En ole välittänyt lukea nyt loppuviikosta julkistettua Himasen kirjoitelmaa siitä, miten valtiomme kukoistuskyky varmistetaan, koska minulla on ollut nyt muuta mielessä. Perheenjäsenen poismenon rinnalla filosofia tuntuu jotenkin triviaalilta, ja kaunokirjallisuus ja musiikki lohduttavat paremmin.
Sen olen kuitenkin suremiseltani ehtinyt havaitsemaan silmäkulmastani, että moni Himasen arvostelija sortuu tismalleen samaan, mistä he Himasta arvostelevat. Eivätkä vain yhteen, vaan kahteen samaan sudenkuoppaan.
Ensiksikin Himasen kriitikoista huomattavan moni on huomattavan varma Himasen et kumppaneiden tekeleen laaduttomuudesta sitä lukematta. He eivät siis ole tutustuneet lähteeseen, sama, mistä Himastakin on arvosteltu: että se kehtaa esittää arvostelmia Suomen sosiaalipolitiikasta tuntematta alaa koskevaa kirjallisuutta. Onko sitten kyse ylimielisyydestä vai laiskuudesta, en tiedä.
Toiseksikin, Himasen arvostelijat tulevat todistaneeksi Himasen olleen oikeassa. Suomessa ankeuttajilla on yllättävän paljon sijaa majatalossa.
Kolmanneksi, Himasen arvostelijat eivät tunnu tuntevan huomattavaa osaa mannermaisesta filosofisesta perinteestä. Etenkin ranskalainen 1900-luvun usein semioottisviritteinen filosofinen ja yhteiskuntatieteellinen traditio on esseististä. Eivät Barthes, Derrida tai Bourdieu viittaa paljon kehenkään, korkeintaan itseensä, ja heidän kohdallaan on tarpeetonta ja mahdotonta eritellä, ovatko he sosiologeja, filosofeja, esteetikkoja vai semiootikkoja, sillä he osallistuvat samanaikaisesti useaan diskurssiin.
Himanen ei kuitenkaan tarvitse Suomea, aivan samoin kuin yhden ainoan kerran Seppo Heikinheimon kritisoima Olli Mustonenkaan. En ole varaukseton Himasen tai Mustosen fani, eikä kriittinen korkeakoulutettu sielu voikaan olla varaukseton kenenkään fani. Joka tapauksessa, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee, tosin koiriakin kohdellaan paremmin kuin Himasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti