisesti Vihreitä koskeva ongelma on se, että emme onnistu pitämään kiinni aktiiveistamme. Aivovuoto siviilielämän puolelle on suuri, ehkä siksi, että aktiivimme ovat tottuneet elämän projektiluontoisuuteen. Meillä on ylikorostuneina tutkijoita ja kansalaisjärjestöpolitrukkeja, joille koko elämä on projektia, ei jatkumoa.  

Kuten Mikko Särelä huomautti, meillä ei ole taustalla ammattiyhdistyksiä tai säätiöitä perinteisempien puolueiden tavoin. Vaalikampanjoiden käymisessä mainostaminen on tullut yhä korostuneemmaksi; tosin netti tarjoaa ilmaisen sissimarkkinoinnin keinoja, mutta vaikka meillä pitäisi olla sen osaamista, eipä tämä näy oikein kannatuksena, koska sosiaalisessa mediassa vaihto tapahtuu joko samanmielisten hymistelynä suljetuissa kuplissa tai sitten kilpahuutona.

Koska me Vihreät olemme niin fiksua väkeä, osaamme kyllä puhua paljon siitä, kuinka me muka olemme oppiva organisaatio. Ei sellaisia olekaan. Organisaatiot koostuvat ihmisyksilöistä, ja kaikesta koulutuksesta huolimatta, sorrumme aina samoihin vihreisiin. Eikun virheisiin. 

Valinnaisuutta lukioissa ei pidä lisätä...

... koska se lisää eroja jatko-opiskeluvalmiuksissa sen mukaan, mistä lukioista ylioppilaat tulevat. Vaikka Suomi ei olekaan siinä määrin luokkayhteiskunta kuin esimerkiksi Englanti, täällä kuitenkin sosioekonomisten tekijöiden merkitys terveyden ja koulutuksen periytymisessä on ollut lisääntymään päin, ja valinnaisuuden lisääminen kasvattaa kuilua lukioiden välillä kahdesta syystä.

Ensiksikin, mitä suurempi lukio, sitä suurempi kurssitarjonta ja sitä enemmän sinne hakeudutaan. Yleensä. Säännöstä on poikkeuksiakin, onneksi. Toiseksi: tämä suurempi valinnanmahdollisuus toisissa kouluissa johtaa koulujen eriytymiseen, jolloin muodostuu yhä selvemmin eliitti- ja karvalakkikouluja. Kun ensimmäisissä ovat määrätietoiset hikipingot yliedustettuina, jälkimmäisiin ei varsinaisesti hakeuduta, vaan niihin päätyvät yliedustetusti ne, joita puuttuva oppilaanohjaus ei ole auttanut valitsemaan itselleen muuta päivähoitopaikkaa. Vaikka kyllä ne hikipingotkin osaavat tehdä vääriä valintoja...

Jos on eroja koulujen kurssitarjonnassa, eroja on siis myös oppilasaineksessa. Oppilaiden valmiudet tehdä informoituja valintoja vaihtelevat suuresti. Jos sovelletaan Basil Bernsteinin alunperin kielitieteessä soveltamaa ajatusta kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, niin koulutetummissa perheissä kasvaneilla on keskimäärin paremmat opiskeluvalmiudet, joihin kuuluu myös kyky tehdä informoituja, esimerkiksi omia jatko-opintoja tukevia valintoja, jolloin valintaperusteena ei voi olla se, miten kivaksi tai helpoksi jonkin aineen opiskeleminen koetaan.

Lukio on yleissivistävä opinahjo, ja tämä perustuu mahdollisuuksien tasa-arvoon pohjaavaan kansansivistykselliseen ideaaliin, jota tuetaan tarvittaessa vaikka positiivisella diskriminaatiolla eli erityisopetuksella ja tukemalla kehitysalueiden kouluja ja lähiökouluja. En väitä, että olisi realistista säilyttää kaikkia kyläkouluja, eikä se ole oppilaan oikeusturvankaan mukaista, sillä pienet koulut ovat hyvin haavoittuvaisia esimerkiksi epidemioiden sattuessa, mutta ei koulujen välistä segregaatiota pidä ehdoin tahdoin lisätä, sillä se lisää syrjäytyneiden määrää.

