Viime aikoina koulukiusaamisesta on taas puhuttu, ja hyvä niin. Puheenvuoroissa syitä kiusaamiseen ollaan sälytetty milloin kiusatulle, milloin kiusaajalle ja silloin kiusatun vanhemmille ja tällöin kiusaajan vanhemmille. Tai koululle. Yhtään esitystä, mitä kiusaamisen vaikutuksille tai syille voitaisi tehdä en ole tältä syytöksien pallottelulta nähnyt.
En halua yhtään vähätellä kiusaamista. Koulukiusaamista ei pidä hyväksyä mutta sen syitä kannattaa ymmärtää, ja useimmiten ymmärtäminen auttaa kestämään elämän vaikeitakin kokemuksia, joita jokainen meistä kohtaa. Eikä ole mitään objektiivista mittaria kokemuksien mittaamiseen.
Minä olin systemaattisesti useiden eri henkilöiden kiusaama kouluni alkumetreiltä ysiluokan syksyyn kolmessa eri peruskoulussa. Sitten ysiluokan keväälle tultaessa se loppui kuin seinään. Onko syynä sitten lapsien kasvaminen vai eriyttävä opetus siihen, että lukioon menevien ja ei lukioon menevien koululaisten välille muodostui kuin näkymätön seinä, en tiedä.
Ei tietenkään ollut kivaa tulla kiusatuksi. Suomalaisena minussakin asui vahva suomalainen, etenkin suomalaisen miehen selviytymisen eetos, jossa purraan hammasta ja heikkouden osoittaminen on – heikkouden osoitus. En sanallakaan vihjaissut vanhemmilleni juuri koskaan juuri mitään. Ajattelin, että en halua huolestuttaa heitä.
Jo aika nuorena ymmärsin, että kiusaaminen on heikkouden osoitus. Kiusaajat ovat laumasieluisia yksilöitä, joiden itsekunnoitus ja minäkuva on täysin riippuvainen siitä, mitä sarvikuonot heistä ajattelevat.
Minä olin varmaankin vaikea pala purtavaksi. Opin lukemaan jo kolmivuotiaana, tiesin monista asioista enemmän kuin opettajani, puhumattakaan luokkatovereistani. Enkä piilottanut sitä yhtään vakan alle. Puhuin myös kuin professori enkä pukeutunut Adidas Jaguareihin ja mikmäkin kivipestyihin, vaan pikemminkin Ahovalinnan collegeihin ja US Army –maastopukuun. Minua eivät kiusanneet vain koululaiset vaan myös opettajat. En kuitenkaan katso, että vanhempieni tehtävä olisi ollut pukea minut näihin oman aikani koulu-uniformuihin, maksoi mitä maksoi.
En näe ainuttakaan syytä olla katkera kenellekään. En kiusaajilleni, koululle tai vanhemmilleni. Moni kiusaaja, johon olen törmännyt koulun jälkeen, on pyytänyt minulta jälkikäteen ihan rehellisesti anteeksi. Ja yksi pyysi jo miltei heti peruskoulun loppumisen jälkeen.
Sanotaan, että sanat voivat satuttaa enemmän kuin nyrkit. Rohkenen olla hieman eri mieltä. Nyrkit voivat tappaa. Sanat voivat vain loukata. Mitä vahvempi identiteetti, sitä vähemmän ne loukkaavat. Voi olla, että kiusaamisesta on tullut omia kouluaikojani raaempaa; minulle ei fyysisesti käynyt juuri kuinkaan, mihin osuutensa oli ehkä se, että kasvoin fyysisesti varhain. Omilta kouluajoiltani muistan vain muutaman tapauksen, jossa joku sai koulussa ns. köniinsä, ja nyttemmin kuulemma väkivallasta on tullut paljon omia kouluaikojani silmittömämpää.
Jossain ollaan kuitenkin edistyttykin: esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ollut omassa koulutodellisuudessani mitenkään läsnä. Jos jollakin oli valtaväestöstä poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, siitä oltiin siis hys hys. Omana kouluaikanani maahanmuuttajia oli myös paljon nykyistä vähemmän, ja koulujen monikulttuuristumisen voisi luulla johtaneen etnis-kulttuurisen toleranssin lisääntymiseen. No, en mä nyt tiedä. Ne kolme luokkatoveriani, jotka tai joiden vanhemmat olivat syntyneet muualla kuin Suomessa, olivat sosiaalisesti varsin suosittuja ja pidettyjä ihmisiä.
En tietenkään halua vähätellä henkisen väkivallan vaikutuksia. Pahin tietämäni esimerkki henkisestä koulukiusaamisesta kohdistui pitkäaikaisimpaan koulukaveriini, jonka takin selkämykseen kiinnitettiin käytetty kortsu. Tämän ”vitsin” tarkoitus oli kai julistaa kaikelle kansalle, että tällä kaverilla ei ollut tärkeäksi ajateltua miehiseen kasvuun kuuluvaa pääomaa eli seksikokemuksia. Mitä tuskin oli juuri kellään kiusaajistakaan, olimmehan 15-vuotiaita.
Kasvatusvastuun jakaminen koko kylälle on ehkä liioittelua, mutta jo sattuneet tapaukset tulisi käsitellä koko koulun kesken. Koko koulun siksi, että molempien osapuolten ”taustayhteisöt” eli kaveripiirit tulee saada mukaan ja jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua kiusaamiseen sellaista nähdessään, tapahtui sitten koulussa, kadulla, talossa tai puutarhassa. Ennen kaikkea kuitenkin pitäisi tukea lasten vahvan ja myönteisen itsetunnon kehittymistä. Johan loppuisivat koulukiusaamiset, ihan kokonaan!
Toivon sydämestäni kaikkea hyvää kaikille kiusaajilleni. Minun elämäni on niin arvokas, että en halua pilata sitä katkeruudella jalkojen juuressa inisseitä hyttysiä kohtaan, joka ulottuu kymmenien vuosien päähän. Suomalaiseen kulttuuriin pesiytyneiden itsellisen selviytymisen suo, kuokka ja jussi-asenteessa ja marttyyriydessä olisi myös paljon poispestävää.
Julkaisin uudestaan tämän kirjoitukseni 3 vuoden takaa vanhasta blogistani, koska aihe on alati ajankohtainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti