Kannattaako työttömyys?

Jos työttömyyden kannattavuus lasketaan puhtaasti yksilön kannalta, yllättävän usein vastaus voi olla, että kannattaa. Tämä ei johdu siitä, että meillä olisi liian avokätiset kannustimet olla työtön, vaan siitä, että liian monesta työstä ei jää käteen riittävästi. En ota tässä kantaa siihen, kannattaako työttömyys uravalintana, ja jätän moraaliset ja yhteiskunnalliset seurausvaikutukset tarkasteluni ulkopuolelle, koska niille ei ole olemassa yksiselitteistä laskukaavaa. Panen palttua myös työpaikkasosiaalisuudelle ja työn sisällön merkitykselle yksilön psyykelle, sillä niitä ei voi laskea. Sen sijaan esitän yksinkertaisen laskelman työttömyyden taloudellisista seurauksista. Käytän omia lukujani. Laskelmani edustaa mikrotaloustiedettä, eli se perustuu yksilönäkökulmaan: kannattaako vai ei. Luulisi sen siis kelpaavan kokoomuslaisillekin.

Minulle jää verotuksen jälkeen käteen 1700 euroa. Kun ostan bussilipun, käteen jää 1475 euroa. Tuloistani lasketusta ansiopäivärahasta minulle jää verojen jälkeen käteen noin 1150 euroa (miksi muuten ansiopäivärahaa verotetaan korkeammin kuin matalia työtuloja)?

No, vielä näyttäisi siltä, että työssäkäynti kannattaa. Viivan alle jää 325 euroa, laskennallisesti. Jos haluan säästää työttömänä, voin lyhentää esimerkiksi luottokorttia työttömänä vähän maltillisemmin kuin töissäkäyvänä, esimerkiksi 150 euron sijasta minimisummalla 75 euroa kuussa, jolloin työttömän ja työllisen nettotulojen erotus onkin enää 250 euroa kuussa.

Kun töissä tuntipalkkani on reilut 14 euroa, se ei kuitenkaan kerro vielä koko totuutta siitä, mitä aikani maksaa. Työ esimerkiksi estää tehokkaasti mahdollisissa työhaastatteluissa käynnin sellaisiin paikkoihin, jotka tarjoaisivat enemmän joko sisältöä tai palkkaa. Työhön pitää myös päästä, ja sieltä pois. Sitäpaitsi minulle maksetaan paljolti turhasta: ajasta, jolloin kyllä kulutan työpaikan resursseja, mutta en tuota mitään, esimerkiksi siksi, että työtä ei ole tarpeeksi.

Minulla menee työmatkoihin 2 tuntia ovelta ovelle päivässä, eli 10 tuntia viikossa ja 43,5 tuntia kuussa. Työmatkoista minulle maksetaan siis 250/43,5 euroa eli vajaa 6 euroa tunti, eli noin 25 minuutin palkka. Loput 35 minuuttia työmatkoista joudun lahjoittamaan työnantajalleni, ja tämä kerrottuna kahdella, sillä täytyyhän minun päästä töistä kotiinikin. Tämänkin ajan voisin viettää työtä hakien, väitöskirjaa tai vapaaehtoistyötä tehden tai lapseni kanssa.

No, eivät työssäkäynnin kulut vielä tähän pysähdy. Jos kävisin ulkona päivittäin syömässä työpaikkalounaan, tämä maksaisi minulle 5,60 euroa päivässä, eli noin 121 euroa kuussa, laskettuna 21,75 työpäivällä. Ai niin, säästän tämän rahan töissäkäydessänikin, ja kannan mukana omat eväät tai eineet, pitäen sääntönä kahden euron annoshintaa, jolloin säästän lounasruokailuissa 77 euroa kuussa verrattuna normikollegoihini. Ja töissä kaipaa joskus jotain pientä naposteltavaa, ja alakerran K-kauppaan tulee helpostikin kannettua muutama kymppi kuussa näkkäriin, hedelmiin tai suklaaseen. Jos kuvitellaan, että näihin herätenaposteluihin menee viisikymppiä kuussa, työssäkäynti kannattaa rahallisesti enää kahdella sadalla.


Minulla on sen verran kokemusta työttömyydestä, että tiedän osaavani elää työllistä minääni yksinkertaisempaa elämää työttömänä. En esimerkiksi lähde shoppailemaan, mitä en kyllä juuri muutoinkaan tee, mielijohdeostoskelua. En joudu luopumaan mistään itselleni tärkeästä, sillä en muutenkaan rakenna identiteettiäni kuluttamisen kautta. Minulla on työttömänä enemmän aikaa kuunnella musiikkia ja kuntoilla, pitää siis itseni fyysisesti ja henkisesti kunnossa. Työssäkäydessäni olen varustanut itseni musiikeilla ja kuntoiluvarusteilla niin ettei näihin mene rahaa sitä noin 50 euroa kuussa, minkä arvioisin mediaaniksi. Lisäksi tapanani on psyykkisesti pätkätyöläisenä varautua maksukyvyn hetkittäisiin notkahduksiin, ja maksella erilaisia laskuja ennakkoon ja velkoja pois. Veronpalautuksista voi esimerkiksi maksaa kolmen kuukauden ammattiliiton jäsenmaksun ja lehtitilauksen, ja lomarahoista esimerkiksi maksoin viime kesänä pois kaksi säännöllistä kuukausimenoa.

Toki joku voi kiirehtiä tässä kohtaa huomauttamaan, että työttömyys ei kannata, koska jos työtön ei shoppaile näkkileipää ja ahmi Sodexhoa, eli ei kuluta tuotteita ja palveluita, hän ei pidä talouden pyörää pyörimässä. Tässä esitän vastalauseen. On liian raskas taakka yhden yksilön, vieläpä työttömän, harteille laitettu, jos hänen pitäisi murehtia kansantaloudesta ja muiden työllisyydestä. Omassakin taloudessa ja työllisyydessä on riittävästi työsarkaa ja murhetta.

Onko kaksi sataa kuussa käypä hinta siitä, että ihminen säilyttää itsensä jossakin sisällöllisesti kyseenalaisessa toimessa, jossa hänen parhaat avunsa menevät aivan harakoille ja joka sitäpaitsi työllistää hänet keskimäärin vain kaksi-kolme tuntia vuorokaudessa? Jos työntekijän turhautumien minimoimiseksi ja järjestelmälle suotuisana tulkintana pyöristämme tehokkaan päivittäisen peliajan optimistisesti ylöspäin, kolmeksi tunniksi, hänelle maksetaan kahdeksan tunnin palkka kolmea tehokasta työtuntia kohti ja seitsemää tehotonta oheistuntia kohti. Lopun ajan hän matkaa kustannuspaikalle, sieltä pois tai pyörittelee peukaloitaan, vaikka tämänkin ajan hän voisi pelastaa maailmaa, kehittää itseään, olla lastensa kanssa tai edes pitää itsensä kunnossa.

Jos kaksi sataa kuussa on käypä hinta siitä, että tuotan tulosta pari-kolme tuntia päivässä, kaksi kolmasosaa normityöpäivästä olen tyhjänpanttina ja lisäksi matkustan tyhjäntoimittamaan kaksi tuntia päivässä, minä olen merisiilin eno. Tai ainakin tyhjäntoimittaja. Työttömänä olen kaikkea muuta kuin tyhjäntoimittaja: haen töitä, pidän itseni kunnossa, sitäpaitsi fysiikkani ei rapistu istumatyössä.

Jos työ ei kannata sisällöllisesti, ajallisesti eikä rahallisesti, yhtälö on selvä: se ei kannata. Koska sisältöä ei voi mitata, nyt on tullut todistettua, että työn pitää kannattaa edes jollakin mittarilla, jotta siinä olisi mitään mieltä.