Jos valinnaisuutta lukioissa lisätään, silloin pitää lisätä myös etsivän nuorisotyön panostusta, oppilaanohjausta ja työpajatoimintaa. Muuten seurauksena on heitteillejättö.

Miksi huumeista ei kannata puhua

Voi olla, että Suomessa sekä huumausainelainsäädäntöä että sitä säätävää politiikkaa sietäisi tarkastella. Tätä viimeksi terotti aiheen hyvin tunteva huumausainetutkija Jussi Perälä. Tätä kissaa ei kuitenkaan kannata nostaa pöydälle, jos toivoo voivansa ajaa huumausainepoliitikan suunnanmuutoksen lisäksi yhtään mitään muuta aihetta, sillä Suomi ei ole valmis huumausainekeskusteluun.

Opiksi ja ojennukseksi: jos haluat, että sinut leimataan hörhöksi, niin kaikin mokomin vain ota huumeet esille omassa kampanjoinnissasi. Tai älä sittenkään ota, sillä vaikka meillä Vihreissä onkin katto korkealla, niin huumausaineiden nostaminen poliittiseksi teemaksi vahingoittaa puoluetta. Sen lisäksi se on henkilökohtainen poliittinen itsemurha: ihan riippumatta siitä, mitä muita asioita ajat ja edustat, niin kun kerran olet rikkonut tämän tabun, niin huumeleima on ikuinen stigma.

Kerran huumepoliitikko, aina huumepoliitikko. Ja julkisessa keskustelussa huumepoliitikko = hörhö, ja hörhön sanomisia ei oteta vakavasti, vaikka hänellä voisi olla kuinka hyvää sanomista vaikka perustulosta, luonnonsuojelusta, vähemmistöjen oikeuksista, koulutus- tai kulttuuripolitiikasta tai terveydenhuollosta.

Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että poliitikkojen tulee olla julkisen keskustelun edelläkävijöitä ja mielipidejohtajia ja kuunnella heikkoja signaaleita, niin tämä signaali on siksi verran vahva että sen kuulemiseksi ei tarvitse kuulla niitä heikkoja signaaleita: jätettäköön huumausainekeskustelu ei-puoluepoliittisten järjestöjen asiaksi. Riippumatta siitä, mikä on substanssi ja mitä mieltä siitä on, niin tähän substanssiin ei kannata koskea edes pitkällä tikulla, ainakaan puoluepoliitikon. Jos haluaa nostattaa keskustelua aiheesta, tämä kannattaa tehdä esimerkiksi taiteen kautta tai jonkun ei-puoluepoliittisen (painostus)järjestön.

Huumetutkija Jussi Perälän mielipiteen voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Miksi lapsiperheitä saisi suosia

En ole törmännyt missään, edes naisvaltaisilla työpaikoillani - joita muuten ovat olleet kaikki kymmenet työpaikkani - edes naisvaltaisilla aloilla - joilla yleensä ollaan joustavampia perheiden erityistarpeille - siihen joidenkin sinkkuaktivistien herjaamaan käytäntöön, että perheelliset muka saisivat valita lomavuorot ensin, tarkoittaen lapsiperheitä, sillä perheitä on monenlaisia. Tämän tiedän yksinhuoltajaäidin poikana ja eronneena etäisänä oikein hyvin.

Tosin enpä ole lomalistoihin juuri missään törmännytkään, aivan muutamaa viimeisintä vuotta lukuunottamatta siksi, että perheettömänä pätkätyöläissinkkuna otin mikroskooppisen vähäiset lomani mieluummin rahana, koska tarvitsin rahaa kipeämmin kuin lomaa.

Lomillahan kuluu rahaa, etenkin lomamatkoilla, ja minä tarvitsin rahaa, jolla voi uusia esimerkiksi silmälasit tai ostaa uudet juoksukengät. Oli minulla joskus kesällä vapaatakin: sitä kutsuttiin työttömyydeksi pätkien välissä, in-between-jobs. Lomattomuuteni tai oma valintani ottaa lomat rahani ei kuitenkaan ollut perheellisten työkavereideni vika.

En siis osannut hirveästi pitää toisten etuoikeutta valita lomansa minään oikeudenmukaisuus- tai tasa-arvokysymyksenä, kun ensin olisi pitänyt sitä lomaa olla. Lomattomuus sinänsä olisi saattanut olla koettu oikeudenmukaisuus- tai tasa-arvo-ongelma, mutta se ei ole eikä ollut lapsiperheellisten vika. Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden kesälomaoikeuteen. Vuosilomaa kertyy kaikille työehtosopimusten mukaisesti, mutta niistä ei käytännössä riitä kaikille pidettäviksi.

Nyt viimeistään perheellisenä etäisänä ymmärrän, miksi mahdollisesti positiivinen diskriminaatio lomalistojen draftausoikeuksissa saattaisi olla paikallaan, aivan samoin kuin NHL:ssä huonoin joukkue saa valita parhaat lupaukset ensin. Lapsettomat sentään voivat lomailla mutta monille lapsiperheille tämä on mahdotonta, koska vanhempien pitää limittää lomansa. Hyvä kun Poriin asti ehtivät viikonloppuna. Jos kyse olisi vain oikeudesta lähteä Thaimaahan tai edes Leville tiettynä kalenteriajankohtana, niin ei se tietenkään ole mikään subjektiivinen oikeus, joka nauttisi erityistä suojelua, mutta kyse on mahdollisuudesta käyttää kesälomansa paitsi järkevästi, ylipäätään missään määrin kohtuullisesti.

Kesäisin koulut ovat kiinni ja suurimmaksi osaksi päiväkoditkin, eikä lapsia voi koko kesäksi lykätä isovanhemmillekaan, jos näitä edes on. Kun nyt ihan huoltosuhteemmekin takia - toivottavasti edes joistakin lapsista tulee veronmaksajia ja hoitajiamme sitten joskus - yhteiskunnassamme lapsentekoa pidetään yleisesti tukemisen arvoisena pyrkimyksenä, tällöin lapsen vanhempien (jos heitä on useampi kuin yksi kpl) pitää limittää kesälomansa siten, että lapsi ylipäätään voi olla olemassa 12 kuukautta vuodessa ilman että rikkoo paikat ja itsensä, kun ei sitä mummolaa with lehmät, heinäpaalit, lehmisavut ja käpylehmät nyt enää ole. Ja kun ei lasta voi tämän perinteisen kesäleirin asemesta lykätä mihinkään ratsastus- tai adhd-leirillekään koko kesäksi, silloin lapsen vaan yksinkertaisesti pitää olla jossakin.

Tätähän sinkut ja lapsettomatkaan eivät välttämättä ymmärrä, koska lomia ei ole välttämättä tarvinnut sovitella ulkopuolisen maailman asettamien tosiasioiden kanssa, mitä nyt ehkä lentolippujen hintojen. En minäkään sitä muistanut, vaikka olenkin yksinhuoltajan lapsi, ja yksinhuoltajalla tämä ongelma - mihin lapset laitetaan koulujen ja päiväkotien kesälomilla - on vielä todellisempi kuin vähintään kahden aikuisen perheessä tai uusperheissä.

Nyt lapsiperheellisenäkin kuitenkin vielä muistan, että sinkkuna kaverit olivat perheeni. Vaikka sinkkuusvuoteni sijoittuivat voittopuolisesti edelliselle vuosituhannelle, ihan niin vanha vielä en ole, että olisivat vaellusvuodet alkaneet dementoitumaan. Olihan se kivaa joskus kavereiden kanssa lähteä kesällä jonnekin niin kauas kuin veneilemään Porvoon saaristoon, pitemmälle kun ei ehtinyt lomattomana, eikä perheettömänä yksinhuoltajan poikana osannut kaivatakaan.Yhtenä kesänä kävin Italiassakin, viikon varoitusajalla. Nostin opintolainat ja kytkintä.

Lapsia ei kenenkään ole pakko tehdä, eikä totisestikaan kannata jos ei tätä halua. Ei minullakaan ollut mitään kutsumusta asiaan vielä kymmenisenkään vuotta sitten, tukevasti neljännen elinvuosikymmeneni alussakaan. Ei kuitenkaan ole perheellisten vika, että toiset ovat perheettömiä tai lapsettomia ja perheellisten ihmisten pitää pystyä sovittamaan aikataulunsa puolisoidensa ja joskus vielä nykyisten puolisoidensa lisäksi entisten puolisoidensa kanssa. Mutta tosiasia on, että Suomessa on lapsia, ja jonnekin heidät tulee kesäksi panna, ja mikäs sen näppärämpää kuin vanhemmilleen niin että saavat edes joskus viettää aikaa keskenään, lapset ja vanhemmat.

Niin että jos jossakin työpaikassani olisin törmännyt väitettyyn lapsiperheellisten etuajo-oikeuteen lomalistoilla, olisin kyllä hyväksynyt tämän. Jos positiivinen syrjintä hyväksytään muualla, miksei sitten täällä? Lapsiperheiden suosimisessa ei ole kyse ydinperhenormatiivisuuden tyranniasta, vaan suomalaisen yhteiskunnan tulevan kestokyvyn varmistamisesta, jota sitäpaitsi ei edes oman havaintoni mukaan tapahdu missään. 

Isäni on demari

Isäni, joka oli vihreä jo ennen Pentti Linkolaa, on sanonut nyt ryhtyneensä sympatiseeraamaan demareita, koska heistä on tullut niin epämuodikkaita.

Ymmärrän hänen ajatuksenjuoksuaan oikein hyvin. Minun tekisi mieleni liittyä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon vain siksi, että kirkko on niin poissa muodista. Ainakaan se ei ole hipster, joten kirkkoon kuuluminen voisikin olla kapinallinen, itsenäisen miehen ratkaisu.  

Jos minulla ei jo olisi vihreää jäsenyhdistystä, liittyisin Armon Vihreisiin, kannanottona puolueeseeni pesiytyneen militanttiateistisen siiven politiikkaan, joka perustuu sellaiseen perspektiiviharhaan, jossa harhaisesti samastetaan oma periaatteellisen tason epämukavuuden kokemus ja yhteiskunnallinen laaja-alainen epätasa-arvo, luullen, että oma närkästyminen jotenkin koskisi toisia. Ja sitten liittyisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, jos ei muuten, niin jo ihan kapinoidakseni. Kirkko on punk!

Annoin kastaa lapseni evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi, vaikka itse siitä erosin 19-vuotiaana. Olen oppinut antamaan periksi havaitessani jonkun asian merkitsevän toiselle, ja pidän useimpia kristillisistä arvoista - joista suurin on lähimmäisenrakkaus - kannatettavina. Osaan kokemuksesta arvostaa esimerkiksi kirkon perhe- ja diakoniatyötä, ja jos ei kirkko sitä tekisi, se jäisi tekemättä. 

Kirkon käytännöistä vastustettavin on se, millä perusteilla se voi diskriminoida työntekijöitään yksityisasioiden perusteella, vaatiessaan jokaiselta ruohonleikkuriltaankin kirkon jäsenyyttä kun työnantajat ulkomaailmassakaan eivät saa perustaa mitään työntekijöidensä elämäntapoihin tai maailmankatsomuksiin, saati udella niitä tai kaivella tietoja rekistereistä ilman heidän omaa lupaansa. En myöskään katso armeijassa antamani juhlallisen vakuutuksen sitovan minua, koska se vannottiin jumalan nimeen. Eivät nämä kuitenkaan ole yhteiskunnallisen tason vääryyksiä, vaan lähinnä pieniä subjektiivisia kaltoinkohdelluksitulemisen kokemuksia, eikä sellaisille voi perustaa politiikkaa. 

Sitä olen useasti miettinyt, miksi monille meistä on niin vaikea hyväksyä kristinuskoa ja tunnistaa omaa kulttuurista kristillisyyttä kun suvaitsemme kaikkia muita kulttuureita. No tietysti siksi kun uskonto estää rationaalisen ja itsenäisen ajattelun, ja ateistien ajatteluun ei tietenkään mukamas vaikuta mikään ryhmän arvostuksien aiheuttama yhdenmukaisuuspaine. Jos militanttiateistien vaatimukset valtion ja kristinkirkon erottamisesta otettaisiin tosissaan, kristityiltä tulee estää pääsy kauppoihin arkipyhinä. Kantakoon mukana kirkon jäsenkorttia tai ehkä vielä helpompaa olisi tatuoida otsaan.